Se on ohi. Yheksän vuotta takana, päättötodistus saatuna, mut on kukitettu punasella ruusulla, mä oon pidätelly itkua koko koulun edessä, hyvästelly sen paikan. En sanonu kenellekään mitään, mä en pystynyt. Mä voin tässä nopeasti, niin nopeasti ku mahollista, selittää tän päivän.
Heräsin 05.11, hyppäsin sängystä ku katoin et ulkona on valoisaa, olin ihan kauhuissani et paljon kello on. Siinähän sit juoksin hakeen kännykkää laturista ja lysähdin takas sänkyyn vajaaks vartiks, alunperin oli tarkotus herätä siinä viittä vaille puol kuus, mutta kai äiti herätti mut, nukuin parvekkeen ovi auki ku kerran on sen verran lämmintä. Mä hain Emmalta farkkulegginsit, virittelin topin ylleni, keijukorun kaulaan, suoristin hiukset, piirsin silmät kyyneliin, sidoin kauluspaidan pääll ja vedin korolliset saappaat jalkaan, olin tänään harvinaisen yksinkertanen. Kakskyt yli kaheksan käveltiin pysäkille Roosan kaa, vähän ennen kaheksaa oltiin koululla. Mä jäin sillä tavallisella pysäkilläni, yhen aiemmalla ku tarvis, kävelin itekseni sen reitin viimestä kertaa peruskoululaisena. Oli aika kylmä ja mä taisin laulaa taas hiljaa itsekseni, en oo varma.
Kiipesin neloseen, luokanvalvojan tultua jätettiin kamat luokkaan ja pakkauduttiin yhdeks jonoks sinne salin käytävään. Kaks luokkaa aina parijonossa vierekkäin A&B, C&D ja E&F. Oli vähän kuuma, mut sit marssittiin paikoillemme salin eteen istumaan. Mä koitin olla mahollisimman tyynenä kun istuin just reksin edessä, se piti siinä puhetta, katsoin sitä ja pidättelin itkua. Se luetteli stipendien saajat, mä vähän hätkähdin ku kuulin nimeni ekan kerran, ja yllätyin tosissani kun kuulin sen toisenkin kerran. Sit seiskat laulo meille, oppilaskunnan puheenjohtaja piti puheen, sit meiän piti nousta ylös. Olin meiän puolelta kolmas joka sai ruusun käteensä, otin sen ja hymyilin sille seiskalle, ehkä ois pitäny sanoa jotain, mut ei mun ääni ois kestäny. Kiipesin lavalle, sinne reunalle parin luokkakaverin perään ja sit oltiin siellä.
Pari seiskaluokkalaista tyttöä laulo Born This Wayn, siinä olin kyynelet silmissä, se biisi sopi tilaisuuteen. Mikael tökki Juusoa ruusullaan, sit sen lehtiä putos mun hihalle, pudotin ne lattialle. Mikael naurahti vähän ja sano mulle et mitä mä sen kukkaa pudottelen, mua hymyilytti. Jaasu vilkas mua siinä hetken päästä, mä koitin olla itkemättä edelleenkin. Pääsin hengissä lavalta alas ja istuin ekan rivin päätyyn, laulettiin suvivirsi. Sit mä sain halvauksen ku tajusin et oon eka joka kävelee salista ulos.. Nousin ja kävelin sit siinä, en kattonu ketään, katoin vaan et pysyn pystyssä ja marssin salin läpi, ulos sieltä, portaisiin ja ylös.
Nelosessa odotettiin hetki luokanvalvojaa, aluks se vähän toru ku jätkät veti taas leikiks homman salissa, laulo vähän turhan kovaa ja naureskeli, mut sit se alko ite vetisteleen. Sano et ei oo siinä tilassa et vois pitkään puhua, mä istuin siinä sen edessä ja tein kaikkeni etten itkis. Se alko jakaa todistuksia, mä olin siinä keskivaiheilla, oon aina, alotetaan mistä päästä hyvänsä. Nousin tuolilta, halasin opettajaa ja sanoin "kiitos samoin" älyttömän hiljaa, kun se toivotti hyvää kesää. Otin todistuksen ja istuin aloilleni, en avannu sitä ennen ku kaikki oli saaneet, mä en halunnut avata sitä kansiota. Kun Helluki oli saanu omansa mä avasin sen ja katoin hetken, sellanen ku odotinkin. Kympit enkusta, äikästä, ruottista, bilsasta ja helpotuksena tekstiilistäkin, kasit matikasta ja liikasta, kaikki muut ysejä käytöstä myöten. Päättötodistuksen ka on 9,15, oon iloinen siitä, parempaa en ois ansainnutkaan. Toinen stipendi on Tampereen kaupungilta, en tiedä syytä, kirjekuoressa luki vaan et tää stipendi on myönnetty mulle, ja sit se toinen. Stipendi käsitöistä.
Mun kässäope hankki mulle sadan euron arvoisen Suuren käsityölehden vuosikerran. Mä meinasin kuolla, ihan tosissaan. Kolmekymppiä käteistä ja sen lehden vuosikerta, mä oon niin koittanu saada äitin tilaamaan mulle sen lehden ja nyt sain vuoden ilmatteeks.. Oon niin onnellinen.
Mä en itkenyt. Odotin Roosaa pihalla hetken, sit käveltiin Koskarille, rauhotuin siinä matkalla, en itkenyt kertaakaan tänään. Sit Roosa sano et olin ainoo joka sai kaks stipendiä. En oo ite ihan varma asiasta, mutta se on hyvinkin mahdollista, pelottavaa sinänsä. En mä oo niin hyvä koulussa et ansaitsisin tommoset, en edes tajua et miten sain sen käsityöstipendin. Kympin tekstiilistä vielä ymmärrän jotenkin mut toi menee yli, pahasti yli. En käsitä sitä.
Mulle tulee niin helvetin kova ikävä niitä. 1A, 2A, 3A, 4A, 5A, 6A, 7A, 8A, 9A... Me oltiin yhessä ykkösestä asti. Muutama on jääny luokalta pois ja neljä tän vuoden aikana olleista ei oo ollut alusta alkaen, mutta me kaikki 9A-luokan oppilaat ollaan tunnettu toisemme vitoselta asti, oltu siitä lähtien samalla luokalla Ronia lukuunottamatta, se oli kutosen ja ysin väliset kaks vuotta Belgiassa. Mutta me oltiin yhessä niin pitkään. Yheksäntoista nuorta, kaikki niin erilaisia, meillä oli ristiriitoja, meillä oli huonoa luokkahenkeä, ongelmia opiskelussa ja vaikka mitä häikkää, mutta silti me oltiin täydellinen luokka. Kaikki fiksuja, ajattelevaisia ja rentoja nuoria, jotka teki kaikkensa pitäessään toistensa puolta. Me oltiin täydellinen porukka kaikista vioista huolimatta.
Mä en silti itke. En itekään ymmärrä mikä mulla on. Oikeastaan en oo vielä ees tajunnut et se oli siinä... Että yheksän vuotta on nyt ohi. Me ollaan nyt yheksäntoista nuorta, jotka kaikki jatkaa omaan suuntaansa, tavataan ehkä joskus, hymyillään ja kysellään ehkä kuulumisia. Tuskin me enää koskaan tavataan tässä kokoonpanossa, kaikki ei koskaan pääse paikalle, mutta meillä on muistot. On muistot kaikesta mahdollisesta. Varmasti osa mieleenpainuvimmista on tältä viikolta, kun ollaan yritetty saada kaikki irti toisistamme, olla toistemme luona. Ollaan yritetty nauttia yhessäolosta.
Tähän tyttöporukkaan liittyy niin paljon muistoja. Mulla ne ei kaikki oo hyviä, on liikaa pahoja ja kivuliaita muistoja, mutta mä pääsen kyllä yli. Noi seittemän on olleet mulle tärkeitä vuosien ajan, mä oon ajoittain ollu niiden kanssa, yrittänyt solmia ystävyyssuhteita. Ei se oo onnistunut, se on ollut melkeen mahdotontakin varsinkin yhden suhteen, mutta ne on silti mulle rakkaita. Mä nautin niiden seurasta kaiken sen jälkeenkin mitä ne on saaneet mut tuntemaan, mitä ne on mulle aiheuttaneet. En kanna kaunaa, ilman noita mä en olisi mä.
Palaan pakkaamaan. Tää on ihan alkutekijöissään, mulla on vaan rippeet kaikesta kasassa, mut eiköhän tää tästä. Se pitää muistot mukavasti poissa ja ehkä vie mun energiaa laulamiselta. Mun kurkkuni on kuollut, otan sit huomisaamuna yhen pillerin allergiaoireisiin, testaan vaikuttaako se. Silmät ja nenä vuotaa ja kuulostankin siltä et oon tukossa, hyvä kun mun ja Sannin pitäs alottaa kaikki laulut ja kummallaki on tää sama tilanne. Eiköhän tää tästä, menee kyl ohi. Oon vaikka koko huomisen hiljaa jos on tarvis.
You're so fucking perfect
You're so fucking cool
And I'm so fucking worthless
When I'm far from you
In the end you are all that matters
'Cause you make me complete
