Others

No, sivun otsikosta jo varmaan voi päätellä, että täältä löytää vähän kaikki muut tekstit. Ei tarinoita, pieniä oneshotteja vaan. Jokasesta kerron vähän ennen ku päästän itse tekstin kimppuun, eli varotukset twincestistä, homoilusta, söpöilystä, angstista sun muusta kyllä tulee annettua, älkää huoliko.



Aloitankin sitten suoraan kaikkein tuoreimmalla ja uusimmalla tekstillä. Vähän yli tunnin ajan sitä kirjoitin, puhtaasti yhden tunteen ja ajatuksen avulla. Mulle tuli vaan tarve kirjoittaa... jotakin, sitten aloin muistella sitä hämmennystä, sitä onnellisuutta, viime perjantaita. Kirjoitin kuvauksen muutamasta tunnista, mä kirjoitin mitä mulle tapahtuu oikeastaan joka perjantai. Tää ei kuvaile just sitä viimesintä perjantaita, on siinä kohtia siitä, mutta on myös muista perjantaista. Muistoja, mun tunteita, olotiloja. Mun ajatuksia siitä paikasta.
Tää on tosissaan henkilökohtainen teksti. Voi olla, ettei tästä ymmärrä pätkääkään, tai sitten voi samaistua siihen täysin. Miten vaan. Tää on kuitenkin se, mitä mulle tuli ensimmäisenä mieleen, miten mä toimin omassa maailmassani. Angstausta, pohdiskelua, ahdistusta, surua ja onnellisuuden hetkiä tässä riittää, mun tavallisimpia tunteita. En mä osaa oikeen selittää.
Ai niin, lopun pätkä ja koko tekstin nimikin tulee Black Veil Bridesin kappaleesta Carolyn. Aika surullinen biisi, mutta... No joo. Lukekaa, jos haluatte.


  Carolyn

Astun lasisista ovista sisään pieneen tuulikaappiin. Katseeni hakeutuu automaattisesti kopin lasiseinien toiselle puolen, etsimään tuttuja kasvoja. En tunnista ketään, mutta työnnän silti oven auki ja pelmahdan sisälle musiikin, naurun, puheen ja kirkkaan valon valtakuntaan.  Rakennukseen, jossa ei voi tuntea olevansa yksin pimeydessä. Niin minä sen aina olen ajatellut, jokaisella kerralla, kun olen astunut näistä ovista sisään.

Muutama askel ja olen mustien naulakoiden luona. Lasken laukkuni lattialle, otan lapaset käsistäni ja työnnän takin taskuun. Kohta takkini roikkuu yhdessä mustista ripustuskoukuista, minä potkin kengät jaloistani ja otan huviin kaulastani, tungen sen paikalleen takinhihan sisään. Kumarrun ottamaan laukkujen hihnoista kiinni, heilautan ne olalleni, suoristan päässäni olevan pipon ja kävelen peremmälle huoneeseen hymyillen niille, jotka minuun katsovat, ja tervehtien niitä, jotka minua tervehtivät. Kävelen biljardipöydän ohitse ja pienen, pimeän käytävän suuaukosta sisään, käännyn sisään vasemmalla olevasta ovesta. Pienessä neliön muotoisessa huoneessa painan katkaisijaa, avaan oikealla olevan oven ja pyörähdän pieneen vessaan. Katson itseäni peilistä, suin hiuksiani suoremmiksi, suihkutan niihin lakkaa saadakseni ne pysymään aisoissa sähköisyydestä huolimatta. Nyrpistän nenääni poskieni hehkuvalle punalle, mutta luotan siihen, että se katoaa pian. Ja nousee takaisin ihmisten kerääntyessä yhteen ja lämpötilan noustessa. Huokaisen hiljaa ja palaan takaisin muiden luo.

Tulen käytävästä pois, hyppään oikealla puolellani olevan sohvan selkänojan yli ja käperryn sen nurkkaan istumaan. Seuraan lattialla ja sohvilla istuvia, kitaroitaan soittavia nuoria ja aikuisia hymyillen hiljaa samalla, kun kaivan kirjan yhdestä laukustani ja alan tehdä tehtäviä. En itsekään käsitä, miksi teen läksyt nyt, vaikka olen viimeiset kaksi tuntia istunut kirjastossa, mutta en anna sen vaivata päätäni. Luen vain tehtävänannon, kirjoitan muutaman rivin ja suljen kannen. Siinä, enempää ei tarvita.

Kello lähestyy hiljalleen kuutta. Ihmisiä alkaa tulla enemmän, jotkut siirtävät kitarat pois ja menevät tervehtimään ja halaamaan saapuneita ystäviään. Minä odotan pieni hymy huulillani, katselen muita ajatuksissani. Vilkaisen kännykkäni näyttöä tämän tästä, olen taas tapani mukaan laittanut sen äänettömälle. En halua kenenkään häiritsevän minua, haluan olla rauhassa. Tämä on paikka, jossa suljen muun maailman ulkopuolelle, jossa keskityn siihen, että nämä ihmiset ovat lähelläni, minä saan viettää täällä aikaani kuten haluan, minun ei ole pakko tehdä sellaista, mikä tuntuu väärältä.

Ovi kumahtaa jälleen auki ja kiinni, käännän katseeni sen suuntaan. Sisimmässä leimahtaa tuttu, turvallinen ja ihana lämpö. Mustat vaatteet, vaaleat lyhyet hiukset, rento ja huoleton olemus, hymy ja itsevarmuus. Kaikki näkyy heti, olen oppinut näkemään ne aina. Odotan sohvalla hymyillen, kun hän tulee lähemmäs, tervehtii omalla iänikuisella ja ihanalla tavallaan, istuu viereen ja katsoo minua. Huulilla on pieni hymy, silmät loistavat kirkkaina. Tuntuu, kuin voisin pakahtua vain siitä onnesta, että hän on lähellä, hän tulee aina tervehtimään, hän jakaa kanssa samoja muistoja. Muistoja ajasta, jota voin syystäkin sanoa elämäni onnellisimmaksi ajaksi.

Minä en puhu paljoa. Enimmäkseen vain katselen häntä, hän katselet minua, soittaa sylissään olevaa kitaraa, puhuu muiden lähelle tulleiden kanssa. Kuuntelen keskustelua, hypistelen sormieni välissä milloin mitäkin kangasta, yritän olla mahdollisimman luonnollinen. En koskaan ole oikeasti luonnollinen hänen seurassaan, en voi olla. Jos olisin, se aiheuttaisi hämmennystä ja voisi saada hänet lähtemään, jättämään minut yksin. Ja sitä minä en halua, en halua. Vajaan vuoden ajan olen kärsinyt hänen läheisyydestään, mutten voi lopettaa itseni kiusaamista. Minä kiusaan itseäni, hän auttaa minua huomaamattaan. Saa minut onneni kukkuloille tavatessamme, saa minut romahtamaan erottuamme. Aina sama kuvio, sama vuoristorata. Eikä se tunnu koskaan loppuvan, ei ole olemassa sitä pysäkkiä, sitä kohtaa, missä rata loppuu, kyytiläiset pääsevät pois ja uudet sisään. On olemassa vain loputon, jatkuva kehä.

Lopulta hän nousee, juoksee ovelle. Minun ei edes tarvitsisi kääntää katsettani, tiedän kyllä syyn. Silti en voi olla satuttamatta itseäni. Minä käännyn, katson, kuinka hän kietoo kätensä tytön ympärille, halaa lujasti ja innokkaasti. Minä käännän katseeni pois. Sen katsominen tuntuu pahalta, mutta se ei ole syy katseen kääntämiseen. Minä en halua näyttää tunteitani, en halua, että hän huomaa kaiken. Että tyttö saa enemmän syytä inhota minua. Vihata enemmänkin. Tyttö vihaa minua, koska minä hymyilen. Nauran. Katson. Näytän onnelliselta. Tyttö ei kestä, että minä nautin hänen poikaystävänsä seurasta. Eikä hän kestä sitä, että saman voi sanoa myös toisin päin.

Minä jään yksin. Odotan kaikessa rauhassa, mietin asioita pääni sisällä hiljaa. Olisi parempi saada jotain tekemistä, saada juttukaveri, mutta en kehtaa mennä puhumaan kenellekään. Varsinkaan hänelle, en voi mennä lähelle. Hänen on itse tultava lähelle, niin se on aina ollut. Ja niin se tulee  varmaan aina olemaan, koska minä olen mitä olen. Tyhmä, ääliömäinen, imbesilli. Huono ihminen, paha. Teen sellaista, mitä ei saisi, ja tiedän sen olevan väärin. Minussa on kaikki vialla.

Kun aikaa kuluu, muut tulevat. Minä saan nauraa, saan puhua, saan kuunnella muiden iloja ja murheita, saan muuta ajateltavaa. Minä koitan auttaa toisia, piristää heitä, miellyttää heitä olemalla kiinnostunut jopa sellaisista asioista, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. Minä puhun puoli tuntia lihansyöjäkasveista, tajuan nauttivani juttukumppanini seurasta odottamattoman paljon. Pelästyn, pakotan itseni lopettamaan ajattelun hetkeksi, keskityn muihin. Ei kulu kauaakaan, kun olen taas sulkenut tunteet sisäpuolelle tarkemmin, jättänyt niiden käsittelyn myöhemmälle ja keskityn olennaiseen, tähän hetkeen.

Seitsemän. Yhteistä ohjelmaa. Pelaamme useamman kymmenen nuoren porukalla pelejä, oikeastaan vain sitä yhtä. Jos rakastat. Minä en voi hillitä itseäni, tämän tästä minun on käännyttävä selin ja puristettava silmät kiinni rauhoittuakseni. Vierustoverini, kaverini, yrittävät kilvan sekä naurattaa että rauhoitella minua, huvittuneina kaikki. Ja ajoittain hän katsoo minua, hymyilee minulle ihanalla hymyllään. Minä hymyilen takaisin, ja kun hän nostaa kulmiaan leikkiäkseen, minä repeän uudelleen nauramaan. Ja lukitsen pohjimmaiset tunteeni sisälle.

Leikin loputtua kirjoitamme lähimmäisen rakkaudesta fläppitaululle muutaman sanan, mietimme mitä se tarkoittaa. Sitten on hartaus, jokainen saa rukoilla itselleen tärkeän asian puolesta. Kuuntelen, mietin hiljaa omaa rukoustani, mitä sanon vuorollani? Lopulta teen päätöksen, ja vuoroni lopulta tullessa rukoilen. Sanon rukoilevani kaikkien puolesta välittämättä siitä, meneekö ihmisellä hyvin vai huonosti. Pappi nyökyttelee päätään minulle, kierros jatkuu. Tiedän hänen katsoneen minua puheenvuoroni ajan, hänkin varmaan tietää minun katsoneen häntä hänen puheenvuoronsa ajan. Ainakin uskon niin, haluan uskoa niin.

Laulamme. Minun ääneni ei kanna kunnolla, se on edelleen huonossa kunnossa viikkojen yskimisen ja kotona lepäämisen jäljiltä. Yritän kuitenkin, mutta se kuulostaa kamalalta. Sama se, minä päätän, minä en tullut tänne jättääkseni taas kerran laulamatta. Hartaus loppuu, puheensorina raikaa taas kaikkialla ympärillä. Kaikki ovat iloisia, innoissaan, riehakkaita, nauttivat toistensa seurasta. Iltapalaa tarjoillaan, jotkut laulavat ja soittavat, toiset pelaavat, toiset vain ovat. Minä seuraan tätä kaikkea, katseeni etsiytyy aina välillä häneen ja katson häntä hymyillen, kuuntelen hänen soittoaan. Muistelen viime kevään leiriä, muistelen sitä, miten hiljalleen tajusin hänen merkityksensä minulle. Lopulta tajuan taas millä vesillä liikun, kerään tavarani ja säntään muiden joukkoon, puhumaan ja hukuttamaan ajatukseni muiden puheeseen.

Lähdön hetki koittaa. Minä ja kaksi kaveriani pukeudumme, keräämme tavarat, kierrämme halaamassa niitä, joita meillä on syytä halata. Minä olen ottamassa takkia naulakosta, kun hän katsoo minua harmistuneena, niin kuin monesti ennenkin. Hän tulee, kietoo kätensä ympärilleni, silittää ja taputtaakin selkää. Hän ilmaisee närkästyksensä siitä, että minä lähden taas liian aikaisin. Minä sanon, etten mahda muuta, ja päätän mielessäni, että ensi kerralla en lähde ajoissa. Minä lähden silloin, kun myöhäisimmätkin ovat lähdössä, nautin hänestä niin kauan kuin mahdollista.

Hän lähtee, palaa muiden sekaan, me lähdemme talsimaan pysäkille. Minä pysyn hiljaa, muut puhuvat, kunnes erkanemme, jatkan kaverin kanssa eteenpäin seuraavalle pysäkille kylmyyden takia, emme halua paleltua odottaessamme. Puhumme sitä sun tätä, kaikesta mitä on tapahtunut, mikä ärsyttää, mitä mieleen nyt vain tulee. Bussi tulee, astumme sisään, menemme peräpenkille istumaan. Vielä muutaman minuutin ajan me puhumme, käymme kiireesti asioita läpi, koitamme ottaa hetkestä kaiken irti. Näemme tavallisesti viikoittain, vain kerran seitsemässä päivässä perjantai-iltana, ja minä nautin siitä, että saan puhua jonkun vähemmän rakkaan henkilön kanssa. Sellaisen, joka ymmärtää, muttei tiedä kaikkia salaisuuksiani.

Viimein halaamme, minä painan nappia ja nousen ylös. Tasapainoilen katosta lattiaan ulottuvien tankojen varassa bussin ajaessa pysäkille, sen pysähdyttyä hyppelehdin kiireesti portaat alas lumen peittämälle ja tasaiselle maalle. Marssin määrätietoisesti autojen välistä torille, kieltäydyn ajattelemasta mitään muuta kuin edessä olevaa bussia, haen oikeaa numeroa muutaman bussin joukosta. Se löytyy, kaivan taskustani kortin, astun sisään autoon ja maksan. Pääsen vaihdolla, kuten aina vaihtaessani bussia tunnin sisällä edelliseen astumisesta. Kävelen peremmälle ja istun tavalliselle paikalleni iltabussissa, oikeaan laitaan, toinen rivi keskiovista katsoen. Lasken laukut syliini ja viereiselle penkille, vedän syvään henkeä ja annan tunteiden tulla, annan niiden olla vapaina sellaisina kuin ne ovat. Hämmennys, onnellisuus ja haikeus täyttää mieleni, kylmyys tuntuu sisälläni. Missään ei tunnu olevan järkeä.

Minä istun jälleen kerran yksin perjantai-illan bussissa matkalla kotiin, eikä minulla ole ensi yönä mitään muuta tekemistä kuin itkeminen.

So here's my song I wrote in time, when it was needed
Through pain of heart or loss of mind, your burdens lifted
You aren't alone, just know that I can't save our hearts tonight