Out of this place, where I became the type who sits and laugh's at everyone who judges me
It's so damn dark in here
I can't see in front of me
My flames have all burnt out, my hopes no part of my reality
There's no escaping fear.I can't breathe, I'm struggling
My flames have all burnt out, my hopes no part of my reality
There's something pulling me in the wrong direction
My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons, deadly weapons
Why must this perception take my breath?
I can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
Deadly weapons
With no direction to go, will my feet carry me?
To where I need to go to find myself the perfect remedy
Can I bare all of the weight of my mistakes?
Give me strength
Where ever will I go to find myself the perfect remedy
There's someting pulling me in the wrong direction
My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons, deadly weapons
Why must this perception take my breath?
I can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
I can't get by
Now I could never take it back
Now I could never take it back
The truth might take us down, lose ourselves in the sound
I won't want to hear your name
I won't want to see you face again
Words crumble to the ground, you'll blow the candles out
I won't want to hear your name
I won't bear to see you face again
There's something telling me I better take my chances
My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons, deadly weapons
Why must this perception take my breath?
I can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
My confessions aren't at rest they can't get by
Oh no, cause these are deadly weapons
I can't get by
(I know there's something more)x4
Now I could never take it back x2
Mä oon tänään kirjoittanut. Ja kirjoittanut. Ja kirjoittanut. Kuitenkin se, mitä mä oon saanut aikaan, ei ole mitään. Toki mulla on nyt parisen uutta lukua valmiina yhteen julkaisemaani tarinaan, mutta... Kuitenkaan mä en saanut aikaan sitä mitä tahdoin. Mä aloin taas miettiä yhtä tarinaa, josta mä inspiroiduin kesällä aivan törkeesti, istuin tuntikausia yöllä sängyssä kirjoittamassa sitä paperille. Mun sormet oli mustana ja turtana sen yön jälkeen, mä olin aivan poikki. Mä sain kirjoitettua kaksi lukua koneelle, kolmattakin hyvän matkaa, sitten mä sain kohtauksen ja kirjoitin toisen version samasta tarinasta, sitäkin muutaman luvun, kunnes meni taas hermot, musta tuntui että se oli täyttä massaa.
Ärsyttää. Mun periaatteeni on, että massaa saa kirjoittaa, mutta vain taidokasta sellaista. Ja mieluummin täysin omalaatuista. Mä ihailen erityisesti yhtä ihmistä, joka osaa kirjoittaa aivan uskomatonta tekstiä. Samalla mä harmittelen sitä, ettei tällä ihmisellä riitä pitkäjänteisyys tarpeeksi pitkälle, ja lisäksi tyttö kirjoittaa sellaista tekstiä, että lopulta vanhemmat pisti kirjoitusharrastukselle stopin, eipä tyttö enää saa kirjoitella sellaista kuin itse haluaisi. Musta se on luovuuden tukahduttamista, mutta en mä mitään sille voi ja mä ymmärrän vanhempien näkökannan asiassa.
Mä alan olla turhautunut itseeni. Tuntuu, etten mä osaa enää yhtään mitään. Mä en enää pysty antamaan luovuudelleni täyttä valtaa. Mä en piirrä, mä en kirjoita, mä en kuvittele, mä en toimi enää samalla lailla kuin ennen. Mä vaan olen, mä en kehitä itseäni mitenkään. Mä olen asettumassa. Musta ei tunnu siltä et olisin vielä valmis siihen, mä haluan kokeilla ja yrittää enemmän. Nyt tuli mieleen et voisin yrittää vähän uutta. Mä en ole maalannut kuukausiin... Enkä käyttänyt öljypastelleja, pölypastelleja tai mitään muutakaan vähän vieraampaa mulle. Mä pysyttelen liikaa samassa tutussa grafiittikynässä.
Kaikissa sama, tylsä, tuttu ja turvallinen väline. Lyijykynä. Ei edes hiiltä ole noissa saanut käytettyä. Värejäkään ei tule käytettyä. Mä en käytä värejä, jokainen mun työni on mustavalkoinen. Lisäksi mua ärsyttää se, etten käytä riittävästi omaa luovuuttani. Yllä olevista töistä tasan yksi on piirretty omaa mielikuvitusta käyttäen ilman mallia. Osaatteko arvata mikä ?
Silmät. Ainoa asia, jonka mä osaan piirtää omasta päästäni, en tarvitse mallia. Ja nekin on aina tollasia nopeita suttauksia, mitkä teen välkillä. Plus että ne on aina parittomia, mä olen koko elämäni aikana piirtänyt tasan yhden silmäparin samalle paperille ilman, että kyseessä on ollut muotokuva tai kuva ihmisestä. Sen työn sain just viime viikolla valmiiksi, se on kanssa aika jännä työ. Aiheena jokin Tampereelta löytyvä tila, johon piti sijoittaa jotakin surrealistista. Mun lopputulos oli tämä aita.
Sen siis piirsin, vähän yksinkertaistettuna ja muuntelemalla sitä omanlaisekseni, ja tohon keskelle aitaa melko alas tuli silmäpari. Mustat silmät, joissa on mustat rajaukset ja reilut luomivärit. Toivottavasti saan sen pian itselleni, jos en, voin kuvata sen ens viikolla ennen tunnin alkua ja sillä lailla. Nyt muuten aloin nauraa itselleni, koska en osaa edes aidon näköistä tammenlehteä tehdä ilman mallia. Mun kuviksen opettajani akatemiassa tuskaili sitä viime vuonna ja lopulta antoi mulle kuvia niistä lehdistä, koska kun omasta päästäni ne piirsin, tuloksena oli pipareita, jotka yritti olla lehtiä. Siinäkin työssä muuten on silmä, iso itkevä silmä keskellä mustaa taivasta.
Nyt mä taisin keksiä, mitä teen. Mä otan huomenna esille tarvikkeet, laitan huoneeni sotkemisvalmiiseen tilaan ja katson mitä saan aikaan. Mä voisin hyödyntää sitä tekotapaa minkä viime vuonna opin: maalataan öljyvärillä paperi jollain mieluisalla värillä ja sitten piirretään siihen. Sillä lailla mä tein kaks omakuvaa. Yks sellainen tausta on muuten mulla vielä täällä tyhjänä, oikein iso paperi, isompi kuin A2-kokoinen paperi. Sille kun piirrän jotakin niin eiköhän ainakin jotain muodostu. Sitten otan ne pölypastellit käyttöön ja leikin oikein kunnolla, ne kelpaa kasviaiheisiin. Öljypastelleillakin jotain voin kokeilla, mä melkeinpä inhoan niitä, ne suttaa ja jälki on rasvaista ja... yäh. Ei kivaa, mutta yritettävä on. Peitevärejäkin yritän hyödyntää, jos mitenkään mahdollista.
Sitten pitää päästä sortamaan toista aivopuoliskoa. Tässä nyt nopeasti Wikipediasta luntin, että mitenkäs asia menikään... Okei, eli ilmeisesti mun on hyökättävä vasenta aivopuoliskoani vastaan tehostamalla luovaa ajattelua, mä en saa toimia kunnolla tietoisesti. Eräs kotitehtävä kuviksesta viime vuoden puolella oli piirtää paperille viivoja, ja siinä vaiheessa kun alkoi ajatella minne viivan suuntaa, piti nopeuttaa piirtämistahtia. Mitään ei saanut tehdä suunnitellusti, vaan täysin spontaanisti. Vaikeaa työtä.
Ja vasen käsi kunniaan vielä kaiken tehostamiseksi. Kaikki mahdollinen toiminta, minkä normaalisti teen oikealla, täytyy muuttaa käänteiseksi. Mä aloitan taas vasurikuurini. Se on mulle aika kammottavan vaikea homma, mä en vaan tahdo osata sitä. Mun vasen käteni on kömpelö ja huomattavasti heikompi kuin oikea, alkuviikosta nostin jotakin vasemmalla kädellä ja oli pakko ottaa oikealla kiinni, vaikka oikealla olisin kantanut sen ilman minkäänlaisia ongelmia. Siinä sen näkee, kun ei harjoita jäsentä tarpeeksi se jää jälkeen.
Kiusaan itseäni sitten vielä silläkin, että käytän varpaitani. Kerran käytettiin varpaita piirtäessä, mä suorastaan loistin siinä tapauksessa. Mä hallitsin varpaani hyvin ja tulos oli odotettua parempi, piirrettiin ihmistä elävästä mallista. Eihän siitä nyt ihan erota että ihminen on kyseessä, mutta siinä on jotakin ihmismäistä.
Täähän oli oikeen kuvapostaus mun kohdalla. No, eiköhän se riitä, mä meinaan nyt ihan tosissani lukea sitä Häräntappoasetta. Vaikka uusinkin lainan ennen koulutukseen menoa tiistaina koulun jälkeen, ei mun silti kannata jättää tätä lukemista. Mieluummin luen sen nyt loppuun ja sitten käytän sitä vain apuna esitelmän tekemisessä.
Nyt lopuksi mun on vielä laitettava toi pienen pieni pätkä, joka kosketti heti ensikuulemalla. Mä odotan sitä kun saan viimein kuulla koko biisin kokonaisuudessaan levyltä, mä niin odotan sitä. No, jos me tossa viikonloppuna päästäisiin siskojen kanssa vähän kauppoja kiertelemään, voisin sitten katsella Puolimieltäkin. Ja tietysti sitten ostaa Roosan kanssa Kultakalat, mähän en anna sen sitä yksin ostaa, koska suutun, jos en saa siitä levystä edes omaa itselleni. Mä en hyväksy sitä että Roosa omii sen, mäkin haluan sen. Itseasiassa voinen vedota siihen, että meistä kahdesta mä olen se, jonka laulu on viimeisen peruskoulun musiikkitunnin jälkeen ollut kympin tasoa, joten mä tarvitsen sitä levyä enemmän harjoittaakseni laulutaitoani. Ainakin jos siinä nyt sit on tämä ihana kansilehtinen, josta sanoitukset löytyy, muuten mä kilahdan ja pahasti. Mutta muuten asiassa ei auta ollenkaan se, että Roosa on Janneen korviaan myöten kusessa, me ollaan yhtä mieltä siitä että siinä on jumalattoman komea mies, joten Roosa ei siitä saa yhtään mitään etua. Muutenkin mä olen todistettavasti ollut Uniklubin fani kauemmin.
Mutta herranen aika sentään, mä höpötän liikaa. Anteeksi, nyt tämä pätkä, ennen kuin innostun uudelleen pälpättämään ja sekoittamaan viattomien ihmisparkojen mielet.
Ei mun jalkani kanna kun olen sinun kosketusta vailla
Eikä henkeni kulje kun olen sinun kosketusta vailla
Pelasta mut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti