Tänään. Mitä ? Aika normaalia sinänsä. Ei mitään kauhean ihmeellistä. Olin töissä seurakuntatalolla kaheksan tuntia, kävin kotona, söin, lähdin takas kaupunkiin kuvistunnille. Oli niin normaali päivä että haloo sentään, jotakin pientä muutosta olis kiva saada.
Aamulla oli vähän vaikeaa. Toinen mun työpareista, sellanen vanhempi naishenkilö, on lähdössä Israeliin matkalle koko ens viikoksi. No, mähän aloin haaveilla matkustamisesta kanssa... Siitä, miten mahdollisuuden saadessani vaan hyppäisin junaan ja menisin sinne minne sydän käskee mennä. Just sinne enkä minnekään muualle. Kemiin, Järvenpäähän, Joensuuhun, Kauniaisiin, Vantaalle, Turkuunkin... Vaikka minne, ainoastaan päästäkseni rakkaimpien luo. Ajatella, mä näin vasta vähän alle kaks viikkoa sitten sekä Aukun että Annan peräkkäisinä päivinä ja nyt se tuntuu niin kaukaiselta, mä muistan ne hetket valokuvantarkasti, mutta tuntuu kuin siitä olis jo ikuisuus ja ikävä meinaa räjäyttää mut.
Kun mun kännykän kalenteria kattoo, alkaa hymyilyttää väkisinkin, ja samalla itkettää. Kesäkuun 29. päivä. Mä näin Essin ensimmäistä kertaa, halasin sitä ensimmäistä kertaa, sain olla sen kanssa samassa paikassa kunnolla ensimmäistä kertaa. Sitä mä en unohda koskaan, mun mielessä pyörii edelleen muisto kuin videonpätkä siitä hetkestä kun me käveltiin tiellä toisiamme vastaan ja juostiin toisiamme halaamaan...
Seuraava merkittävä päivä. 17. heinäkuuta. Ira, Opri ja Olga. Me vietettiin päivä Särkässä, seuraava kaupungilla, maanantaina vielä olin Iran kanssa ja käytiin ties missä, uimaankin menin silloin ensimmäistä ja viimeistä kertaa koko kesänä, Tohlopissa taidettiin olla, mä en ton länsipuolen rantoja oikeen muista kun asun ihan kuusessa toisella puolen kaupunkia. Se viikonloppu ja maanantai oli ihana, mä kaipaan sitä kun istuttiin Tammerkosken rannassa puhumassa ja mä ostin For Your Entertainmentin ja Neonin.
4. syyskuuta mä olin Kauniaisissa. Ensimmäistä kertaa kuukausien jälkeen mä näin Venlan, olin sen kanssa joitakin tunteja. Se oli vaikea päivä, mutta silti mä kaipaan sitä. Venlaa mulla on suunnaton ikävä, kuten muitakin, mutta tää ikävä on erilaista. Meidän suhde... Se ei ole enää niin vakaa kuin se oli joskus aiemmin, mä haluaisin palauttaa sen vakauden. Tehdä siitä kestävän, voimakkaan ystävyyden.
10. syyskuuta Aukku tuli Tampereelle. Me oltiin tunnettu vain muutama viikko tohon aikaan, ja Aukku jo tuli viikonlopuksi meille. Sitä mä en osaa kuvailla, se oli mulle monestakin syystä täysin uniikki kokemus. Kun ajattelee vaikka et mä oon viistoista vuotta vanha ja se oli ensimmäinen kerta kun mun kaveri oli meillä yökylässä. Ihan oikeesti, koskaan aiemmin ei ole ollut. Niin oudolta ku se kuulostaakin. Enkä mäkään ole ollut yökylässä koskaan. No, mummulla ja isomummulla, mutta ei tollasia voi laskea. Mä en ole ollut koskaan kaverilla tai ystävällä yötä, piste. Outo olen.
2. lokakuuta Aukku tuli päiväksi Tampereelle, me oltiin lauantai kolmistaan, minä, Aukku ja Roosa. Oli vähän sekoa hommaa, päivästä on mielenkiintoisia kuvia. Sekoiltiin hiukkasen Pikkukakkosen puistossa 8D
3. lokakuuta, kaikista lähinnä nykyhetkeä. Mä olin Järvenpäässä. Puoli vuotta oli kulunut siitä, kun mä viimeksi vietin päivän Annan luona ja mä uusin sen silloin. Se oli jotakin täysin käsittämätöntä, mä en unohda sitä koskaan. Me oltiin kaupungilla koko päivä, tai siinä Jäken keskustassa ja tälleen, siellä vaan pyörittiin ja täristiin kylmästä. Lottakin oli meidän kanssa, Annan kaveri, oli mahtavaa tutustua siihen paremmin. Kahesti aiemmin olin senkin jo tavannut, mutta oli hienoa tavata taas ja luoda vähän tuttavallisempi suhde.
Ja nyt... Mitä mä odotan ? Mä en tiedä. Mä en tiedä mitä päivää voisin enää odottaa. Mulla on ensviikolla lomaa, yhdeksän päivää putkeen ilman mitään. Mä en keksi yhtään mitään tekemistä. Mä haluaisin lähteä jonnekin, mutta ei mulla ole mahdollisuutta. Menoja on tullut muutenkin jo liikaa. Kun mä kävin siellä Jäkessä ja kuun viimeisenä viikonloppuna mä olen Ilkossa leirillä kolme päivää, perjantaista sunnuntaihin. En mä yksinkertaisesti voi pyytää että pääsen jonnekin. Ja kun se melko varmasti sit tarkoittaisi yön yli kestävää reissua niin ei. Mun äitini nyt on tollanen ärsyttävä. Se on kiva ja tälleen, mut se ei päästä musta irti. Ainakaan tässä asiassa ja se sapettaa sitten vitusti. Se tietää ettei mulla ole ainuttakaan kaveria Tampereella, ellei nyt lasketa Virpiä, mutta me puhutaan bussissa ja siinä se. Ei tiedetä missä toinen asuu, ei tiedetä toistemme musamausta tai mistään. Virpi on hyvä kaveri, mutta mä en uskalla alkaa vahvistamaan meidän suhdetta enää yhtään enempää. Mä vaan pelkään ettei se toimikaan, meillä menee nyt loistavasti, puhutaan tavatessa, onnitellaan nimi- ja syntymäpäivinä ja jouluisin. Mä en kaipaa enempää.
No, eipä mulla muuta. Haluan vaan esitellä teille lempikatuni koko Tampereelta. Peltokatu, ihan junaratojen vieressä. Tammelantorilta pääsee tänne. Mä rakastan tätä paikkaa. Se on kaunis, hiljainen, riittävän surullinen mulle. Sateisella ja kylmällä pilvisellä säällä mä haluaisin vaan istua rotvallille ja jäädä siihen. Kuuntelemaan sateen ropinaa, saapuvien ja lähtevien junien ilmoituksia ja kaikkea muuta mahdollista. Se tuo mieleen mun ensimmäisen vierailuni Jäkessä. Se oli maaginen hetki, kaunis ja ikimuistoinen. Jäke on just sellainen kaupunki, missä mä haluaisin asua. Vaikka mun sydämeni on aina, niin kauan ku vaan muistan, halunnut pohjoiseen, Järvenpää valloitti mut kertaheitolla. Vaikka se on pieni, tylsäkin välillä, musta se on ihana.
Ja anteeksi, olen ällöttävä ihminen. Ja kasvissyöjä! Mutta kun oikeesti. Mustamakkara on hyvää, sanokaa mitä sanotte. Puolukkahillo nyt on sellasta sontaa et hyi olkoon mut makkara ite. Sen koostumus on karmean kuuloinen ja etova, mutta mä ihan tosissani pidän mustamakkaran mausta ja tuoksusta. Siinä on ihana ruoka. En mä enää osaa sitä syödä, keväällä yrittäessäni meinas tulla oksennus ja itkeäkin meinasin siinä, sen verran pahalta tuntui. Mutta siis ihan tosissaan mustamakkara on hyvää, mä katson hyvin oudosti sellaista joka ei siitä pidä. Perinneruoka parhaasta päästä.
Olis muuten aika kiinnostavaa maistaa taas vaihteeksi lihaa. Mähän jätin kanan tossa kesällä, eli jos olen asian oikein terveystiedon tunnilla käsittänyt, olen lakto-ovo-pesco-demi-vegetaristi. Suomeksi sanottuna mun ruokavaliooni kuuluu maitotuotteet, kananmuna ja kala, mutta ei nisäkkäiden liha missään nimessä. Mua harmittaa suuresti katsoa kun muut syö lasagnea, mustamakkaraa tai jotakin muuta, mutta mä tunnen olevani parempi näin. Fyysisesti siis, vaikka mä kärsin ajoittain pahastakin proteiinivajeesta, nytkin on sellaista vaivaa. Keväällähän olin siinä kunnossa et hyvä kun jaloillani pysyin, stressi, huono mieliala ja huonosti syöminen ei ole hyvä yhdistelmä.
Mutta näin. "Kiitän, kumarran, niiaan, vilkutan, pian taas yhdessä laulellaan..." Olen viettänyt kaksi viikkoa seurakunnan päiväkerhoissa, ei kai se näy ? Osaan taas monen monta laulua ulkoa, osaan leikittää lapsia, askarrella niiden kanssa, olla läsnä ja hoitaa. Ja tiedän myös mitä aion. Seurakuntaopisto, nuoriso-ohjaaja, kakkosvaihtoehtona lastenohjaaja. Sitten toinen nuoriso-ohjaajaksi valmistava oppilaitos, sitten taisi tulla lähihoitaja, lasten ja nuorten hoidon ja kasvatuksen koulutusohjelma, ja viimeisenä sitten lastenohjaaja tai nuoriso-ohjaaja, mietin vielä mitä teen. Aika näyttää, virallisesti sanottuna helmikuu, kun yhteishaku hurahtaa käyntiin ja valtakunnan ysiluokkalaiset alkavat tapella opiskelupaikoista. Pääsykokeet on mun kohdalla varma juttu, niihin pääsen varmasti, mutta sitten ne kokeet itsessään... Saa nähdä miten käy.
Eiköhän se nyt jo riitä. Öitä taas kaikille mahdollisille, uusia sepustuksia huomenna. 8>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti