Time can kill.

Mun oli tässä nyt äkkiä vaan tultava ilmoittamaan, että mä taidan kuolla tässä loppuviikon aikana. Mulla on tällä viikolla jäljellä vielä 12 tuntia koulua, huomenna viis ja perjantaina seittemän, pitäis pakata viikonloppuleiriä varten, tehdä läksyt, kirjoittaa aine ja ties mitä muuta. Ja nyt sitten keskustelin äitin ja iskän kanssa että tästä ei tuu yhtään mitään, mun laseille on tehtävä jotakin. Nää on naarmuilla, toisen linssin pinnoite on vihreä ja toisen violetti ja iskän mielestä näissä on valmistusvirhe pinnan kanssa, en ihan tajunnu mitä se höpisi mut se on sitä mieltä et tää ei käy.

Eli huomenna mennään Outlet Katse Hinnoissa Optiikalle näyttämään lasejani, mä toivon et saatais asia äkkiä hoidettua. Ja et ne ei sit ole niin tyhmiä et ottaa multa nää lasit pois, se on sama ku kuolemantuottamus. Linssien voimakkuudet kun on melkosen isot, mä en nyt tajua tätä korttia missä nää tiedot on, mut toinen on -1,25 ja toinen -1,50 että joo. Mä en näe selkeästi enää siihen puolen metrin päähän eli voitte kuvitella seuraukset jos mut ilman laseja päästettäisiin Tampereen keskustaan... Voi taivas sitä kaaosta, eihän siitä tulis yhtään mitään.

Mutta joo. Mä menen tästä nyt, jos ei vielä nukuta luen tota Zadara, kuninkaan varjo -kirjaa. Mä nyt lainasin sen kun näin, oon pitemmän aikaa katellu kirjakaupassa ja miettiny et otanko. Kirjan kirjoittaja on siis mua vuoden vanhempi tyttö, Fanny Tarujoki, oli kahden vuoden ajan samassa koulussakin mun kanssa ja eilen sen kirjaston pysäkilläkin näin, se oli viime vuonna ysillä mun koulussa. Mä silloin jo aattelin et haluan lukee sen kirjan, mut nyt kun oon sitä lukenu... Tää on jotenkin hämmentävä, mä en saa otetta. Omaperäinen tyyli tästä ainakin musta löytyy ja onhan juoni nyt tähän mennessä toiminut, mut mun on sanottava et mä meinasin alkaa tuhahteleen oikeen kunnolla ku Maya törmäili ihmisiin, se oli jotenkin niin elotonta. Plus että musta tän kerrontatyyli on vähän vaikea, mä joudun välillä lukemaan saman kohdan useaan kertaan tajutakseni sen. Ei tää musta huono ole, mä en vaan ole varma sopiiko tää mulle. Mä taidan ajatella liikaa Häräntappoasetta jonka tossa äsken luin ja yhtä toista kirjaa nimeltään Ennuskivien mahti, kirjoittanut ranskalainen Flavia Bujor. Aloitti kirjoittamisen 12-vuotiaana, mä olin oikeen yllättynyt lukiessani siitä. Yks vanha kaveri lainas sen mulle ala-asteella, pitänee lainata se uudelleen ja katsoa mitä silloin ajattelen. Mä kyllä tykkäsin siitä sillon, mutta saa nähdä miten on nykyään.

Voi apua mun kanssa, huomenna on koulukuvaus ja vaatteet on kattomatta... Noni, nyt menen ja sillä selvä. Buenas noches toda la gente !

Bad day is dark and makes you feel like there's no happiness left anymore.

Eka päivä koulussa kolmeen viikkoon ja heti mä oon taas murtumispisteessä. Mä en pysty siihen, mä en selviä kesäkuuhun asti ja siihen on monta syytä. Ihmiset, ilmapiiri, vaatimukset, ajanpuute, omat henkilökohtaiset ongelmani... Mä en jaksa jotakin koulua kaiken päälle, kun mä tiedän jo mitä haluan ja mitä tarvitsen. Jos mä nyt saisin valita, mä jättäisin melkein jokaisesta aineesta jonkin osa-alueen pois, sellaiset mitä mä en oikeesti tule tarvitsemaan. Mutta ei, en saa.

Viimeiset kaks tuntia oli liikuntaa. Me istuttiin tyttöjen kanssa pukkarissa, mä istuin siellä yksin omassa nurkassani ja seurasin muiden keskustelua. Tuli puhe hiuksista, Maisu tuli mun luo ja sano et mulla on ihanan pitkät hiukset, meidän seitsemäntoista tytön keskuudesta mulla on pisimmät. Lisäksi ne puhui hiusten kunnosta, väristä, suoristamisesta ja vaikka mistä...

Joku sai päähänsä ilmoittaa et ei tajua emoja, ei tykkää niiden hiuksista ja tälläistä. Puhuttiin yhdestä kasiluokkalaisesta Sagasta, joka on niiden puhujien mukaan emo ja jolla joskus on hienot hiukset mut muuten ne on kamalat vaikka tyttö ite nätti onkin. No, hetken aikaa keskustelivat siitä miten rumia emot on, kunnes eräs neropatti keksi huudahtaa:

"Mut ei Riina oo ruma vaik se on emo !"

Mä tajusin mitä se tarkoitti vasta liikkatunnin jälkeen kotimatkalla. Mä ihan tosissani suutuin, parempi et suutuin silloin kuin aiemmin, silloin mä oisin varmaankin lyönyt sitä sääreen sählymailalla kovempaa ja tahallani, mä löin sitä vahingossa sillon ku löin. Kuitenkin, mikä oikeus niillä on luokitella ihmisiä ulkonäön perusteella ? Olenko mä emo sen takia et meikkaan silmäni mustalla ? Miks helkkarissa ne edes välittää mun ulkonäöstäni ?

Mä en tajua tollasia. Jokainen ihminen on oma persoonansa. Ei niiden tarvii välittää siitä miten joku meikkaa silmänsä mustalla, pukeutuu värikkäästi, tykkää pitää kauluspaitoja ja tyllihameita, pukeutuu aina mustaan tai hankkii mustavihreät rastat, mitä väliä sillä on ? Jokanen on just sellanen mikä haluaa, ei niiden tarvii alkaa määritellä ihmisiä ulkonäön perusteella. Sisällä se tärkein on. Mulla ei varsinaisesti ole mitään sitä vastaan, että ihmiselle sanotaan miltä se näyttää. Mut mä vaadin perusteluja. Ja mä vaadin kyseessä olevan ihmisen suostumuksen siihen luokitteluun. Mä en pidä itseni luokittelemisesta mitenkään, varsinkaan jos asiassa käytetään vielä tollaista yleistämistä kuten "kaikki emot on rumia". No ei ole, kukaan mun tiedossani oleva "emo" ei ole ruma.

Olenko mä jotenkin järkyttävän erilaisen näköinen kun tollasena menen kouluun ? Tän näkösenä mä aamulla sinne lähdin, tyylilleni ominaisesti pääosin mustissa. Mustassa, punaisessa ja valkoisessa. Ja voin sanoa et mä en todellakaan pahemmin erotu meidän koulun porukasta tän näköisenä, meiltä löytyy vaikka mitä. Ihmisen kuuluu saada olla omannäkösensä ilman mitään pelkoa siitä et haukutaan tai luokitellaan jotenkin. Mä tiedän etten ole paras esimerkki tästä, mä en uskalla mennä kouluun lempibändini paita päällä, koska pelkään että mua haukutaan. Mutta jos mun ei tarvitsisi pelätä mitään, mä menisin, mä menisin just niinku haluan.

Joku voi kysyä mistä mun pelkoni juontaa. No, kropalla itselläänhän on siihen osansa, mutta on siinä muutakin. Mulle tais jäädä traumat siitä kun menin kouluun vitosella ylläni musta avokauluksinen ja hihoista riekalainen paita, jonka alla mulla oli niskaan sidottava toppi. Mä en ole koskaan ollut pyykkilauta, en ollut silloinkaan, ja siinähän mä sain koko päivän sit kuulla kaula-aukostani jos jonkinmoista moitetta.

Mä olen yliherkkä ulkonäkööni kohdistuvalle kritiikille, mä en kestä sitä. Mä suutuin yhdelle luokkalaiselleni pojalle muutama viikko sitten kun se ilmoitti et mulla on goottihame, mulla oli musta tyllihame ylläni. Mä purskahdin tammikuussa itkuun, kun tulin kouluun ensimmäistä kertaa lasit päässä ja yks mun luokkalainen poika nauro mulle niin että meinas penkiltä tippua. Mä ryntäsin vessaan itkemään.

Seiskalla mun luokalla oli yks jätkä, joka kiusas jokaista tyttöä. Haukku, sorti, mitä tahansa. Mua se satutti fyysisesti. Se löi mua, se tarttu muhun kiinni keskellä koulun käytävää ja tunki käsiään vaikka minne. Mä menetin itsehillintäni sen kanssa tasan kerran, se yritti työntää mut penkiltä alas. Mä pelkäsin halkaisevani pääni lattiaan, joten mä iskin sitä käsissäni olevalla kirjalla päähän. Taru sormusten herrasta yksissä kansissa ei ole mikään pieni opus... En mä sitä satuttanut, mutta se alko selittää mulle jotakin kuraattorille kertomisesta ja siitä et mä en sais koskea siihen. Ja silläkö oli oikeus koskea muhun vastoin mun tahtoani ?

Mun päiväni on kirjaimellisesti pilalla sen takia, että mä ylipäätään menin kouluun tänä aamuna. Mä itkin yhdellä välkällä käytävällä, mä itkin ja mietin karkaamista. Mä harkitsin pummia Järvenpäähän ku Annalla on loma ja sinne mä voisin vielä yrittää muutamalla vaivaisella eurollani... Mä olin monta kertaa lähettämässä tekstaria vaikka kenelle, mä halusin vaan itkeä ja kertoa jollekulle pahasta olostani, mä toivoin että edes joku olisi ollut mun vieressä ja puhunut mulle. Joku, joka oikeesti välittäis. Mä en tuntenut oloani hyväksi liikkatunnilla edes silloin, kun laukaisin maalin ja Jaasu heitti läpyt, mä en tuntenut oloani hyväksi kun mua kannustettiin. Kukaan niistä ei oikeasti tunnu välittävän musta. Ja vielä pahemmalta tuntui kun mun entinen bestani huusi mun nimeä, kannusti. Se sano sen niin tavallisesti, kuin me ei koskaan oltais oltukaan muuta ku luokkakavereita... Yli kolme vuotta ja mä en vieläkään ole päässyt yli. Mä olen saanut poistettua tekstarit kännykästä, siinä kaikki mitä mä oon voinut tehdä. Muu siitä muistuttava tavara on piilossa, mutta valmis esillenostettavaksi.

Mä en ole vielä koskaan ollut tosissani niin surullinen, et en pitkään aikaan ole saanut hymyiltyä aidosti edes vähän. Mä toivon et en koskaan tule kokemaankaan sellaista. Mä pelkään sitä, että kun iskän isä kuolee, mä en hyvin suurella todennäköisyydellä edes yhtä surkeata kyyneltä itke ennen kuin ollaan hautajaisissa, siellä itku tulee pelkästään siitä tunnelmasta. Mulle se mies on hirviö, mä en voi antaa sen tekoja anteeksi. Se ei ole tehnyt mulle mitään, mutta muille se on tehnyt. Mun ei kuuluisi edes tietää niistä, mä en saisi tietää niistä, ja silti mä tiedän. Yhden ainoan erheen takia mä tiedän. Enkä voi unohtaa.

Se kai alkaisi olla siinä. Mä olen purkanut tarpeeksi pahaa oloani, ilmaissut ajatuksiani. Olo alkaa olla jo vähän kevyempi. Mua ärsyttää se et en halua puhua kellekään. Tällä hetkellä mä haluan vaan olla itsekseni ja rauhassa. Toki jos saisin fyysisesti olla jonkun kanssa samassa tilassa, silloin olisi eri asia, mutta nyt mä haluan vain istua tässä hiljaa ja miettiä asioita. Niin kauan että tosissani rauhoitun ja pystyn jo hymyilemään kunnolla.

Under the surface.

Mä tässä pakkasin koululaukkuani huomista varten ja aloin miettiä että mitä musta näkee mun laukkuni sisällön perusteella. Nyt mä sitten kuvasin laukkuni ja päätin laittaa tähän kuvat ja vähän selkeyttää sitä, miten mua voi laukun avulla tulkita. Tässä on siis mun normaalin koulupäivän laukun sisältö, kaikki mitä mä pakkaan ennen kouluun lähtöäni ja mitä mä tarvitsen siellä. Tai no tarvitsen, henkistä tukea näistäkin osa meinaa.

No, ensinnäkin mun laukkuni. Teknisesti ottaen mun serkkuni vanhat housut ja mun entisen laukkuni olkahihna. Siinä se on täyteen pakattuna, pullistellen ja väliaikahuoltoa vailla, mun olis viisainta vetää taas uudet tikit saumoihin ja muualle. Mutta kyllähän se vielä voi odottaa, mä havahdun laukkuni kärsimyksiin kaiketi taas vasta siinä vaiheessa, kun se kirjaimellisesti räjähtää Hämeenkadulle. Oli se mukavaa kevättalvella alkaa kerätä laukkuaan pääkadun ihmisvilinän seassa, kun bussiinkin oli kiire...
Kuten joku voi huomata, pinssien ja enkelinsiipiheijastimen lisäksi tossa on hakaneuloja. Ne on kivoja, niillä saa pelastettua katkenneen sauman ja korjattua vaikka mitä, plus että ne saa korviinkin killumaan. Oikeen kivoja ovat korvissa, mä tykkään laittaa niitä rei'istä läpi.

Sitten toi etutaskun sisältö. Tampereella kun asun ja koulua käyn, TKL'n bussiaikataulut on ehdoton vaatimus. Mä en selviäisi ilman sitä, vaikka mun käyttämien bussilinjojen aikataulut on aika selvät ja muistissa. Mutta aina sitä tulee niitä hetkiä kun ei tiedäkään millä bussilla pääsee minnekin ja missä pitää olla ja milloin, silloin tää kirjanen on kultainen apu. Lisäksi tarviin kalenterin, se on aika... erikoinen mulle, sain sen naapurinrouvalta ja vanhalta perhetutulta synttärilahjaksi. Tykkään siitä kyllä erittäin paljon, se on piristävä väriläiskä, entinen kalenterini oli musta ja aika tylsä, jos saan sanoa. Ja totta kai täytyy vielä olla avaimetkin, ja avainketjun on oltava omannäköinen 8> Siinä on sininen vilkkuvalokin mukana, se on kätevä pimeällä.

Sitten samaisessa etutaskussa sijaitsee mun lompakkoni. Sain sen tossa vuoden 2009 elokuun tienoilla, siitä asti on sama ollut käytössä. Vähän rispaantunut se jo on, saa nähdä missä vaiheessa se räjähtää, mutta viimeiseen asti sitä näillä näkymin käytän. Taskuun oli pakko laittaa kuva maailman rakkaimmasta bändistä, ja piti oikein päällystääkin se vielä kontaktimuovilla ennen sitä. Ja sitten on vielä noita pinnejä, sekoan ilman niitä, pahana hiuspäivänä pinnit pelastaa mut. Mä tungen niitä päähäni niin paljon ku sielu sietää, mä en kestä jos mulla ei ole vähintään viittä pinniä päässä silloin, kun niitä tarvitsen. Onhan se sitten kiva alkaa räpeltää niitä pois hiuksista...

Lompakkoni uudelleen ja mun koulupäiväni olennaisimpia esineitä, bussikortti. Ilman tota mä ihan tosissani kuolisin, yhden matkan hinta on 2,50 ja ei mulla sellaisia rahoja ole, kyyti kaupunkiin ja takaisin päivässä viis euroa on aivan liikaa. Ei tule yhtään mitään, viikossakin menis jo 25 euroa, järjetön hinta ! Ihan järjetön, toi on siis ehdoton väline tässä kaupungissa elämiselle. Ilmaiset koulumatkat + kaks vaihtoa koulumatkoihin, kumpaankin siis yks, tai kaks toiseen jos tilanne niin vaatii, pitää tosin ehtiä leimata kortti 60 minuutin sisällä ensimmäisestä leimauksesta. Ja kortti on toki tuunattava omannäköisekseen, nyt se on taatusti omaperäinen ja mun omani. Tunnistaa helpommin jos hukkaa.

Penaali ja meikit, mustassa siis kynät ja kuviollisessa meikit sun muut. Meikkipussi on täynnä sälää, siellä on kyniä, neuloja, lankaa, sakset, vaikka mitä, sen avulla pitää selvitä monessa paikassa. Penaalissa sitten on vaan kirjoitusvälineitä, viivottimia, pari tussia, teroitin ja sellaista, ei siellä ole mitään ylimääräistä. Kevytkin se on, viime vuonna mun penaalini oli kuin tiiliskivi kun tungin sinne kaiken. Sekin muuten on tehty serkun vanhoista housuista, samoista kuin laukku, meikkipussin sain siskolta.

Ihana maanantaipäivä. No ei. Seittemän tuntia, enkkua, äikkää, matikkaa kaks tuntia ja ruotsia.Päivä lopetetaan kahden tunnin liikalla. Mä en pidä päivästä ollenkaan, mutta oon kiitollinen että liikunta on iltapäivällä. Mä vihaan liikuntaa aamulla tai keskellä päivää, se on järkyttävää. Iltapäivällä sen kestää hyvin, pääsee liikasta suoraan kotiin eikä tarvitse mennä kouluun takaisin niin järkyttävän näköisenä että huhhuh. Kolmosjaksossa meneekin sitten huonommin, liikunta on muistaakseni maanantaiaamuna, aamulla kuitenkin, ja siinä mulla vasta hermot meneekin. Oon melkeinpä onnellinen että joulukuussa on tanssia, ei meillä ehdi olemaankaan kuin kaksi liikuntatuntia siinä. Toivottavasti kumpikin on tanssia, se ei oo niin paha kuin vaikka joku kuntotesti.

Luonnosvihkoja. Toinen piirustukseen ja toinen kirjoittamiseen. Valkoisen teki mun kuvisopettajani akatemiassa, se päätti et nyt tehdään teille vihot ja niinhän se tekikin. Meidän piti ite koristella kannet, mut kuten näette, mulla jäi vähän vaiheeseen. Ei vaan keksi muuta, mä sitä paitsi tykkään tollasesta pienestä ja spontaanista piperryksestä. Kirjoitusvihko on vähän kärsinyt ja kohta pitää uusi hommata, se alkaa olla jokseenkin täynnä tekstejä.

Sitten me päästiinkin takataskuun, edelliset tavarat oli siis keskimmäisestä ja isosta taskusta, oikeastaan siitä laukusta itsestään. Sieltä löytyy siis harja, kännykkä, Creative, huulirasva ja kangaskassi just niiden räjähtämisien varalta. Sateenvarjo on oikeastaan aika keskimmäisessä ja isoimmassa taskussa, mutta nyt mä vaan laitoin sen tähän kun se sopi siihen.

Ja lopuksi koko laukkuni sisältö siihen yhteen kasaan koottuna. Ei toi mikään iso laukku ole ja mä tarvitsen kipeästi isompaa, tonne ei mahdu piirroskansiota, keskeneräistä neuletta, paria kirjaa, muutamaa vaihtopipoa eikä edes mahdollisia eväitä, aina täytyy ottaa toinen kassi tai laukku mukaan muille tavaroille. Mä en pahemmin pidä tästä, mutta eipä mahda muutakaan, mä en tahdo löytää mistään riittävän isoa laukkua enkä saa itse tehtyä kyllin kestävää isoa laukkua, meidän kone on mun ompelemisia vastaan, neulat vaan katkeilee ja iskä suuttuu mulle. Ja koulussa haluan käyttää aikaa muuhun, mun kallisarvoiset kaks viikkotuntia tekstiiliä täytyy käyttää muuten kuin materiaaleja vertaamalla ja ompelemalla laukkua. On muuten melkonen taitolaji tunkea kaikki toi tavara tonne järjestelmällisesti ja oikein, mä tulen hulluksi jos kaikki ei ole kuten pitää. Mä vihaan sitä kun etsin jotakin ja sitten en löydäkään sitä sieltä mistä etsin. Ja kaiken lisäksi laukku painaa aika ihanasti, se tekee aika lailla ilkeitä hartioille ja niskalle. Jos mulla on viittä lukuainetta päivässä mun on pakko pakata kirjat kahteen laukkuun, koska muuten mä en selviä edes koululle asti. Siinähän sit menet ympäriinsä kahden laukun kanssa...

Nyt menen hakemaan vähän kontaktimuovia, päällystän lukkarin, katson huomiselle vaatteita ja mietin mitä kaikkea sitä tuleekaan hiuksille ja naamavärkille tehtyä. Kauhee stressi tänään heti aamusta, näin unta et kaikki meni pieleen, nukuin pommiin enkä saanut mitään tehtyä ja sitten en ehtinyt minnekään... Heräsin aika järkyttyneenä, kieriskelin hetken ja menin vessaan pesemään naamani, sen jälkeen yritin nukahtaa uudelleen mut eihän siitä mitään tullut. Ihanaa kun en saa nukuttua, joka aamu oon nyt heränny kauheen aikaisin ja sekopäisenä unistani. Pelottavaa.

This is our sweet blasphemy.

Sweet Blasphemy
Kunhan taas kuuntelen jotain.

Mutta tässä olisi nyt tätä kuvallista antia mun tekemisistä ja aikaansaannoksista. Mun on myönnettävä että tää kirjontahomma nyt sit jäi, mä aloin miettiä asiaa ja lopulta päätin jättää piponi kirjomatta yksinkertaisesti siitä syystä etten halunnut anlaa improvisoida sitä kirjontatapaa enkä sitä missä koossa sen teen. Jos tekisin ristipistoja, ei olisi mitään ongelmaa, mutta kun ajattelin vähän muita keinoja käyttää niin en jaksa alkaa tänään soveltamaan mitään. Piste.

Sitten kuvia.

Siinä tommonen hyvinkin simppeli maisemakuva. Käytin pölypastelleja, fiksatiivina käytin tavallista hiuslakkaa. Ei ihan parhaat mahdolliset välineet, mutta teinpähän kumminkin. Se voi näyttää tekniikan puolesta viimeistelemättömältä, mutta mun on pakko sanoa että perkule, mä pidän tosta. Se on ihana, vaikka hutasinkin sen viidessä minuutissa. Mä voisin ihan hyvin laittaa sen kehyksiin ja seinälle ja se on paljon, koskaan aiemmin mä en ole halunnut laittaa työtäni seinälle.

Tää ei ihan onnistunut. Siinä on siis auringonlasku, mä epäonnistuin vedessä aika järkyttävästi. Se on kamalan näkönen mut antaa olla, tulipahan taas vähän kokeiltua niitä värejä.

Paperi meni kupruille kun käytin lakkaa vähän turhankin runsaasti. Toi on erittäin nopea työ, vetäsin vähän viivoja ja lisäsin niitä tonne ja tänne ja vähän väritin, sit aattelin et ei kauheeta tää on ruma ja jätin kesken. Mut nyt se jotenkin kiehtoo mua. Se on edelleen aika järkyttävän näkönen, mut ei se paha ole kummiskaan. Ihan näyttökelpoinen työ.

Ja sitten tää. Mä otin öljyvärini esille ja arvatkaa vaan mitä ? Ne oli kaikki kuivuneet mustaa lukuun ottamatta. Mä olin aluks ärtynyt, mut sit keksin mitä teen. Tursotin kaiken mustan värin tuubista pieneen lasipurkkiin veden sekaan, sekoitin, ravistin ja sain aikaiseksi mustetta. Sillä sitten aloin maalata ja tässä tulos. Mä en todellakaan yleensä tollasia tee, tää oli eka kerta kuukausiin kun edes tartuin siveltimeen ja aloin maalata. Oli se silti kyllä kivaa, rentouttavaa vain kuunnella musiikkia ja maalata mitä mieleen juolahti.

Sitten päästään neuleisiin. Tässä on siis punaisesta ja mustasta jämälangasta neulottu pipo. Valaistus teki väreistä tommoset, oikeesti toi punainen ei vivahda pinkkiin vaan on hyvin tumma väri ja musta on todellakin musta, oikeen kunnolla tumma. Tykkään tosta, se on lämmin ja lanka pehmeää.

Huono kuva, tiedän. Se vaan näyttää kamalalta, jos en kuvaa sitä päässäni, sen muoto menee oudoks ja se näyttää kamalalta. Lisäksi tässä tärähti, mut en saanut enää parempaakaan kuvaa otettua. Tollanen tummanharmaa siitä siis tuli, neulepinta onnistu hyvin ja moitittavaa löydän vain resorin löysyydestä ja puikkojen vaihtumiskohdissa olevista muita isommista silmukoista. Niitä mulle tulee aina, mulle on vaikee yrittää pitää neule tasaisena koko matkalta jos jaan sen useammalle puikolle. Pyöröpuikoillahan tästä olis tullut aivan loistava, mut en tahtonut oikeen onnistua niiden kanssa, ne oli liian pitkät.

Sellaista jälkeä siis. Nyt mä taidan siirtää koneen pöydälle ja siistiä lattian piirroksista, langanpätkistä, saksista, paperinpalasista, neuloista, sukkapuikoista ja vaikka mistä muusta. Mulla on ongelmia huoneen siistinä pitämisen kanssa, nytkin oon taas tunkenu sohvalle kaiken mahdollisen. Sängyssäkin on vaikka mitä ylimääräistä, mä nukuin viime yön ainakin kolmen pipon, kännykän, huulirasvan, Creativen ja Häräntappoaseen kanssa. Mielenkiintoista hommaa.

Aurinko paistaa mut se paistaa läpi vartalosta.

Ah, mä sain eilen Puolimielen ♥ Äitin kanssa ruokaostoksille, mentiin Prismaan ja se kysyi et haluanko jotakin, mä vastasin heti et Happoradion uusimman ja senhän mä sit sain. Sit sain kajaalin, sukat, legginsit ja hammasharjankin vielä, oli tuottoisa reissu, äitikin vaikutti ennen lähtöä äkäiseltä mut olikin sit ihan sikahyvällä päällä ja meillä oli melkeinpä hauskaa siellä. Tälläsistä hetkistä äitin kanssa mä tykkään, kaikesta erilaisuudesta huolimatta me ollaan samanlaisia. Mä tuun iskän kanssa paremmin juttuun sen rennon luonteen takia, vaikka se osaa olla tosi ärsyttävä ja määräillä ja huutaa se on rento. Äiti on aina kauheen tiukka, ei päästä mua oikeen minnekään ellen vakuuttele sitä kunnolla, suuttuu pienestä päiväkausiksi ja sellasta. Ne täydentää toisiaan aika kivasti, mua naurattaa et iskä on kestäny äitiä yheksänvuotiaasta asti, ne kun tapasi toisensa ekan kerran ollessaan kolmannella luokalla, kun äiti muutti Tampereelle.

Mutta se mun vanhemmista, vähän muutakin. Tänään oli toooosi laiska päivä, koko päivän saavutukset oli kenkien järjestely, pipon neulominen loppuun ja yhden luvun julkaiseminen tarinaani, siinä kaikki. Todellakin laiska päivä, mut koitan paikata laiskuuden Häräntappoasetta lukemalla. Huomenna koitan vähän enemmän tehdä asioita, luen, kirjon pipoja, otan valokuvia, katson laukkua valmiiksi ja alan jo vähän valmistautua perjantaihin. Perjantai-iltana mä lähden pois kaupungista leirille, silleen siis.

Siskojen kanssa oli ihan mahtavaa tänään. Me kyylättiin BVB-videoita ja kuvia niin että kuola valu 8D Oli se niin ihanaa, löydettiin muutama aivan ihana video ja mietittiin et mites sitten jouluna Andyn synttäreitä juhlistetaan, se täyttää kakskymmentä joulukuun 26. päivä. Pitää vähän penkoa muidenkin synttäreitä, CC'n, Ashleyn, Jinxxin ja Jaken synttärit täytyy kanssa selvittää ja koittaa juhlistaa niitä niin kuin vaan pystytään. Kortti me aateltiin väkertää Andylle kanssa, tosin saa nähdä miten meidän vanhemmat asiaan suhtautuu jos me aletaan synttärikortteja Amerikkaan lähettelemään.

Huomenna mun pitäis lisätä kuvapostaus eilisistä tuotoksistani. Pari hyvää työtä, toisesta mä pidän erittäin paljon, se on ihana. Ja se on kuulkaas harvinaista et mä pidän työstä jonka hutasin viidessä minuutissa pölypastelleilla. Tavallaan se on kesken, koska mä vaan vedin siihen viivoja enkä pehmittänyt sitä yhtään sormella tai paperilla hieroen, mut mä pidän siitä tossa muodossa. Musta se on täydellinen, en halua tehdä siihen mitään lisäyksiä.

Piirroksien ja maalauksien lisäksi mun pitää kuvata piponi. Kumpikin pipo on neulottu valmiiksi, toisen päättely tosin on vielä kesken, mut se hoituu helpolla. Kunhan kirjon ne huomenna tulee kummastakin kuva, ne onnistui tosin hyvin, ainakin tähän mennessä ovat onnistuneet. Erityisesti tykkään tästä nytkin päässäni olevasta tummanharmaasta piposta, johon kirjon CB'n logon, tää on aivan ihana. Onnistuin mallin toteuttamisessa erinomaisesti, mä en ollenkaan tiennyt miten kavennan tän, tiesin mitä haluan mut en tiennyt ollenkaan sitä kavennustyyliä. Sit kun vähän mietin älysin sen ja tässä sitä ollaan, kavennukset on täydelliset.

Ah oikeesti. Andy on tässä viime aikoina inspannut mua aivan törkeesti, mä odotan koko ajan sitä hetkeä kun saan viimein itseni kokoon ja alan piirtää sitä. Aivan ihana mies, mä menetän varmaan järkeni siinä vaiheessa kun alan sen kasvoja luonnostella. Muistan edelleen miten Roosa ekaa kertaa näytti mulle Perfect Weaponin, mä totaalisesti rakastuin heti ensikuulemalla. Ihana.

Ja nyt suljen koneen. Sillä on aika hemmetin pahoja ongelmia, se kaatu äsken jo kolmannen kerran tänään. Ihme et ei tää teksti samalla kadonnu jonneki... Mä annan iskän kattoo tätä huomenna, saa nähä mitä mieltä se on. Kone on ollu mulla maaliskuusta, ei sen pitäs tällästä tehdä. Ja se oli nyt viides kerta tällä viikolla, muutama päivä sit se kaatu kahesti, se tais muuten ollakin eilen, kauhee ku en muista enää päiviäkään. Kolme viikkoa pois koulusta ei tee hyvää ajantajulle. Mutjoo, moro. Mä menen perehtymään Allun mietteisiin, olen nyt taitavasti sivulla kymmenen, oon kyllä lukenut jo pari lukua tästä mut haluun lukee uudelleen et oikeesti tajuun asiat. Näin siis, öitä.

Horror keeps me paralyzed.

Silmäni mä ehdin illalla ummistaa mennessäni nukkumaan. Sen jälkeen se nukkuminen jäikin haaveeksi pitkäksi aikaa.

Mä en muista, milloin viimeksi olisin tollasen paniikkikohtauksen saanut. Mä itkin hysteerisenä ja yritin rauhoittaa itteni, täysin turhaan. Siitä ei tullut yhtään mitään. Ja syy koko kohtaukseen oli pelko. Pelko siitä, että mä oon menettänyt jonkun. Pelko siitä, että tälle henkilölle on sattunut jotakin. Pelko siitä, että kaikki on pettänyt, voimat loppuneet.

Adam Lambertia Voicelta. If I Had You. Tää ei auta sitten ollenkaan, musiikki tuo kaiken vaan voimakkaampana mieleen. Mä pelkään, mä en uskalla lähettää edes yhtä vaivaista tekstaria. Mä yritän ymmärtää missä se on, onko mun pelolle syytä... Mä taisin saada vastauksen. Jos mä en nyt ole oikeassa mä todellakin saan öisen kohtauksen uudelleen, mä en halua sitä. Joten mä päätän nyt luottaa siihen, minkä oikeaksi arvailen, ja odottaa. Jos mitään ei tapahdu, mä alan selvittää asiaa omilla tavoillani herkeämättä.

Äiti sanoi kerran, että epätietoisuus on kaikkein pahinta. Asiayhteys oli silloin täysin erilainen, kysymys oli mun fyysisestä hyvinvoinnistani, mutta se sopii tähänkin. Epätietoisuus on asia, jota mä en halua kokea. Mä en halua elää ilman varmaa tietoa. Pelkästään se, etten mä tasan tarkkaan tiedä mitä mulle läheiset ihmiset tekee ja missä ne on riittää laukaisemaan mussa sellaisen reaktion kuin viimeyönä oli. Jos mä en vähään aikaan kuule ihmisistä mä alan pelätä sairaalloisesti pahinta. Se tunne on järkyttävä, mä vihaan sitä.

These are deadly weapons.

I have to get away
Out of this place, where I became the type who sits and laugh's at everyone who judges me
It's so damn dark in here
I can't see in front of me
My flames have all burnt out, my hopes no part of my reality
There's no escaping fear.I can't breathe, I'm struggling
My flames have all burnt out, my hopes no part of my reality
There's something pulling me in the wrong direction

My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons, deadly weapons
Why must this perception take my breath?
I can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
Deadly weapons

With no direction to go, will my feet carry me?
To where I need to go to find myself the perfect remedy
Can I bare all of the weight of my mistakes?
Give me strength
Where ever will I go to find myself the perfect remedy
There's someting pulling me in the wrong direction

My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons, deadly weapons
Why must this perception take my breath?
I can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
I can't get by
Now I could never take it back
Now I could never take it back

The truth might take us down, lose ourselves in the sound
I won't want to hear your name
I won't want to see you face again
Words crumble to the ground, you'll blow the candles out
I won't want to hear your name
I won't bear to see you face again
There's something telling me I better take my chances

My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons, deadly weapons
Why must this perception take my breath?
I can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons

My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
I can't get by

(I know there's something more)x4
Now I could never take it back x2

Mä oon tänään kirjoittanut. Ja kirjoittanut. Ja kirjoittanut. Kuitenkin se, mitä mä oon saanut aikaan, ei ole mitään. Toki mulla on nyt parisen uutta lukua valmiina yhteen julkaisemaani tarinaan, mutta... Kuitenkaan mä en saanut aikaan sitä mitä tahdoin. Mä aloin taas miettiä yhtä tarinaa, josta mä inspiroiduin kesällä aivan törkeesti, istuin tuntikausia yöllä sängyssä kirjoittamassa sitä paperille. Mun sormet oli mustana ja turtana sen yön jälkeen, mä olin aivan poikki. Mä sain kirjoitettua kaksi lukua koneelle, kolmattakin hyvän matkaa, sitten mä sain kohtauksen ja kirjoitin toisen version samasta tarinasta, sitäkin muutaman luvun, kunnes meni taas hermot, musta tuntui että se oli täyttä massaa.

Ärsyttää. Mun periaatteeni on, että massaa saa kirjoittaa, mutta vain taidokasta sellaista. Ja mieluummin täysin omalaatuista. Mä ihailen erityisesti yhtä ihmistä, joka osaa kirjoittaa aivan uskomatonta tekstiä. Samalla mä harmittelen sitä, ettei tällä ihmisellä riitä pitkäjänteisyys tarpeeksi pitkälle, ja lisäksi tyttö kirjoittaa sellaista tekstiä, että lopulta vanhemmat pisti kirjoitusharrastukselle stopin, eipä tyttö enää saa kirjoitella sellaista kuin itse haluaisi. Musta se on luovuuden tukahduttamista, mutta en mä mitään sille voi ja mä ymmärrän vanhempien näkökannan asiassa.

Mä alan olla turhautunut itseeni. Tuntuu, etten mä osaa enää yhtään mitään. Mä en enää pysty antamaan luovuudelleni täyttä valtaa. Mä en piirrä, mä en kirjoita, mä en kuvittele, mä en toimi enää samalla lailla kuin ennen. Mä vaan olen, mä en kehitä itseäni mitenkään. Mä olen asettumassa. Musta ei tunnu siltä et olisin vielä valmis siihen, mä haluan kokeilla ja yrittää enemmän. Nyt tuli mieleen et voisin yrittää vähän uutta. Mä en ole maalannut kuukausiin... Enkä käyttänyt öljypastelleja, pölypastelleja tai mitään muutakaan vähän vieraampaa mulle. Mä pysyttelen liikaa samassa tutussa grafiittikynässä.

Kaikissa sama, tylsä, tuttu ja turvallinen väline. Lyijykynä. Ei edes hiiltä ole noissa saanut käytettyä. Värejäkään ei tule käytettyä. Mä en käytä värejä, jokainen mun työni on mustavalkoinen. Lisäksi mua ärsyttää se, etten käytä riittävästi omaa luovuuttani. Yllä olevista töistä tasan yksi on piirretty omaa mielikuvitusta käyttäen ilman mallia. Osaatteko arvata mikä ?

Silmät. Ainoa asia, jonka mä osaan piirtää omasta päästäni, en tarvitse mallia. Ja nekin on aina tollasia nopeita suttauksia, mitkä teen välkillä. Plus että ne on aina parittomia, mä olen koko elämäni aikana piirtänyt tasan yhden silmäparin samalle paperille ilman, että kyseessä on ollut muotokuva tai kuva ihmisestä. Sen työn sain just viime viikolla valmiiksi, se on kanssa aika jännä työ. Aiheena jokin Tampereelta löytyvä tila, johon piti sijoittaa jotakin surrealistista. Mun lopputulos oli tämä aita.

Sen siis piirsin, vähän yksinkertaistettuna ja muuntelemalla sitä omanlaisekseni, ja tohon keskelle aitaa melko alas tuli silmäpari. Mustat silmät, joissa on mustat rajaukset ja reilut luomivärit. Toivottavasti saan sen pian itselleni, jos en, voin kuvata sen ens viikolla ennen tunnin alkua ja sillä lailla. Nyt muuten aloin nauraa itselleni, koska en osaa edes aidon näköistä tammenlehteä tehdä ilman mallia. Mun kuviksen opettajani akatemiassa tuskaili sitä viime vuonna ja lopulta antoi mulle kuvia niistä lehdistä, koska kun omasta päästäni ne piirsin, tuloksena oli pipareita, jotka yritti olla lehtiä. Siinäkin työssä muuten on silmä, iso itkevä silmä keskellä mustaa taivasta.

Nyt mä taisin keksiä, mitä teen. Mä otan huomenna esille tarvikkeet, laitan huoneeni sotkemisvalmiiseen tilaan ja katson mitä saan aikaan. Mä voisin hyödyntää sitä tekotapaa minkä viime vuonna opin: maalataan öljyvärillä paperi jollain mieluisalla värillä ja sitten piirretään siihen. Sillä lailla mä tein kaks omakuvaa. Yks sellainen tausta on muuten mulla vielä täällä tyhjänä, oikein iso paperi, isompi kuin A2-kokoinen paperi. Sille kun piirrän jotakin niin eiköhän ainakin jotain muodostu. Sitten otan ne pölypastellit käyttöön ja leikin oikein kunnolla, ne kelpaa kasviaiheisiin. Öljypastelleillakin jotain voin kokeilla, mä melkeinpä inhoan niitä, ne suttaa ja jälki on rasvaista ja... yäh. Ei kivaa, mutta yritettävä on. Peitevärejäkin yritän hyödyntää, jos mitenkään mahdollista.

Sitten pitää päästä sortamaan toista aivopuoliskoa. Tässä nyt nopeasti Wikipediasta luntin, että mitenkäs asia menikään... Okei, eli ilmeisesti mun on hyökättävä vasenta aivopuoliskoani vastaan tehostamalla luovaa ajattelua, mä en saa toimia kunnolla tietoisesti. Eräs kotitehtävä kuviksesta viime vuoden puolella oli piirtää paperille viivoja, ja siinä vaiheessa kun alkoi ajatella minne viivan suuntaa, piti nopeuttaa piirtämistahtia. Mitään ei saanut tehdä suunnitellusti, vaan täysin spontaanisti. Vaikeaa työtä.

Ja vasen käsi kunniaan vielä kaiken tehostamiseksi. Kaikki mahdollinen toiminta, minkä normaalisti teen oikealla, täytyy muuttaa käänteiseksi. Mä aloitan taas vasurikuurini. Se on mulle aika kammottavan vaikea homma, mä en vaan tahdo osata sitä. Mun vasen käteni on kömpelö ja huomattavasti heikompi kuin oikea, alkuviikosta nostin jotakin vasemmalla kädellä ja oli pakko ottaa oikealla kiinni, vaikka oikealla olisin kantanut sen ilman minkäänlaisia ongelmia. Siinä sen näkee, kun ei harjoita jäsentä tarpeeksi se jää jälkeen.

Kiusaan itseäni sitten vielä silläkin, että käytän varpaitani. Kerran käytettiin varpaita piirtäessä, mä suorastaan loistin siinä tapauksessa. Mä hallitsin varpaani hyvin ja tulos oli odotettua parempi, piirrettiin ihmistä elävästä mallista. Eihän siitä nyt ihan erota että ihminen on kyseessä, mutta siinä on jotakin ihmismäistä.

Täähän oli oikeen kuvapostaus mun kohdalla. No, eiköhän se riitä, mä meinaan nyt ihan tosissani lukea sitä Häräntappoasetta. Vaikka uusinkin lainan ennen koulutukseen menoa tiistaina koulun jälkeen, ei mun silti kannata jättää tätä lukemista. Mieluummin luen sen nyt loppuun ja sitten käytän sitä vain apuna esitelmän tekemisessä.

Nyt lopuksi mun on vielä laitettava toi pienen pieni pätkä, joka kosketti heti ensikuulemalla. Mä odotan sitä kun saan viimein kuulla koko biisin kokonaisuudessaan levyltä, mä niin odotan sitä. No, jos me tossa viikonloppuna päästäisiin siskojen kanssa vähän kauppoja kiertelemään, voisin sitten katsella Puolimieltäkin. Ja tietysti sitten ostaa Roosan kanssa Kultakalat, mähän en anna sen sitä yksin ostaa, koska suutun, jos en saa siitä levystä edes omaa itselleni. Mä en hyväksy sitä että Roosa omii sen, mäkin haluan sen. Itseasiassa voinen vedota siihen, että meistä kahdesta mä olen se, jonka laulu on viimeisen peruskoulun musiikkitunnin jälkeen ollut kympin tasoa, joten mä tarvitsen sitä levyä enemmän harjoittaakseni laulutaitoani. Ainakin jos siinä nyt sit on tämä ihana kansilehtinen, josta sanoitukset löytyy, muuten mä kilahdan ja pahasti. Mutta muuten asiassa ei auta ollenkaan se, että Roosa on Janneen korviaan myöten kusessa, me ollaan yhtä mieltä siitä että siinä on jumalattoman komea mies, joten Roosa ei siitä saa yhtään mitään etua. Muutenkin mä olen todistettavasti ollut Uniklubin fani kauemmin.

Mutta herranen aika sentään, mä höpötän liikaa. Anteeksi, nyt tämä pätkä, ennen kuin innostun uudelleen pälpättämään ja sekoittamaan viattomien ihmisparkojen mielet.

Ei mun jalkani kanna kun olen sinun kosketusta vailla
Eikä henkeni kulje kun olen sinun kosketusta vailla
Pelasta mut...

I'll be fine cause it's not over.

Cause my dreams are all blind
They take me back to our time
And make you be mine only
Let me leave tears behind
I dry them only for you
And make you be mine only 

Kyseessä on Sunrise Avenuen biisi Only, joka jokaisen on syytä kuunnella. Aivan ihana, mä löysin sen nyt taas kuukausien jälkeen ja olen taas niin rakastunut kuin vain voi olla. Palaa taas kerran usko siihen, että kyllä mäkin vielä osaan kirjoittaa biisiin sanat, ja sitä mä aion tänä iltana vielä yrittää. Juuri ennen kuin menen nukkumaan, silloin mä uskon onnistuvani.

Tänään on ollut omituinen päivä. Mä olen taas kerran joutunut tahtomattani toteamaan, miten arvokas ja hauras elämä on, miten herkästi se voi loppua. Niin yksinkertaista kuin se onkin, kaikki alkoi siitä, että mun veljeni Elmerin potkulauta hajosi tänään aiemmin päivällä, ja jotta poika pysyisi tyytyväisenä, lähdettiin sitten sen ja iskän kanssa lähimpään K-Citymarketiin ostoksille.

Löydettiin se potkulauta, käytiin ruokaosastolla ja kassoilta sitten mentiin pihalle parkkipaikalle. Me ei yleensä koskaan pysäköidä sinne, koska käytössä on parkkihallikin. Iskä vaan ajatteli et sinne olis helpompi mennä, vaikka toisinhan se sitten oli. Kuitenkin, tultiin kaupasta pihalle seinän suuntaisesti kulkevaan katokseen. Kuljettiin sen ali kohti parkkialuetta. Heti katoksen pylväiden jälkeen parkkipaikan puolella on tietysti tie, jota käytetään, kun autot ajaa siitä sinne tänne etsien paikkaa.

No, mä katsoin oikealle, siinä oli kolme poikaa mopojen kanssa. Tunnistin niistä yhden ja toivoin, ettei se tunnistaisi mua. Jatkettiin kolmistaan eteenpäin, mä kuulin moottorin äänen lähestyvän. Kerkesin pienen hetken ihmetellä mistä se tuli, kun niiden kolmen mopot oli sammuksissa, kun suoraan Elmerin edestä paahtoi mun luokkalainen poika toinen kyydissään mopolla. Oli ihan älyttömän pienestä kiinni ettei mun veljeni jäänyt kahden kahdeksan vuotta tuntemani pojan alle. Mä ehdin tosissani pelästyä, Elmerillä oli se potkulautakin laatikossa sylissään, ja sekin olisi voinut osua mopoon, mikä olisi tietysti johtanut loukkaantumiseen sekin kummankin osapuolen kannalta.

Tosta tapahtumasta on nyt muutama tunti ja edelleen mä olen raivoissani. Mä haluan huutaa sille pojalle, mä haluan sen ymmärtävän ettei se voi ajaa sellaista vauhtia katoksen viertä ja ovien edessä. Mä haluan sen ymmärtävän mitä olis voinut tapahtua, mä haluan sen käsittävän että sen toiminta olisi voinut saattaa mun ainoan veljeni sairaalaan, samaten kummankin mopon kyydissä olleen. Mä en voi käsittää miksi tollasella alueella on ylipäätään ajettava niin törkeetä vauhtia, parkkialueella ei saisi ajaa niin lujaa. Mä en väitä, etteikö vikaa olisi ollut myös Elmerissä, se ei välttämättä katsonut tarpeeksi tarkasti, mutta niin lähellä katoksen reunaa ei ole oikein ajaa. Jos sieltä astuu joku esiin reagointiin ei jää aikaa, vaihtoehtoina on joko kaartaa rajusti vasemmalle ja aiheuttaa vain mopon kyydissä olevien loukkaantuminen tai ajaa suoraa päin ja vaarantaa sivullisetkin siinä samalla.

Mulla on vain ja ainoastaan yksi veli, toista mä en koskaan tule saamaan. Mä en halua menettää sitä missään tapauksessa, mä en halua elää tässä maailmassa ilman sitä. Mä en tarkoita etten rakastaisi siskojanikin tai että ne pystyy korvaamaan toisensa, mä voin vain sanoa että meidän perhe ei koskaan voisi olla normaali, jos me menetettäisiin ainoa poika. Elmerillä on järkyttävä tarve näyttää asioita, näyttää että se on mies, olla kova jätkä. Mä pelkään sen tarpeen ja halun johtavan vielä johonkin peruuttamattomaan. Mun pahin painajaiseni liittyy veljen menettämiseen, mä tosissani pelästyin sitä unta niin, että mä kielsin Elmeriä menemästä koskaan yksin rannalle. Mä en halua koskaan kuulla, ettei mulla enää ole veljeä. En koskaan. Mä en voi rakentaa samanlaista suhdetta meidän välille kuin Elmerillä ja Roosalla on, Roosa on tarpeeks jätkämäinen ollakseen jo melkeinpä malli pojalle, mutta mä haluan luoda suhteen, jollainen isosiskolla ja pikkuveljellä kuuluu olla.

Menettämisen pelko. Se voi iskeä aivan yllättäen, silloin kun sitä vähiten odottaa. Tunne siitä että kaikki on loppujen lopuksi niin herkkää, haurasta ja helposti tuhoutuvaa, on musertava. Mä vaan toivon, että mä olen tarpeeksi vahva ottamaan vastaan ne iskut, jotka yrittää viedä multa sen, mitä mä en koskaan voi saada takaisin sen kerran menetettyäni.

Gute Nacht.

Damn.

Joo tosiaan. Mä oon huono tässä ._. Mun piti vaan lukasta äkkiä läpi noi kirjallisuusesitelmän ohjeet et en lue liikaa ennen ku tajuan et ois pitäny tehdä jotain tehtäviä, mun aiheenihan on siis Anna-Leena Härkönen ja Häräntappoase. Hieno on kirja, ainakin niiden parin luvun perusteella mitä oon lukenut, vaikken edes tiedä olisinko saanut. Nyt on hienoinen kiire lukea se kirja loppuun, palautuspäivä on ensviikolla, mä taidan uusia lainan ja pitää sen vähän pitemmän aikaa.

No, mä haluan nyt esitellä mitä tänään tuli tehtyä. Innostuin vähän etsimään kuvia ja muokkailemaan, tässä nyt muutama muokkauksistani. Virheitä teksteissä saattaa olla, mä en ihan parhaalla ohjelmalla näitä tehnyt, mulla on käytössä ainoastaan Paint ._. Hyvin harmillista, yritän saada iskän lataamaan tähän jotakin muutakin.

Aihehan on kaikissa vähän sama, mutta joo... Cinema Bizarresta nyt sai tänään ne parhaat ! Kyllähän mä yritin oikeen kunnolla Tokio Hotelistakin muokkailla, mutta sain ihan loistavan idean joka ei sitten tahdokaan toimia kuten haluan... Kyllä mä sen vielä saan toimimaan, ihan varmasti saan. Mutta sitä katsellaan sitten huomenna, nyt mä painun lukemaan Häräntappoasetta ja neulomaan pipoa. Mä sain loistavan idean eilisiltana, eli nyt mulla on tulossa TH-pipa ja CB-pipa, TH-pipa on kohta valmis kunhan saan sen pääteltyä ja logon kirjailtua, toista olen neulonut vasta muutaman kerroksen että joo... Kummastakin tulee varmasti käyttökelpoinen, niin huono neuloja mä en ole, etten käyttökelpoista tavaraa neuloisi.

Too close.

Mulla ei loppujen lopuksi päättynyt päivä mitenkään hyvin. Mä puhuin Venlan kanssa ja sitten... Mulla vaan loppu sietokyky, mä en kestänyt enempää. En mä sitä tarkota et mä oisin suuttunut Venlalle, en todellakaan. Mä suutuin itelleni. Venla koitti rauhoitella mua, saada mut ymmärtämään mikä mun pahassa olossani on vikana, mutta mä en kestänyt sitä. Mä itkin pidemmän aikaa ja lopulta mä en pystyny enää muuhun ku häipymään koneelta.

Mä kävin nopeesti alhaalla hakemassa lakanan sänkyyni ja pesemässä hampaat, vaihdoin paidan ja housut ja istuin sängylleni. Mä olin siinä hetken, ihan hiljaa ja itkin, Roosa oli seinän takana kattomassa telkkaria. Mä menetin kontrollin ja otin esille sen, minkä mä oon luvannut jättää käyttämättä vaikka kuinka pahalta tuntuu. Iskän antama mattoveitsi sitä varten, että mun ei tarvitse aina viedä sen veistä kun tarvitsen sitä johonkin paperin leikkaukseen tai sellaiseen. Sehän ei todellakaan ole antanut tota sitä varten mitä mä aioin sen ottaessani eilen esille tehdä.

Mä avasin sen veitsen ja kokeilin sen terää sormenpäihini. Mä en painanut, mä vaan kosketin kevyesti. Niin että tuntu pisto, muttei mennyt läpi nanomilliäkään. Mä jätin sen sängylle odottamaan ja otin kaks pipoa esille, aloin neuloa. Mä yritin rauhottaa itteni, mä en halunnut satuttaa itteäni. Mä lupasin niin monelle etten enää tekisi sitä, mun olis pitänyt hävittääkin se jo... Mutta minne muka ? Kuitenkin mä käytän sitä siinä mihin tarkotukseen se on mulle annettu, mä käytän sitä paperin leikkaamiseen ja muuhun sellaseen.

Mä neuloin neljä tuntia. Yhteen asti mä vaan neuloin, välillä purin neuletta ja välillä taas neuloin. Yhteen asti, sillon mä huomasin pudottaneeni yhden silmukan muutama kerros sitten ja mulla meni hermo, koska mä yritin kaventaa sitä pipoa loppuun. Mä laitoin sen sohvalle ja päätin jatkavani sitten myöhemmin tänään, kun on valosaa ja mun silmät ei katso minne sattuu väsymyksestä. Keräsin kaikki puikot ja langat pois sängyltä ja otin sen veitsen takasin käteen, katsoin sitä hiljaa. Mä kokeilin taas sen terää rannetta vasten, kokeilin pystyykö se menemään niitä uria pitkin mitkä se on aiemminki viiltäny.

Lopulta mä vaan laitoin sen pois. Mä laitoin sen pois ja aloin nukkua, en tehnyt itelleni mitään. Mä en pettänyt luottamusta.

Näitä tilanteita ei enää saisi tulla. Mä en itse saisi lietsoa itseäni tollaseen tilaan, mun pitäisi rauhoittaa itteni. Ihan niinku eilen sanoin. Mun on pakko oppia rauhoittamaan itteni. Estettävä tälläset tilanteet. Mä en saa antaa itelleni mahdollisuutta menettää kontrolliani noin. Kuten mä taisin jo aiemmin mainita, mulle voi muodostua tälläsestä kierre. Mä turvaudun satuttamiseen, alan kirjoittaa, en saa kunnon tekstiä aikaan ja satutan taas...

Mä voin antaa näytteen siitä. Mulle tapahtui näin. Talvella, tän vuoden alussa. Mä olin syvemmällä pohjamudissa ku koskaan aiemmin oon ollut, mä en itsekään tajua miten mä olin siihen tilaan päätynyt. Jostain syystä mä kuitenkin tulin niin epätoivoiseksi ettei enää muu auttanut.

Tää teksti on täysin alkuperäinen versio. Mä tiedän, että siellä on virheitä, mutta mä en halua kajota niihin. Mulle tää on jotakin mitä tapahtui pahimpana aikana, ja mä haluan säilyttää sen muiston. Ehkä seuraavan pahimman koittaessa mä saan näistä apua sen voittamiseen. Kuka tietää.


HIM - The Funeral Of Hearts


Sinä et ole oikea henkilö sitä sanomaan.



'Ehkä sä saat kohta punaisen pisaran sivulles. Se ei kuitenkaan ole sun vikas. Mun omani kun en kestä tätä maailmaa.'
Viimeinen sana piirtyy paperille. Mulkaisen sitä alistuneena ja tartun vieressäni olevaan mattoveitseen. Asetan sormeni liukuvalle osalle. Yksi napsahdus, toinen, kolmas. Nyt se on kyllin pitkä ollakseen käyttökelpoinen. Kyllin vahva toimiakseen.

Ojennan kämmeneni sängyn laidalle ja huokaisen. Terä painuu ihoani vasten kylmänä, nielaisen hermostuneena. Ja vedän veitseä pitelevän käteni itseäni päin. Sykähtävä kipu iskee ranteeseen, kun metalli rikkoo ihon pinnan. Sekunnin kuluttua punainen neste työntyy ulos, kerään sitä varoen veitsen terälle ja painan pisarat päiväkirjan sivulle. Sitä ei ole tarpeeksi, ajattelen ja isken ranteeni paperia vasten ynähtäen. Hetken kuluttua nostan sen pois, katson tulosta hiljaa, alakuloisesti hymyillen. Epäsymmetrinen viisi senttiä pitkä ja kaksi korkea veritäplä, joka ei katoa. Täydellistä. Eikä kukaan tiedä mitään.

"Riina, mitä sä nyt?"

Hätkähdän ja käännän katseeni ylös, kohtaan hämmentyneiden silmiesi tumman pilkkeen. Niiden ruskea väri on täyteläinen, kaunis. Mutta katseesi hämmennys katoaa hetkessä, tilalle tulee järkytys. Tiedän ajatuksesi silmänräpäyksessä.

"Riina, ei. Tänne se", tiuskaiset ja otat veitsen pois polveni vierestä, johon sen olen laskenut. Katson sinua rävähtämättä, mitä sitten, et voi piilottaa sitä kuitenkaan. Löydän sen uudelleen kaikesta huolimatta. Kumarrun sängyn laidan yli ja avaan laukkuni taskun, vedän sieltä esille nenäliinapaketin. Tartun pieneen paperipalaan ja vedän sen esille, jolloin sinä sieppaat sen minulta ja painat ranteelleni kulmat kurtussa silmiäni vahdaten.
"Ai, lopeta!" sihahdan ka yritän vetää käteni kauemmas, mutta otteesi vain tiukentuu ja kasvojesi ilme muuttuu jääräpäisemmäksi. Murahdat matalasti ja painat peukalosi peitossa olevalle vuotokohdalle, nostat sen kohta ylös ja tuijotat murhaavana punaista verilänttiä, joka hiljalleen värjää valkoisen paperin.
"Ei sun asiat ole näin huonosti", mumiset ja lasket paperin takaisin. Pysyn hiljaa, annan vain katseeni vastata omaasi ylimielisesti välittämättä raivostuttavasti kirvelystä ja tykytyksestä ranteessa. Mitä hellvettiä se nyt haittaa? Ainakin saan muuta ajateltavaa kuin henkisen kivun. 

"Riina, miksi?" kysyt hetken hiljaisuuden kuluttua. Minä tuijotan peittoni kuviota hiljaa, en tahdo vastata. Et sinä ymmärrä.
"Riina, vastaa", vaadit matalalla äänensävyllä ja kiedot vapaan kätesi ympärilleni vetäen minut kiinni itseesi vaativana. Hampaideni välistä pääsee sähähdys, sinä yrität rajoittaa vapauttani, et anna minun rauhoittua kaipaamassani rauhassa. Jääräpäisesti suljen silmäni, kieltäydyn kohtaamasta katsettasi. Tunnen sinun tiukentavan otettasi vartaloni ympäriltä, tunnen sinun huolestuneisuutesi olotilastani. Sydämeni hakkaa kurkussa, rintaani sattuu, silmiäni kirvelee ja minua pyörryttää, haluan kuolla pois. Painan pääni rintaasi vasten nyyhkyttäen hiljaa, en enää kestä tätä.
"En mä tiedä. Sattuu", ynisen itkuisena paitaasi. Minä vihaan tätä tunnetta, miksi se ei käyttäydy kuten sen pitäisi? Sen pitäisi hävitä veren mukana, ei kasvaa sietämättömämmäksi. Eikä sinun läheisyytesi auta minua kivun sietämisessä, vaikka sitä kaipaan, vaikka tunnen sinut vierelläni vielä selvemmin kuin kivun kädessäni.

"Et sä silti saa tehdä noin", torut hiljaa, et kuitenkaan vihaisena. Nyyhkäisyni tukahtuu kurkkuuni ja nostan pääni ylös itkua pidätellen vihan sykkiessä kehossani, kiskaisen käteni irti otteestasi ja painan otan paperin kädeltäni pois tuijottaakseni ihoni rikkoutunutta pintaa. Neljä senttiä, yläpäässä kolme punaista, jo kiinni kuivunutta pisaraa. Näkyvin kaikista kuudestatoista.
"Sä et ole oikea henkilö sitä sanomaan", kuiskaan ärähtäen, pakottaen katseeni nousemaan ylös. Olen yksin, näen edessäni vain seinän julisteilla koristeltuna. Kummassakin niistä ruskeat silmäsi tuijottavat minua säälivinä toisten kaltaistensa rinnalta, kuitenkin elottomina kuin kuolleella. Ne eivät ole aidot, sinä et ole koskaan ollutkaan täällä.

Sinä et ole oikea henkilö sitä sanomaan. Purskahdan itkuun, hautaan kasvoni tyynyyn ja pakottaudun unohtamaan sinut taas yhdeksi yöksi.

Love's the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you
She was the sun
Shining upon
The tomb of your hopes and dreams so frail
He was the moon
Painting you
With it's glow so vulnerable and pale
Love's the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you
She was the wind, carrying in
All the troubles and fears you've for years tried to forget
He was the fire, restless and wild
And you were like a moth to that flame
The heretic seal beyond divine
A prayer to a god who's deaf and blind
The last rites for souls on fire
Three little words and a question why
Love is the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you

If I had wings I'd fly to you.

Now we are starting to love you more
Your body's on the canvas that I painted on the floor
Wait like a drug
like a change in the pain
It goes on for so long
And oh how it hurts in the worse way
Now that your gone
It's so wrong, it's so wrong...


Kertosäettä ETF'n Cellar Door - biisistä, josta tää blogikin on nimensä saanu. Kaunis biisi, suosittelen kuuntelemaan.

Tänään on huone vähän pyörähtänyt ympäri. Pöytä on sängyn vieressä, rautahyllykköhötiskö on kuollut pois. Tai ei sentään, se on keskellä huonetta ja odottaa päätöstä siitä minne se täältä päätyy, parvekkeelle vai toiseen huoneeseen, luultavasti ensimmäiseen. Sitten tohon ikkunan alle toin sellasen matalan lasipöydän, se on ihana. Just täydellinen ja siitä tulee ihan pieni aasialaistyylinen vaikutelma tähän tilaan, mä rakastan sitä. Vitsit kun saisin sellaisen huoneen ku mun serkulla Katilla oli ennen kuin se muutti kotoaan pois, se oli ihan kuin jostain japanista paikalle tuotu. Aivan ihana. Nykyään väliseinä siitä tilasta on kaadettu ja mun toinen serkkuni Laura on tehnyt siitä huoneesta goottiluolan, sellanen muutaman vuosisadan takainen soppi oikeen. Se on aivan ihana, oikeesti sellainen tila, että tuntuu menneensä muutaman vuosisadan taaksepäin.

Kuvia tänään tapahtuneesta mä lupaan huomenna, nyt tulee kauhee valaistus jos edes yritän kuvata, eli ihan suosiolla jätän sen huomiselle. Samaten taidan jättää monta muuta asiaa huomiselle ja keskittyä tänään kirjoittamiseen ja siihen, että tyynnytän mieleni. Mä haluan yrittää hallita itseäni paremmin, ja mä uskon pääseväni alkuun harjoittelemalla ensin tyynnyttämään itseni kunnolla. Saa nähdä, miten tässä käy.

Tänään sitten kokattiinkin. Mä, Roosa ja Emma tehtiin soijarouheella lasagnea ja lopputulos on tosissaankin ihana. Aivan ihana, mä tykkään siitä ja sit meinasin räjähtää ku söin liikaa. Mun ei olis pitänyt syödä sitä kuin joku kauhallinen, koska viisaana tyttönä mä söin sitä edeltävän kerran eilispäivänä ennen yhtä ._. Ei silloin saa yrittää syödä paljoa, se on oikeesti sellanen pienimuotoinen itsemurha. Samaten se, että join ihan vaan muutaman litran vettäkin siihen sekaan. Mutta mä olin niin onnellinen aamulla, mä oikeesti olin onnellinen. Mä astuin vaa'alle kun kukaan ei huomannut ja se näytti kahta kiloa vähemmän ku viimeks. No, siinähän se oli, ekan syömisen jälkeen puf, olin taas liian iso ja vihasin itteeni. Mukavaa.

Mitäs muuta sit tänään tein... Kävin Siwassa ostamassa maitoa ja olin mielettömän huojentunut, kun en törmännyt yhteenkään tuttuun matkalla, mä pelkäsin et joku tuttu tulis vastaan ja sanois jotakin. Sitten mä siivosin keittiön melkeen kattoa myöten, pesin koneellisen tiskiä ja pyykkiä sekä lakanani. Tälläinen päivä, vähän tehnyt kaikenlaista.

Ja juu, Joensuuhun en sit pääsekään, tuli takapakkia sieltä suunnasta. Harmittaa vähän, mut ei tää ollut niin paha isku ku sillon heinäkuussa kun pyysin päästä Kemiin, silloin mä oikeesti purskahdin itkuun ku otti niin päähän ja tuntu pahalta. Mä olin varautunut kunnolla siihen et en pääse, otin sen hyvin vastaan. Osasyynä mun hyvään vastaanottooni taitaa olla sekin et se jolta kielto tuli ei ollut mun perhettä, se mua yleensä eniten satuttaa, en oikeen tiedä mikä siinä on.

Vois yrittää jonnekin muualle. Kun noi antoi luvan mennä Joensuuhun, jonne on viiden tunnin matka, niin eikö mulla olis mahdollisuus päästä Kemiinkin ? Musta se olis ihan järkevää, eihän se nyt niin paljoa kauempana kuitenkaan ole. Ja mä oon ihan varma että oon antanu noiden ymmärtää miten tärkeitä mulle mun ystävät on, mä puhun niistä joka päivä, toivon pääseväni jonkun luo ja vaikka mitä. Mä en jätä kenellekään epäselväksi kuka mulle on tärkeä, sen takia mä joka päivä laitan kaulaani kasan koruja kantaakseni rakkaitani koko ajan mukana.

Nojoo, eiköhän tää riittäis. Mun pitäis käydä suihkussakin jossain vaiheessa. Syödäkin voisi. Mutta katotaan nyt miten käy ja mitä teen.

Happy in the club with a bottle of red wine
Stars in our eyes 'cuz we're having a good time
Eh-eh
Eh-eh
So happy I could die
Be your best friend
Yeah I'll love you forever
Up in the clouds
We'll be higher than ever
Eh-eh
Eh-eh
So happy I could die
And it's alright

Jaahas.

Tiedättekö, en näe kahta edellisintä postausta ._. Toivottavasti iskä sallii Bloggerin ja pian, mä menetän järkeni tätä mukaa. Ketuttaa hyvin pahasti.

Lovely.

Breathe Carolina - Lovely

Mä en tänään sit saanutkaan paljoa mitään aikaan. Vähän siivottua sieltä sun täältä, mut kuitenkaan en siivonnu mitään, tää paikka on edelleen sekasin. Mun tyylillä sekasin, lattialla vihkoja, aikatauluja, kalenteri, silmälasikotelo... Sen sellaista. Mun tyylistä. Ja sitten on tätä vähemmän usein lattialla olevaa kamaa. Neulepuikkoja, huulirasva, avaimet, sakset, parsineula, lankakeriä ja hetken päästä valmis pipa. On tässä vielä muutakin, en vaan jaksa luetella.

Taidan olla vähän sekaisin. Tosta piposta kun tuli vähän lyhyt, niin ajattelin et pidennän sitä. Se on tehty jämälangoista, kaks pikkusta mustaa ja yks pieni punainen lankakerä. Näistä langoista on tehty kaks mustaa pipoa ja punaiset säärystimet, nyt meni jämät sit tähän pipoon. En kadu, tästä tuli hieno. Nyt kun vaan saisin pääteltyä nää täältä sisäpuolelta, sitten alan harjoitella neuleen pidentämistä. Mä tiedän osaavani, en mä tässä tarvitse ohjeita, mä oon neulomisen kanssa aina näppärä. Mä vaan pohdin hetken mitä teen, alan sitten spontaanisti tehdä sen mukaan. Neuleohjeista mä en niin pidä, mä neulon vain ja ainoastaan sukkia ja paitoja ohjeesta. Paitoja en oo koskaan aiemmin neulonut, nyt on se yks kesken, ja sukkien ohje ei ole vielä pinttynyt kunnolla päähän. Kun saan perusohjeen kallooni taottua alan viritellä omia tyylejäni sukkien tekemiseen, sen pitäis toimia.

Hmm. Tässä nyt tajusin, että söin viimeksi siinä vähän ennen yhtä. On mulla nälkä, muttei vaan tee mieli syödä. Mulla meni tänään taas niin pahasti hermo itseeni, en jaksa tätä hommaa ku en saa kiloja pois. Mulla on iso urakka painoni pudottamisessa tiedossa ._. Mä oon päättänyt että aloitan ammattikoulun hyväkuntoisena, mun on pakko saada itseni siihen mennessä kuntoon. Sillon mulla ei ole enää säännöllistä liikuntaa ohjattuna, mun on osattava itse patistaa itseni liikkelle. Vaikka sitten kävelemään vaatekauppoja ympäri, jos en muuta keksi, mutta jotakin liikuntaa mun sitten on saatava.

Täällä on yksinäistä. Mä en käsitä miten mä selviän seuraavat seittemän päivää, jos en saa jotakin seuraa. Mulla on liian kova ikävä. Mä en ole kenenkään kanssa täällä koskaan. Kukaan ei tunnu haluavan. Eihän se tietysti asiaa auta ollenkaan, että mä en puhu kellekään, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. Jos mä mietin, millon mä viimeks olin vapaa-ajalla jonkun kanssa... Seiskan syksyllä saatoin olla, yli kaks vuotta sitten. Ehkä. Jos en, sitten kutosen keväällä. Sen jälkeen en ole ollut. Mä en laske tähän niitä keväisiä ripariporukan kanssa pyörimisiä, ne nyt oli mitä oli, meitä oli aina päälle viis siinä. Se oli eri asia, se oli sellanen porukka, sellaista ihan erilaista mitä mä aiemmin olin kokenut. Aiemmin mä olin ollut korkeintaan kolmen tytön kanssa ja yleensä sekin oli sellaista et ne kiusas mua. Juoksi karkuun, vei pipon tai hanskat, pakotti mut tulemaan kanssaan jonnekin... Onko se sillon mun vika, jos mä pelkään olla ihmisten kanssa ? Mä kärsin tollasesta vuosia, ei siitä helpolla pääse irti. Ei se vain onnistu, se on täysin mahdotonta.

Mä olen vähän, en kyllä ihan vähääkään, pahasti sairas mieleltäni, koska mä tänään aloin ajatella yhtä asiaa. Sitä, että musta ilmestyisi muistovideo jonnekin. Sairasta, tiedän. Mä vaan jotenkin jumituin katsomaan eri ihmisten muistovideoita, lukemaan ihmisten kommentteja ja niin edelleen... Mä mietin, jäisikö tänne joku tekemään sellaista ? Venlalla on tapana sanoa, että mä aiheuttaisin itsemurhien ketjun kuolemalla. Mä en usko sitä. Mä en usko olevani jollekin niin tärkeä, että se tappaisi itsensä mun puolesta. Mä itsehän kuolisin kenen tahansa rakastamani ihmisen puolesta, mutta että joku kuolisi koska ei kestäisi elää ilman mua... Mä en voi kuvitella sellaista tilannetta.

Mä pelkään. Eihän netissä tehtävien testien tulokset ole luotettavia, mutta mä olen tehnyt Beckin masennustestin useampaan kertaan. Ja joka kerta tulos on kasvanut. Aluksi se vähän reilu 20 pistettä on tällä hetkellä 39 ..

"Käytit testin tekemiseen 2 minuuttia 47 sekuntia. Testipistemääräsi on 39.

Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon."

Mä olen luonteeltani ailahtelevainen. Mun mielialani ja tunteeni on yhtä vuoristorataa, mua ei oikein voi ennustaa ja silti voi. Mä osaan yllättää ja toimia täysin arvelujen mukaisesti, koskaan ei voi tietää miten käy. Mä voin olla niin iloinen, että vain mun näkemiseni saa mun perheen hymyilemään. Samaten mä voin olla niin surullinen, että en halua kenenkään edes tietävän sitä. Joskus mä vaan makaan aloillani hiljaa, itken ja tuijotan kattoa näkemättä kyyneliltäni mitään. Joskus mä vaan istun hiljaa onnellisena, katson ympärilleni ja olen onnellinen siitä mitä näen ja tunnen. Mulla on tapana näyttää tunteeni selvinä ulospäin, koska mä en uskalla padota niitä. Patoaminen ei ole mun kohdalla hyvä asia, jos mä patoan niitä liikaa, mä alan vahingoittaa itseäni, minkä jälkeen alan kirjoittaa, ja lopulta tulee kierre, jossa mun on satutettava itseäni kirjoittaakseni. Se on sairasta, mutta mä en mahda mitään. Mun on liian vaikea pitää tunteet sisälläni ja omana tietonani, mä kärsin sellaisesta liikaa.

Mun on kylmä ja oon väsynyt. Tuntuu siltä kuin mut olisi hylätty tänne. Mä taidan tehdä sen, mitä tänään aiemmin päivällä päätin. Ja samalla mietin tätä lausetta: Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän sinulle. Mulle se on mielettömän tärkeä lause ja ohjenuora. Mä haluan kovasti tehdä toisille ihmisille sen, mitä haluaisin niiden tekevän mulle. Mä toivon, että tekisin sen selvemmin. Uskaltaisin näyttää ihmisille enemmän omaa itseäni ja sitä mikä mä oon... Niin.


Escape the Fate - Situations Pidän. Mua raivostuttaa se mitä Ronnie teki, mutta eipä sille mitään mahda. Ihminen se on, ei mikään täydellinen ja yliluonnollinen olento, vaikka se siltä välillä tuntuukin.

Mä haluan kesälomalle. Mä haluan skipata tulevat kuukaudet, mä haluan huomisen olevan kesäkuun viides. Aamu, jona mä saan herätä tietäen, että se on ohi. Yhdeksän vuoden kidutus ja piina on ohi, mun ei enää tarvitse kävellä sen koulun ovista sisään kestääkseni taas yhden päivän ajan ihmisten tuijottamista, kuiskailua ja paskapäisyyttä. Viidettä päivää enemmän mä kuitenkin haluan kesäkuun kuudenteentoista, jolloin mun tulevaisuuteni selkiää taas vähän. Mä niin toivon että kaikki menee hyvin, mä toivon sitä. Mä haluan pois tästä kaupungista, mä haluan uuteen ympäristöön ja aloittamaan alusta. Ja mä aloitan alusta täysin omana itsenäni, mä en yritä piilottaa itseäni jonnekin. Jos musta tuntuu siltä että tänään menen jätesäkissä pihalle mä menen, mä en välitä ihmisistä. Täällä mä en voi olla välittämättä, koska ne tietää mut, ne tietää millä mua voi satuttaa. Ja ne osaa sen, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ne osaa rikkoa mun koskemattomuuttani, mä en kestä sitä.

Siitä päästään miehiin. Mun uskoni miehiin ylipäätään on huonossa jamassa. Suku on sen hoitanut, ei mun oma iskäkään ole paras miehen malli mulle ollut, sekin on romuttanut mun uskoa miehiin. Sen isä vielä enemmän, samaten sen velistä ainakin toinen, toisesta en osaa oikeen sanoa. Se tavallaan on ja ei ole, riippuu asiasta ja tilanteesta. Samaten se, mitä mun ikätoverini on mulle tehneet. Haukkuneet, hakanneet, käpälöineet, tulleet liian lähelle, satuttaneet mua liian monella tavalla. Eikä ainoastaan se mitä ne on mulle tehneet, myös se mitä miehet on tehneet mun läheisilleni. Essi varmaan tajuaa heti kenestä tässäkin on kysymys... Voin sanoa että mä edelleen hiillyn, ja jos se jätkä nyt tulisi tähän lähelle niin jumalauta, mulla saattais nyrkit laulaa hyvinkin nopeasti.

Joo. Mä otan esille paperia, kyniä ja mitä ikinä nyt keksinkin. Tänä yönä mun verbaalinen ilmaisutaitoni pääsköön taas oikeuksiinsa, pääsee tai ei pääse. Joko onnistun tai sitten en, saa nähdä. Mä olen kyllästynyt saamattomuuteeni, tää ei voi jatkua näin.

Tiedättekö, kirjoitin tätä tekstiä puolisentoista tuntia. Hyvä minä, rikoin taas henkilökohtaisen ennätykseni.

Escape the Fate - Issues

Ja anteeksi, pakko. Älkää pelästykö kuoliaaksi, minä se vain olen suoraan kuvistunnilta päässeenä. Keskiviikolta siis kuva, tärähtänyt kun otin ilman salamaa, muuten näyttäisin hirveämmältä. Lisäksi mä näytän oudolta ilman laseja, en sais olla ilman niitä ._. Ja vinossa se tietysti on, mä en oikeastaan koskaan ota kuvia, joissa mun pääni ei olisi vinossa. En tiedä, se saattaa johtua siitä, että lasit on mulla aina vinossa, kun vasen korva on oikeampaa alempana ja yritän tavallaan korjata sen tolla... Paitsi että kallistan päätä väärään suuntaan. No, aina mä sitä kuvissa taidan vasemmalle kallistaa, se siitä.

We Won't Back Down.

PRKELE.

Kyllä, ja iso sellainen. Alan huutaa kohta. Iskä saa ihan tosissaan vapauttaa mun koneen näistä estoista, mä en jaksa. Mä en voi katsoa edes omaa blogiani. Roosa sanoo, että nää tämmöset voi olla vain väliaikaisiakin, mutta mulle on ihan sama onko ne pysyviä vai väliaikaisia, mä en halua tällästä säätämistä jatkuvasti.

Huono alotus tälle päivälle. Netti lagaa -> sivustot ei toimi -> mese ei toimi -> suutun. Asiaa edisti vielä se, että veli ja sisko alkoivat tapella seinän takana telkkarin käyttämisestä, sitten iskä tuli siihen vielä mukaan karjumaan jne. Mä en enää saanut unta sen jälkeen, eli nyt oon kärttynen, väsynyt, ärsytynyt ja nälkäinen, tunnen olevani kauttaaltani jossain paskassa ja menee hermot.

Tällä lailla sitä päivä aloitetaan. Nyt mua piristää ainoastaan se, että pääsen miittailemaan joulukuussa. Tänne Treelle on järkätty 11. päivälle miitti, paikka vielä täysin auki, mutta pakkohan sinne on sit päästä. Kyllä täältä ihmisiä pitäisi siihenkin löytyä, mun koulussakin on odottakaas... Suoralta kädeltä tulee viis fania mieleen, itseni laskin siihen vielä mukaan. Ne loput muut on mua nuorempia tosin, mä en usko että meidän koulussa olisi ysiluokkalaisia TH-faneja. Taidan olla ainoa lajissani siinä koulussa. Musta se on hämmentävää, meillä on kuvataidepainotteinen koulu ja kuvisluokkalaiset on sit sellasia massasta erottuvia ihmisiä ettei tahdo muualta samanlaisia löytyä. No, onhan puolet niistäkin sellasia lissuja, mut ihan sama. Äh, en sais luokitella.

Nyt maha räjähtää. Mulla on hammastahnaakin naamassa, sekosin eilisiltana ja kävin vastahyökkäykseen finnejä kohtaan. Saa nähdä oliko viisasta.... Mä heitän vaatteet veks, pyyhkeen päälle ja sidon hiukset päälaelle, en jaksa alkaa niitä nyt pesemään. Ja jos pesen ne on koko päivän aivan hirveessä kunnossa, sellaset ällöt rasvasen näköset. Mä en tajua mikä siinä on et käy silleen, niin ei sais käydä ja käy kuitenkin. Mun pitäis kuivata ne kaikenmaailman koneilla ja mä en jaksa sitä, hiuksilla on yli puoli metriä pituutta nii ei oikeesti, ei jaksa. Mä kuolen koulukuvauksessa sitten, se on kahden viikon päästä torstaina. Mun juurikasvuni... Vihaan, äiti ei anna värjätä kun vasta muutama viikko sitten värjättiin viimeksi. Ja en usko et saan pitää pipaa päässä, muut päähineet ei mulle sit sovi. Mä en osaa pitää mitään huivia päässä, ellen saa laittaa sitä silleen oikeen jännästi, mut mulla ei oo siihen soveltuvaa huivia.

Jooh, painun tästä suihkuun hukuttamaan ärtymystäni kylmään veteen. Iskä sano perjantaina mulle ja Emmalle et me yritetään parhaamme nostaaksemme vesilaskua, mut me puolustauduttiin nopeasti sillä, että meillä on huomattavasti enemmän iho-ongelmia kuin Roosalla, samaten ulkonäköpaineita. Roosan perässä ne jätkät on, se on meistä ainoo joka on koskaan seurustellutkaan. Tätä ei saa sitten sille kertoa, mutta mä itkin tuntikausia saadessani tietää sen seurustelusta. En mä sitä, ettei se sais, mutta mä olin aina jotenkin tiedostamattani ajatellut, että mä olisin meistä eka, joka alkaa kenenkään kanssa. Hulluahan se on et mä vanhimpana tunnen niin, mutta se oikeesti järkytti mua. Samaten yks toinen juttu, mä olin pitkään kärmeissäni siitä, tosin en Roosalle, vaan yhdelle kaverilleni. Asia on nyt kuitenkin unohtunut, se ei ole enää pitkään aikaan tunkenut mun reviirilleni. Mun olis silloin pitänyt sanoa sille miten pahalta musta tuntuu se asia, mutten sanonut. Sen vuoksi se kyrpii mua joskus edelleenkin ja tuntuu pahalta.

Jalkaa pistelee, tällä jalalla ei nyt hetkeen kävelläkään. Mua ärsyttää tää, jalka puutuu ja sit en voi kävellä. Ja näin käy aina ihan yllättäen, kauheeta jos mua huudetaan alas ja mä en pysty edes seisomaan ku jalka ei kanna. Sama niiden näönmenetysteni kanssa, mun näkökenttä saattaa ihan yllättäen sumentua ja mun on pakko pysähtyä kuin seinään, mä näen vaan mustaa ja sen seassa värillisiä pilkkuja, mä en näe maailmaa ympärilläni. Tommoset onneksi menee nopeesti ohi, sen jälkeen mua vaan vähän huimaa ja mun täytyy ainakin ottaa jostakin tukea, vielä parempi olis istua.

Mutta eiköhän tää nyt ollut tässä, sain vähän mieltäni tyhjennettyä. Tässä nyt sit odottelen että Dead As We alkaa soida, siinä vaiheessa saan alkaa jo melkeimpä kiljua, se kun on kännykän viestiääni. Sillon saan odottaa Olgalta vastausta eilisen järjestelyihin 8>

Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään...

Rakkaus on lumivalkoinen

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois

 

 Jos rakastat on mun mielestä kaunein suomalainen leffa, jonka oon koskaan nähnyt. Taas kerran mä sen katsoin ja rakastuin uudelleen. Siinä on musta niin kaunis elokuva, täynnä tunteita, musiikkia, taitavia roolisuorituksia ja yksinkertaisesti suomalaisuutta. Mä en yleensä pidä suomalaisista leffoista, mä osaan luetella hyviä suomalaisia leffoja kaks kappaletta suoralta kädeltä. Jos rakastat ja Myrsky on nää kaks. Jotkin viime vuosisadalta peräisin olevat leffat ovat kaiketi myös hyviä, mutta mä en ole niitä liiemmin nähnyt enkä osaa sanoa niistä mitään sen takia. Alkuperäisen Tuntemattoman sotilaan haluaisin nähdä, näin sen viimeks seiskalla mutta eihän siitä mitään päähän jäänyt, hyvä kun edes näin sitä leffaa. Mähän sain lasit reilut kymmenen kuukautta sitten vasta, sitä ennen ei oikeen näkeminen onnistunut eikä iskäkään tosissaan uskonut kun mä sanoin etten näe. Se oli pahasti järkyttynyt katsoessaan ekan kerran mun lasien läpi ja tajutessaan mun näön olevan törkeesti sen omaa näköä huonompi, se tarvitsee laseja vain ajaessaan, äiti sitten jatkuvasti.

Mutta joo. Mua jännittää. Voi olla mahdollista, etten mä vietä koko seuraavaa viikkoa kotona, että mä lähden Itä-Suomeen. Parin yön ajaksi, jos Olgan ja Oprin vanhemmilla ei ole mitään sitä vastaan. Tiistaina aikaisintaan, mutta vielä en saa iloita, mun pitää nyt varautua pettymykseen. Mä en tajua mitä mä tein, mutta äiti sanoi mulle että puhuu iskän kanssa, ja iskä sitten vaan kysyi et kauanko aattelin olla ja mitä kaverien vanhemmat on asiasta mieltä. Eli hyvin todennäköisesti mä pääsen niiden luo, mutta en saa vielä olla varma. Ei sitä koskaan tiedä mitä noi keksii. Mua vituttaa tää asia siltä kannalta ihan törkeesti, et mä oon kinunnu Kemiin tässä kuukausia enkä oo saanut lupaa, ja sit ku pyydän lupaa tälläseen ne melkeen jo työntää junaliput käteen... Outoja.

Mua ärsyttää tämäkin asia vielä kaiken lisäksi. Mä sain vasta tänään tietää, että Happoradio on julkaissut kokonaan uuden levyn .____. Suuresti järkyttynyt olen, mä oon odottanut uutta levyä kuukausia, ja nyt vasta saan tietää että se on ilmestynyt. Okei, muutama päivä sitten vasta, mutta tää tuli mulle täydellisenä yllätyksenä. Ihanaahan tää on, mutta mistä mä revin kakskymppiä tohon ? En mistään, sehän tässä kamalinta on, ja kun Roosalle sanoin et tällänen on ilmestynyt se alko haukkua ko. bändiä lyttyyn ja valittaa et miks en osta Kultakaloja ._. No asia on niin että Happoradio on mulle kaikesta huolimatta tärkeämpi, vaikkei mulla ole yhtäkään bändin kuvaa huoneessani esillä. Mulla on yks minimaalinen kuva kaikista ja Akista sitten sellanen pieni kanssa, en oo tässä vielä vaan laittanut niitä minnekään.

Puolimieli-trailer

Kuunnelkaa hyvät ihmiset, tää on suorastaan täydellistä. Iskä suuttuu mulle jos pyydän sitä tilaamaan levyn, se vihaa Happoradiota, äitistä se on ok. Siis bändi, ei iskän vihaaminen.

Kone menee taas tasalta kiinni, vihaan tätä. Hei ihan tosissaan, kyllä mä ymmärrän et iskä haluaa tietää mitä mä koneellani teen, mut eiks tää mee jo liian pitkälle ? Mä en pääse edes Wikipediaan, pitää pyytää aina sähköpostilla iskältä lupa ja sen täytyy sallia jokainen sivusto mulle erikseen. Mä oon viistoista, en mä tarvitse tälläsiä. Ja mä en kato mitään helkkarin pornoa tällä koneella, noiden pitäis luottaa muhun. Mä en pidä siitä ettei ne näytä luottavansa muhun, mä osaan huolehtia itsestäni. Mä en ole enää se alle kouluikäinen kakara, joka karkas kotoa ja sai koko taloyhtiön varpailleen etsintöjen takia.

Mä olen blondi. Ihan tosissani olen. Mun juurikasvuni on BLONDI ja asiasta ei kiistellä. Se on liian vaalea, en mä muista olleeni ennen värjäystä tollanen sentään. Kohta mä otan sen värinpoiston, vaikka siinäkin haalistuu sit nii mä sentään näen et miltä mä pohjimmiltani näytän. Muutenki tää on varmaan viimeinen punainen mikä mulla on. Seuraavaks tulee joko vaalea tai tummempi ruskea, mutta ei enää punaista. Mä en oikeesti jaksa, punainen sotkee ihan liikaa, haalistuu liikaa ja on liian vaikea väri muutenkin. Se sopii mulle, mutta mä en jaksa tällästä. Mä en halua värjätä hiuksiani koko aikaa, mä haluan vaan antaa niiden kasvaa ilman että tarvii katella kauhuissaan sitä miten osa hiuksista on blondia ja loput tummanpunaista.

Joo. Mua väsyttää, hajotin housunikin, nilkassa oleva kiristysnauha katkes. Korjasin senkin kyllä jo. Huomenna taidan piirtää. Ja neuloa. Sukka valmiiks, siinä tavoite. Maanantaina, jos suunnitelmat sujuu haluamallani tavalla, meen kaupungille ja ostan tavaraa, meikkejä ja sellasta. Mun kajaali loppuu ja mä oon tarkka siitä mitä käytän, mä luotan tasan tarkkaan ja vain ja ainoastaan Lumeneen. Piste. Jotakin Seppälästä on joskus tullut ostettua, mutta Lumene on mun pääasiallinen tuotemerkkini. Luotettava, sitä mä siinä arvostan. Tiedän mitä kasvoihini tungen.

Pyykkiäkin pitää muuten huomenna pestä. Sohva tyhjäksi, kone pyörimään. Syön jotakin ihmeellistä ja kattelen että miten ehdin kaikkea tekemään. Haluun piirtää ihan tosissani, mutta ei piirtämistä voi pakottaa. Mä tarvitsen fiiliksen, nytkin on se Lambert edelleen kesken. Haluan sen valmiiks, ennen en muita aloita. Mä oikeesti sekoan ku Roosa piirtää koko ajan ja niin helposti, kadehdin sitä. Sille se on niin helppoa, se ei vaadi niin paljoa ku mä. Mä arvostelen aina sen työt, mä etsimällä etsin niistä virheitä, mutta en mä sen takia et oisin kateellinen. Mä yritän kehittää sitä. Sillä on mahdollisuutta taiteen saralla, mä en tästä työtäni halua. En missään nimessä, mä en kestäis. Tääkin on mallista piirretty siis, eli ei kunnon töitä.

Mutta joo, öitä. Painun nukkumaan ja suljen koneen, se sammuu ihan hetkessä.