I'll be fine cause it's not over.

Cause my dreams are all blind
They take me back to our time
And make you be mine only
Let me leave tears behind
I dry them only for you
And make you be mine only 

Kyseessä on Sunrise Avenuen biisi Only, joka jokaisen on syytä kuunnella. Aivan ihana, mä löysin sen nyt taas kuukausien jälkeen ja olen taas niin rakastunut kuin vain voi olla. Palaa taas kerran usko siihen, että kyllä mäkin vielä osaan kirjoittaa biisiin sanat, ja sitä mä aion tänä iltana vielä yrittää. Juuri ennen kuin menen nukkumaan, silloin mä uskon onnistuvani.

Tänään on ollut omituinen päivä. Mä olen taas kerran joutunut tahtomattani toteamaan, miten arvokas ja hauras elämä on, miten herkästi se voi loppua. Niin yksinkertaista kuin se onkin, kaikki alkoi siitä, että mun veljeni Elmerin potkulauta hajosi tänään aiemmin päivällä, ja jotta poika pysyisi tyytyväisenä, lähdettiin sitten sen ja iskän kanssa lähimpään K-Citymarketiin ostoksille.

Löydettiin se potkulauta, käytiin ruokaosastolla ja kassoilta sitten mentiin pihalle parkkipaikalle. Me ei yleensä koskaan pysäköidä sinne, koska käytössä on parkkihallikin. Iskä vaan ajatteli et sinne olis helpompi mennä, vaikka toisinhan se sitten oli. Kuitenkin, tultiin kaupasta pihalle seinän suuntaisesti kulkevaan katokseen. Kuljettiin sen ali kohti parkkialuetta. Heti katoksen pylväiden jälkeen parkkipaikan puolella on tietysti tie, jota käytetään, kun autot ajaa siitä sinne tänne etsien paikkaa.

No, mä katsoin oikealle, siinä oli kolme poikaa mopojen kanssa. Tunnistin niistä yhden ja toivoin, ettei se tunnistaisi mua. Jatkettiin kolmistaan eteenpäin, mä kuulin moottorin äänen lähestyvän. Kerkesin pienen hetken ihmetellä mistä se tuli, kun niiden kolmen mopot oli sammuksissa, kun suoraan Elmerin edestä paahtoi mun luokkalainen poika toinen kyydissään mopolla. Oli ihan älyttömän pienestä kiinni ettei mun veljeni jäänyt kahden kahdeksan vuotta tuntemani pojan alle. Mä ehdin tosissani pelästyä, Elmerillä oli se potkulautakin laatikossa sylissään, ja sekin olisi voinut osua mopoon, mikä olisi tietysti johtanut loukkaantumiseen sekin kummankin osapuolen kannalta.

Tosta tapahtumasta on nyt muutama tunti ja edelleen mä olen raivoissani. Mä haluan huutaa sille pojalle, mä haluan sen ymmärtävän ettei se voi ajaa sellaista vauhtia katoksen viertä ja ovien edessä. Mä haluan sen ymmärtävän mitä olis voinut tapahtua, mä haluan sen käsittävän että sen toiminta olisi voinut saattaa mun ainoan veljeni sairaalaan, samaten kummankin mopon kyydissä olleen. Mä en voi käsittää miksi tollasella alueella on ylipäätään ajettava niin törkeetä vauhtia, parkkialueella ei saisi ajaa niin lujaa. Mä en väitä, etteikö vikaa olisi ollut myös Elmerissä, se ei välttämättä katsonut tarpeeksi tarkasti, mutta niin lähellä katoksen reunaa ei ole oikein ajaa. Jos sieltä astuu joku esiin reagointiin ei jää aikaa, vaihtoehtoina on joko kaartaa rajusti vasemmalle ja aiheuttaa vain mopon kyydissä olevien loukkaantuminen tai ajaa suoraa päin ja vaarantaa sivullisetkin siinä samalla.

Mulla on vain ja ainoastaan yksi veli, toista mä en koskaan tule saamaan. Mä en halua menettää sitä missään tapauksessa, mä en halua elää tässä maailmassa ilman sitä. Mä en tarkoita etten rakastaisi siskojanikin tai että ne pystyy korvaamaan toisensa, mä voin vain sanoa että meidän perhe ei koskaan voisi olla normaali, jos me menetettäisiin ainoa poika. Elmerillä on järkyttävä tarve näyttää asioita, näyttää että se on mies, olla kova jätkä. Mä pelkään sen tarpeen ja halun johtavan vielä johonkin peruuttamattomaan. Mun pahin painajaiseni liittyy veljen menettämiseen, mä tosissani pelästyin sitä unta niin, että mä kielsin Elmeriä menemästä koskaan yksin rannalle. Mä en halua koskaan kuulla, ettei mulla enää ole veljeä. En koskaan. Mä en voi rakentaa samanlaista suhdetta meidän välille kuin Elmerillä ja Roosalla on, Roosa on tarpeeks jätkämäinen ollakseen jo melkeinpä malli pojalle, mutta mä haluan luoda suhteen, jollainen isosiskolla ja pikkuveljellä kuuluu olla.

Menettämisen pelko. Se voi iskeä aivan yllättäen, silloin kun sitä vähiten odottaa. Tunne siitä että kaikki on loppujen lopuksi niin herkkää, haurasta ja helposti tuhoutuvaa, on musertava. Mä vaan toivon, että mä olen tarpeeksi vahva ottamaan vastaan ne iskut, jotka yrittää viedä multa sen, mitä mä en koskaan voi saada takaisin sen kerran menetettyäni.

Gute Nacht.