Uusi alku

 Tässä tää sit ois. Oon ikuisuuksien ajan luvannu laittaa tän uudelleen esille, antaa taän taas ihmisten luettavaks, mut en oo vaan saanu sitä aikaseks. Nyt sit iski tällänen jännä kohtaus, tajusin et ei mun tarvii välttämättä tehä tälle omaa blogiaan, ihan vaan oma sivu riittää. Ja tässä nyt sit ollaan, Uusi alku on taas luettavissa.


Kyseessä on siis mun toinen Tokio Hotel -ficcini. Ei sisällä twincestiä, tai no, ehkä pari viittausta siihen, mutta ei mitään kunnon toimintaa. Tarina pyörii lähinnä kaksosten ja omakeksimäni naishenkilön ympärillä, mutta G-miehet ovat siinä vähintäänkin kulisseissa mukana. Juonesta en nyt pahemmin sano, etten pilaa kenenkään lukuiloa, ja sanonpa vielä että julkaisen tekstin sen alkuperäisessä muodossa, niin alkuperäisessä kuin sen täältä koneelta löysin. Ja toivon että julkasussa on mukana kaikki mitä oli siinä edellisessäkin, mun on myönnettävä et oon vähän unohtanu miten tää homma menikään... Siis muistan tapahtumat, mut oon kirjottanu tähän rinnalle niin paljon kaikkee offia ja julkaisematonta kamaa et en muista tän ulkoasua täysin. Sensurointi on samanlainen ku oli kahella ekallaki julkaisukerralla, heittomerkkejä ja ylimääräisiä kirjaimia löytynee liikaakin, mutta armahtakaa, en mä jaksa lukea neljääkymmentäyheksää lukua putkeen yheltätoista illalla!


Pitemmittä puheitta päästän teiät lukemaan, kommentoida saa ja sitä rataa. Nauttikaa, jos mahdollista.



LUKU 1.

VANESSA

Juoksin polkua pitkin niin nopeasti kuin pääsin. Kyyneleet virtasivat silmistäni valtoimenaan, sumentaen näkökenttäni entisestään pimeässä yössä. Kylmä, pureva tuuli iski kasvojani vasten tuntuen luiden ytimissä asti ja jäinen sade piiskasi kasvojani, mutten välittänyt siitä. Minun oli vain päästävä pois täältä.
Salama välähti kirkkaana tummalla taivaalla. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin ja haukoin pelästyneenä henkeä, mutta jatkoin juoksemistani pysähtymättä. Ukkonen jyrisi jossain lähellä, mutten paikantanut sen lähtökohtaa. Aistini olivat heikentyneet, en edes tuntenut maata jalkojeni alla. Mikään ei tuntunut yhtä tärkeältä kuin se että pääsisin kauas, kauas pois ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Rintakehäni tuntui räjähtävän hapenpuutteesta ja pakotti minut pysähtymään parin minuutin kuluttua. Puristin käteni kyljilleni ja lysähdin maahan polvilleni haukkomaan henkeä ja keräämään voimia. Sade valui ohuiden vaatteideni läpi iholleni, pilaten kauniin, pitkän valkoisen mekkoni satiinin lopullisesti. Muta allani imeytyi sen kuituihin jättäen ikuiset läikät, joista en jaksanut välittää. Potkaisin hopeiset, korottomat kengät jalastani pois ja upotin varpaani kylmään mutaan, uikahtaen kivusta kun kosteus pääsi kosketuksiin kantapäideni rakkojen kanssa. Purin huulta ja ponnistauduin pystyyn suunnaten lähimmän puun alle suojaan. Mieluummin vaarantaisin henkeni menemällä paikkaan johon salamat iskisivät kuin jäisin näkyville aukealle, josta minut löydettäisiin helposti.

Tartuin suuren kuusen alimpaan oksaan ja heilautin itseni sen päälle, puristaen kenkiäni rintaani vasten. Olkaimeton mekko kärsi kosteudesta entistä enemmän, kun väänsin itseni ylemmäs puuhun, viiden metrin korkeuteen. Jäin oksalle istumaan, puristaen puuta tiukasti käsilläni. Toivoin ettei pehmeään mutaan olisi jäänyt liikaa paljastavia jälkiä, niin että sade ehtisi pyyhkiä ne pois ennen kuin takaa-ajajani saapuisivat paikalle.
Hengitykseni tasaantui vähitellen, ja pystyin taas ajattelemaan selkeästi. Pelko iski tajuntaani voimakkaana ja henkäisin kauhusta muistaessani suuret, kovakouraiset kädet ja kumean, käskevän äänen. Mustat silmät jotka kiilsivät himosta, lyhyet ruskeat hiukset jotka oli aina kammattu siististi päätä myöten. Pienen parransängen, joka oli pistellyt ihoani aina kun minut oli pakotettu hänen syleilyynsä, vastaanottamaan hänen kylmä ja tunteeton suudelmansa…

Maan pinnalta kuului ääniä, ja pidätin hengitystäni kauhistuneena. Näin hämärästi, kuinka neljä miestä juoksi aukiolle, puhuen keskenään. He vilkuilivat ympärilleen etsien merkkejä, koittaen saada vainun kohteensa olinpaikasta. Odotin jännittyneenä, kun he lähenivät piilopaikkaani. Yksi miehistä tuli aivan puun lähelle, haravoi oksistoa katseellaan. Lakkasin hengittämästä ja koitin pysyä täysin liikkumatta. Mies käännähti ympäri katsomatta kunnolla ylös, pudisti päätään ja lähti kävelemään kohti aukion toista laitaa, tovereidensa seuratessa valppaasti ympäristöä tutkiskellen.
Istuin hievahtamatta paikallani monta minuuttia, ennen kuin uskaltauduin laskeutumaan alaspäin. Kankeat jalkani lipsahtelivat pelottavasti oksien päällä, mutta puristin puuta tiukasti niin etten päässyt putoamaan. Pudottauduin maahan vaimeasti tömähtäen ja lähdin hiipimään metsän laitaan, ravistellen samalla pinnein kiinnitettyä huntua pois päästäni. Se toi liikaa muistoja mieleen, ja se tarttui oksiin kiinni juostessa. Viskasin sen kivenkoloon ja tartuin mekkoni mutaiseen helmaan kovakouraisesti, kiskaisin sen poikki polveni korkeudelta. Kangas leijaili maahan hiljaa kahisten, ja tungin sen hunnun perään.
Tartuin niskaani sidottuun nutturaan ja nypin sen auki. Kuparinpunaiset, hieman laineikkaat hiukseni valahtivat puoleen selkään asti ja jäivät siihen roikkumaan liikkumattomina, kuten yleensäkin. Pöyhin niitä hieman enemmän levälleen, ja kietaisin pienellä nauhan pätkällä letille.

Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni näpräten käsiäni. Sydämeni pysähtyi, kun oikean käteni sormet löysivät vasemman nimettömän. Nostin käteni vavisten ylöspäin ja tuijotin kultaista, timantein ja kaiverruksin koristeltua sormusta murhaavasti. Kiedoin oikean kämmeneni sormen ympärille ja kiskaisin kultarenkaan irti, heitin sen metsän pimentoon raivoissani. En haluaisi nähdä sitä enää ikinä, halusin unohtaa sen lopullisesti. Kirottu esine, joka oli tuhonnut elämäni lopullisesti.
Vedin voihkien kengät takaisin särkeviin jalkoihini, täristen kylmästä. Lähdin hitaasti kävelemään heikosti erottuvaa polkua etelään päin, toivoen että se johtaisi ulos metsästä. Kiedoin käteni ympärilleni ja puristin itseäni tiukasti. Mielessäni kävi pieni kaipaus lämpimään, pehmeään turkikseen joka odotti minua hotellihuoneessani avaamattomassa laatikossa, mutta ravistin kaipuun pois välittömästi. En saisi kaivata mitään mikä kuului siihen elämään, jossa hän oli ollut mukana.

Olin kävellyt jo pitkän aikaa, kun tunsin ruumiini voimien loppuvan. Pinnistelin jaksaakseni pidemmälle, koitin löytää itsestäni tahdonvoimaa jatkaa eteenpäin. Kylmyys iski lävitseni kuin tikari, joka työnnetään kylkiluiden väliin. Henkäisin tukahtuneesti ja vaivuin maahan toivottomana, nojaten takanani seisovaan koivuun. Kyyneleet alkoivat taas virrata poskilleni, saaden ne entistä kylmemmiksi.
Muistelin kaikkea mikä tähän oli johtanut. Äitini oli kuollut ollessani kymmenen, ja isäni oli mennyt uusiin naimisiin surun murtamana, ajatellen että minun olisi parempi olla jos saisin lähelleni jonkun täyttämään äidin paikan. Uusi äitipuoleni, Elizabeth oli ollut julma, hän oli pakottanut minut tekemään asioita niin ettei isä ollut kuullut niistä. Olin joutunut kokemaan asioita, joita kenenkään lapsen ei soisi kokevan, ja olin joutunut salaamaan ne kaikki peläten että Elizabeth tekisi minulle tai isälle jotakin jos puhuisin.

Oli kulunut vain kuutisen vuotta, kun isä kuoli keuhkosyövän vuoksi. Elizabeth oli tarttunut tilaisuuteen ja keksinyt tavan hankkiutua minusta eroon, sopimalla vanhan ystävänsä kanssa antavansa minut tämän pojalle jos saisi siitä haluamansa summan. Ystävä oli suostunut heti, hän ei ollut ajatellut mitään muuta kuin sitä mitä rikkaasta perheestä saatu morsian toisi tullessaan pojalle. Minut oli pakotettu yhteen tämän miehen kanssa, vastoin tahtoani. Karl Eugenin kanssa.
Karl oli aluksi ollut ihan mukava, hän oli ollut tukenani ja auttanut minua pääsemään suruni yli. Hän oli kietonut minut pikkusormensa ympärille ja vähitellen saanut minut luottamaan itseensä yli kaiken. Olimme olleet yhdessä kolmisen vuotta, kun hän kosi minua vaativammin kuin koskaan ennen. En ollut uskaltanut sanoa ei, koska tiesin että olisin saanut kärsiä siitä. Ja olin jo viivytellyt kaksi vuotta, sanoen että tarvitsen aikaa, ja etten ollut valmis sitoutumaan. Karl oli käynyt kärsimättömäksi ja ajan myötä myös julmemmaksi, hän oli käyttäytynyt minua kohtaan väkivaltaisesti ja pakottanut minut moneen asiaan. Olin yrittänyt päästä hänestä irti, mutta pelko oli ollut liian vahva. En ollut enää löytänyt muuta keinoa kuin suostumisen, maailmassa ei ollut enää ketään joka olisi auttanut minua pääsemään hänestä eroon.

Nyt kosinnasta oli viisi kuukautta, ja tänään minut oli viimein saatettu alttarille. Olin ollut tolaltani, kaikki oli käynyt kuin unessa. Olin vastannut myöntävästi papin kysymykseen, ja antanut pujottaa sormuksen sormeeni. Koko kirkko oli odottanut henkeään pidättäen, kun Karl oli tarttunut huntuuni ja nostanut sen ylös. Pakokauhu oli leimahtanut sisälläni ja olin menettänyt itsehillintäni. Juoksin kyyneliä pidätellen ulos kirkosta ja suoraan metsään, jättäen täysin yllätetyn Karlin seisomaan alttarille. Hän oli kuitenkin lähettänyt miehiä perääni heti kun sai ilmaa keuhkoihinsa, ja oli suoranainen ihme että oli päässyt niiltä gorilloilta karkuun. Nyt kaikki olisi kuitenkin loppu, minä joko kuolisin tähän kylmyyteen tai minut löydettäisiin ja vietäisiin takaisin hänen luokseen, kärsimään ensin rangaistukseni ja sitten elämään kurjan loppuelämäni inhoamani miehen rinnalla.
Toivoin vain että olisin voinut peruuttaa kaiken tapahtuneen. Olisin voinut puhua isälle, olisin voinut pyytää häneltä apua… Mutta nyt oli liian myöhäistä. Minulla oli enää ne kaksi vaihtoehtoa, ja toista en suostuisi päästämään toteutumaan. Jäämällä tähän antaisin sille mahdollisuuden, enkä tahtonut sitä. Vääntäydyin pystyyn ja lähdin taas kävelemään.

Polku vaikutti levenevän hetki hetkeltä. Odotin jännittyneenä, kun tajusin puiden alkavan harveta ja edestä kuuluvan moottorin hyrinää. Pakotin jalkani astumaan nopeammin, eikä aikaakaan kun osuin suuren moottoritien laitaan.
Katselin hetken kumpaankin suuntaan. Autoja kulki vielä suhteellisen vilkkaasti, ihmiset palasivat kotiin viikonlopun jälkeen. Sunnuntai-illan sade ei näyttänyt haittaavan liikenteen määrää, se pikemminkin lisäsi sitä. Hymy nousi kasvoilleni, kun lähdin hitaasti astelemaan tietä kohti. Liikuin kuin varjo, pysyen poissa näkyvistä. Kukaan ei saisi nähdä minua ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hyppäsin metallikaiteen yli, kun pari autoa sujahti ohitseni. Seuraava auto oli vielä pienen matkan päässä, ehtisin hyvin juosta sen alle ja kuitenkin ajoittaa liikkeeni niin, ettei kuskilla olisi mahdollisuutta pysäyttää. Sydämeni pamppaili jännityksestä, kun auto tuli nopeasti lähemmäs.
“Isä ja äiti, odottakaa vielä hetki. Olen kohta siellä”, kuiskasin pimeyteen. Auto oli enää kahdenkymmenen metrin päässä, kun pinkaisin juoksuun. Pysähdyin keskelle tietä leveä, onnellinen hymy huulillani ja tuijotin autoa pari sekuntia, ennen kuin tunsin räjähtävän kivun ympäri ruumistani. Tunsin lentäväni ja osuvani johonkin kovaan, ja vaivuin hervottomana maahan.

LUKU 2.

VANESSA

Makasin paikallani hievahtamatta. Kipu sykki suonissani ruumiini joka kolkkaan, ja tunsin polttavaa halua huutaa tuskasta. Pidin kuitenkin suuni tiukasti supussa ja odotin kärsivällisesti. Se olisi kohta ohi, varmasti olisi. Kohta äiti ja isä tulisivat luokseni, tuntisin taas heidän rakkautensa ja voisin olla onnellinen. Ihan kohta, ihan kohta…
“Mikä tytön tila on?” pelokas, järkyttynyt ääni kuului kysyvän jostain tajuntani ulottumattomista. Eikä. Ei voinut olla. Olinko sittenkin epäonnistunut, oliko paholainen tullut minun ja auton tappavan etupuskurin väliin?

“Hyvä. Hänen elintoimintonsa ovat vakaat, hän on enää tajuton. Viikon narkoosissa pitäminen on helpottanut toipumista huomattavasti. Kunpa vain tietäisimme, kuka hän on. Emme ole saaneet yhteydenottoja mistään, ja voi olla ettei hän itsekään muista kuka on. Jos niin on, hän on täysin yksin. Meidän on etsittävä hänelle paikka jossa toipua kunnolla”, selitti asiallinen, tasainen ääni. Se toi mieleeni ukkini, jonka olin tuntenut vuosia sitten, ollessani ihan pieni. Ukki oli ollut niin ihana, hän oli leikkinyt kanssani aina kun halusin, huolehtinut minusta kun äiti ja isä olivat poissa. Sitten hän oli nukkunut pois, mutta siitä minulla ei ollut mitään muistoja. Vain muutama haalistunut kuva vanhasta kivirakennuksesta, johon valkoinen arkku kannettiin ja sain viedä sen kannelle kimpun kauniita kukkia. Ne olivat olleet kimaltelevia kyynelteni jäljiltä, mutta olin ajatellut että ukki saisi siitä juotavaa. Palasin nykyhetkeen, kun kolmas ääni liittyi keskusteluun.

“Voitaisiinko me ottaa hänet luoksemme? Mehän ollaan vastuussa tästä, ja silleen… Ois oikeutettua että me hoidettaisiin tyttö kuntoon. Tietysti vaan jos sille ei löydy muuta paikkaa”, ääni sanoi. Vavahdin tuskin huomattavasti. Puhujat olivat selvästi kaikki miehiä. Jos minut pakotettaisiin joidenkin tuntemattomien miehien luokse asumaan… En kestäisi sitä. Mitä tahansa muuta, mutta ei enää yhtään miestä. Ei enää kovaa katsetta, julmia käsiä ja kosketusta. En varmasti enää ikinä voisi antaa miehen koskea itseeni, en Karlin jälkeen. Jumala, luojani, herrani, tule nyt halvattu soikoon ja pelasta minut täältä. Anna minun nähdä näkyjä, anna minun maata arkussa kuolonkalpeana, ilman mitään elonmerkkiä…

“Ei se ihan mahdotonta ole. Jos hänellä ei ole mitään sitä vastaan, voitte pitää hänestä huolen. Olen melko varma siitä että hän toipuisi teidän luonanne”, sanoi taas se tasainen, ukista muistuttava ääni. Olin melko varma, että puhuja oli vanha mies, äänestä huokui elämänkokemus ja arvokkuus. Paloin halusta katsoa ympärilleni ja nähdä puhujan, mutta pelkäsin että muut alkaisivat kysellä minusta. Samalla kuitenkin rukoilin, että kun avaisin ne, näkisin ympärilläni vain valkeutta ja enkeleitä… Pidin silmät tiukasti kiinni ja teeskentelin nukkuvani.

Ovi kuului aukeavan hiljaa, ja kevyet askeleet lähenivät minua. Ne pysähtyivät pienen matkan päähän, ja sitten kuulin naisen äänen. Se oli ystävällinen, luotettavan kuuloinen. Olin varma että äänen omistaja oli miellyttävä, nuori nainen. En kyllä silti olisi halunnut jäädä kahden kesken hänen kanssaan, olisin vain saanut paniikkikohtauksen.
“Tohtori Göring? Minun olisi kerrottava teille eräs asia… Tulisitteko hetkeksi ulkopuolelle?” nainen kysyi. Kuulin myöntävän murahduksen, ja raskaat, hitaat askeleet lähtivät pois huoneesta, peittäen kevyet askeleet alleen. Ovi sulkeutui hiljaa. Samassa sydämeni pompahti kurkkuun, tajusin jääneeni kahden täysin tuntemattoman miehen seuraan. Kahden nuoren, elämänsä kunnossa olevan miehen, jotka varmasti pystyisivät mihin tahansa… Vavahdin taas.

“Bill?” toinen miehistä kysyi. Ääni oli jotenkin matala, ja kuulosti melko poikamaiselta. En kuitenkaan voinut olla varma, kun en nähnyt puhujan kasvoja.
“Mitä?” toinen vastasi. Tämä puhuja kuulosti erilaiselta, ehkä vielä enemmän poikamaiselta. Ääni oli hieman käheä, mutta korkeampi kuin edellisen puhujan.
“Sitä mä vaan et jos me otetaan se meiän luo asuun, mitä me tehään sen kans? Jos se yrittää tappaa ittensä tai jotain…” Äänestä kuulsi selvä huolestuneisuus, mutten silti luottanut siihen. Hän oli kuitenkin mies, ja miehillä on miehen halut.
“Me pidetään huoli siitä ettei se pääse satuttaan itteensä. Mä en aio antaa sille sattua mitään, etkä anna sääkään.” Billiksi kutsuttu mies kuulosti päättäväiseltä, niin että se oikein pelotti. Jos he tekisivät minulle jotain, pakottaisivat minua vastoin tahtoani…
Kuulin askelien lähestyvän itseäni. Tein kaikkeni hillitäkseni itseni, en halunnut paljastaa kuunnelleeni koko ajan. Koitin hengittää normaalisti ja esittää nukkuvaa, kun tunsin jonkin hipaisevan otsaani. Pelko kouraisi vatsaani, mutta hillitsin itseni. Nyt ei ollut aika pelätä, nyt piti olla vahva jotta pääsisin pakoon.

Pehmeä, lämmin käsi pysähtyi otsalleni. Halusin kirkua, käydä miehen kimppuun ja paeta, ihan sama minne. Kunhan pääsisin pois. Minun olisi pakko, pakko päästä karkuun. Purin kieltäni ja pakottauduin jatkamaan hengittämistä kuin nukkuva.
“Tom, älä herätä sitä”, Billiksi olettamani mies sihahti. Käsi pysyi edelleen otsallani, mutta toinen puhui taas. Ääni kuului jostain ihan läheltä, joten oletin sen olevan Tom, kuka hän sitten ikinä olikaan. Käsi otsallani pysyi, silitteli sitä varovasti.
“En herätä, oo ihan huoleti.”
Toiset askelet kävelivät nopeasti luokseni, ja tunsin patjan allani painuvan vähän alemmas. Kauhistuin tajutessani toisen miehistä istuneen sängylle jolla makasin. Rintaani puristi inhottavasti ja hengittäminen tuntui mahdottomalta. Halvattu soikoon, olin ansassa. Käsi otsallani tuntui ystävälliseltä, mutta olin varma että jos yrittäisin paeta se estäisi yritykseni ennen kuin pääsisin edes ylös sängystä. Toivottomasti ansassa siis. Henki pusertui ulos hampaideni välistä ja suhahti saman tien sisään, en enää esittänyt osaani kovin taidokkaasti.
“Oota, musta tuntuu et se alkaa heräillä”, ääni jonka arvelin Tomiksi sanoi. Pieni, lämmin ilmavirta kasvoillani kieli miehen kumartuneen ylleni. Pakokauhu iski ylitseni ja räväytin silmäni auki ennen kuin pystyin estämään reaktioni.

Edessäni oli kapeat, ruskettuneet kasvot. Silmät olivat tummanruskeat, niiden katse oli uskomaton. Lumoava, pelottava, juuri sellainen mitä pelkäsin eniten. Tuollainen katse oli saanut minut valtaansa alussa.
Tuijotin silmiä vielä hetken, ennen kuin pysyin kääntämään katseeni. Näin huulessa olevan lävistyksen ja hartioille valuvat liki mustat letit, mutten kiinnittänyt niihin enempää huomiota. Ponnahdin istumaan ja tunsin räjähtävän kivun päässäni, niin että silmissä pyöri ja oksetti. Tajusin hämärästi kuinka vahvat kädet tarttuivat harteisiini ja työnsivät päättäväisesti makuulle. Kosketus tuntui samalta kuin otsallani levännyt käsi, vaikken ollutkaan ihan varma oliko henkilö sama. Joka tapauksessa hän oli estänyt pakoni, naulinnut minut käsillään sänkyä vasten. Sydämeni hakkasi kuin viimeistä päivää, ja koitin saada pääni selkenemään.

“Hei, ota ihan rauhassa. Ihan rauhassa”, ääni sanoi yläpuoleltani. Kädet eivät hellittäneet otettaan minusta, minun teki mieli kiljua miestä irrottamaan otteensa, mutta kurkustani ei lähtenyt ääntäkään.
“Älä pelästytä sitä. Mähän sanoin että sä herätät sen”, toinen ääni torui hieman kauempaa. Pinnistin aistini äärilleen ja avasin silmäni, kohdatakseni toisen ruskeasilmäisen ja vangitsevan katseen. Tämä mies oli erilainen kuin äsken näkemäni, hän oli hieman kalpeampi ja hänen silmänsä oli rajattu mustalla kajalilla. Hänen toisessa silmäkulmassaan oli lävistys, kaksi pientä palloa, ja kun oikein pinnistin saatoin erottaa kielessä pienen metallin pilkahduksen. Hiukset sojottivat pystyyn mustana irokeesina, mutta toisen silmän päällä oli hieman hiuksia.

En saanut sanaakaan suustani, vaikka kuinka yritin. Kieleni tuntui turvonneen toimintakyvyttömäksi, ihan kuin joku olisi tunkenut suuhuni kangastollikan joka esti puhumisen. Hitaasti vedin käteni hartioilleni ja irrotin vahvan otteen niistä, hämmästyen sitä etteivät kädet vastustaneet minua. Ällistyksestä jäin pitelemään miehen ranteita pienissä kourissani, ennen kuin tajusin mitä tein. Päästin äkkiä otteeni ja annoin käsieni vajota karhealle peitolle voimattomina. Pelko ja uteliaisuus kävivät kamppailua sisälläni, toinen osa minusta halusi välttämättä ulos täältä ja toinen taas halusi selvittää mitä oli tapahtunut. Punnitsin vaihtoehtoja nopeasti mielessäni, ja jouduin pettymään. Vaikka suurempi osa halusi pois, tiesin paon olevan mahdoton. Uteliaisuus veisi voiton tällä kertaa, mahdollisuuksien puuttuessa. Purin huultani ja pakotin silmäni tuijottamaan vastapäistä seinää kovina.

“Ootko sä kunnossa?” mustalla silmänsä rajannut mies nojautui minua kohti katsellen minua uteliaana. En saanut sanaakaan suustani, ja koitin kaivautua syvemmälle sänkyyn, pois näkyvistä. En halunnut olla näin lähellä toisia, se ahdisti ja pelotti… Ainoat henkilöt joiden läheisyyttä kaipasin olivat kaikki kuolleita, enkä ollut päässyt heidän luokseen yrityksestäni huolimatta.
“Hei, pystytkö sä puhumaan?” toinen miehistä kumartui lähemmäs, vielä lähemmäs kuin äsken. Sydämeni hakkasi entistä lujempaa, vaati minua nousemaan ja juoksemaan kirkuen karkuun, mutta taas järki kävi päälle.

Ovi avautui taas hiljaa. Käänsin epätoivoisena katseeni siihen, toivoen että sieltä saapuisi joku joka voisi pelastaa minut. Valkotakkinen mies, luultavasti tohtori Göring, katsoi minua hetken, ja kohtasin hänen pullonpohjalasien takaa tutkivan katseensa pelokkaana. Miehen valkoiset hiukset, joita oli enää muutamia hahtuvia kallon laitamilla, hohtivat sinertävässä valossa aavemaisesti, kun hän astui eteenpäin. Panin huojentuneena merkille, että kumpikin vieressäni istuvista miehistä vetäytyi kauemmas. Ei paljoa, mutta kuitenkin sen verran että tunsin saavani tilaa hengittämiseen.

“No niin, heräsithän sinä lopulta”, mies sanoi hymyillen vanhaa, vakavaa mutta ystävällistä hymyä. Koitin hymyillä takaisin, mutta huuleni eivät suostuneet liikkumaan pelokkaasta asennostaan mihinkään.
“Hän heräsi ihan hetki sitten, muttei saa sanaakaan ulos”, irokeesipäinen mies sanoi. Lääkäri asteli hitaasti lähemmäs, hymyillen koko ajan rauhoittavasti. Kumpikin sängylläni istuvista miehistä nousi ylös ja vetäytyi nurkkaan katsomaan, kun lääkäri istui tuolille viereeni. Hän katsoi minua vakavana.
“Voitko hyvin?”, hän kysyi tasaisella äänellä. En saanut omaa ääntäni edelleenkään toimimaan, joten tyydyin nyökkäämään. Vanhus katsoi minua hetken ja näytti sitten vakuuttuvan eleestäni.
“Hänen on paras levätä vielä, mutta meidän pitää tutkia hänet. Voitteko odottaa oven ulkopuolella sen aikaa?” tohtori Göring sanoi. Miehet nyökkäsivät, ja kumpikin loi minuun samanlaisen uteliaan katseen ennen kuin astui ovesta ulos. Huokaisin vapautuneesti ja rentoutin lihakseni, oloni tuntui suunnattomasti kevyemmältä.

LUKU 3.

VANESSA

Seuraavat hetket menivät ohitseni kuin sumussa. En jaksanut keskittyä niihin lainkaan, halusin vain päästä pois täältä. Tohtori lähti ulos huoneesta siksi aikaa, kun joku nainen tutki minut. Hän ei vaikuttanut niin mukavalta kuin se, joka oli tullut hakemaan Tohtori Göringin pois huoneestani vähän aikaa sitten, mutta ei hän ihan kamalakaan ollut. Hän tutki minut kaikessa rauhassa ja puhui samalla rauhoittavasti, selittäen koko ajan mitä teki. Oloni rentoutui hetki hetkeltä, mutta samalla halu päästä pois kasvoi koko ajan. En kuitenkaan puhunut mitään, nyökkäilin ja pudistelin päätäni kun oli tarve. Muuten vain olin hiljaa paikallani tutkittavana.

Lopulta nainen ilmoitti saaneensa minut tutkittua. Hän lähti täyttämään papereitaan muualle, ja kuulin kuinka hän puhui oven takana seisoville miehille. Pelko kouraisi taas sisintäni, kun kuulin hänen myöntyvän miesten pyyntöön päästä sisään. Nousin nopeasti istumaan ja vedin jalkani rintaani vasten, nyt he eivät tulisi liian lähelle. Minä potkisin, löisin ja tarvittaessa purisin puolustaakseni yksityisyyttäni. Joopa joo, ääni päässäni tuhahti. Niin kuin sinä voisit tapella vastaan jos he kävisivät käsiksi.
Hiljaa siellä, kivahdin päässäni. Ääni hykerteli tyytyväisenä mutta vaikeni.

Ensiksi sisään astui se irokeesipäinen tyyppi. Kiinnitin vasta nyt huomiota miesten vaatteisiin. Olin melko kummastunut, kun tajusin miehen käyttävän mustia pillifarkkuja ja tummanharmaata pitkähihaista, vartaloa tiukasti myötäilevää paitaa. Hänellä oli jalassaan isot ja koristeelliset maiharit, jotka näyttivät olevan melkoisessa ristiriidassa miehen muuten tiukkaan ja koristeettomaan pukeutumiseen. Tai no, ei se nyt niin koristeetonta ollut. Kaulassa roikkui useita koruja ja sormissa välkehti monia sormuksia. Hämmennys iski päälleni, kun tajusin miehen lakanneen kyntensä mustalla. Outoa, en ollut ikinä ennen nähnyt sellaista.

Toinen mies tuli heti ensimmäisen perässä. Hänen vaatetuksensa poikkesi suuresti toisen miehen vaatteista, tällä miehellä oli löysät, polvissa roikkuvat vaaleahkot farkut ja musta T-paita, jonka päällä hänellä oli valkoinen huppari. Päässä keikkui musta lippis, jonka lippa oli täysin suora. En ollut oikein koskaan tajunnut sen tyylisiä lippiksiä.
Nyt kun vertasin miehiä toisiinsa, tajusin kuinka saman näköisiä he olivat keskenään. Kummallakin oli samanlaiset kasvonpiirteet, samanlaiset tummat silmät ja ruumiinrakennekin vaikutti samalta, vaikka toinen olikin pukeutunut huomattavasti löysempiin ja muotoja vääristäviin vaatteisiin. Ymmärrys iski tajuntaani kuin salama; heidän oli pakko olla kaksosia, ei se muuten olisi mahdollista.

Miehet istuivat tuoleille sänkyni viereen ja jäivät siihen katsomaan minua. Käänsin oman katseeni nopeasti pois omiin käsiini, en halunnut kohdata heidän katseitaan. Ties mitä heillä oli mielessä.
“Hei, ootsä kunnossa?” lettipäinen kysyi hetken kuluttua. Hän nojasi polviinsa rennon oloisena, hymyillen samalla. Huulikoru välkehti valossa, sen huomasin silmäkulmastani vilkaistessani.
“Ei sun tarvi pelätä, sä oot turvassa täällä. Kukaan ei oo ajamassa sun ylitses”, toinen sanoi. Mustat letit heilahtivat, kun ensimmäiseksi puhunut kääntyi katsomaan veljeään, ihan kuin moittien tätä sanoistaan. Vilkaisin miehiä nopeasti, mutta käänsin katseeni pois kun huomasin heidän katsovan taas minua. Näpräsin hermostuneena kuparinpunaisia hiuksiani, suin niitä vasemmalle olalleni koittaen peittää kasvoni niiden taa.

“Ai nii, me ei olla esitelty itseemme. Mä oon Bill Kaulitz, ja tää on mun veli Tom”, irokeesipäinen sanoi. Hän ojensi kätensä, mutta antoi sen vajota syliinsä kun en tarttunut siihen. Pakokauhu oli taas lamaannuttanut minut, pelkäsin heitä kuollakseni. Enkä edes tuntenut heitä… Vihasin tätä ennakkoluuloista tunnettani ihmisiä kohtaan, mutten voinut heittää sitä menemään. Jos elämä oli minulle jotain opettanut, niin sen etten voinut luottaa muihin eläviin. Vaikka kuinka olisin halunnut. Tosin nyt minun ei oikein tehnyt mieli luottaa noihin miehiin, he olivat kuitenkin kaksi minua vastaan.
Ovi kävi taas ja tohtori Göring astui sisään. Hän katseli meitä hetken, mutta käveli sitten viereeni hymyillen rentouttavasti. Katsoin häntä varautuneesti, vaikka olinkin melko varma siitä että voisin luottaa häneen, hän ei vielä ollut ansainnut täyttä luottamustani puolelleen.

“Olet kuulemma täysin kunnossa, sinut voidaan jo kotiuttaa. Vammasi eivät ole olleet vakavia, mikä on suoranainen ihme kun ottaa huomioon millä vauhdilla auto sinuun törmäsi.” Tom painoi päänsä häpeissään tässä kohtaa, huomasin sen hiusteni läpi. En tajunnut reaktiota, mutta hetken pohdittuani ja muistiani pinnistettyäni sain mieleeni kuvan mustalettisestä miehestä, joka istui ratin takana ja näytti epätoivoisesti koittavan pysäyttää autonsa. Puistatus kulki lävitseni, mutta kätkin sen vetämällä jalkani tiukemmin rintaani vasten. Liike satutti minua, niin että teki mieli uikahtaa kivusta, mutta pysyin hiljaa.

“Sinulla ei ole murtumia ollenkaan, vain mustelmia ja muutamia ruhjeita. Osa niistä voi näyttää pahalta tässä vaiheessa, mutta ne häviävät ajan kanssa. Pääsi sai melko kovan iskun, mutta siitä ei ole ilmaantunut ongelmia tähän mennessä. Kunhan lepäät tarpeeksi etkä rasita itseäsi turhaan, toivut hyvin onnettomuudesta. Tarvitsemme enää tiedot siitä, kuka olet ja onko sinulla ketään joka pitää huolen sinusta.” Tohtori Göring tutkiskeli paksua paperinivaskaansa samalla kun puhui, ja minä taas tuijottelin koko ajan seinää miettien mitä sanoa. Kertomalla oman nimeni altistaisin itseni tulevalle, minut olisi helpompi löytää. Ja Karlhan ei hevillä luovuttaisi, hän jatkaisi etsimistä vaikka maailman tappiin. Toisaalta, jos keksisin uuden henkilöllisyyden aiheuttaisin itselleni vain kasapäin ongelmia, joiden selvittely veisi kuukausia. Huokaisin alistuneena, päättäen riskeerata turvallisuuteni ja kertoa totuuden.

“Mun nimi on Vanessa Engel, oon yheksäntoistavuotias eikä mulla ole enää yhtään perhettä jäljellä.” Vilkuilin hermostuneena Kaulitzien suuntaan, en olisi halunnut kertoa itsestäni heidän läsnä ollessaan. Vaikutti kuitenkin siltä, etten pääsisi heistä eroon vielä pitkään aikaan, ainakaan jos he olisivat kilometrin säteellä minusta. Kunhan heidän katseensa välttäisi, etsisin uuden tilaisuuden juosta auton alle. Ja tällä kertaa etsisin rekan, tavallinen auto ei näköjään riittänyt yhtään mihinkään.
“Syntymävuosi, päivä ja paikka?” tohtori kysyi merkiten samalla jotain papereihinsa.
“Yksysiysikymmentä, kaheskymmenesseittemäs elokuuta Hampurissa”, sanoin hiljaa. Haroin hiuksiani vasemman poskeni eteen, tiedostaen kaksosten katseet itsessäni.
“Selvä. Onko sinulla mitään kotiosoitetta?” lääkäri kysyi ja nosti katseensa minuun.
“Ei, mulla ei oo ollu kotia vähään aikaan”, sanoin välttelevästi. Vanha mies katsoi minua kysyvästi.

“Oon asunu hotelleissa muutaman viikon, syrjäseuduilla”, valehtelin nopeasti. Inhosin valehtelemista, ja minusta oli helppo nähdä lävitse kun valehtelin, mutta nyt tohtori tuntui nielevän hätävalheeni nopeasti. Olihan sanomani osittain totta, pari viimeisintä päivää ennen tuomionpäivääni olin asunut hotellissa. Karl oli välttämättä halunnut naimisiin Berliinissä, eikä minulla tietenkään ollut ollut siihen vastaansanomista. Olimme matkustaneet junalla Essenistä Berliiniin neljä päivää ennen häitä, “hoitamaan viimeiset valmistelut”, eli toisin sanoen varmistamaan etten pääsisi karkuun mitenkään. No, ainakin se osa miehen suunnitelmaa oli epäonnistunut. Olin päässyt pakoon kaikesta huolimatta, vaikkakin täpärästi. Ja pakonihan oli vielä kesken, olisi niin kauan että löytäisin lähimmän rekan jolla olisi riittävän kova vauhti.
“Eli sinulla ei ole mitään paikkaa minne mennä? Ei sukulaisia tai ystäviä?” Göring kysyi vielä tarkentaakseen. Nyökkäsin, vilkuillen hermostuneesti Billiä ja Tomia, jotka katsoivat minua. Jos he toteuttaisivat suunnitelmansa, pakottaisivat minut luokseen asumaan… Se olisi minun toinen maanpäällinen tuhoni. Ei luultavasti yhtä paha kuin ensimmäinen, mutta sietämätön kuitenkin.

“He ovat lupautuneet ottamaan sinut luokseen asumaan siksi aikaa että toivut, jos vain suostut siihen. Ja voin sanoa, että sinulle olisi huomattavasti helpompaa asua toipumisaikasi heidän luonaan kuin missään laitoksessa, saisit enemmän tukea ja huomiota tarpeisiisi”, tohtori selitti viitaten samalla kaksosiin. Kumpikin miehistä hymyili leveästi, ystävällisesti. Ele kuitenkin vain sai minut entistä pelokkaammaksi ja varmaksi siitä että menisin laitokseen. Vaikka tappaisin päästäkseni sinne, minun oli pakko päästä pakoon kaikkea mikä voisi muistuttaa minua entisestä elämästäni. Tai ainakin minun oli paettava sitä vielä hetki, kunnes löytäisin tien ulos tästä hêlvetistä.

“Kiitos tarjouksesta, mutta taidan kuitenkin mennä laitokseen mieluummin”, sanoin katsomatta Kaulitzeihin. Erotin kuitenkin kummankin kasvoilla hämmentyneen ja ehkä myös hieman pettyneen ilmeen, samalla kun tohtori istui varovasti sänkyni reunalle.
“Oletko ihan varma? Olemme keskustelleet tilastasi kollegojeni kanssa pitkään, ja meistä kaikista sinun ei nimenomaan pitäisi joutua laitokseen. Jos menet jonkun yksityisen tahon luo toipumaan, paranemisprosessi on huomattavasti nopeampi ja miellyttävämpi.”
Ja pah. Ei tasan olisi, ajattelin. En missään nimessä menisi vapaaehtoisesti asumaan noiden kaksosten kanssa. Toisaalta, heidän luotaan olisi huomattavasti helpompi paeta. Ja laitokseen taas olisi vapaa pääsy, Karl voisi milloin tahansa ilmaantua sinne hakemaan minua ennen kuin ehtisin tappaa itseni… Värähdin kauhusta, ja kaikki kolme miestä katsoivat minua huolestuneena.

“Enkö voisi vain päästä omilleni? Voisin muuttaa johonkin hotelliin vähäksi aikaa”, kysyin ja katsoin lääkäriä anovasti. Mitä tahansa muuta, mutta ei holhoamista tai vaaraa siitä että minut löydettäisiin. Jos asuisin yksin, pääsisin päättämään päiväni nopeammin.
“Emme voi sallia sitä. Sinun on ensin asuttava muutama kuukausi jatkuvassa tarkkailussa, emme voi riskeerata sitä että joutuisit uuteen onnettomuuteen, tahattomasti tai tahallisesti”, tohtori sanoi ja katsoi minua kuin olisi nähnyt sisääni. Oliko hän arvannut minun yrittäneen tappaa itseni, vai miksi hän katsoi noin?
“Jos tuut meidän luo asuun, voit levätä siellä ihan rauhassa. Meidän alueelle ei pääse kukaan, se on varma”, Tom sanoi ja virnisti jotenkin salaperäisesti. Houkutteleva tarjous. Yksityinen alue, jolta pääsisi varmasti pakoon nopeasti… Kunhan heidän silmänsä vain välttäisivät hieman. Päätin suostua, en ikinä pääsisi pakenemaan laitoksesta, vaikka kuinka yrittäisin. Minun olisi vain odotettava oikeaa hetkeä, ennen kuin karkaisin.
“Hyvä on. Suostun asumaan luonanne jonkin aikaa”, myönnyin. Kaksoset hymyilivät iloisina ja tohtori Göring vaikutti tyytyväiseltä. Odottakaas vaan, ajattelin. Ei enää kauaa, ja pääsisin lopullisesti pakoon tätä maailmaa.

LUKU 4.

VANESSA

Kaksi päivää oli kulunut. Nyt kävelin kaksosten välissä pitkää, kirkkaasti valaistua käytävää pitkin ulos sairaalasta. Tunsin oloni melko epämukavaksi, Kaulitzit olivat ostaneet minulle vaatteita omin päin, ja heidän ostoksensa eivät todellakaan olleet minun tyyliini sopivia. Päälläni oli nyt tummansiniset pillifarkut, jollaisia en olisi ikinä laittanut päälleni jos olisin saanut päätökseen jotenkin vaikuttaa, ja tumman viininpunainen pitkähihainen, joka myötäili vartaloani aivan liian tiukasti. Jaloissani oli mustat tennarit, ne olivat edes hieman siedettävämmän näköiset, vaikkeivät täysin minun tyyliäni nekään. Mutta ainakin vaatteet peittivät jalkojeni ja käsieni mustelmat, jotka helottivat vaaleasta ihostani pelottavan selkeästi. Ja ruhjeet, ne näyttivät järkyttäviltä. Jos olisin aikonut elää vielä pitkäänkin, olisin varmaan sulkeutunut komeroon ja jäänyt sinne viikoiksi odottamaan että näyttäisin taas normaalilta. En koskaan uskaltanut olla huomion keskipisteenä, ja minua alkoi ahdistaa jos joku katsoi jotakin ihossani tai ylläni olevaa.

Hiukseni olin sukinut kasvojeni eteen, niin ettei minua vahingossakaan tunnistettaisi. Nyt ei ollut varaa riskeerata mitään sillä, että joku näkisi minut sairaalasta poistuessani ja tunnistaisi minut. Olin kyllä vähän huolissani siitä, että hiusteni väri voisi paljastaa minut. Väri oli melko harvinainen, en ollut pitkiin aikoihin törmännyt keneenkään jonka hiukset olisivat olleet yhtä kuparinpunaiset kuin minun. Ja silmistäni en viitsinyt edes puhua, ne suorastaan loistivat esiin kasvoistani kirkkaanvihreinä. Ihoni kalpeus ei auttanut asiaa sitten yhtään.
Kiedoin käteni ympärilleni purren samalla huultani. Tunsin tuijotuksen ympärilläni, mutten halunnut nostaa katsettani vastatakseni siihen. Jos joku vastaantulijoista tunnistaisikin minut…
Astuimme sisään ihmisiä täynnä olevaan hissiin. Aivan liian täynnä olevaan. Henkeni tuskin kulki, kun jouduin ahtautumaan pieneen nurkkaan kaksosten kanssa, jouduin painautumaan aivan kiinni heihin. Kylmät väreet liukuivat selkääni pitkin, kun tunsin Billin kyljen käsivarttani vasten ja Tomin rintakehän niskani takana. Keskityin kaikin voimin hengittämään normaalisti, ihmisten pakkautuessa eteeni estäen paon. Olisin nyt ansassa ihmisten välissä, en voisi tehdä mitään päästäkseni pois.
Kolme minuuttia kului tuskallisen hitaasti. Matkaa alakerrokseen oli vain pari kolme kerrosta, mutta ihmisiä oli niin paljon että matka pitkittyi. Koko ajan sisälläni huusi kauhu, joka halusi epätoivoisesti ulos, halusi päästä pois… Puristin käteni nyrkkiin ja puristin itseäni mahdollisimman lujaa, hillitäkseni mielettömän halun juosta ihmisten yli ulos joka kerta kun ovet avautuivat.
Viimein olimme ensimmäisessä kerroksessa. Hivuttauduin Billin perässä ulos hissistä, koittaen pysyä samalla niin kaukana Tomista kuin vain pystyin. En halunnut koskea kumpaankaan miehistä, se tuntui karmivalta. Tom ei kuitenkaan vaikuttanut tajuavan yritystäni pysyä kaukana hänestä, hän tuli ihan kiinni takanani. Joudun kävelemään lähempänä Billiä, ja minusta alkoi tuntua että olin kuin häkkiin suljettu elukka. Ihmisiä oli kaikkialla, he yrittivät ilmeisesti pysytellä sisällä ulkona vallitsevan säätilan vuoksi. Vettä satoi kaatamalla, ja tunsin huojennusta. Nyt olisi pienempi mahdollisuus siihen että joku tunnistaisi minut ulkona.

Astuin ulos sairaalaan suurista pariovista kylmään tuuleen. Puristin käsiäni tiukemmin itseeni, koitin pitää ruumiini lämpimänä. Tom näytti huomaavan paleluni, sillä hän pysäytti minut tarttumalla olkaani ennen kuin pääsin pois katoksesta. Jäykistyin aloilleni kauhistuneena ja nostin nopeasti katseeni kasvoihin, joiden tummat silmät katsoivat minua noin kahdenkymmenen sentin korkeudella omistani. Kosketus sattui hieman, koska olkapääni oli saanut pahan iskun, siitä oli muistona liki kymmenen sentin kokoinen violetti mustelma. Kipu ei kuitenkaan aiheuttanut reaktiotani, vaan se että minuun ylipäätänsä koskettiin.
“Ota tää”, mies sanoi ja ujutti mustan hupparinsa pois päältään. Hän auttoi sen nopeasti päälleni, ja en voinut estää pientä kiitollista hymyä leviämästä kasvoilleni kun työnsin kädet aivan liian suurin hihoihin. Vetäisin nopeasti hupun pääni yli ja tungin hiukseni niskaan, nyt minut olisi taas vähän vaikeampi tunnistaa. Huppu peitti puolet kasvoistani, kunhan vedin sen tarpeeksi syvälle.
Tom tuli rinnallani (minä tietysti koitin vetäytyä kauemmas, mutta hän tuli taas lähemmäs koko ajan), kun juoksimme kevyttä hölkkää hänen veljensä perään. Bill seisoskeli suuren mustan auton luona ja nojaili sen kylkeen, samalla kun sade valui hänen päälleen. Annoin katseeni tutkailla suurien mustien aurinkolasien peittämiä kasvoja ja mustaa nahkatakkia pitkin valuvaa vettä, kun kävelin nopeasti hänen viereensä. Tom kiersi toiselle puolen autoa penkoen samalla avaimia taskuistaan, ja kohta lukot napsahtivat auki. Vedin oven auki ja pujahdin sisään, vilkuillen ujona auton sisustusta. Penkit olivat mustaa tekonahkaa, hyvin hienoa sellaista. Kaikista näppäimistä päätellen auto oli hyvin varustettu ja tekninen vehje, johon minun ei kaiken järjen mukaan olisi viisasta mennä koskemaan. Olin toivoton kaikenlaisten sähkölaitteiden kanssa, syntymästäni lähtien olin rikkonut oikeastaan kaiken johon liittyi hiemankaan teknologiaa tai joka toimi sähköllä.

Auto käynnistyi hiljaa jyrähtäen, sydämeni pomppasi kurkkuun kuullessani sen. Rauhoitu, komensin itseäni. Ei ole mitään syytä pelätä, se on vaan moottori.
Auto lähti liikkeelle, ajamaan mutkittelevaa tietä parkkipaikan läpi. Painauduin mahdollisimman syvälle penkkiin, tuntien oloni yksinäiseksi. Ympärilläni oli hirveästi tilaa, tähän olisi mahtunut vielä ainakin neljä minun kokoistani ihmistä, mutta en kyllä olisi silti halunnut istua niin ahtaasti. Pakokauhu olisi vain taas iskenyt…
“Ai nii hei Ness, me ostettiin sulle vielä tollanenkin”, Bill sanoi etupenkiltä ja kääntyi puoleeni ojentaen käteeni pienen kovan paketin. Pyöritin silmiäni. Kaksoset olivat omien sanojensa mukaan ostaneet minulle parin viime päivän aikana vaatteita, huonekaluja ja muuta mitä saattaisin tarvita heidän luonaan asuessani. Minun oli koko ajan tehnyt mieli huutaa heille, etteivät tuhlaisi minuun rahojaan kun kerran kuolisin kohta. Olin jotenkin saanut pidettyä kaiken sisälläni, jos olisin mennyt sanomaan noin olisin pilannut kaiken. Ja kaiken lisäksi he olivat vääntäneet nimestäni muunnoksia, kutsuivat minua Nessiksi ja Nessieksi.
Henkeäni pidättäen avasin ruskean pahvilaatikon. Sen sisältä paljastui iso kasa läpinäkyvää  muovia ja jokin käyttöohjekirjanen, levittelin muovia jännittyneenä. Bill tarkkaili minua koko ajan, ja arvelin Tominkin katsovan suuntaani peilien kautta. Räpäytin silmiäni ja vedin esiin metallimöntin, jonka meinasin heti pudottaa yllättyneenä.
Kädessäni oli mustan ja harmaan eri sävyinen kännykkä, joka näytti heti ensisilmäyksellä sellaiselta mitä minulle ei pitäisi antaa käsiin. Siinä oli aivan tuhoton määrä erilaisia näppäimiä joissa oli numeroita ja kirjaimia. Billin kasvot revähtivät leveään hymyyn, kun tuijotin kännykkää järkyttyneenä.

“Tervetulolahja”, mies naurahti. En saanut sanaakaan suustani, joten tyydyin vain nyökkäämään hämmentyneenä. Herrajumala, he eivät edes tunteneet minua ja lahjoivat näin? Tunsin kauhusta jännittyneen aallon pyyhkäisevän ylitseni, kun ajatukseni eksyivät siihen mikä minua odotti Kaulitzien kotona. Nielaisin ja aloin selailla ohjekirjaa tajuamatta siitä mitään.
Muutaman minuutin kuluttua luovutin, en pystynyt keskittymään lukemaani. Käänsin katseeni ulos ikkunasta harmaille, sateen piiskaamille kaduille, jotka viuhahtivat ohitseni nopeasti. Minusta tuntui väärältä istua tässä nyt, kun minun pitäisi maata jollain hautausmaalla puuarkussa, maatumassa hiljalleen samalla kun henkeni lentelisi jossain ylhäällä vanhempieni luona… Nostin nopeasti käteni poskelleni ja pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen pois, ennen kuin etupenkillä istuvat huomaisivat sitä. Jos he näkisivät, alkaisi vain loputon kyselytulva, enkä halunnut sitä.

Äkkiä huomioni kiinnittyi kolmen miehen joukkoon, joka seisoskeli pienen baarin nurkalla. He eivät vaikuttaneet välittävän sateesta, joka kasteli heidät armotta. Kaikki kolme mustiin vaatteisiin pukeutunutta olivat kumartuneet toisiaan kohden, näyttivät puhuvan jotain hiljaa keskenään. Auto allani liukui pysähdyksiin punaisiin valoihin, ja jäin tuijottamaan miesjoukkoa jonkin puristuessa tiukaksi supuksi rintani sisällä. Jännitys piti minut paikallani, hievahtamatta, kun katsoin miehiä räpäyttämättä silmiäni. Tunnistin heidät niiksi tyypeiksi, jotka olivat juosseet aukion läpi huomaamatta minua istuessani puussa. Jos näin oikein, pisin heistä oli se sama joka oli pysähtynyt puun juurelle katsomaan oksistoon tähyillen piilopaikkaani.
Pienin mies, jonka kasvot olivat minun suuntaani, nosti äkkiä katseensa ja hänen harmaansinisten silmiensä katse lukittui minun ikkunaani. En pystynyt kääntämään katsettani, vaan jäin katsomaan lamaantuneena takaisin. Ruumiini oli jähmettynyt, ja rukoilin että päässäni yhä oleva huppu estäisi miestä tunnistamasta minua.

Auto jysähti taas käyntiin, samalla kun mies painoi katseensa ja alkoi taas puhua jotain tovereilleen. Huokaisin hiljaa helpotuksesta ja nostin käteni rinnalleni, koittaen saada tuhatta ja sataa pampattavan sydämeni tyyntymään. Mies ei ollut ilmeisesti tunnistanut minua, olin sanoinkuvaamattoman huojentunut siitä. Samalla pelko kuitenkin otti valtaa, jos Karlilla oli miehiä täällä hän ei itsekään luultavasti olisi kaukana.
Loppumatkan ajan nojasin hervottomana penkkini selkämykseen, välittämättä siitä kuinka kaksoset vilkuilivat minua epäluuloisesti. Katsokoon jos tahtoivat, minua se ei nyt liikuttanut pätkääkään. Oli huomattavasti tärkeämpiä asioita ajateltava, muun muassa se mikä olisi paras paikka jäädä rekan alle. Tai junan, sehän se vasta luotettava apuväline minulle olisikin. Se ylittäisi minut hetkessä, kukaan ei ehtisi tajuta mitään…
Ravistin mietteet pois mielestäni ja kiinnitin huomioni taas ulos, kun tajusin auton kääntyvän sisään suuresta portista, joka oli tehty korkeaan ja peittävään aitaan. Tuijotin sitä hölmistyneenä, ennen kuin huomasin kiinnittää huomiota edessä seisovaan taloon.
Talo oli täältäpäin katsottuna suorakaiteen mallinen. Se oli kaksikerroksinen, valkoisesta tiilestä rakennettu uudehko rakennus, jonka loiva harjakatto oli mustia siisteissä riveissä olevia tiiliä. Etuosaa hallitsi terassi, joka näytti viihtyisältä. Senkin katto oli musta, mutta se oli tasaisempi kuin kakkoskerroksen katto. Ikkunat olivat suuret ja yksinkertaiset, niiden pielet oli maalattu mustiksi.

Auto pysähtyi allani ja irrotin varovasti turvavyön ympäriltäni. Nappasin kännykän, sen ohjekirjan ja pahvilaatikon käteeni, avasin oven ja astuin ulos sateeseen, katsellen taloa mietteliäänä. Piha-alue oli suuri, se näytti ihan mukavalta. Tasainen ruohokenttä, jonka reunoilla oli muutamia kukkaistutuksia. Suurin osa kasvillisuudesta oli kuitenkin puita, jotka hipoivat korkean aidan ylälaitaa, mutteivät täysin yltäneet siihen. Tartuin oveen työntääkseni sen kiinni, mutta en edes ehtinyt koskea siihen ennen kuin se jo paukahti lukkoon. Bill seisoi edessäni katsellen minua miettiväisenä, mutta minä painoin katseeni välittömästi maahan. En uskaltanut kohdata tuota vangitsevaa katsetta, se oli yksinkertaisesti liian voimakas.
“Tuu, mennään sisään”, mies sanoi ja hipaisi kevyesti olkaani. Vavahdin ja lähdin astelemaan taloa kohti, vaistoten koko ajan Billin katseen takaraivossani. Tom kiersi auton ja ilmestyi viereeni, tehden oloni vieläkin tukalammaksi. En kerta kaikkiaan tajunnut, mikä hinku kaikilla vastakkaisen sukupuolen edustajilla oli tulla ihan kiinni, niin että se ahdisti. Tungin käteni taskuihini ja jatkoin kävelyä, katsoen koko ajan jalkoihini. Ahdistuneena minulla oli tapana kompastua helposti, ja nyt minua ei haluttanut kaatua harmaalle soralle. Minulla oli ennestäänkin kipeitä jälkiä ja ruhjeita kehossani, en erityisesti halunnut niitä lisää.

Astuin terassille ja uskaltauduin viimein nostamaan katseeni jaloistani. Tom asteli suoraan ovelle ja avasi sen, viitaten minut sisään käden heilautuksella. Kävelin nopeasti hänen ohitseen ja pysähdyin seinän viereen katselemaan ympärilleni.
Eteisestä oli suora näkymä suureen olkkariin, joka näytti vievän liki puolet alakerran pinta-alasta. Sisustus oli yksinkertainen, yksi suurikokoinen kulmasohva ja toinen suora, kumpikin mustaa nahkaa. Niiden keskellä oli tummapintainen lasipöytä, jolla oli siisteissä riveissä kaukosäätimiä ja pieni kasa lehtiä. Sohvia vastapäätä olevalle seinälle oli rakennettu suuri ja tyylikkään, ja ehdottomasti kalliin näköinen kotiteatterilaitteisto. Siinä oli suuri, varmaan viidenkymmenen tuuman taulutelkkari, DVD-laitteisto ja digiboksi. Rakennelmaa reunustivat suuret, yli metrin korkuiset stereot. Seinät olivat valkoisia ja viininpunaisia, sopivat hyvin muuhun sisustukseen ja niille ripustetut yksinäiset, abstrakteja kuvioita muodostavat maalaukset olivat loistava valinta tällaiseen paikkaan.
Käänsin katseeni toiseen päähän huonetta, joka näytti hieman rauhallisemmalta. Siellä oli musta puinen pöytä ja kiiltäväpintainen piano, musta sekin. Nurkassa lepäsi telineessä akustinen kitara, ja minua suorastaan hirvitti ajatus siitä että menisin epähuomiossa rikkomaan jommankumman noista kalliin näköisistä soittimista.
Laskeuduin nopeasti toisen polveni varaan ja avasin tennareideni nauhat. Otin kengät pois jaloistani ja asetin ne riviin kaksosten kenkien kanssa telineeseen, joka oli asetettu ulko-oven viereen. Sen yllä oli naulakko täynnä henkareita ja niistä roikkuvia takkeja, pääosin ne olivat talvikäyttöön. Takanani seisoi ovi, luultavasti johonkin komeroon, mutten välittänyt siitä paljoakaan.
“Tuu, tsekataan koko talo”, Tom sanoi ja asetti kätensä olalleni. Ravistin sen nopeasti pois, käyttäen syynä sitä että minun piti ottaa huppari pois päältäni. Suin nopeasti hiukset kehystämään kasvojani ja sujautin hupparin Tomin käsiin, ennen kuin jatkoin matkaani kaksosten vierellä peremmälle taloon.

LUKU 5.

VANESSA

Olkkarin toisesta päästä johti leveä oviaukko keittiöön, ja sen vierestä vessaan jossa pidettiin pyykinpesukonetta ja muuta vaatteita varten tarvittavia välineitä. Minut ohjattiin kuitenkin aluksi keittiöön, joka oli samoilla linjoilla olkkarin kanssa, täälläkin sisustus oli pääosin mustaa, viininpunaista ja valkoista. Kiiltävän, metallisen tiskipöydän takainen seinä oli maalattu viininpunaiseksi, melko samansävyiseksi kuin nyt päälläni oleva paita. Jääkaappi ja sen alla oleva pakastin olivat kumpikin valkoisia, ruokapöytä taas oli aivan tummaa puuta. Sen ääressä oli neljä samansävyistä tummaa muovituolia, kaikissa oli suorat selkänojat. Tiskipöydän yllä oli monia kaappeja, kaikki olivat mustia ja niissä oli samanlaiset tummanharmaat kahvat. Metallitason alla taas oli erittäin tehokkaan näköinen valkoluukkuinen pesukone ja sen vieressä musta uuni, jonka lasi-ikkuna näytti tahrattomalta, ihan kuin uunia ei olisi koskaan käytettykään (niin se varmaan olikin, en uskonut että kumpikaan vieressäni seisovista miehistä oli kovin taitava kokkaaja). Uunin vieressä oli vielä yksi kaappi, jonka arvelin olevan roskis. Tässäkin huoneessa lattia oli tummanruskeaa lautaa, arvelin että koko talossa oli samanlainen liki musta parketti.
Kaksoset viittasivat minut peräänsä ja näyttivät nopeasti vessan, joka oli sisustukseltaan muuten muun alakerran tyylinen, mutta paljon valkoisempi. Kaikki pinnat olivat valkoisia ja näyttivät niin puhtailta, että arvelin niiden olevan tänään pestyjä. Ja tarkemmin ajatellen Kaulitzit olivat varmaan siivonneet koko talonsa ennen saapumistani, kai heitä oli vähän hävettänyt päästää minua sinne ilman minkäänlaista siivousta. Miestaloudessa ei mikään voisi pysyä näin valkoisena ja puhtaana, vaikka kuinka yrittäisi.

Pesukone oli ahdettu yhteen nurkkaan, sen päälle oli asetettu kuivausrumpu ja viereen taas kuivausteline. Hyvä niin, minun olisi paljon helpompi kuivata vaatteeni telineellä kuin missään koneessa. Vastapäisellä seinällä oli suuri peili, sen alla leveä posliininen pöytä ja lavuaari, pöytätason vieressä taas oli valkoinen pönttö. Lattialla lepäsi vaaleanharmaa pehmeänukkainen matto, joka toi hieman väriä muuten valkoiseen värimaailmaan.
Seuraavaksi Kaulitzit esittelivät minulle talonsa yläkerran. Olkkarin etupihan puoleiselta seinältä pääsi portaita pitkin yläkertaan, joka näytti ensivilkaisulla melko pieneltä. Portaat päätyivät punaseinäiseen aulaan, josta johti viisi ovea muualle huoneisiin. Lattia oli oletukseni mukaan täälläkin tummaa parkettia, seinien viertä kiertävät listat taas olivat kirkkaanvalkoisia. Aulatilassa oli vain yksi pyöreä pöytä ja sen vieressä pieni puinen sohva, kumpikin oli mustia. Pöydän taakse oli seinään ruuvattu kiinni hyllykkö, jossa oli monta riviä erilaisia lehtiä, muutama levy ja pari kirjaa. Pöydälle oli vielä asetettu pieni, tummanharmaa radio, joka vaikutti ihan simppeliltä käyttää. Tulisin varmasti toimeen sen kanssa, jos en muuta. Vilkaisin vielä nopeasti huoneen toiseen päähän, josta johti valkoinen, ikkunallinen ovi parvekkeelle. Tästä en nähnyt vielä kovinkaan paljoa, mutta näkymä vaikutti upealta.

“Okei, toi ovi tossa parvekkeen oven vieressä on komero, sieltä löytyy kaikkee siivousvälinettä, pyyhkeitä, lakanoita ja työkaluja”, Tom esitteli. Hän asteli komeron oven luo ja avasi sen nopeasti, kurkkasin pikaisesti sisään ja nyökkäsin. Bill pyöräytti minut nopeasti ympäri olkapäästäni pidellen, en ehtinyt estää häntä. Onneksi hän sentään päästi heti irti minusta, niin ettei minun tarvinnut alkaa reuhtoa mitään. En jaksaisi, enkä varsinkaan haluaisi selittää kummallekaan miehelle pelkoani, korkeintaan voisin sanoa että ruumistani aristi niin että pienikin hipaisu sattui. Sitä minun ei onneksi tarvitsisi valehdella, jokainen kosketus todella sattui minuun fyysisesti.
“Tosta ovesta pääsee mun huoneeseen, sitten siinä on sun huone välissä. Kolmas ovi on Tomin huone, ja toi neljäs tolla seinällä on ylimääränen vierashuone”, Bill sanoi. Hän asetti kätensä varovasti ristiselälleni ja vei minut sen huoneen ovelle, jonka oli kertonut olevan minun käyttööni valmisteltu. Käsi irtosi selästäni nopeasti, ja olin siitä tavattoman huojentunut. Asetin varovasti käteni kahvalle ja käänsin sen alas, tiedostaen kaksosten katseet selässäni. Työnsin oven auki, astuin sisään puristaen silmäni kiinni ja henkäisten pienesti. Räväytin silmäni auki ja katsoin ympärilleni.

Mitä ikinä sitten olinkaan odottanut, niin en tätä. Huone oli suuri, minulla ei ollut ikinä ollut näin suurta huonetta omassa käytössäni. Värit olivat täälläkin viininpunaista, mustaa ja valkoista, ja lattia samaa tummaa parkettia. Huonetta näytti hallitsevan suuri, valkoisella peitolla peitetty parinsänky, jonka päälle oli heitelty vähän sikin sokin mustia ja punaisia koristetyynyjä. Vasemmalla seisovassa seinässä oli yksi valkoinen ovi, jonka oletin johtavan kylpyhuoneeseen. Oven vieressä, noin metrin päässä siitä, oli musta koristeellinen, ehkä vähän goottityylinen korkea vaatekaappi. Minua vastapäätä olevassa seinässä oli pitkä ikkuna, jonka edessä oli valkoinen parinkymmenen sentin ikkunalauta, jolle voisi tarvittaessa istuakin. Nyt siinä oli kuitenkin vain pari vaasia kukkia, valkoisia liljoja ja muutamia ruusuja. Ikkunan alla oli pitkä musta lipastorivistö, ja oikeassa nurkassa oli kirjoituspöytä, jonka alle oli työnnetty musta muovituoli, sen päälle oli viskattu vielä yksi punainen koristetyyny. Sängyn yllä katonrajassa oli vielä koko seinän levyinen valkoinen hyllykkö, jossa oli muutamia koriste-esineitä ja joitain kirjoja ja lehtiä.
Olin kertakaikkisen sanaton. Tämä oli pahempaa kuin luulin. Kaulitzit olivat todella näköjään panostaneet siihen, että jäisin tänne pitkäksi aikaa. Minua hirvitti, liki pyörrytti ajatella paljonko tämä kaikki oli maksanut. Räpyttelin silmiäni ja koitin hengittää normaalia tahtia, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Istahdin mustalle sohvalle, joka seisoi aivan oven vieressä ja köhäisin saadakseni ääneni kulkemaan. Minua ujostutti ja pelotti valtavasti, mutta minun oli saatava sanoa sanottavani nyt.

“Tota… Mitä te oikeen ootte ajatelleet tätä tehessänne?” sanoin hetken kuluttua. Bill istahti sohvan käsinojalle viereeni ja Tom nojaili oveen kummastuneena.
“Etsä tykkää tästä vai?” Bill kysyi.
“Ei, kun tää on aivan mahtavan näkönen, ihana. Muta siis, mä asun teidän luona tilapäisesti.” Painotin viimeistä sanaani niin selvästi kuin vain osasin, ja kumpikin kaksosista purskahti nauruun.
“Haluttiin vaan tehä sun olo mahollisimman kotosaks”, Tom sanoi ja käveli viereeni istumaan. Vetäydyin vaistomaisesti hieman kauemmas, mutta saman tien kavahdinkin takaisin paikalleni. Olin taas ansassa kahden miehen välissä. Eikö tästä tulisi loppua sitten millään?
“Ja pitihän meidän ny jotenki päästä leikkimään sillä, että saatiin syy uudistaa täällä”, Bill sanoi. Hän vetäisi muutaman hiussuortuvan korvani taa, ja purin huultani etten sukisi niitä siihen takaisin. Nyt ei kannattaisi alkaa hysteeriseksi, se saisi heidät liian uteliaiksi.
“Ai jaa”, tuhahdin ja nousin pystyyn. Minun oli kerta kaikkiaan päästävä pois tästä, ennen kuin läheisyys alkaisi ahdistaa liikaa. Nytkin oli jo vaikea hengittää, ja tuntui kuin itku olisi tulossa, niin paljon kurkkuani puristi ja silmiä poltti. Kunhan en vain näyttäisi siltä että alkaisin itkeä, se saisi muut tulemaan entistä lähemmäksi.
“Esitteletteks te vielä omat huoneenne, vai mitä te meinaatte?” kysyin ja asetin samalla yhä kädessäni olevat kännykän ja sen ohjekirjan ikkunalaudalle. Pahvilaatikon Bill oli napannut käsistäni jo keittiössä, heittänyt sen roskikseen juuri sen kaapin ovesta kuin olin arvellutkin.
“Joo, tuu”, Bill sanoi innokkaana ja viittasi minut peräänsä. Tomkin nousi ylös ja tuli perässäni, vaikka kuinka yritin jättäytyä hänen taakseen. Minusta vain tuntui niin sietämättömän epämukavalta joutua kulkemaan kahden miehen välissä, oli tuntunut jo vuosia.

Bill kääntyi vasemmalle huoneeni ovesta ja avasi omansa. Hän asteli suoraan sisään ja lysähti sängylleen istumaan, heilutellen jalkojaan hymyillen samalla. Katselin ympärilleni uteliaana. Huone oli samanmallinen kuin minunkin, mutta täällä seinät olivat kaiken maailman julisteiden ja muiden peitossa. Sängyn peitto oli musta, ja oikeastaan kaikki oli mustaa, lukuun ottamatta sitä pientä osaa mikä näkyi kylppäriin johtavasta ovesta ja ikkunalaudasta. Ja paria tyynyä sängyllä, ne olivat verenpunaisia. Ja kattokin oli ihan valkoinen, tosin hämärässä valaistuksessa sekin oli lähinnä harmaa.
“Eiköhän ton angstikoppero jo riitä”, Tom naurahti. Hän kiepautti minut ympäri ja ohjasi kättään yläselässäni pitäen minut aulan läpi niin nopeasti, etten kerinnyt taaskaan reagoida kunnolla. Hän pukkasi raollaan olevan oven auki jalallaan ja jäi ovelle nojaamaan, minun astuessa hieman eteenpäin, ensisijaisesti päästäkseni miehestä kauemmas.
Tämä huone ei ollut aivan niin tumma kuin Billin. Eikä seinillä ollut julisteita, täällä oli kitaroita. Tolkuttomasti kitaroita. Vetäydyin kiinni seinään peläten rikkovani jotain jos edes hengittäisin, en missään nimessä halunnut hajottaa mitään tässä talossa. Täälläkin sänky oli selkeästi hallitseva elementti, se vangitsi katseen itseensä punaisilla koristetyynyillään ja valkoisilla lakanoillaan. Muuten sisustus vaikutti samanlaiselta kuin minunkin huoneessani, tämä huone vain oli selvästi sekalaisemman ja asutumman näköinen. Kylppäriin oli ovi samalla puolen seinää kuin minullakin, eli luultavasti ne olivat vierekkäiset.

“Kiva”, tokaisin ja puikahdin Tomin ohi. Oli vähällä etten törmännyt hänen kaksoisveljeensä, joka odotteli oven takana seinään nojaten, kädet rinnalla puuskassa.
“No, uskotko voivas asua täällä?” mies kysyi ja katsoi minua. Tällä kertaa taistelin haluani vastaan ja katsoin häntä takaisin hetken, nyökäten samalla. Tuntui ahdistavalta olla kumpaakin Kaulitzia päätä lyhempi, vaikken minä kyllä mikään pätkäkään ollut. Satakuusikymmentäyhdeksän senttiä oli minusta aika paljon.
“Kyl mä, ainakin sen ajan mitä tarvii”, sanoin. Ja eihän se aika pitkä olisi, kunhan pääsisin ulos tästä talosta.
“Ois varmaan aika syödä jotain”, Tom sanoi vilkaisten kännykkäänsä. Bill nyökkäsi ja viittasi minut edellään portaisiin, ja lähdin puikkelehtimaan niitä alas vikkelästi, tyytyväisenä siitä ettei minun tarvinnut mennä poikien välissä.
“Hei muuten”, Bill sanoi kun pääsin portaat alas. Pyörähdin ympäri ja katsoin häntä kysyvänä, hieman peläten mitä mies oli saanut päähänsä.
“Sä oot suhtautunu meihin ihan uudella tavalla. Tiätsä mitä me tehään työksemme, tai pikemminki iloksemme?” Bill kysyi ja katsoi minua pää kallellaan. Tom pyöritteli huulikoruaan miettivän näköisenä hymyillen, kun pudistin päätäni.
“Mulla ei kuulkaas oo hajuukaan siitä mitä te teette”, myönsin ja kohautin olkiani. Kysymys oli outo, ja jotenkin minusta tuntui että minä olin vielä oudompi kun en tiennyt miksi sitä kysyttiin.
Bill asteli olkkarin lasipöydän luo ja nappasi lehtipinosta jonkin lehden, edes vilkaisematta mikä se oli. Hän ojensi lehden minulle selattuaan siitä ensin tietyn aukeaman esiin.

“Että sellasta”, mies sanoi ja hymyili. Katsoin lehteä hölmistyneenä. Siinä oli aukeaman juttu bändistä nimeltään Tokio Hotel, ja kuvassa komeilivat Kaulitzit rinnallaan kaksi muuta miestä. Toisella, pidemmällä heistä oli pitkät ruskeat hiukset ja vihertävät silmät, lyhyemmällä taas oli ruskeat silmät, tummanruskeat lyhyet hiukset ja mustasankaiset silmälasit. Kuvan alla oli jotain tekstiä, ja luin sen nopeasti mielessäni. ‘Supersuosittu saksalainen yhtye Tokio Hotel palaa uuden levyn voimin, Humanoid-kiertue starttaa ensi vuoden helmikuussa.’
“Vai että sellasta”, sanoin ja nostin katseeni kaksosiin. Ei ollut mikään ihme etten tiennyt keitä he olivat, en ollut seurannut musiikkimaailmaa koskaan. Minulla oli ollut niin kiire koittaa selvitä läpi elämästäni, ettei vapaa-ajalle ollut jäänyt aikaa oikeastaan yhtään.
“Kerrankin joku joka ei tunnista meitä heti”, Tom sanoi hymyillen. Hänen eleensä paljastivat, että hän oli hyvillään tietämättömyydestäni, samaten hänen veljensä vaikutti olevan. Huojennus levisi sisimpääni kun ajattelin, että en ollut ihan törpön näköinen poikien edessä.
“Mutta, mennäänkös syömään jotain?” Bill sanoi ja lähti keittiöön. Seurasin häntä Tomin rinnalla kävellen, se vaikutti olevan ainoa keino jolla hän ei jättäytynyt taakseni ahdistavasti. No, keino oli sekin.

LUKU 6.

TOM

Olin istuttanut Vanessan pöydän ääreen heti kun olin astunut sisään keittiön ovesta. Tyttö ei ollut sanonut siihen mitään, oli vain jäänyt vain katselemaan pöytää mietteliäänä. Halusin palavasti päästä perille hänen ajatuksistaan, mutta tyttö oli niin ujo ettei häneen saanut kunnon kontaktia sitten millään. Se oli hieman kiusallista, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää. En minäkään olisi ihan helpolla puhunut sellaisen henkilön kanssa, joka oli melkein ajanut ylitseni vain viikko sitten.
Lämmitimme veljeni kanssa nopeasti lasagnea, jota olimme eilen kokkailleet illalla. En oikein tiennyt miksi olimme vaivautuneet, jotenkin oli vain tullut sellainen olo että jotain oli tehtävä. Ja olimme koko eilisen järjestelleet Nessien huonetta, niin että se olisi valmiina tänään kun tulisimme hänen kanssaan.

Nappasin omani ja Nessille varaamani lautasen käsiini ja istahdin pöydän ääreen, tytön viereen. Työnsin lautasen hänen eteensä ja hymyilin hänelle sitä tavallisinta hymyäni, mutta tyttö vain nyökäytti pienesti päätään ja alkoi varovasti syödä ruokaansa. Bill istui minua vastapäätä ja nosti hieman kulmiaan huomatessaan suhtautumiseni tyttöön. Ehkä hän piti sitä vähän yliampuvana tässä vaiheessa, kun hän oli vasta asettumassa aloilleen ja koittamassa päästä yli siitä tosiasiasta, että olin liki tappanut hänet. Ajatus säikäytti minut, ja aloin nopeasti syödä ruokaani, koittaen ajatella jotain muuta. En ollut nyt pariin päivään pystynyt katsomaan itseäni peilistä, en halunnut katsoa silmiin sitä miestä joka oli ollut vähällä riistää viattoman nuoren naisen hengen.

“Vanessa, onko sulla jotakin mitä haluisit tehä täällä?“ Bill aloitteli keskustelua. Hän ei oikein koskaan jaksanut istua pitkään paikallaan puhumatta, varsinkaan jos seurassa oli joku uusi tyyppi.
“Hmmh…” tyttö ynähti hiljaa ja kohautti olkiaan. Katsoin häntä pää kallellaan, hän vaikutti olevan täysin omissa maailmoissaan. Punaiset hiukset laskeutuivat kevyinä laineina olkapäille, korostaen hieman pelottavasti hänen kasvojensa ja kaulansa ihon valkeutta. Hän ei ollut vain kalpea, hän oli todella valkoinen kuin lakana. Ihan kuin olisi asunut vuosia maan alla, pimeässä ja hyljättynä. Ja oikeassa poskessa helottava punertavansininen läikkä ei auttanut asiaa sitten yhtään. Nostin katseeni hänen silmiinsä, jotka loistivat liki smaragdinvihreinä tummien ripsien alta, pelokkaina ja hajamielisinä. Katse oli väsynyt ja täysin omaan maailmaansa kulkeutunut, tyttö ei selkeästikään ollut ihan kärryillä siitä mitä ympärillä tapahtui. Nostin käteni ja hipaisin kevyesti vieressäni istuvan naisen olkavartta, saaden tämän värähtämään ja kääntämään katseensa minuun. Ehdin nähdä pienen hätäännyksen kirkkaissa silmissä, ennen kuin Vanessa käänsi katseensa takaisin lautaseensa. Rypisti kulmiani, mutta päädyin sitten uskomaan että hänellä oli edelleen kipuja törmäyksen johdosta.

“En mä tiä. Mulle se on ihan sama”, tyttö sanoi hiljaa, pyöritellen ruokaansa lautasellaan. Hän vei pienen määrän lasagnea suuhunsa ja nielaisi sen hitaasti, tarkkaillen ympäristöään kuin peloissaan oleva kissanpentu.
“Mites ois jos me vietäisiin sut vaikka kaupungille kiertelemään?” Bill ehdotti. Hän näytti tekevän kaikkensa että saisi uuden kämppäkaverimme tuntemaan olonsa tervetulleeksi, kotoisaksi.
“Jos siitä ei oo vaivaa”, tyttö sanoi taas poissaolevana. Hän jatkoi ruokansa syömistä hiljaisena, ei puhunut mitään ellei häneltä kysytty mitään. Se tuntui hieman kiusalliselta, mutta ajattelin että hänellä oli vain vaikeaa suhtautua meihin. Hän ei näyttänyt olevan tottunut miespuoliseen seuraan, oikeastaan hän ei näyttänyt olevan tottunut minkäänlaiseen seuraan. Kuin hän olisi ollut aina yksin, ilman ystäviä tai ihmistä jolle puhua. Hän vaikutti salaperäiseltä, haavoittuvaiselta ja surulliselta, kuin olisi eristäytynyt omaan maailmaansa päästäkseen puhumaan jollekin, jonka läsnäoloa muut eivät tunteneet, eivät ymmärtäneet.

Lopulta Ness nousi pöydästä, otti tyhjän lautasen käsiinsä ja asetti sen pesukoneeseen. Hän näytti käsittelevän kaikkea koskemaansa kuin kukkaa kämmenellä, ihan kuin olisi pelännyt voivansa rikkoa kaiken vain pienellä henkäyksellä. Minusta se tuntui hirveän ristiriitaiselta, tyttöhän oli itse niin hauraan näköinen ettei olisi saanut mitään hajalle vaikka kuinka olisi yrittänyt. Silmäilin tytön järkyttävän laihaa ja haurasta olemusta sivusilmällä, kun hän kyyristyi lattialle ja asetti lautasensa pesukoneeseen.
Vanessa nousi seisomaan, vilkaisi meihin nopeasti ja lähti yläkertaan. Hennot ja ripeät askeleet tuskin kuuluivat parkettilattialla, kun hän käveli portaita ylös. Kuulin oven sulkeutuvan hiljaa, sitten äänet olivat kaikki poissa.
“Tom?” Billin ääni tuntui kuuluvan kuin paksun sumun takaa. Hätkähdin pienesti ja käännyin katsomaan pikkuveljeäni, joka tuijotti minua miettiväisenä.
“Mitä?” kysyin.
“Mitä sä oikeen mietit? Sä tuijotit sitä koko ajan, etkö sä huomannu kuinka se hermostu siitä?” Veljeni ääni oli selkeästi toruva, hänen katseensa tutki minua herkeämättä, kiihtyneenä.
“Tuijotinko mä? En… En mä huomannu”, sopersin nopeasti. Bill nojautui minua kohti irrottamatta katsettaan silmistäni. Ruskeat, mustalla rajatut silmät tutkivat kasvojani säälimättä, kuin olisivat halunneet etsiä kohdan josta murtautua sisään päähäni.
“Sä et vastannu mun ekaan kysymykseen”, Bill sanoi matalalla äänellä. En ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa, hänen ilmeensä oli täysin tutkimaton.
“Mä vaan mietin että mitä se miettii”, sanoin hiljaa, tuijottaen veljeni silmiin takaisin rävähtämättä. Ihan kuin hän olisi järjestänyt minulle ristikuulustelun, etsiäkseen minusta vastauksen johonkin minulle tuntemattomaan kysymykseen.

“Oli miten oli, se pelkäs sun tuijotustas. Näytti siltä ku se ois halunnu juosta karkuun, kauas pois”, Bill sanoi ja vapautti minut katseestaan. Hän jatkoi ruokansa syömistä hiljaisena, antaen minun koota ajatuksiani hetken. Olin yllättynyt siitä mitä Bill oli nähnyt, itse en ollut huomannut mitään. Olin keskittynyt vain siihen, mitä tytön kehonkieli kertoi hänen ajatuksistaan. Ilmeisesti en ollut kuitenkaan ollut ollut kyllin hienotunteinen, vaan olin tuijottanut kuin mielipuoli ja antanut katseeni pelästyttää tytön. Nyt kun kunnolla mietin, hän oli selkeästi vetäytynyt mahdollisimman kauas minusta, ahdistuneen näköisenä.
“Mä… En tajunnu. Mä käyn pyytämäs anteeks”, sanoin ja nielaisin nopeasti viimeiset palaset ruokaani. Heitin lautaseni ja haarukkani nopeasti tiskikoneeseen ja vilkaisin veljeeni, joka nyökkäsi pienesti. Hymyilin pikaisesti toisella suupielelläni ja lähdin astelemaan yläkertaan, miettien kuumeisesti mitä sanoa. Puristin portaankaiteita rystyset valkoisina, melko hermostuneena. En ollut oikein tottunut tällaisiin tilanteisiin, en yleensä huomaamattani säikytellyt teinityttöjä kuoliaaksi. Tai ainakaan en tehnyt sitä tuijottamalla heitä.
Pysähdyin Vanessan huoneen oven taakse epäröiden. Käteni lepäsi ovenkahvalla, valmiina vääntämään sen alas ja työntämään oven auki. Vedin syvään henkeä, puhalsin kaiken ulos ja nostin toisen käteni ovea vasten koputtaakseni. Löin ovea kevyesti kahdesti ja työnsin sen hitaasti auki.

Vanessa makasi sängyllään ja tuijotti kattoa silmät lasittuneina. Hänen kätensä lepäsivät pään vieressä hennon näköisinä, kuin pienikin kosketus olisi voinut hajottaa ne. Hänen jalkansa olivat koukussa, polvet kattoa kohti, ja hän näytti uponneen täysin omaan maailmaansa. Tytön rinta kohoili hiljalleen, mutta luonnottoman pitkin väliajoin. Jos en olisi nähnyt hänen hengittävän, olisin todellakin luullut tytön kuolleen, niin kalpealta ja pysähtyneeltä hän näytti.
“Öm, Ness?” sanoin epäröivästi. Tyttö räpäytti silmiään ja käänsi katseensa salamannopeasti minua kohti, näyttäen pelästyneeltä. Hän ponnahti istumaan ja kiersi kätensä polviensa ympärille, kuin suojatakseen itseään käpertymällä kokoon. Nostin käteni eteeni, koittaen rauhoittaa hänet.
“Ei mitään hätää, mä tulin vaan puhumaan”, sanoin hiljaa ja astelin hitaasti sängyn laidalle. Istuin hitaasti, Vanessan tuijottaessa minua kuin aavetta. Hän näytti olevan samaan aikaan sekä surullinen että pelästynyt, eikä ilme todellakaan ollut se kannustavin minulle. Purin huultani ja pohdiskelin mitä sanoa.
“Niin, mä halusin vaan pyytää anteeks sitä et mä pelästytin sut tuo alhaalla. En tarkottanu ihan sitä”, sanoin ja koitin katsoa tyttöä rauhoittavasti. Hän näytti edelleen pelokkaalta, mutta nyökkäsi kuitenkin pienesti.
“Ei se mitään”, hän kuiskasi ja koitti hymyillä hieman. Hymyilin takaisin, ja se tuntui taas saavan hänet miettiväiseksi, niin että kaunis ujo hymy hänen kasvoiltaan haihtui.
Ojensin varovasti kättäni tyttöä kohti ja hipaisin hiljaa hänen valkoista kämmentään, hän vain vavahti pienesti ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta sateen hämärtämään ulkomaailmaan. Vedin käteni pois hämmentyneenä, en kerta kaikkiaan ymmärtänyt tytön reaktioita.

“Ootsä kunnossa?”, kysyin hiljaa. Nessie värähti ja nyökkäsi, liike ei todellakaan vakuuttanut minua. Vedin jalkani kunnolla sängylle ja hivuttauduin hieman lähemmäs, tyttö kääntyi katsomaan minua vihreät silmät selällään. Katse pysäytti minut, hän näytti kertakaikkisen järkyttyneeltä.
“Eli et ole”, totesin hiljaa. Pysyin kuitenkin paikoillani, oli selvää että juuri minun liikkeeni saivat tytön pelkäämään niin paljon. Kun vain olisin ymmärtänyt miksi.
“Haluutko puhua jostakin?” kysyin koittaen kuulostaa niin luotettavalta kuin osasin. Nessien vihreät silmät tuijottivat minua rävähtämättä, kuin kaksi smaragdia keskellä valkoista kangasta. Koitin kohdata hänen katseensa, mutta pelkäsin sen säikäyttävän hänet entistä pahemmin.
“En”, tyttö kuiskasi hiljaa. Katsoin häntä maanitellen, hän ei selvästikään olisi halunnut pitää ajatuksiaan ominaan. Näin selvästi, kuinka jokin tunne pyrki ulos hänen sisältään, hän halusi puhua. Avasin suuni puhuakseni, mutta hän nosti äkkiä kätensä ylös ja nousi seisomaan.
“Kuule, mua väsyttää. Jos mitenkään voisit..?” tyttö sanoi ja viittasi ovea. Nousin seisomaan kuin sähköiskun saaneena, nyökkäsin ja kävelin ovelle. Pysähdyin sen eteen ja käännyin katsomaan Vanessaa, joka seisoi selin ikkunaan kädet tiukasti rintaa vasten puristettuina. Hän tuijotti minua sanaakaan sanomatta, vihreät silmät lasittuneina.
“Tuu puhuun jos tuntuu siltä. Me kuunnellaan kyllä”, sanoin ja astuin ulos ovesta, vetäen sen kiinni takanani.

LUKU 7.

BILL

Tom asteli portaat alas ajatuksiinsa uppoutuneena. Minä seisoin niiden alapäässä, kädet puuskassa rinnallani ja tuijotin häntä odottaen selitystä. Veljeni vilkaisi minua ja pudisti päätään, levittäen kätensä ympärilleen hämmentyneenä.
“En tajuu. Se hyväksy mun anteekspyynnön, ja näytti siltä ku haluis puhua jostakin. Mut sit se vaan käski mut ulos”, Tom sanoi hiljaa ja käveli sohvalle istumaan. Jäin nojaamaan seinään ja katsoin veljeäni toruvasti.
“Mitä sä sanoit sille?”
“Pyysin anteeks, kysyin onko se kunnossa ja haluuko se puhuu jostakin. Ja lopuks lupasin että me kuunnellaan jos se haluu puhua”, Tom selitti katsellen minua silmiin. Hyvä, ainakaan hän ei valehdellut minulle sanomisistaan. Harpoin sohvan luo ja istahdin hänen viereensä.
“Miltä se näytti?” kysyin ja naputtelin polviani mustilla kynsilläni.
“Pelokkaalta. Se tuijotti mua ihan ku luulis mun käyvän kimppuun hetkenä minä hyvänsä”, Tom sanoi kuulostaen siltä, ettei tajunnut pätkääkään tytön reaktiosta. Huokaisin ja painoin oikean käteni sormet ohimolleni toivottomana. Miksi halvatussa veljeni piti olla tuollainen tolvana, joka ei ymmärrä sitten yhtään mitään?
“No mietis vähän. Me liki tapettiin se ajamalla sen yli-”
“Mä ajoin”, Tom intti jyrkästi.
“Ole nyt hiljaa. No, sä ajoit sen yli ja melki tapoit sen, siinä on jo kylliks syytä pelätä sua. Kyl mäkin olisin melko kauhuissani, jos joutuisin asuun samassa kämpässä jonku sellasen kanssa, joka on melki tappanu mut. Mutta, lisäks vaikuttaa siltä että Vanessa pelkää ihmisiä, varsinki miehiä. Se voi olla ennakkoluuloja, tai sitten joku äijä on satuttanu sitä tosi pahasti, sekä henkisesti ja fyysisesti. Eli voit kuvitella, että on hêmmetinmoinen muutos joutua asumaan kahen jätkän kanssa samaan asuntoon, kun tuntee ettei voi luottaa niihin missäkään.”
Tom tuijotti minua ällistyneenä.
“Missä vaiheessa susta tuli psykologi?” hän pamautti. Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni turhautuneena.
“Mitä väliä sillä ny on? Meiän pitää nyt aatella sitä, millä me saadaan Nessin luottamus, ei sitä missä vaiheessa mä oon alkanu analysoida ihmisiä.”

Tom naurahti alakuloisesti ja veti jalkansa sohvalle. Hän kääntyi enemmän minuun päin ja painoi nyrkkinsä sohvaan kiinni.
“No, mitä me tehään? Muutetaan sen kanssa samaan huoneeseen asumaan vai aletaan nukkumaan kimpassa?”
“Voi luoja… Kuule, mä oon yllättyny siitä että sä oot edelleen hengissä”, puuskahdin ja törkkäsin etusormeni veljeni rintakehään. Tuijotin häntä silmät viiruina.
“Ei ahistelua, ei turhaa puhumista, ei pakottamista. Ja annetaan sen kerätä voimiaan rauhassa, ollaan lähellä mutta ei kosketa. Tajuatko?” Jokaisen kieltoni yhteydessä tökkäsin kynteni Tomin paitaan, niin että hän varmasti tuntisi sen vielä tunninkin kuluttua, mieluummin kauemminkin.
“Okei, okei. Älä ny reikää muhun iske”, Tom sanoi ja tarttui käsiini, puristi ne kummatkin nyrkkiensä sisään niin etten päässyt tökkimään häntä enää. Mulkoilin häntä vielä hetken, varmistin että hän oli todella tajunnut mitä ajoin takaa.
“Tajusin, tajusin. Mutta mistä me alotetaan, kerrotaanko sille ensin mitä me ollaan puhuttu vai ollaanko ihan hiljaa ja annetaan sen olla?” Tom kysyi, puristaen käsiäni tiukasti yhteen. Painoin kynteni hänen kämmeniensä ihoa vasten ja riuhtaisin käteni vapaaksi, ennen kuin sanoin mitään.
“Sä et puhu mitään, mä menen nyt kattoon et se on kunnossa.“ Ponkaisin seisomaan ja lähdin harppomaan päättäväisenä yläkertaan. Koputin Vanessan oveen pari kertaa.
“Saako tulla?” kysyin ja painoin korvani ovea vasten. Sen takaa kuului vaimea myöntävä vastaus, ja avasin oven varovasti. Pujahdin pienestä raosta sisään ja suljin oven perässäni.
Vanessa istui ikkunalaudalla ja tuijotti tummanharmaaseen pimeyteen ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän vilkaisi nopeasti minua ja näytti selvästi jännittyvän, muttei sanonut mitään. Jäin nojailemaan kädet puuskassa seinään ja katselin häntä hetken ennen kuin puhuin.

“Sori Tomista, se ei oikeen tajuu mitä tekee. Ei se tarkottanu pelästyttää sua sillai”, sanoin sovittelevasti. Ness nyökkäsi, mutta katsoi minua edelleen epäluuloisena.
“Ja sit halusin sanoo tän. Sulla on varmasti vaikeeta nyt, ja mä oon huomannu ettet sä voi täysin luottaa ihmisiin-” Tässä kohtaa Nessie värähti ja katsoi minua järkyttyneenä, mutta jatkoin häiriintymättä. Minusta oli parempi puhua nyt suoraan.
“Me ei olla pakottamassa sua mihinkään. Sun ei oo pakko puhua meille mitään, mutta se vois helpottaa. Jos haluut, me voidaan pyytää jotakuta psygologia käymään täällä, sä voisit puhua sille jos siltä tuntuu. Mä tiedän ettei oo helppoa sopeutuu tälläseen muutokseen, mutta me halutaan auttaa sua siinä. Me halutaan että sä toivut ja voit taas elää normaalia elämää, niin ku ennen sitä autohommaa”, sanoin mahdollisimman ystävällisesti. Vanessa tuijotti minua hetken aikaa, olin ilmeisesti puhunut taas melkoista vauhtia, niin ettei sanoistani tahtonut saada selvää.
“Okei, mä tajuun. Kiitos”, tyttö sanoi lopulta. Hän ei hymyillyt, mutta ilmeessä oli jotain siihen viittaavaa, ja se riitti minulle. Nyökkäsin ja väläytin pienen hymyn.
“Tuu alas jos tulee jotain mieleen”, huikkasin ja astuin ulos huoneesta. Hyppelehdin portaat alas olkkariin, jossa Tom juuri puhui puhelimessa. Hän näytti kuuntelevan tarkasti, ja viittasi minut viereensä istumaan. Hän lopetti puhelun nopeasti ja kääntyi sitten puoleeni.
“Kelle sä puhuit?” kysyin ennen kuin hän ehti edes suutaan avata. Hän kohautti olkiaan ja katsahti kattoon.
“Soitin vaan jätkille, että millo pidettäis seuraavat harjotukset. Mut mites Ness?” hän kääntyi takaisin minua päin uteliaana.
“Vaikutti olevan ihan kunnossa, oli vaan taas ajatuksissaan. Kai se vaan miettii kaikkee niin pitkään”, sanoin ja kierähdin makuulle. Nostin käteni niskan taa ja oikaisin jalkani Tom syliin, hän sattui olemaan pahassa paikassa jälleen kerran. Tai sitten minulle vain tuli tarve oikaista jalkani joka kerralla kun hän sattui olemaan samalla sohvalla kanssani.
“Nii, jätkät sano että huomenna niillä ois aikaa”, Tom sanoi ja tyrkkäsi jalkani lattialle. Mulkaisin häntä nopeasti ja nostin jalkani takaisin, painoin pohkeeni tiukasti veljeni reisiä vasten. Koittakoon nyt työntää minut lattialle.
“Katotaan, voidaanko päästää tänne ketään. Ei ehkä oo ihan viisasta pelästyttää tyttöö henkihieveriin tässä vaiheessa”, mietin ääneen ja painoin kantapääni käsinojaa vasten tiukasti, Tom yritti taas pudottaa jalkani yltään. Pyörittelin silmiäni huvittuneena, ei hän niitä alas saisi vaikka mitä tekisi.

Tom tuntui unohtaneen jalkani kokonaan, uppoutuneen ajatuksiinsa. Vilkaisin häntä epäluuloisena, mutta hän vain tuijotti vastapäistä seinää lasittunein silmin. Tökkäsin häntä nopeasti toisella jalallani käteen, saaden hänet kiinnittämään huomionsa takaisin itseeni.
“Mitä?” hän kysyi. Hymyilin hänelle pikaisesti ja painoin jalkapohjani takaisin käsinojaan kiinni.
“Ei mitään”, sanoin ja virnistin uudelleen. Tom huokaisin ja pyöritteli silmiään, nosti toisen jalkansa pois minun altani ja painoi sen niiden päälle. Nousin äkisti istumaan, tietäen mitä oli tulossa.
“Älä kuule ees yr-”, älähdin, mutta liian myöhään. Veljeni oli jo jalkojeni kimpussa, kutitti niitä omalla ärsyttävällä, kiduttavalla tavallaan. Nauroin hervottomasti ja tartuin hänen käsiinsä, mutten saanut niitä irti jaloistani. Tom vain virnuili ja liikutti sormiaan varpaillani, välittämättä rimpuilustani.
“Hiivatti, lopeta!” huudahdin ja tartuin puolestani hänen jalkaansa, joka piti minua paikallani. En edes saanut siitä kunnon otetta, kun vahva käsi jo painoi rintaani ja työnsi minut makaamaan. Katselin kasvoja edessäni, ne virnistivät leveästi ja kielikoru välkkyi huulilla.
“Et sää tos onnistu, vaikka mitä yrittäsit”, hän sanoi hiljaa. Näytin hänelle vain kieltäni ja työnsin hänet pois päältäni. Ravistin jalkani pois hänen altaan ja vedin ne rintaani vasten mulkoillen veljeäni kulmieni alta.
“Älä ny taas jaksa murjottaa”, Tom huokaisi ja tarttui olkapäähäni, kiskoi minut kainaloonsa. Tökkäsin häntä kylkeen niin lujaa kuin vain pystyi, mutta hän ei näyttänyt edes tuntevan sitä. Huokaisin alistuneesti samalla kun hän pakotti minut nostamaan katseeni kasvoihinsa tarttumalla leukaani.
“Lopeta ny”, hän sanoi hiljaa. Tuhahdin ja puristin silmäni kiinni, en halunnut antautua ihan näin vähällä. Keskityin tutkimaan maailmaa muiden aistieni kautta, kuulemaan veljeni naurusta kiihtyneen hengityksen, tuntemaan hänen rintakehänsä kohoilun toisen kylkeni alla, hänen hiustensa pienen kutinan niskassani, hengityksen hennon ilmavirran oikeassa korvassani.
Kunnes hän laski sormensa silmäluomilleni ja pakotti ne auki. Mulkoilin hänen huvittunutta ilmettään, potkaisin reiteen ja ponkaisin ylös. Hän vain tuijotti minua naureskellen ja pudistellen päätään. Hän ojensi kätensä, nappasi ranteestani kiinni ja vetäisi takaisin sohvalle istumaan. Sähähdin hänelle ärtyisästi, mutta istuin paikallani ja pohdiskelin hiljaa, olisinko tarpeeksi notkea lennättämään jalkani hänen nenälleen.

“Mitä sä mietit?” hän kysyi hetken kuluttua, puristaen edelleen ranteestani. Olin hetken hiljaa ennen kuin vastasin.
“Että voinko mä potkasta sua naamaan suoraan tästä asennosta”, vastasin totuudenmukaisesti ja nytkäytin jalkojani. Tom ei edes hätkähtänyt, katseli vain minua miettiväisenä pää kallellaan. Ihan kuin olisi menettänyt lopullisesti järkensä.
“Meinaatko kokeilla?” hän kysyi pyöritellen huulilävistystään ällöttävän näköisesti.
“Taian kokeillakki”, sanoin ja kiepautin jalkani ylös, ihan vain joutuakseni toteamaan makaavani taas selälläni kahden käden painaessa minut tiukasti nahkaa vasten, tummien silmien tuijottaessa minua nauraen.
“Ei tuu mitään”, Tom naureskeli. Ravistin hänet pois päältäni ja nousin seisomaan, lähdin harppomaan yläkertaan rauhoittumaan ennen kuin aiheuttaisin Nessielle lisää traumoja tappamalla veljeni. Nauru seurasi minua ylös asti, kun suljin oven tiukasti perässäni ja syöksyin sänkyyni tyynyjen alle tukahduttamaan huutoni. Isoveljet. Halavattu. Kunpa ne saisi kaikki ammuttua. Ihan sama vaikka elämäni olikin aina Tomin ympärillä, nyt oikeasti halusin motata häntä.
Makasin paikallani varmaan puolisen tuntia rauhoittumassa, ennen kuin nousin ja lähdin katsomaan Nessietä. En voinut nyt muutakaan, Tom kuului edelleen olevan alhaalla ja häntä en todellakaan halunnut nyt kohdata.

LUKU 8.

VANESSA

Kun ovi oli sulkeutunut Billin perässä, huoahdin raskaasti ja painoin pääni kylmään ikkunalasiin. Millä hiivatilla hän oli nähnyt lävitseni? Oliko hän joku piilopsykologi vai mikä hän oli, kun noin pystyi analysoimaan tunteeni tuosta vain? Pelottavaa. Minun olisi pidettävä ajatukseni ja tunteeni tiukasti sisälläni tästä lähtien, en saisi enää vajota itseeni liian syvälle, niin etten pystyisi näyttämään normaalilta ja hallitsemaan tunteitani.
Nousin seisomaan ja painoin kämmenet ohimoilleni. Nyt oli pidettävä pää ja ajatukset selkeinä, ei uppouduttava menneisyyden kauhisteluun. Jos halusin päästä hengestäni, se pitäisi tehdä nopeasti ennen kuin se halvatun psykologi näkisi aikeeni. Ja ennen kuin he veisivät minut puhumaan jollekin tyypille.
Astelin sisään kylppäriin. En ollut muistanut kurkata sinne vielä, mutta se näytti mukavalta. Kaikki oli kirkkaanvalkoista, kuten alakerrankin vessassa, mutta täällä oli lisätty väriä hieman enemmän viininpunaisella matolla ja parilla tarkalla lasimaalauksella. Ne näyttivät upeilta, värit hehkuivat elämää ja loistivat kirkkaan valon ansiosta maagisesti. Vedin oven tiukasti kiinni perässäni ja lukitsin sen, nyt en todellakaan kaipaisi ylimääräistä seuraa. Kello oli vielä vaikka kuinka vähän, mutta tarvitsin jotain tekemistä, ennen kuin ajatukseni veisivät kaiken vallan maailmasta ympärilläni.
Riisuin vaatteet yltäni tarpeettoman hitaasti, pitkittäen jokaista liikettäni äärimmilleen. Lopulta sain viimeisetkin vaatekappaleet pois yltäni ja kietouduin suureen, pehmeään valkoiseen pyyhkeeseen, joka riippui naulakossa oven vieressä. Astuin peilin eteen tutkimaan olemustani.
Katseeni eksyi tietysti ensin jalkoihini ja käsivarsiini, jotka näkyivät selkeästi. Minua suorastaan yökötti katsoa vaaleaa ihoani, joka oli täysin sinipunaisten läiskien peitossa. Ja siellä täällä oli myös inhottavan näköisiä, kuivuneen veren peittämiä ruhjeita, jotka lähtisivät vasta pitkän ajan kuluttua. Eivät ne nyt niin isoja mikään olleet, mutta sitäkin ällömpiä. Vastahakoisesti nostin katseeni ylöspäin ja kohtasin kasvojeni peilikuvan.

Minua tuijottivat laihat, väsyneet kasvot, joiden iho oli kalpea kuin lakana. Silmät olivat pelokkaat ja surumieliset, ne katselivat minua välinpitämättöminä ja niiden alla oli tummat varjot. Niiden vihreä hehku oli sammunut, hädin tuskin muistin sitä kirkasta katsetta joka oli ollut kasvoillani yli kymmenen vuotta sitten. Silmäni olivat aina olleet iloiset ja valoisat, ne olivat tarttuneen joka asian hyvään puoleen ja vannoneet näkevänsä ympärillään vain hyvää. Kunnes äiti oli nukkunut pois, ja vienyt ilon elämästäni pitkäksi aikaa. Ja ennen kuin olin ehtinyt kunnolla edes tajuta hänen poissaolonsa, se inhottava nainen oli ottanut äidin paikan ja alkanut hallita elämääni.
Ravistin päätäni niin että punertavat laineet heiluivat kevyesti. Älä ajattele noin, et saa ajatella noin. Lopeta se, keskity tähän hetkeen, anna olla. Ajatukset päässäni hakivat vain yhtä asiaa, unohdusta. Ne halusivat minun jatkavan, pysähtymättä miettimään liian pitkäksi aikaa.
Harpoin pikaisesti suihkun alle, viskasin pyyhkeen lattialle ja annoin veden virrata alastonta vartaloani pitkin. Viileä vesi tuntui ihanalta, se selkeytti ajatukseni ja vei kaiken ikävän pois. Pesin itseni huolellisesti, nauttien vedestä ja sen rentouttavasta vaikutuksesta. Sain vähän kuivunutta vertakin pois iholtani, mutten voinut hinkata sitä kaikkea pois, olisin kuitenkin vain saanut ruhjeet auki ja vuotamaan lisää. Ja jos jokin minua ei miellyttänyt, niin se oli nimenomaan veri, olin aina pelännyt katsoa kun joku vuoti verta.
Pesin hiukseni kunnolla ties kuinka pitkään aikaan, en kunnolla edes muistanut milloin olin viimeksi saanut puhdistaa ne niin että ne olivat oikeasti kiiltävät ja silkoisen puhtaat. Vavahdin kun mieleeni muistui viimeinen aamu ennen häitäni, olin hätäisesti vain puristanut sampoon hiuksiini, pessyt sen pois ja kietoutunut sitten nopeasti pyyhkeeseen. Olin niin toivonut että voisin palata taaksepäin ajassa, väittää vastaan kun Elizabeth pakotti minut yhteen Karlin kanssa.
Sammutin veden pikaisesti ja vedin pyyhkeen ympärilleni. Puristin veden pois hiuksistani ja keräsin ne sotkuiselle nutturalle niskaani, tein niin aina kun vain pystyin. Viime aikoina se tosin oli jäänyt vähemmälle, kun minun oli aina pitänyt olla valmiina. Siistinä, suittuna ja esittelyvalmiina. Esittelyesinehän minä pääasiassa olin ollut, paitsi silloin kun Karl halusi enemmän. Enemmän kuin minä halusin antaa.

Avasin oven lukon ja kävelin vaatekaapilleni. Tunsin jännityksen pulppuavan sisälläni, kun vedin ovet varovasti auki. En ollut uskaltanut katsoa kaappien sisältöä, olin pelännyt mitä sieltä paljastuisi. Ja nyt kun näin sisällön, minun teki vain mieli lyödä pääni seinään.
Kaappi oli juuri sitä mitä olin pelännytkin. Kauniita, puhtaita, muodikkaita, hyvännäköisiä vaatteita. Ja minunko muka pitäisi käyttää niitä? Minun, järkyttävän epämuodikkaan ja epävarman, ujon ja pelokkaan tytön? En ollut ikinä osannut pukeutua kuten suurin osa ikätovereistani, olin aina käyttänyt mahdollisimman yksinkertaisia ja vähän huomiota herättäviä vaatteita. Ja nyt minulla oli valittavanani vain uusimman muodin mukaisia, liikaa huomiota herättäviä ja ehdottomasti liian paljastavia vaatteita.
Otin paitakasan päällimmäisen paidan käteeni ja leväytin sen kunnolla esille. Musta, pehmeä ja helppokäyttöisen näköinen kangas, mutta malli oli juuri sitä mitä pelkäsin. Avokauluksinen ja tiukasti vartalonmyötäinen. Ja kuitenkin se näytti yhdeltä käyttökelpoisimmista vaatteista, mitä tämä kaappi piti sisällään. Viikkaisin paidan takaisin hyllyyn ja siirryin tarkastelemaan muita vaatteita.

Kaulitzit olivat ostaneet kaiken, mitä nainen tarvitsi. Paha vain, että kaikki oli sellaista mitä mies halusi naisen pitävän. Alistuneena päädyin viimein pukemaan ylleni mustan, edes hieman löysähkön T-paidan ja harmaat löysät collegehousut, missään muussa en todellakaan suostuisi näyttäytymään kaksosille. Jos edes näyttäytyisin, nyt olisi kyllä ehdottomasti parempi pysyä omissa oloissani ja suojella ajatuksiani, Bill näytti saavan ne selville aivan liian helposti.
Istuin juuri ikkunalaudalla harjaamassa takkuun menneitä hiuksiani, kun ovelta kuului taas koputus. Henkäisin pienesti ja irrotin harjan hiuksistani.
“Saaks tulla?” kuulin Billin kysyvän. Tarkistin nopeasti etten ollut jättänyt mitään liian noloa esille, ennen kuin vastasin.
“Joo, tuu vaan”, huikkasin hiljaa. Keskityin taas selvittelemään hiuksiani, kun minua vähintäänkin päätä pidempi mies astui sisään varovasti, koittaen olla hermostuttamatta minua. Turhaan hän kyllä yritti, hän voisi tehdä mitä vain ja olisin yhä edelleen hermostunut. Odottelin että hän alkaisi puhua, samalla kun tuijottelin vastapäistä seinää ja koitin keskittyä hiuksiini ja kuuntelemaan miehen puhetta.
“Onks sulla hyvä olo?”, Bill kysyi ja istui sohvalle oven viereen. Katsoin häntä hiljaisena, miettien mitä vastaisin. Oloni oli oikeastaan ihan hyvä, minua ei sattunut minnekään juuri nyt ja sellaista, mutta henkisesti kaikki tuntui olevan muusina, palasina. Pelko raastoi minua, en voinut olla pälyilemättä ympäristöäni vähän väliä varmistaakseni olevani turvassa. Bill vaikutti huomaavan sen, sillä hän nosti kulmiaan ja nojautui eteenpäin katse tiukasti minussa.
“Sä voit kertoo mulle jos on huono tai paha olla”, Kaulitz sanoi ja katsoi minuun hymyillen rohkaisevasti. Minusta se oli pelottavaa, vaikka eihän minulla ollut mitään suoraa syytä pelkoon. Ainakaan ei pitäisi…

“Ei, mul on ihan hyvä olo”, sanoin mahdollisimman vakuuttavasti. Bill kohotti kulmiaan ja nousi seisomaan, käveli varovasti istumaan toiselle puolen ikkunalautaa. Katsoin häntä pystymättä täysin peittämään pelkoani äkillisestä asemanvaihdosta, ja hän huomasi sen heti. Hän vetäytyi mahdollisimman kauas minusta, mutta katsoi minua silmiin koko ajan.
“Ihan rauhassa vaan, mä en tee sulle mitään. Sun ei tarvi pelätä mua”, Bill sanoi ja haroi hiuksiaan, jotka sojottivat pystyssä kuin ruohomätäs. Tosin tämä ruohomätäs oli musta kuin yö ja näytti silkkisen sileältä.
“Ei, ei mua pelota”, valehtelin nopeasti. Aivan liian nopeasti, minusta näki heti läpi. Bill katsoi minuun näyttäen siltä, että sääli minua valtavasti. Minulle tuli äkkiä käsittämätön halu oksentaa, ja rukoilin että kaikki syömäni pysyisi sisälläni.
“Mä oon alakerrassa jos tulee jotakin”, mies sanoi ja nousi seisomaan. Hän käveli ulos huoneesta ja veti oven kiinni takanaan, rennon oloisesti. Silti minusta alkoi äkisti tuntua, että olin kuin häkkiin teljetty eläin, vailla pakomahdollisuuksia. Nousin nopeasti seisomaan ja aloin kävellä ympyrää, hermostuksissani tein niin usein. Keuhkojani pakotti, halusin huutaa ne käheiksi ja kertoa maailmalle miltä minusta tuntui, mutten voinut. En voinut, en koskaan voisi. Hiivatti soikoon, miksi en voinut hillitä tunteitani paremmin?
Heittäydyin sängylle makaamaan ja hautasin kasvoni tyynyyn. Huusin tukahdutettua huutoani niin lujaa kuin uskalsin, en halunnut kummankaan Kaulitzeista kuulevan sitä. Puristin kynteni peittoon ja painauduin sänkyyn niin tiukasti kuin pystyin, koitin saada pahan oloni pois voiman avulla. Eihän minussa mitään voimaa ollut, en ollut ikinä saanut nostettua edes puolta painostani ilmaan. Yritin silti saada kaiken turhautuneisuuden ja muun pois hakkaamalla ja potkimalla, äänettömästi.

Kymmenen minuutin kuluttua oloni alkoi tuntua kevyemmältä. Nostin varovasti kasvoni tyynystä ja hengitin syvään, rauhallisesti. Hellitin otteeni peitosta ja kampesin itseni istumaan, tartuin taas harjaan joka oli lentänyt sängyn päätyyn ja jatkoin takkuisen pehkoni selvittelyä. Hymisin hiljaa ja heijasin itseäni edestakaisin kuin kissanpentua, jonka olin omistanut seitsemänvuotiaana. Olin paijannut sitä sylissäni lukemattomat kerrat, silittänyt sen kiiltävän ruskeaa turkkia ja halannut sitä tiukasti. Se oli ollut niin suloinen, olin rakastanut sitä valtavasti. Mutta maailma oli taas ollut minua vastaan, kissa oli jäänyt auton alle eräänä kuumana kesäpäivänä, kun olin leikkinyt sen kanssa kotitalomme pihalla. Pihan portti oli ollut auki, ja sisäkissana se ei osannut liikkua ulkona… Auto oli vain tullut, en ollut ehtinyt kissan luo ennen kuin kuulin sen surkean viimeisen naukaisun. Isä oli tullut sisältä kuullessaan kauhunhuutoni, oli ottanut minut syliinsä sillä välin kun naapurin setä oli hakenut kissan pois tieltä… En ollut saanut nähdä sitä enää koskaan, isä oli sanonut että niin oli parasta. Ja äiti oli istunut koko loppupäivän sängylläni, silitellen sekaisia hiuksiani ja kuiskien lohduttavia sanoja korvaani.
Äiti. Kyyneleet purkautuivat poskilleni, kun muistelin äidin leveää ja onnellista hymyä, hänen vihreitä silmiään ja punaisia hiuksiaan. Kummatkin olin perinyt häneltä, olin nykyään aivan kuin äidin kopio. Tosin kun äiti oli ollut minun ikäiseni, hän oli näyttänyt terveeltä ja onnelliselta. Ja hän oli seurustellut elämänsä miehen kanssa, omasta vapaasta tahdostaan. Isä ja äiti olivat olleet täydellinen pari, kaikki olivat sanoneet niin, ja kun äiti viimein valmistui yliopistosta he menivät naimisiin. Äiti oli kertonut siitä päivästä lukemattomia kertoja, kuinka hän oli astellut alttarille isänsä käsipuolessa, valkoinen unelmamekko yllään ja silkinkeveä huntu kasvoillaan. Isällä oli ollut musta tyylikäs puku ja hänen mahonginruskeat hiuksensa oli kammattu siististi taakse, ja kaikki oli ollut täydellistä. Äiti oli aina sanonut, että pitäisi huolen siitä että minun hääni olisivat samanlaiset, yhtä täydelliset ja kauniit… Toisin oli käynyt.

Henkäisin ja painoin kasvoni käsiini. Viskasin harjan huoneen nurkkaan, hiukseni eivät tästä enää siloisemmiksi tulisi. Muistelin kaikkea yhdessä kokemaamme, kuinka onnellisia olimme olleet… Äiti, isä ja minä. Onnellinen pieni perhe, jolla oli kaikki mitä tarvittiin ollakseen onnellinen. Kunnes äidin oli todettu sairastuneen malariaan Afrikan-matkan jälkeen. En ollut ymmärtänyt mitään, olin vain istunut portailla kun kaikki hääräsivät ympäri taloa ja veivät äidille mitä hän milloinkin tarvitsi. Isä oli selittänyt äidin olevan hyvin sairas, hän oli sanonut että hän tarvitsee lepoa tullakseen taas terveeksi. Olin kuunnellut häntä sydän kurkussa, varmana siitä että kaikki olisi mennyttä. Viimeisenä yönä olin yhtäkkiä herännyt, tajunnut jonkin olevan pahasti vialla ja juossut äidin huoneeseen, isä oli ollut alakerrassa puhumassa ystävilleen. Heti oven avatessani olin purskahtanut itkuun, juossut äidin sängylle.
“Vanessa?” äiti oli kysynyt heikosti.
“Olen tässä, äiti, mä oon tässä…” olin sopertanut itkuni lomasta. Äiti oli hymyillyt ja nostanut kätensä kasvoilleni, hänen ihonsa oli ollut vielä valkeampi kuin minun nyt. Kosketus oli ollut kylmä, mutta olin pidellyt hänestä kiinni kuin viimeisestä lankunpätkästä merellä, laivan upottua.
“Vanessa, pidä huolta isästä. Olen niin pahoillani… Rakastan sinua”, äiti oli sanonut. Minä olin puristanut hänen kätensä rintaani vasten, ja katsellut lamaantuneena, kuinka hänen silmänsä sulkeutuivat ja huulet pysähtyivät, henki lakkasi kulkemasta ja elämä valui pois.
“ISÄ!” olin kirkaissut. Enempää en enää muista siitä hirveästä yöstä, kaikki oli jatkunut kuin sumussa. Seuraava selkeä muistikuva oli hautajaisista, kun laskin kukkakimpun arkun päälle ja kuiskasin viimeiset hyvästini, isän seistessä takanani hiljaa.
“En unohda ikinä. Rakastan sua.”
Isä oli nostanut minut syliinsä ja kantanut takaisin penkkiin istumaan, itkemään katkeria kyyneliä ja kuulemaan sanoja, jotka yrittivät lohduttaa. “Sanokaa mitä sanotte, en välitä, tuokaa äiti takaisin”, olin hokenut jatkuvasti, kunnes viimein nukahdin itkuuni.
Kivi iski rintaani ja lysähdin peiton päälle velttona kasana. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja henki tuskin kulki, en tajunnut enää mitään mitä oli tapahtunut. Kaikki oli tyhjää.

LUKU 9.

BILL

Kello läheni kymmentä, ja me istuimme olkkarissa veljeni kanssa. Olin rauhoittunut nopeasti, nyt tunsin enää huolta Nessien käytöksestä. Tom vaikutti samasta syystä vielä levottomammalta, hän vaihtoi asentoaan tuon tuosta ja vilkuili ympärilleen. Ihan kuin hän olisi aavistanut jonkin pahan olevan tulossa. Katselin häntä vielä jonkin aikaa, odotin että hän rauhoittuisi, turhaan. Lopulta nousin seisomaan ja viittasin hänet ylös.
“Hei, mee ulos selvitteleen ajatuksias, eihän tosta tuu yhtään mitään”, tuhahdin ja ojensin hänelle nahkatakin naulakosta. Veljeni vain huokaisi ja tarttui siihen.
“Mul vaan on jotenki levoton olo, ihan ku jotakin ois tapahtumassa kohta”, hän sanoi työntäessään käsiään hihoihin. Kohautin olkiani mietteliäänä.
“No, tuskin täällä ny mitään ydinräjähystä on tulossa. Mä soitan sulle jos tulee jotakin”, sanoin ja heilautin kättäni. Tom irvisti pienen hymynpoikasen ja luikahti ulos ovesta, kiskoen sen tiukasti kiinni perässään. Jäin katsomaan tummaa puupintaa, en vain päässyt liikkeelle. Mieleni tuntui olevan pahasti sekaisin, ja painoin sormeni ohimolleni tuskastuneena. Selvitkää nyt, kiltit, rukoilin ajatuksiltani ja lähdin yläkertaan.

Astelin suoraan Vanessan ovelle ja koputin hiljaa. Sisältä ei kuulunut mitään, en ainakaan saanut selvää mistään äänestä. Olin juuri kääntymässä mennäkseni omaan huoneeseeni, kun kuulin hiljaisen nyyhkäisyn.
“Ness? Ootko sä kunnossa?” kysyin ja työnsin oven varovasti auki. Tyttö istui sängyllä pää painuksissa, kasvot polviin kätkettyinä. Hän oli kietonut kätensä jalkojensa ympärille ja näytti itkevän katkerasti.
“Hei, mikä nyt?” kysyin ja astelin varovasti sängyn luo. Kun Vanessa ei vastannut mitään, istuin peitteelle ja kurotin hitaasti toisen käteni hänen olalleen.
“Sattuuko jonnekin?” kysyin hiljaa. Nessie vain pudisti päätään ja kaatui kyljelleen makaamaan, nostamatta kasvojaan polvistaan. Rypistin otsaani ja siirryin lähemmäs itkevää tyttöä, hän vavahti hieman mutta ei ainakaan pelästynyt sillä tavalla kuin olisin voinut odottaa.
“Ihan rauhassa vaan, ei tarvi pelätä. Mä en satuta sua”, lupasin ja nostin tytön päätä varovasti. Kun hän ei vastustellut, autoin hänet kunnolla istumaan ja kannattelin häntä vieressäni. Pyyhkäisin hiukset pois hänet kasvojensa edestä ja painoin pääni alas, niin että saatoin katsoa tytön kasvoja.

Vanessa tuijotti minua hiljaisena, silmät murheellisina. Hän puri huultaan ja koitti hillitä kyyneliään virtaamasta, muttei pystynyt siihen. Ojensin varovasti käteni hänen leukansa alle ja nostin hänen kasvonsa ylemmäs.
“Älä pelkää, mähän lupasin etten satuta sua”, toistin lupaukseni. Ness nyökkäsi hiljaa ja nosti kätensä kuivatakseen kyyneleet, jotka edelleen valuivat vuolaana virtana poskia pitkin.
“Miks sä itket?” kysyin ja nostin sormeni kuivatakseni yksinäisen kyyneleen tytön leualta. Hän vetäytyi hieman kauemmas, mutta antoi sormeni pyyhkäistä pisaran pois.
“Mä… Mä en halua muistaa”, tyttö kuiskasi epätoivoisesti. Katsoin häntä tarkkaavaisena, en täysin tajunnut mitä hän tarkoitti. Avasin suuni ja olin juuri kysymässä mitä hän tarkoitti, kun hän irrotti otteeni olaltaan ja työnsi käteni peitolle.
“Muistot tappaa mut. Multa on viety kaikki, mulla ei ole enää mitään”, Vanessa sanoi ääni sortuen. Hän huokaisi ja nosti toisen kätensä kasvojensa peitoksi, koittaen hengittää tasaisesti. Laskin käteni varovasti takaisin hänen olalleen ja nojauduin hitaasti eteenpäin.
“Älä anna niiden ottaa valtaa. Ajattele mitä tulevaisuus voi tuoda”, sanoin lohduttavasti. Tyttö puuskahti turhautuneena.
“Ei ole tulevaisuutta. Ainakaan sellaista jonka mä kestäisin. Mun on parempi vaan kuolla”, Ness sanoi ja nosti katseensa minuun. Hän katsoi silmiini epätoivoisena, liki vihaisena, kuin pyytäen jotakin.
“Jos teillä olis vaan ollu kovempi vauhti, tää olis ohi. Mä olisin onnellinen. Olisin kuollu.”

Katsoin edessäni istuvaa, surun ja hämmennyksen sekaista naista järkyttyneenä. Korvani eivät suostuneet välittämään äskeisiä sanoja aivoihini, ne eivät suostuneet. Olin varmasti kuullut väärin, ei se voinut olla niin.
“Vanessa”, sanoin tasaisesti, matalalla äänellä. Tartuin tyttöä olista ja pakotin hänet katsomaan silmiini, kun puhuin. Koitin olla mahdollisimman luotettava, mutta se ei ollut ihan helpoin homma kun koitin puhua hänelle järkeä.
“Vanessa, älä sano noin. Sun ei olis parempi kuolleena, käsitätkö? Sun kuuluu elää, sulla on tulevaisuus edessäs. Älä luulekkaan, että ois parempi olla kuollu.”
Vanessa katsoi minuun surullisena, pudistaen päätään. Yksinäinen kyynel putosi taas hänen valkealle poskelleen, ja vihreät smaragdit tunkeutuivat katseeseeni ja pakottivat minut tuijottamaan takaisin rävähtämättä.
“Sä oot väärässä, pahasti väärässä. Mun elämäni on maanpäällinen hêlvetti, sitä ei kestä. Kiltti, anna mun mennä. Päästä mut ulos, päästä mut lopettaan tää kaikki.”
Jos äsken olinkin ollut järkyttynyt, se ei ollut mitään siihen tunteeseen verrattuna joka minuun iski nyt. Tunsin sisälläni puhdasta raivoa, vihaa, inhoa ja pelkoa Vanessan sanoista, en käsittänyt kuinka niin nuori ihminen saattoi sanoa niin. Käteni valahtivat velttoina peitolle, ja kurkkuani kuristi. Vanessa katsoi minuun anovasti, kuin pyytäen lupaa.
“En. Mä en päästä sua. Vanessa, sun aikas ei ole, eikä tule vielä vuosikymmeniin”, sanoin hitaasti, painottaen jokaista sanaani. En ikimaailmassa antaisi tytön tehdä mitään sellaista, vaikka hän kuinka pyytäisi.
“Bill, älä. Te ette voi enää auttaa, mun päivät on auttamattomasti ohi. Pysy siinä paikallas, älä liiku”, Vanessa sanoi ja hymyili. Hymy oli pieni, mutta voimakas, se lamaannutti minut täysin. En tajunnut mitä tapahtui, kun tyttö nousi seisomaan ja lähti peruuttamaan ovelle, katsoen minua koko ajan silmiin. Henkeni tuskin kulki, olin täysin Nessin sanojen lamaannuttama. Tyttö työnsi oven takanaan auki, hymyili minulle vielä kerran ja pujahti pois näkyvistäni, sulkien oven tiukasti perässään.

Tuntui siltä kuin salama olisi iskenyt minuun. Äkkiä aivoni käskivät minut ylös, pakottivat jalkani liikkeelle ja silmäni tarkoiksi. Kävelin nopeasti ovelle, työnsin sen auki ja tuijotin pimeää aulaa, jonka vain pieni yksinäinen lamppu katossa himmeästi valaisi. Jokin paukahti poikki pääni sisällä ja säntäsin juoksuun portaita alas.
“Vanessa, takasin!” karjuin niin lujaa kuin pystyin. Pysähdyin portaiden alapäässä ja katsoin nopeasti ympärilleni, tyttöä ei näkynyt missään. Ulko-ovi oli tiukasti kiinni, hän ei ollut voinut ehtiä siitä ulos.
Ymmärrys iski tajuntaani ja käännähdin kannoillani. Juoksin portaat takaisin ylös ja käännyin oikealle, mistä tuuli puhalsi sisään avoimesta ovesta.
“VANESSA!” huusin ja juoksin ulos suoraan parvekkeen kaidetta päin. Käännyin vasemmalle ja ojensin käteni kohti tummaa hahmoa, joka seisoi kaiteella ja vapisi. Kiersin käsivarteni tytön vyötärölle ja kiskaisin hänet pois, kaatuen samalla tummille lankuille. Hennot sormet puristuivat käsiini, mutta otteeni piti, kun nousin vaivalloisesti istumaan puristaen Vanessan hoikkaa vartaloa itseäni vasten.
“Päästä mut!” tyttö huusi ja tempoili otteestani. Pudistin vain päätäni ja nousin seisomaan, nostin hennon vartalon käsivarsilleni ja astelin takaisin sisään, vetäen oven kiinni jalkani avulla. Vanessa koitti irrottaa otteeni, turhaan. Pelko sai minut puristamaan käteni hänen ympärilleen niin tiukasti, että epäilin saisiko niitä ikinä irti. Kannoin rimpuilevan tytön takaisin huoneeseensa ja laskin sängylle varovasti.
“Vanessa, lopeta. Mä en ole satuttamassa sua, mä koitan pitää sut hengissä”, sanoin ja painoin tytön patjaa vasten niin lujaa kuin uskalsin. Hän mulkoili minua kiukkuisena tummien ripsiensä alta, näyttäen iskuvalmiilta käärmeeltä. Vetäydyin hieman kauemmas, mutta kun tyttö ponnahti pystyyn laskeuduin makaamaan hänen viereensä ja puristin käteni tiukasti hänen vyötärölleen.
“Päästä mut irti, nyt!” Vanessa sihisi ja koitti kääntyä ympäri, nähdäkseen kasvoni.
“En ennen ku pysyt paikallas ja käyttäydyt niinku ihminen”, vastasin tiukasti. Painoin vasemman jalkani Nessin jalkojen päälle ja estin niitä liikkumasta, tiesin ettei otteeni ollut se hennoin ja ystävällisin mutten voinut irrottaakaan. Nappasin tytön kädet omiini ja puristin ne tiukasti yhteen, ettei hän satuttaisi itseään. En välittänyt siitä mitä hän minulle tekisi, kunhan hän itse ei vahingoittuisi oman kätensä kautta. Painoin käteni tiukemmin tytön vartaloa vasten, peläten että hän riistäytyisi irti.
“Bill, lopeta. Lopeta!” Ness huudahti epätoivoisen kuuloisena. Hän jäykistyi vartaloani vasten ja lakkasi heilumasta, mutten uskaltanut hellittää otettani anovasta ja pelokkaasta äänensävystä huolimatta.
“Älä, oikeesti! Mä en saa henkee!” Vanessa pihisi.
“Ness, rauhotu. Hengitä ihan rauhassa, sulla ei ole syytä pelätä mua yhtään. Mä aattelen vaan sun parastas”, selitin tytön korvaan, mutta hellitin vähän otettani tytön vyötäröltä. Hän huokaisi raskaasti ja painoi kasvonsa tyynyyn. Teki pahaa tietää, että otteeni koski häneen, hänen murjottuun vartaloonsa, mutta nyt oli pakko pitää hänestä kiinni kaikin voimin mitä minulla oli.

Makasin paikallani pari minuuttia, kuulostellen Vanessan hengitystä. Se muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja rauhallisemmaksi, niin että uskalsin siirtää jalkani ja irrottaa otteeni tytön vyötäröltä. Vetäydyin hitaasti taemmas, silmät koko ajan Nessiessä kiinni. Hän makasi liikkumatta paikallaan, kuin patsas. Punaiset hiukset olivat sekaisin, ne levittäytyivät peitolle sekaisena pilvenä, kuin kiviä nuoleva tuli.
“Ness, mä en ois tehny noin jos ei olis ollu pakko. Mä en voinu antaa sun hypätä alas, enkä tule voimaan. Yritäkki tota vielä kerta, niin mä sidon sut kiinni siihen sänkyyn, enkä varmasti tule enää irrottamaan otettani susta.”
Nessie ei vastannut mitään, käpertyi vain pieneksi kasaksi peiton päälle. Hän näytti säälittävän pieneltä ja avuttomalta siinä maatessaan, ja minua alkoi heikottaa ja yököttää entistä enemmän tapa jolla olin äsken puristanut häntä itseäni vasten. Astuin varovasti lähemmäs sänkyä ja huokaisin.
“Anteeks”, kuiskasin ja sipaisin tytön hiukset pois kasvoilta. En nähnyt niitä edelleenkään, mutta pystyin kuvittelemaan niiden surullisen, murtuneen ilmeen.
Kävelin hiljaa ulos huoneesta ja suljin oven perässäni tiiviisti. Säntäsin varmistamaan että parvekkeen ovi oli kunnolla kiinni, ennen kuin lähdin alakertaan odottamaan että veljeni tulisi kotiin.

LUKU 10.

TOM

Kävelin pimeää katua pitkin ajatuksiini uppoutuneena. Syksyinen tuuli iski kasvoihini purevasti ja kylmänä, mutten jaksanut välittää siitä. Keskityin vain työntämään ajatukset pois päästäni niin, että ne pysyisivätkin sieltä poissa pitkän aikaa.
Minua kalvoi koko ajan inhottava levoton tunne. Jokin sisälläni poukkoili edestakaisin, kuulosteli kaikkea ympäristöstä kuuluvaa ja koitti päästä perille kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Se jokin oli varma, että jotain oli pielessä, jotain oli juuri nyt meneillään. Koitin saada sen rauhoittumaan, mutta se vain vauhkoontui enemmän ja vaati minua kääntymään ympäri ja juoksemaan kotiin.
Pian en enää kestänyt, vaan annoin jalkojeni kääntää kehoni toiseen suuntaan ja kiristämää vauhtiaan. Aluksi etenin vain nopeaa kävelyä, mutta vähitellen, minuutti minuutilta, tahti nopeutui ja muuttui hölkäksi. Henki kulki tasaisesti suusta ja nenästä sisään ja takaisin ulos, toisti kiertoaan loputtomana virtana. Sydän pamppasi rinnassani tiuhaan, se tuntui haluavan hypätä ulos, lentää tiehensä kun ei päässyt nopeampaa ollessaan sisälläni. Lisäsin tahtia ja sain sen sykkimään entistä nopeammin, nyt todella tuntui siltä kuin rintakehä räjähtäisi auki.
Kun viimein saavuin kotikadulleni, en enää hölkännyt. Minä juoksin, sellaista vauhtia etten ollut vuosiin tehnyt tällaista. Keuhkot ja sydän tuntuivat räjähtävän minä hetkenä hyvänsä, mutta minä vain porhalsin portista läpi, suljin sen hätäisesti mutta varmasti perässäni ja juoksin terassille. Kompastuin vähän portaissa, niin että suorastaan heittäydyin oveen, mutta käteni työnsivät sen vaivattomasti auki loksautettuaan ensin avaimen paikalleen lukkoon. Sieppasin sen nopeasti kämmeneeni ja astuin sisään vetäen oven perässäni kiinni.

“Bill?” huudahdin. ääni kaikui aavemaisena tyhjistä seinistä, pimeässä huoneessa. Ravistin takin pois yltäni ja viskasin naulakkoon, se taisi pudota lattialle mutten välittänyt. Kengät viskasin irti jaloistani oven nurkkaan ja juoksin peremmälle taloon, ensin olkkariin, sieltä kurkkasin vessaan, keittiöön…
Huokaisin helpottuneesti kun näin veljeni istumassa pöydän päädyssä, tuijottaen käsiään hiljaisena. Hän säpsähti huomatessaan minut, ja tuijotin hänen kalpeita kasvojaan pelokkaana. Astelin vapisevin jaloin pöydän ääreen ja istuin Billiä vastapäätä hiljaa, tuoli kolisi hieman kun siirsin sitä. Bill vain katsoi minua kulmiensa alta pelko katseessaan, minä en saanut sanaakaan suustani moneen minuuttiin.
“Mitä tapahtu?” sain lopulta soperrettua. Bill vetäisi henkeä ja katsahti kattoon, kuin yrittäisi porata siihen reiän katseellaan.
“Se… Nessie…”, hän sanoi takellellen. Tartuin hänen käteensä ja katsoin häntä vaativana, minun oli pakko saada tietää mitä oli käynyt. Hän katsoi minua syvälle silmiini, koitti kerätä voimia saadakseen sanat kulkemaan, huulet tottelemaan. Hän tuntui saavan voimaa minun otteestani, sillä hän vetäisi pikaisesti henkeä ja sulki silmänsä. Suu aukeni taas puheeseen, ja kuuntelin vetämättä henkeä ollenkaan.
“Ness koitti hypätä parvekkeelta alas.”
Kivi jysähti vatsani pohjalle. Silmissä pyöri ja henki ei halunnut kulkea, se ei tahtonut mennä keuhkoihini. Ruumiini joka osa tuntui tärisevän, kuin haluaisi irrota minusta ja räjähtää miljooniksi pirstaleiksi. Korvani eivät rekisteröineet äsken kuulemaansa, ne eivät suostuneet uskomaan sitä. Se ei voinut olla totta, se ei saanut olla totta…

“Tom? Hei, lopeta! Älä!” kuulin Billin huudahtavan hädissään, hän kurottui pöydän yli ja otti olkapäästäni kiinni. En tajunnut mitä hän meinasi, ennen kuin hän hypähti pystyyn ja kiepsahti viereeni, ja läimäisi selkääni voimalla. Ilma ryöpsähti ulos keuhkoistani ja haukoin tyrmistyneenä henkeä, olin näköjään lopettanut hengittämisen. Silmissä pyöri edelleen ja huimasi, mutta ainakin happi kulki sisään keuhkoihin ja tuli sieltä samaa tietä ulos.
“Älä tee noin, kiltti”, Bill rukoili katsoen silmiini anovasti. Hänen säälivä katseensa sai pelon myllertämään sisälläni entistä pahemmin, ihan kuin siellä olisi ollut jokin myrsky tai muu käynnissä. Nousin haparoiden pystyyn, Billin tuijottaessa vieressä huolestuneena.
“Missä se on?” kysyin tiukasti, tuijottaen veljeni silmiin rävähtämättä. Hän ei vastannut; ihan kuin hänellä olisi ollut jotakin mitä hän ei halunnut kertoa.
“Helvata Bill, kerro!” huusin ja ravistin miestä olista. Hän katsoi minuun pelokkaana, kuin olisi odottanut että löisin häntä. Irrotin otteeni välittömästi, minähän en missään nimessä, ikinä, mistään syystä satuttaisi veljeäni. Tartuin hänen velttoina riippuviin käsiinsä hellästi, nostin ylös väliimme. Bill tuijotti minua ymmällään, kuin olisi ollut purskahtamassa itkuun.
“Bill, ei. Minä en satuta sinua”, tavasin hitaasti, puristaen veljeni käsiä omieni sisään. Katsoin häntä silmiin, koitin poistaa sen pelon joka niistä paistoi.
“Mutta mun on pakko saada tietää missä Nessie on. Kiltti, kerro mulle”, anoin hiljaa. Bill nielaisi kuuluvasti ja nyökäytti päätään pienesti.
“Mä jätin sen nukkuun huoneeseensa”, hän sanoi ja painoi päänsä, kuin häpeissään. En ymmärtänyt yhtään, mikä halvattu tässä nyt oli meneillään, mutta en kyennyt jäämään ottamaan siitä selvää. Lähdin yläkertaan vetäen kauhusta jäykkää Billiä perässäni, en suostunut irrottamaan otettani hänestä tuossa tilassa.
Bill oli yllättävän hankala raahattava. Joudun liki kantamaan hänet ylös, eikä se ollut helppoa kun hän oli jäykkä kuin lankku. Kuin hän olisi saanut kouristuksen, joka lukitsi koko vartalon aloilleen.

Lopulta sain hänet yläkertaan, kiskoin perässäni Vanessan ovelle. Pukkasin sen auki jalallani vääntäen samalla kahvan alas, ja astuin varovasti sisään pimeään huoneeseen. Ikkunasta ei tullut lainkaan valoa, vaikka verhot olivat auki, ja lasi liki koko seinän kokoinen. Vessankaan oven alta ei tullut kuin pieni säde, joka hieman valaisi lattiaa edessään. Astelin hitaasti sisemmälle, irrottaen otteeni Billistä, joka oli jähmettynyt ovelle lopullisesti, jäänyt puristamaan sen laitaa kuin olisi veistetty osaksi sitä.
Pysähdyin puolen metrin päähän sängyn laidasta. Katselin pientä, säälittävää myttyä, joka oli kiskonut peiton ylleen tiukasti ja vaikutti ladanneen ilman ympärillään sähköllä. Vaistosin selkeästi, että tyttö oli järkkymättömän vihainen, syystä jota en ymmärtänyt lainkaan. Ojensin avuttomana käteni häntä kohti, koitin etsiä kohdan josta voisin huoletta tarttua ja edes yrittää lohduttaa häntä.
“Nessie”, kuiskasin hiljaa. Sain vastaukseksi kiukkuisen murahduksen, ja mytty käpertyi tiukemmin kokoon, kuin ei aikoisi ikinä liikkua paikaltaan. Ja niin hän varmaan aikoikin tehdä, jäädä siihen murjottamaan viikkokausiksi.
“Ness, mikä sul on?” kysyin hiljaa. Vastaus tuli niin äkkiä, etten ehtinyt edes kunnolla reagoida, kun tyttö sähähti kiukkuisena ja viskasi tyynyn umpimähkään suuntaani. Ei se tietenkään osunut, vaan lensin metrin ohitseni huoneen nurkkaan, mutten voinut olla ihmettelemättä Vanessan käytöstä. Hän oli vielä kolmisen tuntia sitten ollut hiljainen, surullisen oloinen muttei missään nimessä kiukkuinen tyttö.

Tunsin nykäisyn olallani. Kiepsahdin ympäri ja tuijotin veljeni anoviin, hämillisiin silmiin, kun hän veti minut pois huoneesta ja sulki oven tiukasti perässään. Hän työnsi minut istumaan pienelle puiselle sohvalle ja jäi itse seisomaan minua vastapäätä, kädet rinnalle ristittyinä. Hän katsoi jalkoihinsa häpeissään, ihan kuin olisi yrittänyt unohtaa jotakin.
“Mikä sille tuli?” kysyin malttamattomana, mutta niin hiljaa kuin vain pystyin. En halunnut Nessin kuulevan mitään, en halunnut hänen hermostuvan entistä enempää.
“Mä… Menin liian pitkälle kun kannoin sen takas sisään. Mä pakotin sen makaamaan liikkumatta, painoin sen kiinni patjaan ja estin liikkumasta… Nyt se pitää mua jonain hirviönä, joka vaan koittaa pakottaa sitä.” Bill nosti katseensa viimeisen sanan sanottuaan, näytti siltä kuin haluisi repiä itsensä kappaleiksi. Tuijotin häntä avuttomana, en päässyt täysin kärryille tapahtuneesta.
“Eli siis miten sä teit?” kysyin varovasti. Bill syöksähti minua kohti, nappasi käsivarrestani ja käänsi minut ympäri, kietoi kätensä vyötärölleni ja puristi ranteeni vatsaani vasten. Hän painautui ihan kiinni, ja minun oli pakko myöntää itselleni että asento inhotti, suorastaan yökötti minua. Tällä hetkellä olin suunnattoman iloinen siitä että hän oli veljeni, eikä ainakaan ollut paljastanut olevansa mitenkään poikkeava ihastuksiensa suhteen.

“Havainnollistaako yhtään?” Bill kysyi korva kiinni kaulassani. Nyökkäsin ja riistäydyin nopeasti irti, tämä todella ahdisti minua. Käännyin ympäri ja katsoin veljeäni, joka näytti kertakaikkisen musertuneelta ja itseensä suuttuneelta.
“Sä vaan koitit auttaa sitä”, sanoin koittaen kuulostaa lohduttavalta. Bill tuhahti ja pyörähti istumaan, saaden minut pakostakin värähtämään. Voi juma jätkä, kiukkuinen ääni torui päässäni. Se on sun veli.
No nii halvattu onkin, pysy sä nyt erossa tästä, ärähdin mielessäni ja istuin Billin viereen. Ääni mutisi jotakin mutta häipyi takaisin taka-alalle.
“Se sano että haluu kuolla. Se sano että koitti tahallaan jäädä meiän alle. Se pyysi mua päästämään sen tappaan ittensä”, Bill sanoi ja vavahti. Koitin kietoa käteni hänen olalleen niin lohduttavana kuin vain osasin, mutta eihän siitä nyt mitään tullut, kun en kerta kaikkiaan saanut äskeistä pikku välikohtausta pois mielestäni. Ääni mumisi taas kiukkuisesti päässäni, mutta kun huusin sille pari valittua sanaa, se pakeni syvälle pääni sopukoihin luovuttaen.
“Me ei anneta sen tehä sitä”, sanoin lujasti. Me kaksihan seisoimme tiellä, loppuun saakka. Kunhan ei menisi liian läheiseksi.

Perkule, ole sä nyt hiljaa siellä, karjuin mielessäni äänelle, joka tuntui koittavan pistää taas jonkin nerokkaan huomatuksensa väliin. Se pakeni taas häntä koipien välissä, jääden kurkkimaan turvallisen matkan päähän. Hiivatin äänet.
Bill nyyhkäisi hiljaa palauttaen minut todellisuuteen. Katsoin häntä täysin onnettomana, en tiennyt yhtään mitä sanoa ja tehdä. Kumarruin hieman alemmas katsoakseni häntä kunnolla kasvoihin, ja sain vastaani järkyttyneen, lasisen kostean katseen.
“Bill, ihan rauhas. Kyl se tästä toipuu, mä olen aivan varma”, sanoin koittaen kuulostaa itsevarmalta. Olin kerta kaikkiaan surkea tällaisessa, en osannut lohduttaa tai rohkaista kunnolla jos toinen oli täysin tolaltaan.
“Kuule, jos nyt kumpikin mentäis nukkuun. Aamulla kaikki on paremmin, ihan varmasti”, sanoin ja pinnistin kasvoilleni hymyn. Tiesin sen näyttävän lähinnä irvistykseltä, mutta se näytti rohkaisevan Billiä edes hieman, sen verran että hänen katseeseensa syttyi toiveikas pilke. Nousin seisomaan vetäen hänet perässäni, taputin olalle hieman ja käännyin ympäri huonettani kohden. Käsi tuntui taas olallani, ja käännähdin ympäri kohdatakseni Billin hymyilevät kasvot.
“Älä pelkää, mä en ole kinnostunu jätkistä”, hän naurahti hieman väkinäisesti ja vinkkasi silmäänsä. Hän asteli pikaisesti huoneeseensa ja sulki oven perässään, jättäen minut seisomaan siihen hölmistyneenä. No, olihan tuo tavallaan helpotus, mutta jos hän oli nähnyt ajatukseni kasvoistani ja muusta olemuksestani…
Olin varma, että jos olisin nyt saanut peilin eteeni, minua olisivat tuijottaneet tomaatinpunaiset kasvot. Siirryin nopeasti huoneeseeni, ravistin vaatteet pois päältäni jättäen vain bokserit jalkaani, heittäydyin sängylle ja jäin tuijottamaan kattoa. Tästä tulisi pitkä, pitkä ja uneton yö. Ei Billin vuoksi, onneksi, vaan siksi etten saisi päivän muita tapahtumia mielestäni pois. Vaikka kuinka yrittäisin.

LUKU 11.

BILL

Havahduin hereille hengästyneenä. Sydän hakkasi kurkussa ja hiki kelmeili ihollani, henki ei tahtonut kulkea ja olo oli järkyttävän tukala. En ollut pitkiin aikoihin herännyt tähän tunteeseen, inhosin tätä, tahdoin päästä siitä eroon, mutta tiesin ansaitsevani sen. Enemmän kuin koskaan ennen.
En edes jaksanut miettiä, kuinka monta kertaa olin näiden muutamien tuntien aikana nähnyt Vanessan heittäytyvän maahan veriseksi, muodottomaksi kasaksi, josta kaikki elollinen pakeni ja katosi näkymättömän rajan taa. En jaksanut laskea, kuinka monesti olin heittäytynyt tyttöä kohti, tavoitellen häntä, ja antanut hänen sitten lipsua voimattomasta otteestani, antanut hänen kadota edestäni, jäänyt jähmettyneenä katsomaan kuinka hän menetti henkensä kerta toisensa jälkeen. En jaksanut muistaa, kuinka monet kyyneleet olin vuodattanut tytön vierellä, Tomin seistessä kauempana järkyttynyt, vihainen ilme kasvoillaan. En halunnut tietää sitä tosiseikkaa, että joka kerralla Tom oli juossut luokseni, riistänyt Nessien kuolleen ruumiin minulta, vienyt hänet pois, jättänyt minut vihaamaan itseäni ikuisuudet.
Enkä tahtonut uskoa sitä, että Tom oli jättänyt minut. Hän oli lähtenyt luotani, vienyt minusta osan, kadonnut näkyvistäni ja jättänyt pimeään harhailemaan yksin. Tunteettomana vain kadonnut elämästäni, vienyt siitä kaiken mikä olisi vielä pitänyt minut hengissä. Unohtanut minut ja lipunut ohitseni kuin vesi, jota en voisi kahlita, en voisi pitää luonani, en voisi pitää pysyvänä. Sillä vedellä oli oma tahtonsa, sillä oli oma elämänsä, se halusi vapautta. Eikä se halunnut jäädä sellaisen luo, mikä veisi siltä jotakin mitä se kaipasi, rakasti, piti tärkeänä.

Pakottauduin istumaan vaivalloisesti. Ei, lopeta, älä ole tyhmä, kiukkuinen ääni mieleni sopukoissa raivosi. Tom ei tekisi niin, ja Nessie elää, noin ei tule tapahtumaan. Sinä ja Tom olette yksi, teitä ei voi erottaa. Vaikka tyttö kuolisikin. Antaa sen mennä, kunhan te pysytte yhdessä.
“Just, painu hêmmettiin siitä”, ärähdin puoliääneen ja nousin seisomaan. Minulla oli ylläni vain vanhat lököttävät mustat housut, en ollut jaksanut laittaa mitään muuta viime yönä. Hyvä kun olin edes naamani käynyt pesemässä, niin etten näyttäisi aivan kuolleelta tänään.
Laahustin alistuneena vessaan ja vilkaisin itseäni peilistä. Huokaisin ja painoin otsani lasiin kiinni, näytin siltä kuin en olisi nukkunut vuoteen. Silmät turvoksissa ja punoittavat, iho valju ja valkea, hiukset roikkuivat lättäninä pään ympärillä ja näyttivät kuolleilta. Tällaisina aamuina minun ei tehnyt mieli muuta kuin ottaa partakone käteen ja ajaa pää kaljuksi kuin valkoinen keilapallo. Oli suorastaan ihme etten ollut tehnyt niin, kun otti huomioon kuinka usein hiukseni näyttivät tältä.
Avasin vesihanan, käänsin sen kylmimmälle mahdolliselle ja roiskaisin vedet kasvoilleni. Ja saman tien niskaan, mitä sitä nyt muutamasta roiskeesta lattialla. Mitä sitten jos liukastuisin ja halkaisisin pääni, ainakaan en enää pääsisi vahingoittamaan ketään typeryydelläni. Mitä sitten vaikka katoaisinkin tästä maailmasta, niin olisi parempi. Mieluummin minä kuin kukaan muu. Mieluummin kuollut kuin Bill.
Kerran tuo lause oli ollut minusta hauska. Ei enää. Nyt se oli täyttä totta. Avasin lantioni yläpuolelle solmimani höllän solmun ja pujotin housut pois jalastani, astelin suihkun alle ja väänsin senkin jääkylmälle. Toivoin että jo pelkkä kylmyys tappaisi minut, veisi henkeni jonnekin mistä se ei enää palaisi. Mutta ei, tietenkään en edes tajunnut veden olevan kylmää. Ihoni tuntui menettäneen kykynsä tuntea, se ei ymmärtänyt että tämänasteisessa vedessä piti täristä kuin kuoleman kielissä ja huutaa kivusta jota vesi aiheutti. Sammutin suihkun kiukkuisena ja heilautin pyyhkeen ylleni nopeasti, kävelin vettä valuvana takaisin peilin eteen ja tuijotin kuvajaistani vihaisena.

Ja se ääliöhän tuijotti takaisin aivan samalla tavalla. Halusin lyödä sitä, halusin saada tuon typerän mukakiukkuisen ilmeen katoamaan, mutta tiesin että sen ilme muuttuisi vain tuskaiseksi, sillä tavalla ettei tuska ollut tarpeeksi. Vetäisin kaapin auki ja tartuin hammasharjaan, puristin kädet täristen varmaan puolet tahnasta ohi ja tungin harjaosan suuhuni. Ihan kuin muka välittäisin miltä henkeni tänään haisisi, minun oli vain saatava purkaa turhautumiseni itseeni jotenkin. Ja kellon näyttäessä kuutta aamulla siihen ei ollut kovinkaan montaa vaihtoehtoa.
Muutaman minuutin kuluttua aloin jo maistaa veren suussani, ja sylkäisin kaiken ulos. Kuten olin ajatellutkin, olin hangannut ikenet hajalle, kirvely oli inhottavaa mutta ei tarpeeksi ärsyttävää. Entistä kiukkuisempana huuhtelin suuni ja harjan, viskasin sen takaisin kaappiin ja jäin tuijottamaan parranajokonetta, miettien kuinka paljon sillä saisi ihoa hajalle jos oikein käyttäisi kunnolla voimaa. Jos kaikin tavoin pakottaisi terän pureutumaan ihoon, saisi sen repimään sen rikki. Tartuin koneeseen hymyillen tyytyväisenä, nyt saisin kunnolla kipua aikaan. Napsautin koneen päälle ja nostin sen leualleni.

Ja páskat. Nyt se sitten sanoi itsensä irti. En enää ikinä, ikinä ostaisi paristokäyttöistä partakonetta. Viskasin vehkeen roskikseen hyödyttömänä ja ravasin takaisin huoneeni puolelle, pääni tuntui kiehuvan raivosta ja pystyin kuvittelemaan, että korvistani nousi tällä hetkellä melkoisia savupilviä, mustia kuin yö ja sakeita kuin muta. Leväytin vaatekaappini ovet auki ja kiskaisin puolet sen sisällöstä lattialle, pengoin hetken ja löysin kasasta vanhaksi menneet siniset farkut, valkoisen paidan, mustan sukkaparin ja jotkut bokserit, en jaksanut rekisteröidä niiden väriä mieleeni. Kiskoin ne nopeasti päälleni, nappasin housut ja sujautin jalkani niihin, napautin napin kiinni ja kiskoin vetoketjun ylös. Kiepautin jonkin vyön ympärilleni ja kiskoin paidan pään yli, istahdin lattialle istumaan ja tappelin hetken toisiinsa sokeutuneiden sukkien kanssa. Tungin ne jalkoihini ja ponnistauduin ylös, potkin vaatekasan ihan kaapin juurelle ja tartuin päähäni kaksin käsin. Minun teki yksinkertaisesti mieli repiä hiukset irti, mutta se ei tuntunut riittävältä, kun en saanut ajaa niitä lyhyitäkin nysiä pois, niin että luovutin ja haroin ne sekalaisesti taakse.
Pukkasin oven auki käyttäen voimaa siihen vähän turhan paljon, ja joudun tarttumaan kahvasta vetääkseni sen takaisin ennen kuin se pamahtaisi seinään ja herättäisi koko talon. Puuskahdin turhautuneena ja jätin oven auki, löntystin kiukkuisena alas portaita ja lysähdin nahkasohvalle makaamaan. Jalkani retkottivat mikä minnekin, kädet röhöttivät kattoon ja lattialle, pää makasi voimattomana käsinojalla. Minun olisi todellakin ollut parempi nukkua viime yönä enemmän kuin ne vajaat kuusi tuntia. Olin aivan varma, että päivän kuluessa muut saisivat kärsiä unettomuudestani.

Ärähdin itselleni niin lujaa kuin uskalsin, nousin seisomaan ja marssin vessaan. Läpsäytin valot päälle ja avasin ylimmän kaapin, jossa säilytettiin lääkkeitä. En ollut sortunut tällaiseen koskaan aikaisemmin, mutta nyt olisi todellakin viisaampaa olla muutama tunti taju kankaalla kuin räyhätä loppupäivä muille painajaisten takia. Nappasin yskänlääkettä sisältävän pullon käteeni ja lähdin keittiöön, nappasin tiskipöydältä jonkun vanhan lasin ja kaadoin noin yhden neljäsosan desistä nestettä sinne. Huokaisin alistuneesti, vein pullon takaisin vessaan ja palasin keittiöön. Nostin lasin nenäni eteen ja irvistin hajulle.
“Öitä sitten, páskiainen”, murahdin ja kippasin nesteen alas kurkustani. Minun teki mieli oksentaa, mutta pidin pintani, asetin lasin takaisin pöydälle ja laahustin olkkariin. Asetuin sohvalle takaisin makaamaan, otin mahdollisimman mukavan asennon niin että jalkani eivät sojottaneet ihan miten vaan käsinojan yli, nostin käteni niskan taa ja suljin silmät. Laskin puoliääneen takaperin sadasta yhteen, ja kun pääsin seitsemäänkymmeneen ja kolmeen, tunsin maailman kaatuvan ympäri ja vajoavani tajuttomuuteen.

***

“Mitäs se meiän Ruusunen täällä tekee?” kuulin huvittuneen äänen jostain korkeuksista. Ynähdin ja käänsin kylkeä, upotin pääni sohvan selkänojaan. Joku nauroi hiljaa ja ravisti minua olkapäästäni.
“Painu kuuseen”, mumisin ja tönäisin käden pois. Se palasi kuitenkin kohta takaisin, ja minut valtasi mieletön halu purra jotakin. Ihan mitä tahansa. Vaikka sitten jonkun sormet poikki, kunhan saisin nukkua rauhassa.
“Hei Bill, ootsä sairas vai miks sä makaat siinä?” levoton ääni kysyi jostakin päälakeni tienoilta. Ääni jonka olisin tunnistanut vaikka olisin ollut ympäripäissäni ja aineissa vielä päälle. Pakotin itseni kääntymään kasvot kattoon päin ja avaamaan silmät.
Gustav seisoskeli jalkopäässäni ja katseli minua lasiensa takaa miettiväisen oloisena. Hänellä oli kädet farkkujen taskuissa ja yllään tummansininen paita, joka mainosti jotain viime vuosisadalla pidettyä keikkaa. Hiukset olivat vähän sekaisen näköiset ja märät, ulkona varmaan satoi taas. Vaihteeksi.
Käänsin katseeni vasemmalle ja tuijotin Georgia, joka näytti samalta kuin aina. Hiukset riippuivat suorina olkapäiden yli, paita oli musta ja jalassa oli harmaat farkut. Silmät olivat hieman huvittuneet mutta samalla huolestuneet, enkä voinut olla ajattelematta sitä miltä näytin nyt ulkopuolisen silmissä.
Räpyttelin vielä vähän ja käänsin sitten kasvoni ylöspäin, koitin taivuttaa kaulaani mahdollisimman pitkäksi nähdäkseni Tomin, joka seisoi päätypuolessa. Vaikka hän oli nurinpäin tästä kulmasta katsottuna, hän näytti silti sellaiselta kuin yleensäkin. Ainakin ensisilmäyksellä. Löysät farkut, tumma säkkimäinen T-paita ja letit valumassa hartioille ohuina nauhoina. Mutta kasvot olivat vakavat, väsyneet, silmien alla oli pussit ja iho oli tavallista kalpeamman näköinen. Hän ei taatusti ollut nukkunut viime yönä yhtään.
“No?” veljeni kysyi kärsimättömänä. Katsoin häntä tajuamatta mitään, lääke ei oikein ollut vielä lakannut vaikuttamasta. Ajattelu oli vaikeaa, en saanut mistään kiinni kunnolla.
“Häh?” älähdin ja vääntäydyin istumaan. Se huimasi aika pahasti, ja painauduin selkänojaa vasten henkeäni haukkoen. Georgin katse tutki minua levottomana, ja Gustav liikahteli hieman.
“Nii että oletsä sairas vai mikä sul on?” Tom toisti kuulostaen äkäiseltä. Tsiisus, jos tästä pääsisin ylös juottaisin hänelle loput siitä yskänlääkkeestä.
“Väsytti vaan”, sanoin vähättelevästi. Ehkä nyt olisi parempi pysyä hiljaa pikku avustani nukahtamiseen, kukaan ei olisi ollut kovin iloinen jos olisi saanut tietää mitä olin tehnyt.

LUKU 12.

TOM

Katsoin pikkuveljeäni arvostelevasti. Vai että väsytti. Tuskin nyt sentään niin paljoa, että piti alakertaan raahautua nukkumaan, ja pelästyttää kuoliaaksi sillä ettei mistään kuulunut yhtään mitään. Olin ollut paniikin partaalla, kun olin havainnut hänen huoneensa tyhjäksi ja en ollut saanut vastausta hiljaiseen huutooni. Olin ravannut portaat alas kohtuuttoman äänekkäästi ja kirjaimellisesti törmännyt Georgiin ja Gustaviin, jotka olivat juuri astuneet sisään vara-avaimensa turvin. Helpotukseni oli ollut kerta kaikkiaan valtava, kun olin todennut Billin makaavan sohvalla kuorsaten kevyesti.
Ja nyt hän katseli siinä ympärilleen sen näköisenä kuin olisi ottanut jotakin aivan liian vahvaa. Silmät harittivat ja näyttivät hiukan sameilta, hengitys oli epätasaista ja muutenkin hän näytti huonolta. Istuin käsinojalle ja laskin käteni veljeni olalle.
“Mitä sä oikeen oot tehny et näytät tolta?” kysyin tiukasti. Bill katseli hetken meitä kaikkia ja räpytteli silmiään, hän ei varmasti ollut nyt ihan selvin päin.
“En mitään.”
Näin selkeästi että hän valehteli. Oikeastaan kuka tahansa olisi nähnyt sen, mies ei todellakaan ollut täysin selvä. Kumarruin häntä kohti ja tuijotin syvälle silmiin, Georg katseli vieressä levottomana ja näytti miettivän soittaako vai eikä soittaa kellekään. Itse olin huomattavasti enemmän soittamisen kannalla.
“Hei, ootko sä menny kännään tähän aikaan päivästä?” tivasin ja koitin haistaa, oliko Billin hengityksessä mitään ylimääräistä. Jotain siinä nyt oli, siitä olin aivan varma. Hieman imelä, makea maku, yököttävä suorastaan. Katsoin veljenäni toruvasti, ei hän ollut koskaan aikaisemmin näin aikaisin mennyt juomaan.
“Mitäh? En, en mä oo juonu”, Bill sanoi nopeasti. Liian nopeasti. Kohotin kulmiani ja vilkaisin Gustavia, joka seisoi parin metrin päässä ja tuijotti meitä kahta miettiväisenä.
“Käytsä kattoon onko se käyny juomassa jotain kaapista?” Viittaisin keittiöön ja siellä olevaan kaappiin, jossa säilytettiin viinoja ja muita väkijuomia. Gustav nyökkäsi ja käveli ripeästi keittiöön, kuulin hänen tutkivan kaapin sisältöä hiljaa kolisten. Käännyin takaisin Billiin.
“Mä en ole juonu”, Bill intti edelleen. Tuhahdin ärtyisenä, oli ärsyttävää kuunnella tuollaista kun selvästi näki ettei kaikki ollut kunnossa.
“No mitä sä sitten oot ottanu?” Ääneni oli kiukusta normaalia korkeampi, ja toivoin etten herättäisi Vanessaa sen vuoksi. Tyttö oli muutenkin kiukkuinen, ei auttanut suututtaa häntä entistä enempää aikaisella herätyksellä. Jos hän edes nukkui.
“Mä mitään ottanu”, Bill mumisi epäselvästi. Gustav asteli olkkariin pudistellen päätään.
“Ei tuolta ainakaan löytyny mitään, mikä ois ollu auki. Ja roskis on tyhjänä.”
Mulkoilin veljeeni vihaisena, en pystynyt sulattamaan sitä että hän selkeästi valehteli tilastaan päin naamaa. Georg nojautui eteenpäin ja näytti siltä, että oli saanut jotakin päähänsä.
“Tom, ehkä ois paras tarkistaa ettei se oo ottanu mitään lääkkeitä. Toi haju viittaa vähän siihen suuntaan.”

Bill vilkaisi miestä sen verran yllättyneenä, että ponkaisin pystyyn ja juoksin vessaan. Kiskaisin kaapin oven auki ja katselin hetken, kunnes huomasin yskänlääkettä sisältävän ruskealasisen pullon, joka oli selkeästi tyhjempi kuin mitä se oli ollut pari päivää sitten, kun olin tarkastanut lääkkeiden päiväyksiä. Nappasin pullon kouraani ja astelin takaisin olkkariin kiukkuisena, Billin tuijottaessa minua häpeissään.
“Mitä halvattua sää oot tehny?” sanoin ja koitin olla huutamatta. En voinut uskoa, että oma veljeni oli sortunut noin alas. Raivo sai minut vapisemaan, ja mietin mitä äiti olisi sanonut tässä asiassa. Olisimme kumpikin saaneet sellaisen saarnan, ettemme olisi ikinä unohtaneet sitä.
Bill pyöritteli silmiään ja lysähti makuulle. Hän mumisi taas jotain epäselvää, ja sulki silmänsä. Vedin syvään henkeä ja laskin pullon pöydälle, tönäisin Billin jalat alas sohvalta ja istuin niiden tilalle. Bill nosti jalkansa takaisin ylös, mutta piti ne koukussa eikä oikaissut ylitseni.
“Bill, vastaa.” Pakotin ääneni tasaiseksi, purren samalla huultani. Georg tutkiskeli yskänlääkkeen koostumusta, kulmat kurtussa ja itsekin melko kiukkuisen oloisena. Gustav katseli pulloa hänen olkansa yli ja näytti pettyneeltä.
“Vaan sen verran että lähti taju”, Bill ynisi huultensa raosta. Kiukku lehahti taas ylitseni ja minun teki mieli lyödä veljeäni suoraan naamaan.
“Vaan? Vaan! Oot sää menettäny järkes?” huudahdin ennen kuin pystyin hillitsemään itseäni. Yläkerrasta kuului tömähdys, Nessie taisi protestoida meteliämme. Billin silmät revähtivät auki ja ponnahti istumaan, vain vajotakseen huimauksen takia takaisin.
“Tom, mee kattoon sitä. Se voi taas tehä jotain tyhmää”, hän mumisi alistuneena, vaikuttaen enemmän kiukkuiselta itselleen kuin meille. Mulkoilin ääntä pari sekuntia, nousin ylös ja lähdin yläkertaan. Harpoin portaat kolme kerrallaan ja tönäisin tytön huoneen oven auki. Huone oli täysin pimeänä, verhot oli kiskottu kiinni ja kaikki valot sammuksissa.

“Nessie?” sanoin varovasti. Vastaukseksi sain vain pienen tuhahduksen, ja erotin kuinka tyttö veti peiton tiukemmin ylleen. Napsautin valot päälle, vain todetakseni että tyttö oli mennyt irrottamaan lampun katosta.
“Ness, älä ny jaksa. Me ei kumpikaan koiteta pakottaa tai kahlita sua tänne”, toistin lupauksemme ties kuinka monetta kertaa.
Vanessa pysyi hiljaa, ja käännyin kannoillani, vetäen oven perässäni liki kiinni. Jätin sen raolleen sen verran, että kuulisin paremmin mitä hän puuhaisi siellä, ja voisin edes hieman ennakoida jos hän tekisi jotain tyhmää.
Kun pääsin alas, Georg ja Gustav olivat siirtyneet keittiöön. He vilkaisivat minua nopeasti, ja Gustav viittasi minut luokseen.
“Se nukahti uudestaan, se aine vaikuttaa vieläkin”, mies sanoi ja viittasi veljeeni, joka nukkui taas sohvalla. Tuhahdin kiukkuisena ja avasin jääkaapin oven, nappasin sieltä omenan ja aloin pureskella siitä paloja. Georg istui pöydän ääreen ja jatkoi lääkepullon tutkimista, hän halusi näköjään tarkasti selvittää ettei ainesosista koituisi veljelleni haittaa.

Gustav tutkiskeli päivän lehteä, jonka oli tuonut tullessaan sisään, ainakin käsitin sen niin. Laitoin kahvinkeittimen käyntiin ja tartuin johonkin kaapissa olevaan keraamiseen mukiin, en jaksanut katsoa mikä se oli. Ja eihän meillä mitään lempimukeja tässä taloudessa ollut, jostain syystä tuppasimme hajottamaan kaikki astiat niin nopeasti ettei auttanut kiintyä mihinkään.
Haukotus vavisutti minua hetken. Kuten olin keskiyöllä ounastellutkin, en ollut nukkunut viime yönä silmällistäkään. Olin vain tuijottanut kattoa ja maannut paikallani, kuulostellen mitä muualla talossa tapahtui. Olin kuullut Billin pesevän kasvonsa, mutta suihkussa hän ei ilmeisesti ollut käynyt ennen kuin nukahti. Ja kun olin oikein kunnolla pinnistänyt, olin erottanut pienen nyyhkytyksen seinän takaa. Olin todellakin halunnut mennä katsomaan Nessietä, mutta tiesin ettei siitä olisi seurannut mitään hyvää, tyttö olisi vain kokenut olonsa entistä ahdistuneemmaksi.
Aamuyöstä olin vajonnut jonkinmoiseen horrokseen, en ollut enää rekisteröinyt ympäristöni tapahtumia millään aistillani. En ollut nukahtanut, mutta toisaalta en ollut ollut valveillakaan. Olin vain katsellut kuvia, jotka vilisivät silmieni ohi pyörryttävää vauhtia ja katosivat sitten, jättäen minut yksin tuijottamaan ja pelkäämään. Olin nähnyt kuinka Bill ja Nessie kumpikin putosivat alas, murskaantuivat kovaa maata vasten ja hävisivät sitten olemattomuuteen. Olin kurkottanut ottaakseni heistä kiinni, mutta sormeni olivat tavanneet vain tyhjyyttä, olemattomuutta. Lopulta olin jäänyt yksin tuijottamaan, kuinka kaikki ympäriltäni katosi ja jäin yksin olemaan olemassa olemattomassa. Tyhjyydessä, jossa ei ollut mitään. Ei happea, iloa, rakkautta, ei edes pohjatonta surua, jota minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tuntea. Vain tunteetonta ja olematonta tyhjyyttä.

Kahvinkeitin piippasi äänekkäästi, ja sai minut liki pudottamaan kupin käsistäni. Laskin sen nopeasti pöydälle ja kaadoin sen liki täyteen, en pysyisi pystyssä enää hetkeäkään ilman piristystä. Kuuma neste poltti kieltäni, saaden minut irvistämään hieman, mutten välittänyt siitä. Nojailin vain takanani seisovaan tiskipöytään ja pakotin nesteen alas kurkustani, muiden kahden tarkkaillessa vähän huolestuneen oloisina.
“Tom, onks kaikki ihan kunnossa?” Gustav kysyi ja kaatoi itselleen kahvia. Kohautin olkiani ja huokaisin.
“No, ei oikeen alkanu hyvin Nessien kanssa. Se ei suostu puhuun meille, pelkää meitä ja nyt se on räjähyspisteessä koska Bill ei antanu sen hypätä alas parvekkeelta viime yönä. Elikkä menee loistavasti”, irvistin turhautuneena. Georg ja Gustav katsoivat kumpikin minua järkyttyneinä, kumpikaan ei ollut tainnut odottaa että asiat olisivat heti alusta alkaen tällä mallilla.
“Likka pitää saada jonku puheille”, Georg sanoi ja laski pullon viimein käsistään näyttäen helpottuneelta. Sen sisältöön ei ilmeisesti kuulunut mitään, mistä olisi pysyvää haittaa veljelleni, ja se tieto rauhoitti minua hieman.
“Ei onnistu, se pelkää liikaa. Se ahistuis entistä enemmän ja sittenhän meillä menis lujaa, saatais joka toinen minuutti estää sitä tappamasta itteensä tavalla tai toisella”, sanoin alistuneena ja join kuppini tyhjäksi. Kuuma neste poltteli vatsaani, mutten välittänyt siitä.
“Mun pitää viedä sille jotain syömistä, se ei oo syöny kahteentoista tuntiin”, tokaisin ja aloin väkertää Vanessalle leipiä. Toivottavasti saisin hänet syömään edes ne.

LUKU 13.

VANESSA

Kun olin varma, että Tom oli mennyt, nostin peiton pois päältäni. Nousin varovasti istumaan ja kiersin käteni jalkojeni ympärille, koitin miettiä miten toimisin nyt. Olin ollut eilen aivan pois tolaltani, ja se oli nyt pilannut kaiken. Kaulitzeille oli aivan selvää, että tarkoitukseni oli tappaa itseni, enkä enää saisi suunnitelmiani toteutettua aivan helposti.
Löin nyrkkini patjaa vasten raivoissani. Miten olin saattanut olla niin aivoton, että olin mennyt kertomaan Billille mitä aioin? Kaiken sen jälkeen, mitä olin kokenut menin kertomaan tunteistani jollekin täysin tuntemattomalle äijälle, antanut hänelle mahdollisuuden estää minut? Ja hänen reaktionsa. Olin luullut saaneeni hänet paikoilleen, olin luullut että pääsisin pakoon, mutta ei. Hän oli toennut sanoistani aivan liian nopeasti, hän oli saanut minusta kiinni. Ja hän oli tullut aivan liian lähelle.
Vavahdin muiston tulvahtaessa mieleeni. Bill oli kietonut kätensä vyötärölleni tiukasti, puristanut itseään vasten ja vaikuttanut siltä, kuin olisi todella halunnut jotakin. Halunnut sellaista mitä en ikimaailmassa menisi antamaan… Ihan kuin Karl oli tehnyt. Hänen otteensa tosin oli ollut kovempi, se oli todella sattunut. Pelko puristi rintaani ja huuto tukahtui kurkkuuni, kun muistot kävivät liian eläviksi, kuin olisin joutunut kokemaan ne uudestaan.

Vedin lakanan kasvoilleni ja upotin ne siihen, en halunnut ilmoittaa oloani kellekään juuri nyt. Vedin syvään henkeä ja koitin terästää kuuloani, kuulin selvästi miesten puhuvan alakerrassa. Ja sydämeni tuntui pysähtyvän, kun tajusin että ääniä oli kolme. Ja kaksi niistä oli minulle täysin tuntematonta.
“Tom, onks kaikki ihan kunnossa?” joku kysyi. Ääni oli matala, hiljainen mutta kuulosti huolestuneelta. Se kuulosti hyväntahtoiselta, mutta ehkä se johtui vain asiayhteydestä.
“No, ei oikeen alkanu hyvin Nessien kanssa. Se ei suostu puhuun meille, pelkää meitä ja nyt se on räjähyspisteessä koska Bill ei antanu sen hypätä alas parvekkeelta viime yönä. Elikkä menee loistavasti”, kuulin Tomin sanovan. Pieni hymy levisi kasvoilleni, kun erotin selkeän alistuneen sävyn miehen äänestä. Ja tuntui hauskalta kuulla, että minun uskottiin olevan räjähdyspisteessä. En tietenkään ollut, silloin kun minä olin räjähdyspisteessä koko maailma kärsi siitä. Ja ne kohtaukset olivat harvinaisia, en edes muistanut milloin viimeisin oli ollut. Mutta sen muistin, että sen jälkeen minut oli kierretty kaukaa monta päivää, ketään ei ollut huvittanut tulla lähelle kuuntelemaan raivoamistani ja riskeeraamaan kehoaan tavaroille, joita olin heitellyt umpimähkään. Vilkaisin nopeasti kattoon, ja pienen ovelta tulevan valonsäteen turvin erotin kohdan, jossa lampun pitäisi olla. Eipä ollut enää, nyt se makasi nurkassa odottamassa että saisin kohtauksen ja alkaisin pomppia sen päällä.
“Likka pitää saada jonku puheille”, kolmas ääni sanoi. Se havahdutti minut mietteistäni, sai taas arvioimaan äänen omistajan luonnetta. Tämä ääni kuulosti ihan luotettavalta, vähän samanlaiselta kuin tohtori Göringin ääni oli kuulostanut, mutta puhuja oli selvästi nuorempi ja ääni ei ollut niin syvä ja karhea. Se toi Karlin mieleeni, ja hetken jo näin silmissäni kuinka mies juoksi portaat ylös ja sai minut käsiinsä. Vavahdin pelästyneenä ja käperryin pieneksi kasaksi, vaikka äskeinen näkyni oli ollut vain kuvitelmaa se oli ollut liian todenoloinen.
Painoin pääni tyynyille ja suljin silmäni, koitin rauhoittaa itseni. Alhaalta kuului vielä puhetta, mutten jaksanut kuunnella sitä tarkasti. Unohduin siihen paikalleni makaamaan miettimään, kun kuulin hiljaiset askeleet portaissa. Kiskoin peiton välittömästi tiukemmin ylleni ja käperryin tiukasti kasaan, käänsin kylkeä ja jäin tuijottamaan ikkunaa, jonka olin peittänyt verholla heti herättyäni. En halunnut nähdä ulkomaailmaa, kun en itse päässyt sinne lopettamaan päiviäni.

“Nessie? Mä toin sulle syömistä, aattelin et sul on varmaan aika kova nälkä”, ääni sanoi varovasti ovelta. Tunnistin puhujan Tomiksi, enkä vastannut mitään. Askeleet lähenivät hitaasti, ja kohta tunsin patjan painuvan hieman kun mies istui sille.
“Kuule, puhuisit ny jotakin. Me aatellaan oikeesti vaan sun parastas”, Tom sanoi hiljaa. Irvistin itsekseni, ja hillitsin haluni potkaista miestä. Todellakin ajattelette parastani, mutta hiivatti, voisitte antaa olla. Antaa maailman viedä minut ennen kuin joutuisin takaisin hêlvettiini.
Tom odotteli hiljaa pitkään, hän ilmeisesti tosissaan uskoi että minä suostuisin puhumaan. Turha luulohan se oli, minä en suostuisi puhumaan kellekään päiväkausiin. Vaikka kuinka yritettäisiin. Lopulta hän vaikutti luovuttavan, sillä patja nousi ylöspäin ja kuulin pari hiljaista askelta.
“Mä jätän nää tähän”, Tom sanoi vaisusti, kuulin hänen laskevan jotain lipastolle, joka oli ikkunan alla. Varoin tarkasti liikahtamasta yhtään, ennen kuin olin aivan varma siitä että mies oli poistunut huoneesta. Kuulin oven sulkeutuvan hiljaa, ei täysin mutta sen verran, että se näytti olevan kiinni. Kohta hiljaiset askeleet loittonivat, lähtivät alas portaita. Huokaisin ja nousin ylös peiton alta.

Minulla todellakin oli nälkä. Mahani oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt koko aamun hiljaa, mutta nyt se alkoi protestoida syömättömyyttäni äänekkäästi. Painoin käteni sille ja käperryin kokoon, en halunnut kenenkään kuulevan miten nälkäinen oli. Ja kun Bill ei kerran ollut osallistunut keskusteluun alhaalla, hän saattoi olla viereisessä huoneessa, ehkä hereilläkin.
Nousin varovasti seisomaan, kokeillen kestivätkö jalkani. Verensokerini oli aika alhainen, mutta ei vielä pahassa jamassa. Kävelin ikkunan luo siinä hämärässä valossa joka ikkunaverhojen lävitse pääsi ja istahdin laudan päälle, katselin miettiväisenä Tomin tuomaa ruokaa. Leipiä täytettynä juustolla, kurkulla, tomaatilla ja lihaleikkeillä, omena ja vettä. Mahani kurisi odottavaisena, vaatien minua ottamaan jotain käsiini ja syömään. Otin omenan ja pyörittelin sitä sormenpäilläni, katselin lattiaa miettiväisenä.
Minun oli aivan järkyttävä nälkä, mutta toisaalta, jos en söisi olisi mahdollisuus kuolla ihan vain ravinnon puutteeseen. Helppoahan se ei olisi, koska olin tottunut elämään vähällä, mutta se olisi helpoin keino tällä hetkellä, kun en päässyt ulos tämän talon seinien sisältä. Ja jos koittaisin hakata itseni jollakin henkihieveriin, se kuultaisiin varmasti. Laskin omenan lautaselle takaisin hymyillen tyytyväisenä, ainakin tekisin parhaani ollakseni syömättä yhtään mitään. Kunhan saisin vain vatsani pysymään tarpeeksi hiljaa.

Mutta nyt halusin kyllä ehdottomasti vaihtaa vaatteita. Oloni tuntui inhottavan likaiselta, tai oikeastaan vaatteet tuntuivat. Billin otteilla saattoi olla siihen osansa, minua tuppasi aina yököttää käyttää vaatteita jotka olivat olleet ylläni kun joku piti minusta kiinni väkivalloin. Kävelin ikkunan toiseen päähän ja avasin verhoja sen verran, että näin kunnolla eteeni. Vedin vaatekaapin ovet auki ja huokaisin alistuneena, vaatevalikoima oli edelleen yhtä toivoton kuin viime iltanakin. Irvistin ottaessani mustan pitkähihaisen ja mustat farkut, alusvaatteet ja sukat, mutta nyt ei voinut mitään. Pujahdin vessaan pukemaan, ei sitä voinut olla varma ettei kukaan tunkisi sisään kun olin puolialasti.
Vedin vaatteet ylleni nopeasti ja jätin samaan kasaan eilisten kanssa, en todellakaan antaisin jätkien viedä vaatteitani pyykkiin. Jos olisi pakko, pesisin ja kuivattaisin ne itse. Astelin takaisin huoneeni puolelle ja tartuin harjaan, joka lojui nurkassa takkuisten irtohiusten peitossa. Revin ne irti myhäillen itsekseni, olin jostain syystä vain tavattoman iloinen asioiden saamasta käänteestä, joka takasi minun tilani huononevan varmasti. Selvitin sekalaiset takut mahdollisimman nopeasti ja letitin hiukset niskaan neljäosaiseksi palmikoksi, se vei ajatukseni itseensä pitkäksi aikaa ja sai näin ajan suhahtamaan nopeasti ohi. En ollut ihan mestari neljäosaisessa letissä, mutta olin opetellut sen niinä pitkinä iltoina, joina minun oli ollut pakko istua aloillani ja odottaa että minut tultaisiin hakemaan sulhastani varten. Entistä sulhastasi, muistutti pieni, määräilevä ääni päässäni. Tiuskaisin sen olemaan hiljaa ja solmin letin ponnarilla kiinni. Avasin verhot kokonaan ja päästin valon leviämään huoneeseen.

Nyt pitäisi keksiä lisää tapoja kuluttaa aikaa. Alas en menisi, ja tästä huoneesta en poistuisi edes aulaan. Ja kuitenkin jos hieman edes raottaisin ovea, kaikki olisivat kimpussani ja estäisivät liikkumasta, peläten että yrittäisin taas hypätä parvekkeelta. Tomppelit, eivätkö he tajunneet että olisi ääliömäistä yrittää samaa keinoa kahdesti peräkkäin? Huokaisin ja kiipesin sängylle, kurkottelin katonreunaa kiertävää hyllykköä miettien mitä ottaisin. Muutamia lehtiä ja kirjoja, lähinnä jotain musiikki- ja aikakauslehtiä, ja kirjat eivät olleet kovinkaan innostavan näköisiä. Otin kuitenkin lopulta yhden niistä, sen mikä vaikutti paksuimmalta, pudottauduin istualleni ja painoin pääni seinää vasten. Leväytin kirjan auki ja aloin lukea rivejä hitaasti, koittaen opetella jokaisen niistä ulkoa. Tiesin sen olevan mahdotonta, mutta ainakin se pitäisi mieleni kiireisenä enkä ehtisi ajatella syömistä ollenkaan. Kurkkua kuivasi inhottavasti, mutta purin huulta ja pakotin katseeni liukumaan rivejä pitkin tasaiseen tahtiin säälimättömänä.

LUKU 14.

BILL

Keittiöstä kuului puhetta, kun havahduin viimein levottomasta mutta kohtuullisen tasaisesta unestani. Silmät tuntuivat edelleen vastahakoisilta heräämään, mutta pakotin ne auki ja haukottelin pitkään. Venytin jalkojani niin pitkiksi kuin pystyin ja kokeilin otsaani, joka tuntui oudon viileältä. Kai minä olin vain nukkunut niin liikkumatta, että lämpö oli nollilla. Tai niin alhaalla kuin ihmisellä voi lämpö olla.
Vääntäydyin istualleni varovasti, odottaen että huimaus iskisi taas. Se kuitenkin pysyi poissa ja tyytyväisenä huokaisten uskaltauduin seisomaan. Jalat tuntuivat hieman huterilta, mutta kai se kuului asiaan. Kävelin varovasti keittiöön, valmistautuen vastaanottamaan saarnan apukeinoistani nukahtamiseen.
Kuten olin odottanutkin, Tom tuijotti minua kiukkuisena heti kun astuin keittiöön. Georg vaikutti lähinnä vakavalta ja pettyneeltä, Gustav taas säälivältä. Kaikkien katse seurasi tarkasti, kun nappasin kaapista vesilasin ja täytin sen kylmimmällä vedellä mitä vain sain hanasta tulemaan, nostin sen huulilleni ja join pienen kulauksen. Koitin olla välittämättä herkeämättömästä tuijotuksesta, kun istahdin tiskipöydälle puristaen lasia kaksin käsin.
“Sori jätkät, mulla meni vähän överiks”, sanoin hiljaa, nostamatta katsettani lasissa väreilevästä vedestä. Kukaan ei sanonut mitään, mutten uskaltanut nostaa katsettani ylös, tai rikkoa hiljaisuutta. Tutkin vain veden pintaväreilyä ja koitin löytää siitä säännöllisyyttä, mikä tietenkin oli mahdotonta. En edelleenkään osannut, enkä voinut kahlita vettä tahtoni mukaan. Se halusi olla vapaa, irti kaikesta mikä halusi vangita sen.

“Paljon sä oikeen otit tätä?” Georg kysyi lopulta ja nyökäytti päätään kohti pulloa, joka seisoskeli pöydällä kuin tatti, ihan kuin olisi naureskellut tilanteelle. Ravistin päätäni järkyttyneenä, naureskeli? Hiivatti, nyt oli pää pahasti sekaisin. Oli kyllä viimeinen kerta kun turvauduin lääkkeisiin tässä asiassa, jos pullot kerran alkoivat nauraa.
“Ömh… Neljäsosadesin”, sanoin kun huomasin muiden tuijottavan minua epäuskoisesti. Ehkä olisi parempi olla näyttämättä minkäänlaisia sekaannuksen merkkejä muiden edessä.
“Etkä mitään muuta?” Georg jatkoi vielä. Pudistin päätäni ja uskaltauduin hieman hymyilemään.
“En mä niin aivoton oo, että alkaisin sekottaa niitä keskenään.”
“Tarpeeks aivoton kuitenkin”, Tom nurisi ja käänsi katseensa ulos ikkunasta. Minulle tulisi olemaan melkoinen homma koittaa lepyttää veljeni, sen verran kiukkuiselta hän nyt vaikutti. Kyllä minä siitä ajan kanssa selviäisin, mutta nyt olisi ehkä viisaampaa pitää yllä pientä etäisyyttä ja antaa hänen rauhoittua ennen kuin alkaisin sovitella tapahtunutta.

Tom kuului mumisevan itsekseen jotain manauksia, ja erotin nimeni muminan seasta vähän turhankin monta kertaa. Samassa päähäni välähti ajatus, ja ynähdin hieman ennen kuin ehdin hillitä itseni. Kaikkien kolmen katseet lennähtivät takaisin minuun, ja Tom näytti nyt hätääntyneeltä enemmän kuin vihaiselta.
“Kerroit sä äitille?” kysyin nopeasti, liki purin kieleeni siinä välillä. Tom murahti kiukkuisena, kääntyi taas ikkunaan päin ja jatkoi entistä ärtyneemmäksi muuttunutta manailuaan. Katsoin muita kahta avuttomana, ja Gustav pudisti päätään pienesti. Huokaisin helpottuneena ja join lasini tyhjäksi, vesi ei enää ollut ihan niin kylmää kuin aluksi mutta sai silti pienet vilunväristykset kulkemaan selkääni pitkin.
“Sun ois varmaan parasta mennä pyytään Nessieltä anteeks sitä eilistä”, Tom sanoi hiljaa. Georg ja Gustav vilkaisivat vuoronperään meitä kumpaakin, kun laskin lasin pöydälle ja lähdin yläkertaan.
“Äläkä ny jumaliste sitte pelästytä sitä”, kuulin veljeni vielä sanovan perääni, ennen kuin astuin viimeisen portaan ylös ja menin varovasti Vanessan huoneen ovelle. Koputin pienesti ennen kuin astuin sisään, ja katselin hetken ympärilleni.

Nessie tuijotti minua arvostelevasti toinen kulma ylhäällä kirjansa takaa. Hänen oikea jalkansa lojui sängyllä suorana, toinen taas oli koukussa ja tuki kirjaa hieman takaapäin. Kädet lepäsivät kirjan alareunan päällä, ainakin käsitin niiden olevan niin. Tytöllä oli yllään vain mustaa, paita, farkut ja sukat olivat kaikki sysimustia. Hiukset olivat toisella olalla, laskeutuivat sitä pitkin mutkikkaan näköisenä pitkänä lettinä. Poskessa oleva mustelma helotti nyt punaisena, ja näytti aika karmivalta. Saatoin vain kuvitella, miltä hänen muu kroppansa näytti.
Katseeni eksyi lautaseen, joka lojui ikkunalaudalla koskemattomana. Kummastelin sitä hetken ennen kuin käännyin taas Nessiä kohti.
“Mä haluun vaan pyytää anteeks sitä eilistä”, sanoin hiljaa, katsoen tyttöä silmiin. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat takaisin kiukkuisina, ja otsa oli hienoisessa kiukkuisessa rypyssä. Huokaisin ja astelin sängyn laidalle istumaan, tyttö veti jalkansa välittömästi koukkuun kauemmas läheltäni.
“En mä tarkottanu loukata sua mitenkään. Mä vaan pelästyin kuoliaaks, mä en halunnut uskoa että sä oikeesti aattelet noin”, selitin varovasti ja laskin kämmeneni peiton päälle. Vanessa tuijotti minua edelleen, ja olin näkevinäni pienen itsetyytyväisen hymyn käväisevän hänen kasvoillaan. En kuitenkaan luottanut näkemääni, mistä sen tiesi kuinka pahasti aivoni edelleen olivat tokkurassa.
“Jos kuule koitettais alkaa alusta, edes yritettäisiin tulla toimeen. Me ei nyt kuitenkaan voida päästää sua pois, sen sä kai ymmärrät helposti. Ja pakko sanoo, sä joutuisit melkoiseen liemeen jos joutuisit nyt laitokseen tästä hyvästä”, jatkoin koittaen tavoitella hieman voimakkaampaa sävyä. Olin varma siitä, että Ness asuisi mieluummin täällä kuin missään laitoksessa, jossa hänet oltaisiin pakotettu testeihin ja puhumaan olostaan. Näin hänen katseestaan tytön ajattelevan samalla tavalla, ja se levitti pientä huojennusta sisälleni.

Istuin siinä parisen minuuttia, odottaen että tyttö vastaisi jotenkin. Hän kuitenkin vain jatkoi tuijotustaan, otsa rypyssä ja silmät kirkkaina. Lopulta huokaisin, nousin pystyyn ja kävelin ovelle hitaasti takaperin.
“No, öh… Koita syödä jotakin, mä en oikeen usko et Tom kattoo tota hyvällä”, sanoin ja viittasin ikkunalaudalla odottavaan lautaseen. Ness vain tuhahti ja keskitti huomionsa takaisin kirjaansa, kuin minua ei olisi ollutkaan. Jätin oven hieman raolleen, vaikka olin kyllä varma että se ärsyttäisi häntä entistä enemmän, ja lähdin takaisin alakertaan.
Muut olivat siirtyneet olkkariin ja katselivat nyt telkkarista uutisia. Kaikkien katse ponkaisi minuun kun astuin viimeiset askelmat alas ja kävelin heidän luokseen kädet taskuissa, huultani purren.
“No?” Tom kysyi malttamattomana. Istuin toiselle sohvalle Gustavin viereen ja katsoin hetken käsiäni ennen kuin vastasin.
“Murjottaa. Eikä näytä suostuvan syömään.”
Tom näytti liikahtavan kiukkuisena muttei tehnyt muuta elettä noustakseen. Gustav katseli meitä kaikkia ajatuksissaan ja Georg näytti laskeskelevan jotain mielessään. Käänsin katseeni ruutuun ja koitin keskittyä uutisia lukevaan naiseen, jolla oli ruskeat hiukset tiukalla nutturalla niskassa, vahvan näköiset mattapintaiset meikit ja punainen jakkupuku. Hän luki tiuhaan tahtiin papereitaan ja hymyili koko ajan ällöttävän mielistelevästi, kuin kaikki olisi ollut hyvin vaikka hän puhui kuinka huonoista asioista tahansa. En jaksanut kuunnella tarkkaan, ennen kuin nainen alkoi kertoa jostain kadonneesta nuoresta naisesta.

“Yhdeksän päivää sitten Berliinin lähistöllä, kaupungin pohjoisosassa on kadonnut yhdeksäntoistavuotias nainen nimeltään Vanessa Engel. Naisella on pitkät punaiset hiukset, kalpea iho ja vihreät silmät, hän on hoikka ja noin sataseitsemänkymmentä senttiä pitkä. Vanessa katosi häistään, hänen nähtiin juoksevan ulos kirkosta ja sen jälkeen naisesta ei ole mitään tietoja. Vanessan sulhanen Karl Eugen toivoo pikaista tietoa kadonneesta morsiamestaan, ja ottaa vastaan kaikenlaisen tiedon tämän olinpaikasta. Ratkaisevan vihjeen antaneelle on luvassa muutaman tuhannen palkkio.”
Tuijotin ruutua silmät selällään. Nainen vain hymyili taas ja antoi vuoron sääennustajalle, joka asteli ruutuun hymyillen ällösti. Tuijotin telkkaria vielä hetken, ennen kuin se napsahti kiinni. Käännähdin katsomaan taakseni Tomia, joka tuijotti ruutua vähintäänkin yhtä järkyttyneenä kaukosäädin kädessään.
“Jätkät, mikä teille oikeen tuli?” Georg kysyi hämmentyneenä. Gustav katsoi meitä kulmat kurtussa, tajuamatta yhtään mitään. Tom pysyi hiljaa, hän vain puristi säädintä kädessään ja puri huultaan.
“Toi on Nessie”, sopersin epäselvästi, hyvä kun edes itse sain siitä selvää. Muutkaan eivät näyttäneet heti ymmärtävän puhettani, mutta kohta jonkinasteinen ymmärrys löysi tiensä perille.
“Siis tää tyttö jonka te ootte ottaneet luoksenne on toi Engel?” Gustav kysyi. Nyökkäsin ja yskäisin hieman, kurkku tuntui yhtäkkiä ihan kuivalta.
“Bill, tuu. Meiän on pakko puhuu sille”, Tom sanoi ääni vakavana ja nousi ylös. Ponkaisin pystyyn, viittaisin Gustavin ja Georgin odottamaan meitä täällä alhaalla ja lähdin yläkertaan veljeni perässä. Meidän todellakin olisi pakko puhua Nessin kanssa.

LUKU 15.

VANESSA

Tosiasia oli niin, että en ollut keskittynyt lukemaani pätkän vertaakaan. Koko tämän ajan, kun olin näyttänyt lukevan kirjaa, joka nyt makasi edessäni auki siltä kohdalta johon olin keskeyttänyt, olin urkiskellut itseäni sisältäpäin. Olin koittanut ymmärtää itseäni, koittanut saada selvää siitä miksi olin tällainen, miksi en voinut olla erilainen. Lopulta olin tuskastunut tähän noidankehään, joka kiersi koko ajan sitä rataa että olin jumissa itseni kanssa, ja alkanut tunnustella mitkä paikat yhä olivat kipeitä. Kumpikin olka oli vähän herkkänä, samaten kyynärpäät ja polvet, pohkeet ja kämmenet, mutta muuten niissä ei ollut mitään vikaa. Selkään sattui jos venytin itseäni liikaa, eihän se nyt mikään ihme ollut kun kerran olin lentänyt monta metriä. Kumpaakin kylkeä aristi, mutta muuten kaikki vaikutti olevan erinomaisessa kunnossa.
Lukuun ottamatta vatsaani. Siihen sattui koko ajan, olin sattunut joka päivä sen jälkeen kun olin herännyt sairaalassa, ja minulla oli melko huono olokin. Muutaman kerran olin jo ollut valmis juoksemaan vessaan oksentamaan, mutta mitään ei ollut ollut tulossa ylös, vaikka tuntuikin siltä. Oksentamattomuus ja huono olo yhdessä saivat minut entistä kiukkuisemmaksi, ja antoivat pontta päätökselleni olla syömättä mitään kunnes olisi liian myöhäistä. Nyt minä siis vain istuin kädet puuskassa sängyllä ja mulkoilin seiniä kiukkuisena.
Ja sitten kuulin kuinka epämääräiset äänet alakerrassa hiljenivät ja askeleet tulivat yläkertaan. Rentoutin kasvoni välittömästi vähän vähemmän vihaiseen ilmeeseen ja vedin syvään henkeä, löysäsin käsieni puristusta rintaani vasten ja hellitin jalkani, joita olin jännittänyt huomaamattani niin että ne tärisivät. Koitin vielä tyhjentää mieleni, ennen kuin kaksi miestä astui sisään.

Vaistosin jonkin olevan pielessä heti kun näin kaksosten ilmeet. Huolestuneet, yllättyneet, ja samalla vielä vähän pelottavan oloiset kasvot, joiden silmät katsoivat minua kovina, ruskeina nappeina. En tajunnut mitä katseet tarkoittivat, ja se pelotti minua entistä enemmän. Vedin jalat tiukasti rintaani vasten ja kiedoin vielä käteni ympärille, mutta olin koko ajan valmiina puolustamaan itseäni. Muistelin pikkuhiljaa, mitä olin oppinut niistä lukemattomista itämaisista kamppailuleffoista, joita olin katsonut joskus kun Karl oli ollut niistä kiinnostunut. En ollut ollut niin kiinnostunut leffojen juonista, olin keskittänyt huomioni taisteluliikkeisiin, aavistaen että voisin joskus tarvita niitä. Tosin, mitä hyötyä niistä olisi kahta minua päätä pidempää ja ehdottomasti vahvempaa miestä vastaan, kun alakerrassa taisi olla vielä kaksi lisää?
Kun toivuin ensijärkytyksestäni, aloin katsella tulijoiden olemusta tarkemmin. Kumpikin näytti väsyneeltä, ja Bill näytti oikeastaan siltä että oli sekaisin. Ihan kuin aikaisemmin huoneessani käydessään, olin jo silloin uumoillut että hän oli ottanut jotain. Olin tietysti pelästynyt sitä julmetusti, tiesin että miestä vahvempaa ottaneet saattoivat tehdä asioita joita ei aina osannut edes kuvitella. Tom näytti kuitenkin hieman luotettavammalta, vähän kuin siltä että puolustaisi minua ainakin vähän jos hänen veljensä kävisi kimppuuni jotenkin. Ellei hän sitten itse halunnut minusta jotakin.

“Sä oot siis paennut häistäs”, Tom sanoi ja istui sängyn päätyyn Billin kiertäessä sen toiselle puolelle istumaan. Säpsähdin ja tuijotin miehiä järkyttyneenä, mistä helvatusta he nyt sen olivat penkoneet tietoonsa? En kai ollut puhunut unissani, tiesin sen olevan mahdollista kun olin jotenkin kiukkuinen tai surullinen. Jos nyt olin mennyt puhumaan, Kaulitzit saattoivat tietää aivan liian paljon että voisin enää huoletta olla heidän kanssaan samassa tilassa…
“Mistä sä sen oot päähäs saanu?” sanoin koittaen kuulostaa siltä kuin koko ajatus olisi ollut naurettava, että se oli pelkkää satua. Kuulin ominkin korvin, että yritykseni oli surkean läpinäkyvä, ja purin hermostuksissani huultani.
“Nessie, sun miehes on tehny rikosilmotuksen. Se etsii sua, vai eikö Karl Eugen ole sulle tuttu nimi?” Bill kysyi kohottaen oikeaa kulmaansa, niin että kulmalävistys välkähti valon osuessa siihen otsahiusten läpi. Kavahdin taaksepäin järkyttyneenä, hän oli siis viimein aloittanut laajennetut etsinnät vuokseni. Tiesin, että Karl otti poliisin avukseen vain silloin kun ei omin voimin voinut löytää kohdettaan, ja janosi tätä itselleen kiivaasti.
“Taitaa siis olla”, Tom arveli ja nojautui lähemmäs. Hän katsoi minua vaativana, pyytäen selitystä. Sydämeni hakkasi kiivaasti rintaani vasten ja tuntui haluavan juosta karkuun, mutta en saanut ruumistani liikkumaan. Ihan kuin minut olisi naulittu tähän kiinni. Jostain syystä en enää pelännyt sitä että miehet olivat niin lähellä, nyt pelkäsin sitä että joutuisin kertomaan heille jotakin.

“Mä en voi kertoo”, sopersin hiljaa. Keuhkot tuntuivat pakahtuvan, mutta pakotin hapen kulkemaan sisään ja ulos tasaisesti, nyt ei ollut varaa pyörtyä.
“Nessie, jos se etsii sua sen täytyy saada tietää missä sä oot. Haluutko sä soittaa itte vai soitetaanko me?” Bill kysyi ja otti kännykkänsä esiin housujensa taskusta.
“Älä! Se ei saa tietää musta mitään!” parkaisin ja värähdin tahottomasti. Kumpikin miehistä katsoi minua kummastuneena, mutta ainakin Bill laittoi kännykkänsä takaisin housuntaskuun. Luojalle kiitos siitä.
“Ness, mitä tää on?” Bill kysyi tiukasti. Purin huultani sisäpuolelta, ja maistoin veren kun hammas läpäisi ihon. Painoin kielen haavaa vasten ja koitin estää verta kulkeutumasta nieluun, se saisi minut vain oksentamaan. Ja nyt en kyllä oksentaisi, en enää.
“Mä en voi kertoo. Oikeesti, tää asia ei kuulu kellekään”, sanoin hiljaa, puhuen hieman vaivalloisesti kieleni takia. Keskityin pitämään suun kiinni, niin ettei veri pääsisi ulos. Varmaan vain pelästyttäisin kummankin edessäni istuvan henkilön kuoliaaksi sillä, he kuitenkin luulisivat minun saaneen jonkin kohtauksen.
“Hei, me nähään et kaikki ei oo kunnossa. Ja kai sun miehes ny pitää saada tietää että sä oot kunnossa?” Tom sanoi matalasti. Hänen ruskeat silmänsä tuijottivat minua rävähtämättä, ahdistavalla tavalla. Tai se olisi ahdistanut jos olisin vielä pelännyt sitä.
“Ei, se ei saa tietää mitään ennen ku on liian myöhästä”, sanoin napakasti, unohtaen painaa kieltä huulta vasten. Napsautin huuleni yhteen ja painoin kielen tiukasti vuotokohtaan, toivoen että kumpikaan ei ollut huomannut verta. Nyt minun oli pakko nielaista, ja irvistin hienoisesti maistaessani kurkkua alas työntyvän veren.
“Nessie, ei. Sä et tee sitä, mä selitin sen sulle jo eilen”, Bill ärähti selkeästi tahtomattaan. Hän mulkoili minua vimmatusti ennen kuin tajusi mitä teki, ja hänen katseensa suli anteeksipyytäväksi yhtä nopeasti kuin oli muuttunut kiukkuiseksikin. En vastannut katseeseen mitenkään, huusin vain mielessäni ääneni käheäksi.

