Mä siivoan täällä. Kuuntelen musiikkia, kahdeksan levyä ajattelin käydä tänään läpi. Nyt soi Green Dayn 21st Century Breakdown, äsken Bullet for My Valentinen Fever. Humanoid kahdella kielellä, Negativen Neon, Escape The Faten kummatkin levyt ja Adam Lambert vielä vuorossa. Saa nähdä miten tässä käy, Humanoid tuo kauheesti muistoja mieleen, kummallakin kielellä. Se on ollut mukana melkeinpä kaikessa, mitä tän vuoden varrella on sattunut.
Mä selasin tässä yläasteen kokeita. Yhtään ainutta seiskalla alkavaa numeroa ei tullut vastaan, sellaista ei ole vaan tullut. Tai ehkä kerran tuli, joo, yhdestä ruotsin sanakokeesta, seiska tuli. Muuten on aina alkanut vähintäänkin kasilla. Kymppejä runsaasti, ysejä järjetön liuta. Siellä seassa miinusta, plussaa ja puolta. Jotkut pitää mua yksinkertasesti hulluna kun saan tälläsiä numeroita ja lukioon en aio, mut ei musta sinne olis. Koulu on tuskaa, mä en ole ihminen joka lukee hulluna tentteihin ja saa aina niitä hyviä numeroita, lukiossa paineet kasvais liian koviksi. Amis on mun paikkani.
Kunhan saan tän siivottua, julisteiden paikat vaihdettua ja läksyt tehtyä ainakin suurimmilta osin, alan neuloa. Joskos tänään saisi yhden villasukan valmiiksi? Nyt varsi on valmis, kantatilkku seuraavana, sitten kantapohjan kavennukset ja tällä lailla. Helppoa se oikeestaan on, kunhan keskittyy kunnolla.
Mun kukat kuolee. Noi kauniit, pinkit ja ihanat kukat, joita mä olen ilolla tässä vasta muutaman viikon katsellut, kuolee pois. Se surettaa mua. Ei se johdu siitä, etten mä olisi kastellut niitä. Valo ei vain riitä. Mun ikkunat on suunnilleen länteen päin, ei aurinko pääse paistamaan tänne. Ei enää tähän vuodenaikaan. Tulee pelottavasti mieleen yks kirjoittamani shotti, joka kertoi kukasta ja pariskunnasta. Mä laitan sen tänne vielä joskus, kunhan muistan. Sillä välin mä itken hiljaa ja yritän pelastaa kukkani. Kaunis... Aina se kuolee pois liian pian, se ei ole kestävää. Maailma on surullinen paikka.
Mä muistelen tänään kaikkia rakkaitani. Koruilla. Mulla on kaulassa ikuisen rippiristin lisäksi puolikas vaaleanpunainen sydän, jossa lukee Best Friends. Tai lukisi, jos sen yhdistäisi toisen puolikkaan kanssa. Sen lisäksi on hopeinen sydän ja siinä kiinni pieni avain. Hopeinen T, jonka alaosassa on kiinni pieni kivi. Sitten on vielä ketju, jossa roikkuu riipus. "Tokio Hotel" ja sen yllä bändin logo. Viimeisin lahja. Näiden lisäksi mulla on vielä yksi riipus, jonka ostin viime viikolla. Siitä tuntuu olevan niin kauan...
Yhden ihmisen koru multa vielä puuttuu. Oikeastaan kahdenkin. Mä yritän ens kerralla nämä henkilöt tavatessani mennä kummankin kanssa jonnekin, mistä voin ostaa korun sekä itelleni että niille. Merkiksi. Mulle korut on merkkejä, mä käytän näitä joka päivä. Ne on symboleja, ne, jotka on olleet osallisia siihen, että koru on mulle päätynyt, kulkee mun mukanani näissä koruissa. Näin mä en koskaan unohda niitä, enkä jätä taakseni. Ilman näitä koruja mä tuntisin olevani yksin.
Nyt alan tehdä niitä läksyjä. 70 sanan kirjoitelma espanjaksi... Kyllä mä sen osaan, täytyy vaan keksiä aihe, josta osaan kirjoittaa mahdollisimman paljon ilman sanakirjan apua. Sitten täytyy katsoa, että kaikki muu tulee tehtyä samalla. Seuraavat kaks viikkoa ajattelin oikeesti ottaa rennosti, kerätä voimiani. Pimeyden lisääntyessä on edessä vielä monen viikon työrupeama, ja joulu on aina ollut mulle kuin helvettiä. Stressiä. Mä en saa haluamaani aikaa pysähtyä. Sen vuoksi mä karkaan kirkkoihin, laulamaan ja hiljentymään. En mä mikään himouskovainen ole, mulle Jumala on vaan se voima, joka tätä maailmaa kannattelee. En mä tavallaan edes usko Jumalaan, mä uskon, että jossain on joku, joka tätä kaikkea pyörittää. Sitä onko se Jumala vai joku muu mä en tiedä. Kunhan nyt vaan mulla on joku, joka on mun elämässä sillä paikalla.
Mutta eiköhän se siitä. Kirjoittelen tänne lisää taas myöhemmin, katsotaan nyt miten käy.
Hasta luego.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti