Everything in me wants you back in my life
Can't let you go
Can't let you go
Soi kuulokkeissa. Biisi, jota mä yksinkertaisesti rakastan. Tätä kuunnellessa mä olen itkenyt katkerimmat ja tuskallisimmat itkuni, unelmoinut kauneimmat unelmani, elänyt onnellisimmat hetkeni. Maailmassa on niin monta ihmistä, joille mä voin sanoa tän kappaleen nimen kyynelehtien, itkien tuskasta pahimman edessä. Silti näitä ihmisiä on vain kourallinen. Niin vähän, ja silti ne rakentaa mun maailmani.
Tänään oli vähän merkillinen päivä. Mä jämähdin siskojen kanssa samaan huoneeseen. Leikeltiin Suosikkeja ja kuunneltiin musaa, keskusteltiin siitä ketkä on hyvännäköisiä miehiä, ketkä olis ihanteellisia seurustelukumppaneita ja sellaista. Me vietettiin siinä puuhassa sellaiset kaks tuntia, ei olla koskaan niin kauaa oltu kolmistaan puhumassa noista asioista. Se oli kivaa, ja mä sain haalittua kasan kuvia seinilleni. Negativea, Uniklubia, Lovexia, Bullet for My Valentinea, sitten Aki Tykki ja Kaulitzin kaksoset rantalomalla. Suloista. Ja Costello Hautamäkikin sieltä löytyi, äiti sitten sekosi sen nähdessään ja alkoi ylistää sitä ja Jonne Aaronia, joka sen kanssa samassa kuvassa poseerasi.
Tällä hetkellä mä istun keskellä huoneeni lattiaa. Mä en nykyään muualla oikeen istukaan. Tuolit ei koskaan ole olleet mua varten, ei sohvatkaan. Sängyssä on ikävä olla, jos siinä ei ole joku vieressä. Lattia sitten... No, tässä vaan on hyvä olla. Joskus ajattelen et sadoilla ihmisillä ei muuta olekaan kuin kova lattia, niillä ei ole mahdollisuutta nukkua sängyssä tai missään muussa mukavammanlaatuisessa yösijassa. Vain lattia. Se ei eristä, kylmyys pureutuu ihoon, luita ja lihaksia kolottaa... Sellaiset ihmiset ansaitsisi parempaa.
Pimeys pelottaa mua nykyään. Vielä vuoden alkupuolella, siinä tammikuussa, mä makasin yöllä pitkään hereillä ja tuijotin ympärilleni. Laavalampun vaaleanpunainen valo salli mun nähdä ympärilleni. Silloin mä vielä jaoin huoneen kuusvuotiaan kanssa. Nykyään mä oon yksin ja yö pelottaa mua. Ei siinä ole järkeä, mutta mä pelkään kaikkea yössä. Kahden yön ajan mun huoneessani nukkui toinen, me oltiin hereillä pitkään, oltiin parvekkeellakin ja katsottiin pimeään. Sen jälkeen kun mä jäin tänne yksin mä aloin pelätä. Kukaan ei ole täällä mun kanssani, kukaan ei oikeasti voi sanoa et mun ei tarvitse pelätä...
Tää on hirveetä, mä oon viistoistavuotias ja pelkään pimeää. Mä pelkään jonkun tulevan ja satuttavan mua. Se on järjetöntä, koska kaikista eniten mä pelkään kuitenkin menettäväni jonkun. Sellaisen, joka on mulle tärkeä. Jonka puolesta mä kuolisin itse. Mä muistan elävästi sen yön kun kesällä makasin aloillani sängyssä ja mietin. Silloin mä tajusin, että ottaisin luodin niin monen puolesta, antaisin toisen mahdollisuuden. Ventovieraankin. Mä uhraisin itseni sen takia että toinen saisi tilaisuuden, sen perhe ja ystävät välttyisi surulta. Olenko mä sitten liian jalo vai yksinkertaisesti hullu, sitä mä en tiedä.
Ehkä mun pitäisi jo mennä. Huomenna mulla on neljän tunnin ja viidentoista minuutin työpäivä. Kahdeltatoista alkaa, tunnin valmistellaan askartelua. Yhdeltä kerholaiset tulee, toivon mukaan kaikki kuustoista. Neljältä sitten lopetetaan, lapset pääsee kotiin, ja vartin yli mun pitäis päästä. Mä pääsen taas leikkimään ja nauramaan niiden pikkuisten kanssa. Kuusitoista aivan ihanaa ja valloittavaa lasta, nuorin melkein neljävuotias ja vanhin eskarilainen. Ne on ihania, mä irtaudun muusta maailmasta niiden kanssa ollessani. Lapset on aitoja, ne ei esitä eikä valehtele ihmiselle sitä pitääkö susta vai ei. Ne näyttää tunteensa. Aiemmin mainitsemani nelivuotiaskin halasi mua torstaina kun oli lähdössä, se todella pitää musta.
Unohdin jo, iskän asetukset. Kone menee automaattisesti kiinni yhdeltätoista... Tämä vielä, sitten menen.
Buenas noches.
No puedo dejarte ir.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti