Huonoa.

Tuli kamala olo. Tässä vähän aikaa sitten menin saunaan, kokeilin siinä sitä ennen tollasta paitaa. Mustaharmaavalkoruudullinen kauluspaita, ei napitusta koko matkalta vaan ainoastaan tosta yläosasta. Vartalonmyötäinen ja suunnilleen 2/3 hihat. Nätti paita silleen, mutta kokoa M. Ja kun mä en ihan niitä pienimpiä tyttöjä ole... Kyllähän se mun ylleni menee, vähän täytyy asetella sitten sen jälkeen ja pois ottaessa. Mä pidän siitä, se on ihan kiva paita.

Mutta sitten mä katsoin itseäni peilistä. Mulla ei tänään ollut meikkiä. Hiukset harjaamatta ja sekaisin, kiharalla. Pillitfarkut, toppi ja vaatteet oli oikeestaan sellanen kuori. Mä näytin hirveeltä. Musta vaan tuntu et haluisin kuristaa itteni siinä, rikkoa sen peilin ja tuhota sen, repiä kaikki vaatteet ja käpertyä pimeään komeroon itkemään. Mä vihaan vartaloani.

Mä en ole koskaan pitänyt itseäni sinä kaikista kauneimpana tyttönä. Joskus musta tuntuu, et näytän nätiltä, mä oon pukeutunut oikein eikä mun tarvii mennä nurkkaan piiloon ihmisten katseilta, mä voin olla niiden keskellä ilman, että ne tuijottaa mua halveuksuen. Mutta suurin osa päivistä on sellaisia, että mä verhoan itseni vaatteisiin, menen kouluun, en katso ihmisiä silmiin, käperryn yksinäni mahdollisimman pienenä penkin kulmaan tai aulan nurkkaan. Yritän olla huomaamaton ja olematon. Joskus se onnistuu, usein ei. Jotkut yrittää puhua mun kanssa, naurattaa mua vähän, yleensä ne on poikia. Ne haluaa vaan esittää muille et hei, mä saan ton nauramaan, saan sen puhumaan. Tytöt taas, ne tuijottaa joskus halveksuenkin, ei puhu. Jos puhuu, kysymys on koulusta. Ei muusta. Ehkä marraskuussa saan yhdet nimipäiväonnittelut, jos joku on sattunut katsomaan 25. päivän nimilistaa loppuun saakka. Riina ei ole näkyvissä kalentereissa kovinkaan usein.

Ei mulla aina ole ollut huono itsetunto. Mä en vaan ole huolehtinut itsestäni hyvin. Mä olen ollut ujo, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, ollut aina sivussa, välttänyt huomiota. Kun mun besta pisti viidennen luokan keväällä kolme ja puoli vuotta sitten välit lopullisesti poikki mä hajosin. "Susta tulee kauheen ruma ja kauhee ihminen ku et koskaan käy ulkona." "Läski, vitun idiootti, kuka sun kanssas haluis olla..."

Se yks tyttö särki mun koko elämäni. Se oli ainoa. Se haukku, loukkas, alisti, musersi mut. Sen jälkeen mä en oikeesti ole uskaltanut mennä ulos. Mä pelkään. Mä pelkään jonkun tulevan vastaan ja alkavan huutaa, kaikki pitää oikeesti ihmeellisenä sitä et mua näkyy ihmisten ilmoilla. Jos mulle huomautetaan jotakin mä pelästyn ja ainoo turvapaikka tuntuu olevan koti, neljän seinän sisällä ovet lukossa. Mä en halua kohdata ihmisiä, ne on loukanneet mua. Mulle on huudeltu liikaa. Vaan se yks ainoa huomautus et sullapa on tänään tiukka paita, sulla on tummat silmänaluset, sulla on rillit, mikä tahansa riittää loukkaamaan mua. Mä en halua ihmisen tulevan lähelle, ellen mä luota siihen, usko ettei se satuta mua. Mä sallin lähestymisen mut jos mua alkaa ahdistaa mä haluan pois, mä yritän päästä pois tai saada sen toisen pois.

Sivusin aiheestakin... No, kuitenkin. Mä olen yrittänyt kohentaa itsetuntoani. Mä olen yrittänyt tehdä itsestäni omasta mielestäni kauniin, terveen näköisen. Se ei tahdo onnistua. Mitä tahansa mä yritän joku muu näyttää kauniimmalta ku mä vaikka oliskin samat vaatteet ja samanlaiset hiukset ku mulla, musta tuntuu aina siltä. Mä vertaan itseäni ihmisiin, mietin miten paljon kauniimpia ne on ku mä. Kun mä tuijotan jotakuta mä en arvostele miten mä näen siinä virheitä, mä näen sen ihmisen vain ja ainoastaan kauniina. Mä ajattelen et se on kaunis, mä pahoitan mieleni, koska pidän sitä toista niin kauniina. Ja itseäni ala-arvoisena, rumana, läskinä idioottina.

Mua ärsyttää se, jos joku tulee sanomaan mulle olevansa läski, vaikka vähä-älyinenkin näkee sen olevan mua pienempi painon saralla. Kun mä puhun sellaiselle joka on mun kanssa samaa kokoluokkaa mä en ala väittää sille et se on normaalipainoinen, mä tiedostan sen huolen itsestään ja tiedän että se ei halua sitä. Mä yritän kannustaa ja olla apuna, tukea siinä mitä toinen yrittää saavuttaa.

Itseni kohdalla se ei onnistu. Mä en pysty kontrolloimaan itseäni. Mä syön, en liiku, syön vähän lisää, olen aloillani enkä tee taaskaan mitään. Mä en osaa. Mä en pysty siihen, koska musta tuntuu että kaikkialla joku tuijottaa mua. Mä häpeän syödä ihmisten edessä, syön mahdollisimman vähän. Mutta yksin mä en edes yritä estää itseäni, musta tuntuu et mulla ei ole muuta. Meillä on liikaa syötävää kotona, ihan liikaa. Aina jostakin löytyy jotakin.

Mun paino on koko ajan ollut nousussa. Mä en käy vaa'alla, koska mä en halua kohdata niitä lukuja. Mä en halua tiedostaa sitä miten oon taas lihonu, tullu rumemmaksi. Viimeks ku kävin vaa'alla olin purskahtaa itkuun. Mä oon ylittänyt seuraavan kymmenen, mä oon lihavampi ku koskaan ennen... Mä haluan vaan saada kaiken ylimääräsen pois, mä haluan olla pieni. Mä en halua olla siskojen kanssa samassa tilassa, vaikkapa saunassa. Ne on kumpikin mua pienempiä. Roosa on pyykkilauta, sen painokäyrä menee vaan alemmas koko ajan, äiti ja iskä on jo huolissaan siitä. Emman painokin menee alemmas koko ajan. Veli pysyy aina hoikkana, vaikka onkin vähän pulskistunut, ei se koskaan liho. Pienin sisko on ylipainoinen, mutta me ei mahdeta sille mitään. Sen kanssa ei aleta vänkäämään syömisestä yhtään mitään, se meinaa viikon tauotonta itkukohtausta ja valittamista, kunnes se saa taas syödä aina ku haluaa ja mitä haluaa. Vaikka se on lapsi ja kasvuiässä mä en pidä sen kokoluokasta, mä olin sen iässä pienempi. Kaikki me oltiin.

Välillä mä ajattelen olevani hullu. Kaverit on siihen osasyynä, ne jotka jaksaa väittää et mä oon normaalipainonen ja ne ite on läskejä vaikka on kaikki mua hoikempia, ihan oikeesti laihoja, joiden lantionympärysmitta ei ole metri, vaikkei se mullakaan joudu varsinaisesti läskistä vaan luista. Mutta se että ne väittää mun olevan normaali. Mä pelkään et se asia onkin niin, että kaikki miten mä näen itseni on valetta... Että mä näen itseni valheellisena, etten mä näe itseäni oikeasti. Että mä olen hullu.

Se on pelottavaa. Mä en pääse tosta ajatuksesta eroon, mulle tulee tunne että ihmiset valehtelee mulle, että mä valehtelen itselleni. Musta ei koskaan tule laihaa, musta ei koskaan tule kaunista. Mä itken sen takia, mä en koskaan voi oikeesti pitää itseäni kauniina. Mulla on rumat hampaat, pyöreät posket, kamalat hiukset, mulla on rillit, mulla on pisamia, mulla on akne selän puolella, mä oon läski, mun hymyni on ruma ja mun ääneni kamala... Mä oon pinnallinen ja henkisesti kamala ihminen. On mussa syvällinenkin puoli mut musta tuntuu et en oo riittävän hyvä, että mä vaadin liikaa ja olen kamala, valitan turhasta kun muilla menee pahemmin. Toisten isät ja miehet on loukussa kaivoksessa, jonkun koko omaisuus on tärveltynyt myrkyllä, joku menettää tälläkin hetkellä elämänsä tärkeimpiin kuuluvan ihmisen... Mun huoleni on turhia ja silti ne kaataa mun maailmani.

Mä en pidä itseäni hulluna, mä en pidä itseäni masentuneena, mä en pidä itseäni täysin huonona ihmisenä. Ja kuitenkin mä olen noita kaikkia. Kukaan ei tunnu huomaavan sitä, mä oon ihmisille vaan ilmaa... Tuntuu että ihmiset ei välitä. Mä asun yhdessä Suomen isoimmista kaupungeista ja mä en ole kenenkään kanssa kunnon väleissä, kukaan tamperelainen ei ole mun kanssa. Ihan tosissaan. Yhden tytön oon tuntenut yli kymmenen vuotta, mutta me tavataan noin kerran viikossa bussissa ja siinä on meidän koko homma. Riparilla annettiin lupauksia pitää yhtä ja hups, mua ei ole enää olemassakaan... Mä en uskalla ottaa yhteyttä, mä en ole se joka ottaa kontaktia. Mä loukkaannuin siitä, kun syyskuussa ootin kolme tuntia sovitulla paikalla kaverin saapumista, lopulta lähdin yksinäni pimenevään iltaan melkein itkua pidätellen. Sen jälkeen se ei ole ottanut muhun mitään yhteyttä enkä mä siihen, mä pelkään ettei se halua olla mun kanssa yhteyksissä.

Mä vaan kaipaan rinnalleni jotakuta joka ei hylkää. Jonkun, joka on lähellä fyysisestikin. Nytkin se joka on mua lähinnä on reilusti yli sadan kilometrin päässä. Ja vasta viime sunnuntaina me viimeks nähtiin... Mä elän sitä päivää edelleen ja silti se tuntuu olevan satojen vuosien päässä, kaukana. Mä en halua olla täällä yksin, mutta mitä muutakaan mä voin ? Mä lähden täältä vuoden sisällä, en enää vietä suurinta osaa kuukausista täällä, mä en ole täällä joka päivä. Mä en halua luoda enää suhteita täällä, en vahvoja ja kestäviä, koska musta tuntuu et mun velvollisuus olisi pysyä täällä. Mä en halua satuttaa ketään lähtemällä täältä sitten, kun oon luonut suhteen johonkuhun. Ihan sama millainen se suhde on, onko se ystävyyttä vai muuta, mä en halua satuttaa.

Anteeksi. Mun piti vuodattaa tää päiväkirjaan, mutten sitten tehnytkään niin... Mä haluan, että joku saa tietää tästä. Mä vaan haluan että ihmiset tietää miltä musta tuntuu, mä haluan niiden saavan mahdollisuuden ymmärtää. Toivottavasti joku ymmärtäisi.