“Sä et siis halua ottaa yhteyttää miehees?” Tom johdatteli keskustelun takaisin asiaan. Nyökkäsin ja puristin kädet vaivihkaa tiukemmin ympärilleni, vatsaan sattui julmetusti.
“Se ei ole mulle enää mitään, ei ole koskaan ollutkaan”, sanoin vastahakoisesti. Tunsin verenvuodon lakkaavan pikkuhiljaa, ja uskaltauduin jo puhumaan kunnolla. Jos olisi pakko.
“Mitä sä oikeen tarkotat?” Bill kysyi aidosti uteliaana, se paistoi kirkkaana esiin miehen kasvoista. Puristin huuleni tiukasti yhteen ja pudistin päätäni, en sanoisi enää yhtään ainutta sanaa.
“Ness, selitys tai mä soitan”, Bill vaati ja asetti kätensä taskulleen. Sähähdin kiukkuisena ja mulkoilin häntä, ei hän voinut oikeasti vajota noin alas minun taivuttelemisessani.
“Mä oon samaa mieltä. Sä et jätä meille oikeen muita vaihtoehtoja”, Tom myötäili veljeään, mutta ei näyttänyt haluavan suoranaisesti pakottaa minua kertomaan mitään. Tuijotin kumpaakin miestä pitkään, ennen kuin luovutin. En pääsisi tilanteesta pois kuin enää sillä yhdellä, vastenmielisellä keinolla, jota olin niin koittanut välttää.
“Oke, mä kerron sen mikä teille oikeesti on tarpeen. En yhtään enempää, ja sitten te ette soita sille sontakasalla missään tilanteessa, mistään syystä. Onko selvä?” Halusin kummankin todella vannovan pitävänsä lupauksen, ennen kuin kertoisin yhtään mitään. Astelin jo liian pitkällä veitsen terällä, paluu olisi liian vaikeaa, ja terä saattoi heilahtaa milloin tahansa ja viedä henkeni sen siliän tien.
Kumpikin Kaulitz lupasi, tarkemmin vannoi pitävänsä sanansa, pysyvänsä hiljaa tapahtui mitä tahansa. En kyllä edelleenkään luottanut kumpaankaan täysin, mutta huultani purren kerroin mitä voin.

“Kun mun vanhemmat kuoli, mun äitipuoli halus päästä musta eroon. Se pääty naittamaan mut Karlille, järjesti sen kun olin kuustoista. Nyt sitten mä jouduin asteleen alttarille, tahdostani riippumatta, mutta mä pakenin ratkaisevalla hetkellä. Juoksin metsään, eksyin sinne vähän ja päädyin sille halvatun moottoritielle, missä te ette sitten millään viittineet ajaa edes vähän nopeempaa. Joten nyt mä olen pulassa niin kauan kuin elän, ja ainoo keino selvitä on hoitaa itteni rajan toiselle puolen”, selostin pikaisesti. Katselin miesten ilmeitä, kumpikin näytti kerta kaikkiaan yllätetyltä. Tomia taisi etoa sanani ylitse ajamisesta, ja Bill nyt vaikutti olevan yhtä lailla tolaltaan kuin eilisiltanakin. Kunpa hän vain pysyisi tällä kertaa kaukana, nyt minä todenteolla tappelisin vastaan, purisin, löisin ja potkisin kaikkialle minne vain pystyin. Tyrmistyin huomatessani ajattelevani, miten kaksoset reagoisivat iskuun vyön alle. Olin mennyt ehkä hieman liian pitkälle kuvitelmissani, ja ravistin mietteet nopeasti pois päästäni, keskittyäkseni taas nykyhetkeen.
“Mut mitä sä-”, Bill aloitti, mutta nostin käteni torjuvasti pystyyn.
“Vaan se mikä oikeesti on tarpeellista, älä unoha sitä”, sanoin tiukasti. Bill nieli sanansa nopeasti, hän selvästi janosi lisää tietoa muttei tulisi saamaan sitä koskaan. Sen vannoin, kukaan ei saisi enempää tietoa kuin kuolleen ruumiini yli. Ja sen jälkeenhän kaikki olisi hyvin.
“Nessie, oot sä nyt ihan varma ettet haluu ottaa siihen yhteyttä?” Tom kysyi.
“En missään nimessä. Mä en aio palata sen miehen hêlvettiin, vaikka maksettaisi miljoonia”, sanoin niin että vapisin päättäväisyydestä. Yrittäkööt vaan, minuahan ei saisi ilmoittamaan olinpaikastani kellekään.

“Nyt te sitten oikeesti pidätte sananne. Jos te kerrotte jollekin, te tuomitsette mut kidutukseen loppuiäkseni. Älkää kysykö miks, se ei kuulu teille”, lisäsin ja vilkaisin oven päällä keikkuvaa kelloa. Se näytti puolta yhtä, ja sen kyllä tunsi vatsassa. Ihme kun se pysyi edelleen hiljaa.
Tomkin näytti huomaavan sen, ja hänen katseensa siirtyi ikkunalaudalle, jolla koskematon lautanen yhä odotti. Mies huokaisi ja käänsi katseensa minuun.
“Tuskin se mies estää sua syömästä?” hän kysyi. Katsoin häntä hetken hiljaa, miettien mitä vastata.
“Ei oo nälkä”, valehtelin nopeasti. Tämän valheen olin kertonut niin monta kertaa aiemmin, että se oli kuin automaattinen. Olin salaa ylpeä siitä, mutta en antanut tunteen näkyä ulospäin.
“Söisit ny kuitenkin jotain”, Bill maanitteli. Pudistin päätäni ja painoin katseeni polviini, en halunnut nyt katsoa ketään silmiin. Se vain saisi tutun ahdistuksen palaamaan ja huonontaisi oloani entisestään, ja sitähän minä en nimenomaan halunnut.
Tom nousi ylös ja Bill seurasi esimerkkiä. Kumpikin vilkaisi minua vielä pikaisesti, sen verran huomasin silmänurkastani, ja sitten he kävelivät ulos, jättäen oven taas hieman raolleen. Heiluin hetken miettiväisenä paikallani, ennen kuin käperryin tiukasti kokoon ja laskeuduin vasemmalle kyljelleni makaamaan nähdäkseni oven koko ajan. Jäin siihen tuijottamaan ovea, välittämättä nälästä ja janostani, minä vain makasin hiljaa paikallani.

LUKU 16.

TOM

Kävelin vaitonaisena portaita alas veljeni perässä. Nessien selitys ei ollut selventänyt minulle yhtään mitään, päinvastoin se oli saanut ajatukseni entistä sotkuisemmiksi. En ymmärtänyt, miksei tyttö halunnut ottaa mieheensä yhteyttä, ja mitä varten hän ylipäätään oli nainut tämän jos ei kerran halunnut. Ja oikeastaan olin järkyttynyt jo pelkästään siitä, että hän oli naimisissa. En olisi uskonut sitä hänestä, hän ei ihan vaikuttanut sellaiselta tyypiltä joka menee naimisiin alle kaksikymmentäviisivuotiaana. Ei sitten yhtään.
“Mikä teiät ny noin tolaltaan on taas saanu?” Georgin ääni havahdutti minut mietteistäni. Kävelin sohvalle istumaan Billin viereen, hän tuijotteli käsiään ja nyppi mustia kynsiään ajatuksissaan. Taitaisi olla parempi, että minä hoitaisin puhumisen, jos Bill oli noin syvällä mietteissään häntä ei saanut hereille millään.
“Ness kieltää ilmottamasta sille äijälle ja taitaa pitää syömälakkoa”, tokaisin lyhyesti. Hiphurraa, oli minullakin monisanaiset selitykset. Järjetöntä hommaa.
“Mitä varten se ei haluu soittaa?” Gustav uteli varovasti. Hän taisi vaistota ajatuksemme, ainakin siltä se vähän vaikutti. Kohautin olkiani ja vilkaisin Billiä, joka repi kynnestään palasta edelleen omissa maailmoissaan. Ettei vaan lääkkeillä olisi ollut osuutta tähänkin asiaan. Nyt kyllä laittaisin kaikki mahdolliset pillerit sun muut lukkojen taa, ja kulkisin avain kaulassa päivät yöt.
“En tiä. Se vaan sanoo että soittamalla me tuomittais se hêlvettiin loppuelämäkseen”, sanoin ymmälläni. En tajunnut mitä sanat tarkoittivat, enkä varmaan saisikaan siihen vastausta pitkiin aikoihin.

Muut olivat hiljaa pitkän aikaa, miettien kertomaani. Ja Bill se vaan nyhti kynsistään paloja. Olin melko varma, että siinä vaiheessa kun jätkä tajuaisi mitä oli tekemässä, hän teurastaisi minut siitä hyvästä etten ollut estänyt häntä. Minkäs minä sille voin, etten ymmärtänyt meikkipelleilyjen päälle yhtään mitään, enkä tajunnut miksi kynnet piti maalata hiilenmustiksi.
“Mä meen syämään, tuutteko te?” kysyin kun viimein ravistauduin irti ajatuksistani ja pystyin nousemaan ylös. Kävelin suoraan keittiöön odottamatta vastausta ja kaivoin kaapista sen mitä siellä oli jäljellä, lasagnentähteet, valmispitsoja, pari hampurilaista ja kippo jotain salaatinlehtiä tomaatin kanssa. Georg oli ilmestynyt viereeni, ja ojensi pinon lautasia samalla kun Gustav kaivoi haarukoita sun muita esille.
Bill oli näköjään vaivautunut tulemaan keittiöön, ja kuten olin ounastellut hän kihisi kiukusta ymmärrettyään tekonsa. Hän katsoi surkutellen pilalle menneitä kynsiään, nappasi yhden pitsoista ja tunki sen mikroon. Minä taas vain lastasin kasan lasagnea lautaselle ja asetin sen odottamaan vuoroaan mikron viereen, samalla kun Georg tunki jotain hampurilaisen sisään ja Gustav mietti kahden pitsan välillä jotakin, ilmeisesti oli vaikeaa valita kumman valmistajan pitsan ottaa. Toivoton homma, mutta lopulta mies tunki toisen takaisin kaappiin ja otti itselleen puolen litran lasin vettä. Eräillä oli ainakin jano.
Mikro piippasi ja Bill otti pitsansa ulos, istahti pöydän ääreen ja alkoi keihästää littanaa, kuumuuttaan höyryävää levyä veitsen ja haarukan avulla. Viittasin muut ohitseni, oli minulla sentään jotain tapoja jäljellä äidin saarnojen ansiosta. ‘Anna muiden ottaa ensiksi, ja ota itse viimeisenä.’ Se pyöri päässäni nyt. Tiedä mistä se oli nyt esiin pongahtanut, mutta olipahan ainakin tullut.

Odottelin tiskipöytään nojaten, kun muut lämmittivät ruokansa, ja laiton omani mikroon vasta sitten. Odottamisessa oli se hyvä puoli, että mikron teho parani joka käyttökerran jälkeen, jos sinne laittoi seuraavan ruuan lämpiämään heti edellisen jälkeen. Niinpä lasagneni oli lämmintä nopeasti, eikä tarvinnut kauaa odottaa että pääsin sen kimppuun.
Istahdin pöydän ääreen ja aloin ääneti syödä ruokaani, kun eivät kerran muutkaan puhuneet mitään. Tällaisia hetkiä oli nykyään harvassa, yleensä meillä oli aina jotakin mistä puhua, joka sekunti. Puheenaiheet vaihtelivat nopeasti; milloin se oli jokin biisi jonka olimme sattumalta kuulleet, joskus se oli tuleva kiertue, joku uusi maa johon olimme menossa ja milloin taas joku tyttö, joka oltiin porukalla nähty. Tai sitten sellainen jonka olin viimeksi saanut pedinlämmittimeksi.
Kun olin syönyt, huuhdoin kaiken alas parilla lasillisella vettä. Laitoin astiani koneeseen ihan vain tekemisen puutteessa, ja löntystin olkkariin kädet taskuissa. Istahdin pianon jakkaralle ja tartuin kitaraani, joka nojasi telineeseensä ja odotti käyttöä. Aloin hajamielisenä rämpytellä epämääräisiä sointuja hiljaa, kun yläkerrasta ei kerran kuulunut mitään ääniä. Vanessa oli kai nukahtanut, ja olihan se ihan suotavaakin. Kunhan hän vain suostuisi syömään jotakin, minua ei oikein innostanut ajatus viedä häntä sairaalaan tiputukseen. Olin ollut kuolla kauhusta ja järkytyksestä kun olimme odottaneet tytön heräämistä sairaalassa, ja oli sen vuoksi suoranainen ihme ettei lehdistö ollut saanut vihiä onnettomuudesta. Jotenkin se oli vain säilynyt salaisuutena, olimmehan me toki olleet kuulusteluissa Billin kanssa ja näin, mutta Nessie ei ollut halunnut nostaa syytettä, ja siihen se sitten olikin jäänyt. Ihan hyvä vaan niin, ei olisi ollut mikään helppo homma koittaa keskittyä musiikkiinsa jos olisi samalla pitänyt hoitaa oikeusjuttuja.

Jonkin aikaa soiteltuani asetin kitaran takaisin telineeseensä, jotenkin se ei nyt rauhoittanut minua niin kuin yleensä. Naputtelin reisiäni sormenpäilläni hetken mietteliäänä, kunnes kiepahdin pianoon päin ja asetin sormeni koskettimille. Kai sitä voisi harjoitella, kun ei muutakaan ollut. Soittelin vähän sieltä täältä, eri kappaleita ja välillä väärässä tahdissakin, mutta nyt en keskittynyt oikeastaan siihen kuulostiko sävelmä järkevältä, enemmänkin siihen että jokainen lyönti oli voimakkuudeltaan ja pituudeltaan oikea.
Muutaman minuutin kuluttua huokaisin väsyneesti. Aamulla juomani vahvan kahvin vaikutus alkoi häipyä, ja sen mukana mielialani laski kovaa vauhtia. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, etten tuhoaisi mitään soitinta ja laahustin keittiön ovelle, vilkaisten sisään vain ohimennen muita jotka edelleen söivät hiljaa. Tai pikemminkin tuijottivat ruokiaan.
“Mä menen nukkuun, tulkaa herättään jos tulee jotain”, murahdin ja käännähdin kannoillani lähtien yläkertaan. Aulassa kävelin suoraa päätä Nessin huoneen ovelle ja työnsin sen varovasti auki, en halunnut vaikuttaa yhtään tunkeilevalta.
Vanessa nukkui sikeästi pienenä käppyränä, kasvot kämmenten taa piilotettuna. Jalat hän oli vetänyt tiukasti itseään vasten, ja tuossa asennossa hän näytti kerta kaikkiaan pieneltä ja avuttomalta, kuin pieneltä ja aliravitulta lapselta. Hiippailin hiljaa sisään ja vaatekaapin luo, avasin sen ja vedin ylimmältä hyllyltä huopaviltin, jonka olimme tuoneet sinne oikeastaan juuri tällaisia tilanteita varten. Levitin viltin tytön päälle varoen herättämästä häntä ja kävelin sitten hiljaa ulos huoneesta, ennen kuin herättäisin hänet meluamalla jotenkin.
Vedin huoneeni oven kiinni perässäni ja venytin käsiäni niin pitkälle kuin saatoin haukotellen samalla, niin että leuat tuntuivat irtoavan toisistaan kokonaan. Lysähdin sängylleni makaamaan ja kieriskelin siinä jonkin aikaa, etsien hyvää asentoa. Lopulta se löytyi ja painauduin tiukasti patjaa vasten yhä haukotellen, ja suljin silmäni.

***

“Ai helevata!” murahdin kolauttaessani kyynärpääni lattiaan, olin kierähtänyt unissani alas sängyltä. Tuijottelin kattoa hetken manaillen lattiaa allani, ennen kuin nousin vaivalloisesti istumaan. Päähän särki vähän ja olo oli suoraan sanottuna kelvottoman huono, mutta ainakaan ei enää väsyttänyt. Kiukutti kylläkin, mutta ei se niin paljoa haitannut. Kunhan vain pystyisin pitämään ärtyneisyyteni sisälläni, tai en ainakaan purkaisi sitä kehenkään joka nyt oli samassa talossa kanssani.
Nousin seisomaan ottaen sängynlaidasta tukea, kun Bill pyrähti sisään ovesta. Hän katsoi minua hetken ymmällään, hymyillen hieman.
“Mitä sä tääl kiroot?” hän kysyi ja istahti sängylleni huvittuneena, näyttäen paljon paremmalta kuin aikaisemmin. Kynnet oli lakattu ja leikattu kuntoon, hiuksia oli vähän siistitty ja partakin taisi olla ajettu. Tai siis se minimaalinen parransänki, joka ilmaantui veljeni leukaan vähitellen.
“Vetovoima päätti että sänky ei ole mulle oikee paikka”, vastasin yrmeästi ja kampesin itseni Billin viereen istumaan. Hieroin takaraivoani mietteliäänä ja vilkaisin seinällä olevaa kelloa, joka näytti seitsemää illalla. Kiesus olin nukkunut pitkään.
“No oli se kyl jo aikaki”, Bill hymähti hyväntuulisena. Hän oli piristynyt melkoisesti unieni aikana, ja olin oikeastaan tyytyväinen siitä. Ainakaan ei tarvitsisi niin paljoa pelätä että hän vierailisi lääkekaapilla.
“Oot sä miettiny sitä Nessin jutua?” kysyin kun ajatukseni etsiytyivät takaisin muutaman tunnin takaiseen puheenaiheeseen. Billin suupielet painuivat hieman alemmas, ja hän näytti mietteliäämmältä.
“Oon, paljonki. Mut mä en tajuu sitä”, hän sanoi tuskastuneena. Nyökkäsin alakuloisena, minulla oli täysin sama ongelma.
“Pitäs varmaan käydä kattomassa miten se voi”, sanoin hetken kuluttua. En uskonut että tyttö oli syönyt mitään tänään, ja nyt olisi todellakin aiheellista käydä kurkkaamassa häntä. Nousin ylös, viittasin Billin perääni ja astelin aulaan.

LUKU 17.

BILL

Laahustin Tomin perään katsellen vaitonaisena ympärilleni. Olin käynyt katsomassa Nessietä useamman kerran tämän päivän aikana, olin istunut sängyn vieressä lattialla katsellen tyttöä ajatuksissani. Olin koittanut pääkäillä, mikä hänellä oli ja miksi hän ei halunnut ottaa mieheensä yhteyttä. Liekö mies satuttanut tai loukannut häntä verisesti, sitä en tiennyt. Kyllähän Ness näytti pahoja kärsineeltä ja onnettomalta, mutta jotenkin tuntui uskomattomalta että tällä vuosisadalla joku voitaisiin pakottaan avioliittoon vanhemman toimesta.
Tom työnsi varovasti Vanessan huoneen oven auki ja astui hiljaa sisään, minä vanavedessään. Katseeni kiinnittyi välittömästi pieneen hahmoon, joka makasi sängyllä punaiset hiukset pitkällä letillä olkaa laskeutuen. Hän näytti luonnottoman kalpealta, sairaalta ja nälkiintyneeltä, ja siitä syystä olin taistellut sisälläni koko päivän etten herättäisi häntä ja pakottaisi syömään jotain. Olin sataprosenttisen varma, että Nessie oli jo pahassa jamassa syömättömyytensä kanssa, ja tarvitsi ravintoa kipeästi.
“Ei oo siis syöny mitään”, Tom huokaisi hiljaa ja laskeutui polvilleen lattialle nähdäkseen Vanessan kasvot kunnolla. Astelin hänen viereensä sanomatta mitään, ristin vain käsivarteni rinnalleni toivottomana. Pian alkaisi olla jo paha antaa tytölle ruokaa, tiputus alkaisi olla ajankohtaisempi vaihtoehto.

Tom nosti kätensä varovasti ylemmäs ja ojensin sen hiljalleen Nessien otsaa kohti. Katselin tarkkaavaisena, kun hän silitti tytön ihoa kevyesti, mumisten samalla itsekseen. Ääni koveni hiljalleen, ja pystyin erottamaan sanat helpommin.
“Nessie, heräisit sä nyt? Sun pitäis syödä jotakin”, hän sanoi ja sipaisi muutaman punaisen hiussuortuvan tytön korvan taa. Vihreät silmät avautuivat varovasti, ja Tom perääntyi hieman ettei pelästyttäisi tyttöä heti ensimmäiseksi.
Nessie tuijotti meitä hetken väsyneesti, koittaen saada silmänsä kunnolla auki. Hän nousi hieman vapisten istumaan oikean kätensä varaan, katsellen meitä edelleen. Hän näytti todella huonolta, liki kuolleelta.
“Mikä nyt?” hän kysyi hiljaa, arasti. Äänestä kuuli selvästi, että hän oli aivan voimaton ja väsynyt, jos emme saisi häntä syömään kantaisin tytön sairaalaan vaikka kävellen.
“Sun on pakko syödä jotain, oikeesti”, sanoin ja laskeuduin itsekin polvilleni sängyn ääreen. Ness tuijotti meitä kummastuneena, ja vaikutti olevan liian väsyksissään edes pelätäkseen meitä kunnolla. Se seikka huolestutti minua enemmän kuin hänen pelkonsa oli missään vaiheessa huolestuttanut.
“Mmh”, tyttö mumisi hiljaa. Hän koitti ottaa parempaa asentoa, mutta voimattomuus vei voiton ja hän lysähti kyljelleen makaamaan heikkona, silmät puoliksi kiinni. Vilkaisin veljeeni, joka näytti avuttomalta, ja painoi päänsä vähän alemmas saadakseen kunnon näköyhteyden Vanessan kasvoihin.
“Nessie, haittaako sua kauheasti jos mä kannan sut alakertaan?” hän kysyi varovasti. Ness näytti siltä, että asia taatusti haittaisi häntä, muttei sanonut mitään. Tom nousi ylös ja työnsi kätensä varovasti tytön kyljen alta, nosti tämän kevyesti ilmaan ja kääntyi ympäri.
“Onks jätkät vielä täällä?” hän kysyi katsellen silmiini. Pudistin päätäni ja käänsin katseeni Nessiin, joka makasi liikkumatta paikallaan silmät kiinni, kasvot epätoivoisessa ilmeessä. Hän näytti tavattoman heikolta ja hauraalta, ja jotenkin minusta tuntui siltä että hän voisi murentua veljeni käsiin hetkenä minä hyvänsä.

Tom lähti viemään tyttöä alakertaan, kävellen varovasti ja puristaen Nessien hentoa vartaloa itseään vasten lujasti. Astelin hänen perässään, katsoen hiljaa kuinka Nessin kasvot vääntyivät irveeseen kivusta. Häneen selkeästi sattui kaikkien onnettomuusjälkien takia, mutta hän pysyi hiljaa.
Tom laski tytön sohvalle varovasti, puoli-istuvaan asentoon. Hän nyökäytti pienesti päätään tyttöä kohden ja lähti keittiöön hakemaan jotain syömistä, olin aikaisemmin päivällä tuonut ruuan Vanessan huoneesta pois, ei kannattanut antaa sen pilaantua siellä. Istuin varovasti sohvalla Nessien viereen ja hymyilin hänelle hieman.
“Nessie, ootko sä vielä hereillä?” kysyin varovasti ja nojauduin tyttöä kohti. Hän ynähti jotakin ja avasi silmänsä, jotka katsoivat minua sameasti, pelottavasti. Nielin kauhuni ja jatkoin puhumista, tytön ei saisi antaa nukahtaa nyt.
“Kuuntele nyt tarkkaan. Me ei haluttais viedä sua sairaalaan, mut se on mahollista vaan jos sä syöt jotakin. Sun on pakko saada energiaa, pakko. Sä tuskin haluat tiputukseen, vai mitä?” kysyin ja laskin käteni kevyesti Nessien käsivarrelle. Hän liikahti hieman ja räpytteli silmiään haukotellen.
“Mä en haluu syödä”, hän mumisi hiljaa. Katsoin häntä säälivänä, kuinka ihminen saattoi olla noin masentunut ja onneton?

“Sulla ei oo enää vaihtoehtoja. Kiltti, syö nyt”, anoin hiljaa. Kuulin Tomin astelevan olkkariin, ja kohta hän istui viereeni, käsissään lautanen jolla oli pieni leipäpala ja lasi vettä. Paras aloittaa vähästä, eikä heti koittaa tunkea kiloa ruokaa alas tytön suusta.
“Ness, yritä ees. Täs ei oo paljoo, sun ei tarvi syödä muuta ku tää tästä”, Tom maanitteli ja laski lautasen lasipöydälle. Nessie voihkaisi ja sulki silmänsä.
“Ei, kun mä en oikeesti halua syödä. Mä en haluu antaa mahollisuutta siihen et mut löydetään”, hän sanoi voimattomasti. Katsoimme toisiamme veljeni kanssa, tämä olisi paljon, paljon vaikeampaa kuin sen olisi pitänyt olla.
“Ness, miks sä pelkäät et sut löydetään?” kysyin varovasti. Ehkä saisimme hänet syömään, jos saisimme hänet eroon peloistaan. Ness huokaisi raskaasti, mutta alkoi puhua.
“Mä en enää haluu yhteen sen kanssa, pääsen pakoon vaan ja ainoostaan kuolemalla”, hän selitti silmät yhä edelleen ummessa.
“Hei, älä viitti. Kyl sä pääset siitä eroon, eihän sun tarvis muuta ku hakee eroa”, Tom sanoi järkeillen ja risti sormensa polvilleen. Ness tuhahti ja raotti silmiään hieman, hän ei vaikuttanut enää niin pelokkaalta kuin ennen.
“Niinkö luulet? Tää ei oo noin yksinkertanen juttu. Karl pakottaa mut naimisiin ittensä kanssa, halusin mä sitä tai en.”

Jotenkin minusta tuntui siltä, ettei Vanessa enää välittänyt siitä mitä sanoi. Ihan kuin hän olisi ollut varma siitä että emme voisi hänelle mitään, ihan kuin hän olisi ollut varma siitä että jättäisi tämän maailman kohta taakseen. Ja niin hän varmaan olikin, tajusin äkisti ja vavahdin pienesti. Tom nytkähti vähän vieressäni, taisi ymmärtää saman kuin minäkin.
“Ja nyt sä siis oot ollu syömättä sen vuoks että heität henkes?” älähdin ennen kuin ehdin hillitä kieleni. Tom ei tehnyt elettäkään, hän varmaan olisi kysynyt samaa jos olisi ehtinyt. Ness pysyi vaiti, myöntäen tekonsa sanattomasti.
Tom nousi äkisti seisomaan, astahti nopeasti Nessin luo ja nosti tämän pystympään. Tyttö katsoi veljeäni hölmistyneenä, ja ennen kuin hän tajusikaan hän oli tiukasti Tomin sylissä ja Tom itse vaikutti olevan valmiina vaikka syöttämään tyttöä jos syömisestä ei muuten tulisi mitään.
“Kuule, sähän syöt nyt. Sä meinasit kuolla jo kerran mun takiani, toista kertaa sitä tilannetta ei tule. Me ei anneta yhdenkään äijän satuttaa sua, ja sä pysyt hengissä”, Tom sanoi tiukasti. Nessie käänsi päätään niin että saattoi katsoa veljeäni silmiin, ja hän irvisti pienesti.
“Mä en suostu syömään”, hän sanoi päättäväisenä. Tom katsahti nopeasti minua ja nyökäytti päätään, jolloin tartuin lautasella odottavaan vesilasiin ja ojensin sen hänelle. Minulla ei ollut voimia pakottaa Nessiä tekemään mitään, en halunnut aiheuttaa hänelle samanlaista tunnetta kuin olin viime iltana aiheuttanut.

Tom piteli Nessiä tiukasti itseään vasten ja asetti lasin tytön kasvojen eteen. Ness sähisi kiukkuisena ja koitti irrottaa itseään pitelevät kädet, mutta turhaan, hänellä ei ollut voimia edes kunnolla liikuttaa kättään, saati sitten koittaa nostaa ja työntää jotakin.
“Ness, mä pyydän. Juo se”, Tom pyysi hiljaa, pehmeällä äänellä. Vanessa puristi huulensa itsepäisesti yhteen ja sulki silmänsä, koittaen samalla päästä irti veljeni sylistä. Katselin heitä kahta avuttomana, en osannut tehdä mitään. Kuin olisin jähmettynyt paikalleni patsaaksi ja jäänyt siihen tarkkailemaan kuinka maailma jatkoi menoaan ilman minua, loputtomiin.
“Vanessa, ole kiltti. Joko sä juot tän omasta tahdostas, tai mä ajan sut suoraa päätä sairaalaan ja tiputukseen”, Tom jatkoi, pidellen samalla vesilasia tytön huulilla päättäväisin käsin. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi tehnyt kaiken mahdollisen. Nessin kasvoilla kareili onneton ilme, ja hän vavahti hieman.
“Ihan rauhassa vaan, mä en satuta sua. Juot vaan sen, ja syöt ton leivän”, Tom ohjeisti hiljaa. Nessie veti syvään henkeä ja huokaisi, luovutti vastarintansa ja raotti huuliaan sen verran, että pieni määrä vettä pääsi alas hänen nieluunsa. Tom hymyili selkeästi tyytyväisenä ja auttoi tyttöä juomaan vielä muutaman huikan, ennen kuin viittasi minut ojentamaan leivän. Annoin koko lautasen saman tien, ja katselin hymyillen kuinka Ness söi siitä pieniä palasia.

Kului useampia minuutteja, kun Nessie vähitellen söi leipää ja joi vettä vähän väliä. Tom auttoi tyttöä koko ajan, kannatteli tätä ja tuki voimatonta vartaloa itseään vasten, ja seurasin miettiväisenä sivusta koko ajan. Tom käyttäytyi suojelevasti, ehkä vähän liiankin. Hän todella teki parhaansa auttaakseen Nessietä, ja koitti olla pelästyttämättä häntä. Tietysti olin vähän huolissani, naistenmies kun veljeni oli, mutta päällimmäisin tunteeni oli yllätyksekseni kateus. Tom oli niin nopeasti lähentynyt Nessin kanssa, se tuntui vähän siltä kuin tyttö olisi ottanut paikkani. Huomasin toivovani katkerana, että partakoneeni olisi toiminut aamulla, tai edes olisin käyttänyt alakerran vessasta löytämääni varakonetta samaan tarkoitukseen. Ärjyin mielessäni ajatukset muualle, komensin ne lähtemään. En saisi ajatella tuollaisia nyt, enkä koskaan muulloinkaan. Minua ja Tomia ei saisi erotetuksi, ei sitten millään. Ei edes kuolemalla, koska toinen seuraisi väistämättä perässä. Ainakin minä seuraisin.
Äh, halvattu soikoon. Ole nyt hiljaa, äläkä ajattele noita päättömyyksiä, huusin itselleni pääni sisällä. Kunpa olisin vain voinut unohtaa kaikki ajatukseni, haudata ne ikuisuuteen ja olemattomuuteen. Ikuisuudeksi.

LUKU 18.

VANESSA

“Hei, mä en saa nyt enää mitään alas”, sanoin ja nostin sormeni heikosti leipäpalan eteen, estääkseni Tomia koittamasta syöttää sitä minulle. Vilkaisin miestä pikaisesti, hän katsoi minuun tuimasti ja mutristi huultaan.
“Ness, älä nyt ala. Siinä on enää ihan pieni pala.”
“Mä en oikeesti saa mitään enää alas. En vaan saa”, sanoin ja painoin katseeni. Tom huokaisi ja laski leivän lautaselle, mutta ojensikin minulle sitten vesilasin.
“Juoda sun nyt ainaki pitää”, hän sanoi lujasti. Huokaisin, mutta otin lasin käsiini ja join sen tyhjäksi, Tomin pidellessä siitä koko ajan kiinni etten pudottaisi sitä. Bill seurasi vieressä hiljaisena, täysin ajatuksiinsa uppoutuneena. Se vähän pelotti minua, en ollut ikinä pitänyt siitä että en tiennyt mitä toiset ajattelivat. Olin pienestä pitäen toivonut voivani joskus lukea muiden ajatuksia, pysyä kannoilla siitä mitä he milloinkin ajattelivat. Suojellakseni itseäni maailmalta.
Tom asetti tyhjän lasin pöydälle ja hymähti hiljaa korvani viereen.
“Eihän se ny niin vaikeeta ollu”, hän sanoi hymyillen. Pudistin hiljaa päätäni, toivoen että jalkani olisivat tarpeeksi vahvat kantamaan minua taas, jotta pääsisin pois. En ollut erityisesti nauttinut olostani miehen sylissä, tämä oli aivan liian läheistä minulle. Toisaalta minusta tuntui enemmän siltä, että voisin luottaa Tomiin. Billin tilanteeseen tämän ei tosin ollut vaikuttanut yhtään, hänen läheisyyteensä en kyllä menisi ennen kuin olisi aivan pakko. Haukotus vavisutti minua ja tunsin silmäluomieni alkavan taas hiljalleen lipsua kiinni, väsymys painoi päälle raskaana.

“Tom, se nukahtaa siihen ihan kohta. Kai sää sen nyt huomaat?” Bill sanoi ja huitaisi vähän kättään suuntaani. Tom kurotti kasvonsa olkani yli ja katsoi minua mietteliäänä.
“Haluutko sä mennä jo nukkuun?” hän kysyi. Nyökäytin hieman päätäni, en pysyisi pystyssä enää pitkään, se olisi varma. Olin aivan poikki, syömättömyys oli vaatinut veronsa. Vaikka kuinka olin yrittänyt, en ollut onnistunut alkuperäistarkoituksessani. Olin munannut täysin, nyt olisin loukussa täällä, alituisessa vaarassa tulla löydetyksi. Ajatukseni taisivat näkyä ulospäin, sillä Bill katsoi minua hymyillen hieman.
“Puhutaan siitä huomenna”, hän sanoi. En sanonut mitään, tunsin itseni vain suunnattoman huojentuneeksi. Tom kietoi kätensä varovasti ympärilleni ja nousi ylös puristaen minua rintaansa vasten, kuuntelin hänen sydämensä tasaista sykettä korvaani vasten. Se muistutti minua taas äidistä, ja tunsin kyynelten hiljalleen kipuavan silmiini. Räpyttelin kiivaasti saadakseni ne pois, ennen kuin ne huomattaisiin, en jaksanut alkaa nyt selittämään itkuani.
Tom käveli portaat ylös tasaista vauhtia, Billin kävellessä edellämme. Katselin hänen selkäänsä ajatuksissani, miettien mitä huominen toisi tullessaan. Ehkä helpotusta, ehkä lisää tuskaa.

“Hei jätkät”, sanoin kun Tom astui viimeisen portaan ylös. Miehen katse siirtyi välittömästi minuun ja Bill pyörähti äkisti ympäri, katsoakseen minua. Hymyilin hieman rauhoittaakseni heitä, kumpikin vaikutti vähän pelokkaalta, täysin aiheetta. Kunhan he olivat pitäneet lupauksensa.
“Ettehän te soittaneet sitte sille?” kysyin varovasti. Bill hymyili rennosti ja Tom naurahti hassunkuuloisesti, pudistaen päätään.
“Ei, ei me voitu pettää sun luottamustas. Vaikka kuinka haluttiinkin lisätietoo”, hän sanoi ja käveli Billin perässä sisään huoneeni ovesta. Hän laski minut varovasti sängylle istumaan, ja kumpikin miehistä istahti sitten siihen viereen puhumaan vielä hetkeksi, ainakin oletin niin.
“Saatko sä ittes valmiiks yksin vai tarviitko apua?” Tom kysyi kuulostaen vakavalta. Yllätyin kysymyksestä, en ollut odottanut ihan tuota. Bill katsoi veljeään toruvasti, ja vilkaisi sitten minuun anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Kohautin olkiani ja hymyilin ujosti, mutta mies ei oikein vakuuttunut siitä.
“Kyl mä itteni saa puettua, mutta se että millä mä saan ne vaatteet tuolta kaapista…”, sanoin ja vilkaisin kaappia, joka seisoi kolmen metrin päässä ylitsepääsemättömänä. Tom naurahti taas, ponnahti pystyyn ja asteli sen luo nopeasti, leväytti ovet auki ja käännähti minuun.
“No mitä haluut?” hän kysyi. Katsoin häntä ujona, en oikein pitänyt ajatuksesta että hän tonkisi vaatekaappiani, olkoonkin että hän oli ostanut sen täyteen veljensä kanssa.
“Ihan sama”, mutisin nolona ja painoin katseeni. Tom kuului hymähtävän jotakin, ja kohta hän asteli takaisin luokseni kädessään pieni vaatenippu. Kätkin järkytykseni niin hyvin kuin taisin, vaatevalinta ei ollut kovinkaan yllättävä mieheltä. Musta, odotettavasti tiukasti vartaloa myötäilevä nauhatoppi ja siihen sopivat pitkälahkeiset housut, jotka nyt ainakin sentään peittäisivät jalkojani edelleen peittävät jäljet.

Bill katsoi minua taas anteeksipyytävänä ja hätisti veljensä edellään ulos huoneesta, sulkien oven perässään. Kiskoin housut pois jalastani ja vedin toiset tilalle, tartuin paidan helmaan ja nostin sen pääni yli nopeasti, jotta minua ei vain päästäisi yllättämään kesken pukeutumiseni. Avasin rintsikoideni hakaset vapisevin sormin ja vedin topin pääni yli huokaisten hiljaa. Jep, tiukasti vartaloa myötäilevä ja epämukava vaate.
Potkin vaatteet pois lakanoiden päältä lattialle ja kiskoin peiton pois tyynyjen alta, livahdin sukkelasti sen alle ja laskin pääni tyynylle mietteliäänä. Tänään oli tapahtunut paljon, oikeastaan liiankin paljon yhdelle päivälle. Olin kertonut itsestäni enempää kuin olisin koskaan voinut kuvitella kertovani edes vuodessa, ja päätä tuntui huimaavan pelkästä ajatuksesta siitä että huomenna olisi lisää tiedossa. Huokaisin ja katsoin oikeaa käsivarttani, jota punertavat mustelmat peittivät tasaisin välimatkoin. Ne olivat jo hyvässä vauhdissa paranemaan päin, mutta ruhjeet näyttivät edelleen yhtä hirveiltä kuin ennenkin. Osasta varmaan jäisi elinikäinen arpikin, mutta ei luultavasti kovin monesta kuitenkaan.

“Nessie, saako tulla?” kuulin kysymyksen oven takaa. Vedin nopeasti peiton kunnolla päälleni ja nostin tyynyjä ylemmäs nojaamaan seinää vasten, niin että ihoni jäljet eivät näkyisi liiaksi.  Painoin pääni tyynyille huokaisten pienesti.
“Joo, tulkaa vaan”, sanoin niin lujaa kuin pystyin, ääni tuntui olevan vähän alamaissa. Ovi avautui ja kaksoset astelivat sisään, varmaan halusivat varmistaa että olin kunnossa.
“Onks sulla kylmä?” Bill kysyi vilkaisten peittoani, jonka olin kietonut ylleni tiukasti. Pudistin päätäni ja hymyilin hieman varovasti.
“Ei, ei ollenkaan. Mä vaan… Tai no, ei mitään”, sanoin nopeasti. En nyt oikeastaan halunnut alkaa kertomaan mitään olostani, enkä haluaisi näyttää ruumistani kellekään tässä kunnossa.
“Mitä?” Tom kysyi ja istahti sängyn laidalle katsellen silmiini uteliaana. Painoin katseeni alas, katsekontakti ei ollut vieläkään vahvin aiheeni.
“En mitään tärkeetä”, mumisin epäselvästi.
“Ei ku oikeesti, mikä ny?” Bill kysyi ja kyyristyi lattialle sängyn viereen. Hän asetti kätensä peiton päälle ja katsoi minua kysyvästi. Siirsin katseeni lakanaan, jotta välttyisin muiden silmiltä.
“Mä en nyt vaan ole ihan se parhaimman näkönen iholtani. Tarkemmin ottaen näytän yököttävältä”, sanoin hiljaa. Tom tuhahti jotakin ja nojautui lähemmäs.
“Onko sillä nii väliä? Me kyllä ollaan nähty sut paljon, paljon pahemmassa kunnossa, jos nyt satut muistamaan kuka ajo ylittes.”
“En mä nyt silti viitti näyttää niitä jälkiä”, sanoin hiljaa. Tuntui oudolta ja hämmentävältä että miehet olivat näin lähellä, ja pystyin olemaan näin luonteva. Yleensä minä vain vapisin ja kuiskin sanani tuskin kuuluvalla äänellä. Ehkä muutos toiseen suuntaan oli alkanut, ehkä minä voisinkin selvitä tästä kaikesta vielä yli.
“Ei sun niitä ny mitenkään tarvi hävetä. Muutama mustelma ja silleen”, Bill sanoi kevyesti naurahtaen. Vilkaisin häntä ja hymyilin hieman.
“Mikä teitä ny noin mun arvissa ja mustelmissa kiinnostaa?” kysyin leikkisästi, hymyillen samalla. Bill kallisti päätään ja hymyili takaisin, Tomin naurahtaessa taas.
“Sovitaan että vaikka se et ne on paranemaan päin”, lettipää vastasi. Pyöräytin silmiäni ja korjasin asentoani, se alkoi vähän sattua selkään. Peitto liukui vähän alemmas olkaani pitkin, paljastaen siinä helottavan punaisen suuren läntin. Kumpikin kaksosista katsoi sitä hetken.
“Mähän sanoin, ne ei oo ihan mitään pieniä”, tuhahdin ja nostin peiton takaisin olalleni. Miehet näyttivät menneen sanattomiksi, mutta tavallaan se oli ihan hyväkin. Ehkä nyt voisin nukahtaa. Haukotus vavisutti minua taas hieman ja räpyttelin silmiäni väsyneenä.
“No joo, nuku hyvin. Bill, tuu”, Tom sanoi ja nousi seisomaan. Bill hymyili minulle pikaisesti, ponnahti pystyyn ja käveli huoneesta ulos veljensä kanssa. Jompikumpi napautti valot sammuksiin katkaisimesta oven vieressä, ja kuulin kuinka ovi vedettiin taas liki kiinni. Huokaisin hiljaa ja painauduin kunnolla tyynyjä vasten, suljin silmäni ja vaivuin syvään uneen, riippumatta siitä että olin nukkunut tänään jo useita tunteja.

LUKU 19.

BILL

Seuraava aamu valkeni sateisena ja harmaana, muta silti toiveikkaana. Istuin alakerrassa isoveljeni kanssa, keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia. Olin herännyt puolisen tuntia sitten, peseytynyt ja pukeutunut nopeasti, meikannutkin vähän, olin vain ollut jotenkin positiivisella päällä tänään. Vaatetuksesta sitä ei tosin voinut huomata, päälläni oli vain mustaa ja tummanharmaata. Ja silmämeikkihän tietysti oli sitä tavallista sysimustaa, hiusten sojottaessa kohti kattoa villinä irokeesina.
Katsoin veljeäni hiljaa radion soidessa taustalla. Tomilla oli yllään valkoinen säkkimäinen T-paita ja harmahtavat tummat farkut. Päähänsä hän oli sitaissut mustan huivin, letit laskeutuivat sen alta siistin näköisesti. Hän näytti paljon rennommalta kuin eilen, hän oli selvästi nukkunut yön hyvin. Nessie oli nukkunut koko yön kuin tukki, vaikka olimmekin valvoneet melko pitkään ollaksemme varmoja siitä että hän todella oli kunnossa. Nyt me sitten vain odottelimmekin että hän heräisi, vaikka meidän varmaan pitäisi käydä hakemassa hänet alakertaan, en uskonut että hänellä olisi vielä tarpeeksi voimia tulla itse alas asti. Ties vaikka hän menettäisi tasapinonsa portaissa ja putoaisi ne alas päätä pahkaa.
Eilinen kateuskohtaukseni oli kadonnut jonnekin pilviin, kun olimme puhuneet illan Tomin kanssa kaikesta mitä oli tapahtunut parin viikon aikana. Olin vähän varovasti kertonut hänelle siitä, miltä minusta oli tuntunut, ja hänhän oli heti sanonut sellaisten kuvitelmien olevan pelkkää tyhmyyttä. Minun ei pitäisi pelätä sitä, hän ei jättäisi minua. Nyt meidän oli vain pidettävä Vanessasta huolta, autettava häntä toipumaan. Hän oli luvannut ottaa kahdenkeskistä aikaa kanssani heti, jos alkaisin taas tuntea itseni ulkopuoliseksi. Olin suunnattomasti helpottunut hänen sanoistaan, ja olin nukkunut koko yön unia näkemättä sen tunteen voimin.

“Mä käyn vilkaisemassa”, Tom sanoi ja nousi ylös. Tällaista tämä nyt oli ollut koko aamun, olimme vähän väliä käyneet kurkkaamassa yläkertaan. Ettei Nessie vain yrittäisi itsekseen tulla alas. Katsoin veljeni perään kahvikuppi huulillani, haistelin vahvaa tuoksua ja nautin sen tuottamasta lämmöntunteesta vatsani pohjalla. Join kupin tyhjäksi nopeasti ja aloin nakertaa sämpylää, jonka olin löytänyt kaapista. Olin varmaan viime kauppareissulla ostanut sen ja unohtanut kaapin perälle, nyt oli sitten vain yhtäkkiä huomannut sen sieltä. Hyvä niin, pussi olisi mennyt vanhaksi kovaa vauhtia ellen olisi löytänyt sitä.
Yläkerrasta kuului matalaa puhetta, Nessie oli ilmeisesti viimein herännyt. Ei nyt vielä mikään myöhä ollut, mutta minusta hän oli nukkunut hirveän pitkään. Ja kun itse otti huomioon kuinka pitkään minä nukuin yleensä, oli ihan normaalia nukkua puoli kymmeneen.
Tungin sämpylän suuhun, huuhtelin sen alas lasillisella vettä ja lähdin yläkertaan katsomaan ettei siellä ollut mitään ongelmia. Tom nojaili seinään kädet rinnalle ristittynä, toinen jalka seinässä kiinni.
“Se pukee ensin”, hän sanoi. Nyökkäsin ja istahdin puiselle sohvalle odottamaan, vilkaisin mietteliäänä kännykkäni näyttöä. Se oli valoton, en ollut saanut yhtään ainutta viestiä tai soittoa. Huokaisin pienesti ja tungin kännykän takaisin housujeni taskuun ja kääräisin vähän harmaan pitkähihaiseni hihoja ylemmäs kyynärpäihin asti. Nykyään tykkäsin pitää hihoja näin, se oli jotenkin rennon oloista.

“Oke, voitte tulla”, Ness huudahti oven toiselta puolen. Tom kiepsahti ympäri ja työnsi oven varovasti auki, kävelin hänen perässään sisään. Nessie näytti edelleen luonnottoman kalpealta, mutta terveemmältä kuin eilen. Hänellä oli yllään farkut ja pitkähihainen, jonka hihat hän kiskoi niin pitkälle kuin vain pystyi. Täysi vastakohta minulle, ajattelin hymyillen. Tyttö istui sänkynsä reunalla hymyillen ujosti, pirteänä.
“Luulet sä pääseväs itte käveleen?” Tom kysyi ja asteli tytön eteen seisomaan. Ness nyökkäsi ja nousi varovasti seisomaan, mutta horjahti pikkuisen. Tom tarttui häntä kädestä ja piteli pystyssä, kun tyttö varovasti rentoutti jäykkiä jalkojaan.
“Et taia sittenkään päästä”, veljeni naurahti. Vanessa kohautti olkiaan, mutta antoi Tomin kannatella itseään samalla kun kävelimme alakertaan. Astelin muiden edessä portaita alas, ollen koko ajan valmis koppaamaan Nessin kiinni jos hän horjahtaisi pois veljeni ulottuvilta.

Tom auttoi tytön keittiön pöydän ääreen istumaan ja minä kaadoin tälle heti kupillisen kahvia, että hän saisi jotakin suuhunsa. Nessie otti kupin kiitollisena hymyillen vastaan ja joi siitä varovasti, varoen pudottamasta kuppia. Tom kysyi häneltä pikaisesti mitä hän haluaisi syödä, hän vain kohautti olkiaan mietteliäänä.
“Oisko teil omenaa? Mä oon aika tottunu alottaan päiväni sellasella”, Nessie kertoi hymyillen. Tom koppasi alahyllyn laatikosta kouraansa punaisen hedelmän ja laski sen pöydälle hymyillen. Hän kiepahti pöydän toiselle puolen istumaan, ja minä menin viereen uudelleen täyttämäni kahvikuppi käsissäni. Saattaisi olla virhe juoda näin paljon kahvia yhdelle aamulle, kun ei edes ollut keikkapäivä, mutta sitä voisin murehtia sitten siinä vaiheessa kun menisin nukkumaan.
“No, sit meiän pitää keksiä keino jolla estää sitä äijää selvittämästä sun olinpaikkaas”, Tom sanoi ja risti sormensa pöydän päälle. Nessie nyökkäsi ja haukkasi palan omenaansa, hän näytti mietteliäältä.
“Sillä on aika moinen määrä apureita mun ettimiseen”, hän sanoi. Tom hymyili jotenkin omahyväisesti vieressäni, mutta en katsonut häntä tarkempaan.
“Onks sillä joku mafia vai?” veljeni kysyi. Ness nyökäytti epävarman oloisesti päätään.
“Jotain sen tapasta. Mä en tiiä tarkalleen, mut ne on jotenki sekaantunu joihinkin rikoksiin, huumeisiin ja tälleen. Mä olin aina enemmän huolissani siitä, miten se vaikutti muhun”, tyttö värähti hieman viimeisen lauseensa kohdalla. Nojauduin eteenpäin uteliaana.

“Mitä sä meinaat sillä?” kysyin. Nessie katsoi minua hetken, varmaan miettien mitä sanoisi.
“No, se siis piti mua tavallaan orjana. Mun piti tehä kaikki mitä se käski, hakea jotain kirjeitä postista ja näin. Mulla oli aina joku lähellä, vahtimassa. Lukiossa mä jouduin koko ajan kattoon mitä tein, ku yks mies vahti mua. Se seuras joka luokkaan ja tunnille, tekeyty oppilaaks. Ja joka päivän jälkeen mun piti palata Karlin talolle viideltä, tai se laitto mut maksamaan siitä. Yleensä mua lyötiin, mut joskus oli pahempaakin”, Nessie selitti katsellen pöydän pintaa. Tom istui vieressäni jäykkänä, hän ei ollut tainnut odottaa ihan tuollaista kertomusta. Enkä kyllä minäkään.
“Miks sä et sit lähteny pois? Ei se nyt kai koko aikaa sua voinu kytätä”, Tom kysyi. Ness pudisti päätään ja hörppäsi vähän kahviaan ennen kuin vastasi.
“Se vaan kyttäs. Ja kenen luo mä olisin menny, kun en ollu valmis tappamaan itteeni? Ei kukaan ois mua ottanu luokseen asumaan, ensinnäkään mulla ei ollut ketään jonka luo ois voinu mennä ja toiseks kaikki ois pelänny liikaa. Ne ois vaan joutunu kärsiin. Nytki se on niin, et jos mut löydetään te kaks ootte pulassa. Ellette itte ilmota musta”, Nessie sanoi murheellisena. Hän selvästi pelkäsi kiinnijäämistä, mutta ei halunnut aiheuttaa meille ongelmia.
“Ei me kerrota kellekään. Sä oot täysin turvassa täällä”, sanoin lohduttavasti. Nessie pudisti taas päätään huokaisten raskaasti.
“Ne tekee kaikkensa löytääkseen mut. Toissapäivänä kun me tultiin tänne, mä näin osan niistä. Ne oli siinä baarin kulmalla, puhu jotakin. Mua ei tunnistettu, mutta ei se kauaa vie kun mun tajutaan olevan jossakin täällä. Nyt kun poliisikin on mukana etsinnöissä.” Ness kuulosti epätoivoiselta, ja äkkiä hän valahti kalpeaksi kuin lakana. Hän katsoi minua ja veljeäni pelokkaana, ja painoi kämmenensä pöytää vasten hermostuneena.

“Ja se lääkäri. Ja sairaalan henkilökunta. Ne tietää kuka ja missä mä oon. Mun on pakko lähtee”, hän sanoi anovana. Tom jäykistyi vieressäni, ja vilkaisin häntä nopeasti. Hänen kasvoillaan oli kova, päättäväinen ilme, hän oli selvästi päättänyt mitä tekisi.
“Et lähe. Mä en anna, en vaikka mut ammuttais sen takia. Jos on pakko, mä vaikka ajan sut Siperiaan ja piilotan jonneki sinne”, Tom sanoi tiukasti. Nessie hymyili väkinäisesti.
“Mut löydettäisi silti. Ja mä en voi saattaa teitä vaaraan omalla kustannuksellani.”
“Jos me ei voida jäädä tänne, me lähetään kierteleen. Otetaan sut keikoille mukaan ja pidetään takahuoneessa niiden ajan, ja ajetaan sitte pois seuraavaan paikkaan. Kyl me sut saadaan piilossa pysyyn, helposti. Ja mä voin vähän naamioidaki sua”, sanoin ja hymyilin hieman. Olisikin hienoa päästää luovuuteni oikein kunnolla valloilleen, ja naamioida Nessie täysin uuden näköiseksi. Se tulisi olemaan naurettavan helppoa.
“Mä olisin teille vaan tolkuton taakka. On oikeesti vaan helpompaa, jos mä pääsen hengestäni eroon”, Nessie sanoi ja kohautti olkiaan, kuin se olisi ollut itsestään selvä asia.
“Etkä oo. Ja me luvattiin pitää susta huolta”, Tom sanoi kuulostaen jo hieman loukkaantuneelta. Ness katsoi häntä anteeksipyytävänä, mutta jatkoi edelleen samaa linjaa.
“Te ette tienneet, mitä lupasitte. Ja teillä on kaikki hyvin, jos nyt vaan annatte mun mennä, ja kiistätte että olisitte tienneet jotakin. Unohatte vaan kaiken tän mitä on tapahtunu”, Nessie sanoi ja heilautti vähän kättään sanojensa painoksi. Tom pudisti päätään huultaan samalla purren ja minä katsoin tyttöä tiukasti silmiin.

“Ei, kumpikaan meistä ei tee sitä. Me hoidetaan tää asia loppuun, makso se mitä makso.” Puheeni kuulosti omiin korviini jo liki pelottavan päättäväiseltä, mutta sitä nyt ei tiennyt miten muut sen kuulivat.
“Kaasua on painettu, ja jarru ei enää toimi. Vaihtoehtona on vaan jatkaminen”, Tom havainnollisti. Just, autovertailua.
“Liikkuvastakin autosta voi hypätä pois”, Ness muistutti. Tom pudisti uudelleen päätään, hymyillen samalla vähän.
“Se ei ole tässä asiassa vaihtoehto. Mä puristan tätä rattia kaksinkäsin kunnes törmätään seinään tai bensa loppuu ja kumit puhkee.”
“Tom, vertaat sä Nessiä autoon?” kysyin huvittuneena. Veljeni katsoi minua hölmistyneenä, ja Nessie naurahti kirkkaalla äänellä.
“Jos mä olen auto, oon vuosimallia 1890, ja oon kelvoton edes varaosiksi”, tyttö sanoi hymyillen. Olin näköjään saanut asian pois raiteiltaan, mutta ehkä se oli vain hyvä niin. Ja Ness oli huomattavasti paremmalla tuulella.
“Mutta sulla on paljon arvoa sen vuoks”, Tom sanoi sormeaan heristellen. Nyökäytin päätäni ja virnistin vähän Nessille, joka nauroi taas.
“Joo, tosin paljon onki. Jopa sen verran että haluut tappaa ittes sen takia.”
“Olkoon sit, mutta se ei oo tän hetken murhe. Mut hei, kuka ny tähän aikaan pimpottaa?” Tom kysyi ja nousi seisomaan. Joku oli pihaportin takana soittamassa kelloa, aika kummallista. Yleensä turvamiehet talon ympärillä estivät ihmisiä, mutta nyt he eivät olleet paikalla tai sitten kyseessä oli joku tärkeä vieras. Kävelin veljeni perään eteiseen, jossa hän katseli oven viereisessä kaapissa olevaa näyttöä, joka lähetti taloon kuvaa portin toiselta puolen. Hän oli kalpea ja käännähti minuun äkisti, pelokas katse silmissään ja kasvot jännittyneessä ilmeessä.
“Ness piiloon. Siel on poliisi.”

LUKU 20.

VANESSA

Bill juoksi takaisin keittiöön kuin tuli hännän alla. Katsoin häntä kummastuneena, kun hän äkisti siivosi astiat pöydältä pois ja viskasi omenankannikan roskiin, ja tarttui sitten olkavarteeni.
“Mikä nyt?” kysyin hätääntyneenä. Bill ei vastannut, hän vain veti minut perässään eteiseen, missä Tom kolisteli jotakin komerossa.
“Jätkät, mitä tää on?” kysyin liki hysteerisenä, tämä muistutti liikaa kaikesta mitä minulle oli aikaisemmin tapahtunut. Tom hypähti ulos komerosta kovan paukahduksen saattelemana.
“Portilla on poliisi, me ei voida ottaa riskejä. Meet tonne kellariin, niin pitkälle ku vaan voit, ja pysyt hiljaa. Me haetaan sut pois sieltä kun on taas turvallista”, Tom selosti. Bill veti minut perässään komeroon ja kiepautti eteensä, niin että näin lattiassa luukun joka oli työnnetty vastapäistä seinää vasten. Siitä se paukahdus siis oli kuulunut.
“Mä pidän kiinni. Siinä on pitkä käytävä, mene sitä pitkin tunnustelemalla. Valoja ei voi nyt laittaa, ettei ne ala epäillä mitään. Mene ihan käytävän päähän, ja kun seinä katoo jatka sitä jompaankumpaan suuntaan. Mee johonki nurkkaan ja pysy ihan hiljaa”, Bill ohjeisti, tarttui ranteisiini ja viittasi minut alas huteria portaita, jotka johtivat kellarikäytävään. Nyökkäsin hieman ja lähdin astelemaan vapisevin jaloin portaita alas, Bill kumartui ja laskeutui lopulta polvilleen irrottamatta otettaan minusta ennen kuin seisoin käytävän lattialla.
“Jatka vaan. Me koitetaan saada ne pois äkkiä”, Bill lupasi. Tom oli häipynyt jonnekin, luultavasti häivyttämään yläkerrasta todisteita läsnäolostani. Toivoin että he onnistuisivat, eivätkä joutuisi minun takiani pulaan. Seisoin paikallani ja katsoin ylhäällä näkyviä kasvoja onnettomana.
“Mee vaan. Ai niin, siinä portaiden takana on pieni lamppu, ota se mukaas. Se menee ihan hyvin kuhan et panikoi mitään, mä vannon sen”, Bill sanoi ja vilkaisi nopeasti ovelle, ihan kuin olisi nähnyt jonkun sen takana. Koppasin portaiden alta lampun käteeni ja etsin kytkimen, kun minulla vielä oli valoa.
“Mene, ja pysy hiljaa”, Bill sanoi ja kumartui vähän alemmas. Hän hipaisi minua kevyesti poskeen sormenpäillään, nousi seisomaan ja kurottui aukon yli vetääkseen luukun kiinni. Hän vilkaisi minuun vielä kerran ja hymyili, ennen kuin luukku pamahti taas kiinni ja komeron ovi kuului sulkeutuvan.

Nyt seisoin yksin pimeässä. Haparoin hetken sormillani lampun kytkintä, kunnes tunsin pienen napin sormen alla. Painoin sen pohjaan ja katsoin ympärilleni himmeän valon avulla. Käytävä oli kapea, mutta näytti pitkältä. Lampun valo ei riittänyt kuin kolmen metrin päähän, ja se oli niin vanha että saattaisi sammua kesken kaiken. Lähdin hitaasti eteenpäin, koskettaen koko ajan oikean käteni sormilla seinää vierelläni.
Käytävä oli muutaman kymmenen metrin mittainen. Olin kävellyt noin minuutin, kun arvelin olevani takapihan alla, ja toisen samanpituiselta tuntuneen ajan kuluttua seinä yhtäkkiä katosi kummaltakin puoleltani. Astuin kauhuissani muutaman askelen taaksepäin, ja tartuin seinään kuin hukkuva lautaan.
Valaisin edessäni olevaa tilaa taskulampulla. Se vaikutti isolta, isommalta kuin huoneeni talossa. Olin varma, että jos päästäisin yhdenkin äänen, se kaikuisi ja saattaisi yltää talolle asti. Käänsin valon lattialle, jota peitti johtojen vyyhti, ainakin tästä kohtaan. Mustat nauhat luikertelivat lattian poikki, kun seurasin niitä valon avulla. Nostin valokeilaa vähitellen, kunnes erotin seinää vasten nojaavan kitaran, vai oliko se basso? No, oli mikä oli, olin ilmeisesti saapunut tilaan missä bändi harjoitteli kotosalla ollessaan, kun ei halunnut mennä studioon. Minun pitäisi siis olla entistä varovaisempi, etten rikkoisi mitään ja aiheuttaisi sillä melua.
Muistin Billin ohjeen mennä jompaankumpaan suuntaan käytävän loputtua, ilmeisesti minun olisi parempi olla poissa käytävän päästä. Varovasti käännyin oikealle, poispäin näkemästäni bassosta, tai kitarasta, ja lähdin hitain, pienen askelin etenemään huoneen päähän. Katsoin koko ajan tarkasti, etten astunut johtojen päälle, ja etten törmäisi mihinkään edessäni olevaan. Pidin oikeaa kättäni seinällä koko ajan, etten eksyisi tulosuunnastani. Kohta seinä tuli vastaan, ja huokaisin helpottuneena. Tarkistin nopeasti ettei lattialla ollut mitään minkä voisin rikkoa, ja kyyristyin nurkkaan istumaan. Sammutin lampun valon, ties kuinka paljon paristosta oli jäljellä virtaa, ja pimeyteen jäätyäni keskityin kuuntelemaan ilmaa ympärilläni.
Mistään suunnasta ei tuntunut ollenkaan vetoa, seinät olivat varmaan umpikiveä. Siltä ne ainakin tuntuivat, kylmiltä ja karheilta sormia vasten. Ja lattia oli varmaan samaa ainesta, se tuntui samalta. Ilma oli kyllä raikas, ei yhtään niin tunkkainen kuin voisi kuvitella. Kai täällä oli jonkinlainen ilmanvaihtokanava, varmaan yhteydessä taloon.

Huokaisin ja painoin pääni kylmää seinää vasten. Odotus oli piinaavaa, olin aina ollut kärsimätön odottamisen suhteen. Se oli niin rasittavaa, inhosin sitä. Toivoin vain, että Kaulitzit pääsisivät poliiseista nopeasti eroon. Ja että Tom oli hävittänyt kaikki todisteet minusta yläkerrassa, niin ettei heidän tarvitsisi alkaa selitellä mitään.
Minuutit matelivat hitaasti. Laskin sekunteja päässäni, mutta sekosin jossakin kuudensadankolmenkymmenen jälkeen enkä enää edes yrittänyt aloittaa alusta. Olisin vain turhautunut entistä enemmän kun olisin seonnut taas. Naputtelin reittäni oikean käteni sormilla, odottaen ajan kulumista.
Yhtäkkiä kuulin kaukaa pamahduksen, ja samassa valot syttyivät käytävään, jonka erotin kapeana viiruna seinässä sieltä tulevan valon ansiosta. Ponnahdin pystyyn nopeasti ja painauduin seinää vasten, puristaen taskulamppua tiukasti. Jos sieltä tulisi joku, joka työskenteli Karlin hyväksi, antaisin hänelle niin kovan vastuksen kuin itse vain pystyin. Mitätönhän se oli, mutta sille ei voinut mitään.
Kuulin reippaiden askelien lähestyvän kovaa vauhtia, ja kun oikein pinnistin kuulin niitä olevan kahdet. Pieni, tuskin huomattava helpotus levisi sisälleni, mutta pysyin edelleen valppaana. Ei sieltä välttämättä olisi tulossa ne kaksi, joita odotin, tulijat voisivat myös olla kaksi muuta.

“Nessie, me täällä. Oletko sä kunnossa?” kuulin Tomin huhuilevan. Helpotus pakotti minut nojautumaan seinää vasten ja haukkomaan henkeäni, olin huomaamattani lakannut hengittämästä. Askeleet tulivat lähemmäs, ja kohta näin valon heittämässä keilassa kaksi pitkää varjoa. Astelin jalkojani varoen ovelle juuri, kun kaksoset tulivat huoneeseen.
“Joo, oon. Mutta mitä tapahtu?” kysyin kärkkäästi. Halusin tietää mitä oli tapahtunut, halusin tietää oliko minun aikani lähteä tullut. Kaksoset katsoivat minua, ja sitten Tom kiersi toisen kätensä vyötäisilleni kevyesti.
“Mennään nyt ensin takas ylös, sä et taaskaan näytä voivan kovin hyvin. Sattuuko sua johonki?” mies kysyi ja lähti taluttamaan minua käytävään. Bill käveli toisella puolellani ja katsoi minua selkeästi huolestuneena.
“Ei, ei satu. Mut on mulla kyl jotenki outo olo”, myönsin. En oikein ymmärtänyt, mutta jotenkin minusta tuntui hassulta. Ihan uudella ja oudolla tavalla.
“Löysikö ne mitään jälkiä?” kysyin kun kumpikaan ei vastannut mitään. Bill pudisti päätään.
“Tom piilotti kaiken hyvin. Sun huonees näyttää tällä hetkellä samalta ku ekana päivänä, paitti et se on vähän sotkusempi. Tai siis sillai, et ei oo ihan putipuhas. Eikä ne kattonu mitään kauheen tarkkaan, lähinnä ne kyseli susta”, Bill kertoi. Hän asteli vähän edelleni ja kiipesi nopeasti portaat ylös, kääntyi sitten ympäri ja ojensi kätensä minulle. Tartuin siihen ja nousin portaat ylös jalkojeni vavistessa hieman, ihan kuin olisin ollut pyörtymisen partaalla. Tunsin tämän tunteen vähän liiankin hyvin, olin monesti menettänyt tajuntani stressin ja paineen kasvaessa liian suureksi taakaksi. Mutta nyt en ollut stressaantunut, minulla ei ollut paineita, olin vain ja ainoastaan helpottunut. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt oloani.

Tom kiipesi ketterästi ylös perässäni ja pamautti luukun taas kiinni. Hän sammutti valot sekä komerosta että käytävästä, ja sulki komeron oven perässään. Bill seisoi vieressäni, pidellen kättään ristiselälläni tukien minua. Nyt en jaksanut olla kiusaantunut siitä, että kumpikin tuli niin lähelle, olin kertakaikkisen hämmentynyt olotilastani.
“Nessie, pyörryttääkö sua?” Tom kysyi pysähtyen eteeni. Katsoin häntä epävarmasti silmiin ja nyökkäsin vähän.
“Mulla on samanlainen olo ku aina ennen pyörtymistä, mut mä en tajua. Mä en pyörry tälläsissä tilanteissa, en oo ikinä pyörtyny”, selitin. Tom rypisti kulmiaan ja Bill otti tukevamman otteen minusta, lähtien viemään minua olkkariin. Jalkani liikkuivat kuin pakosta, ne saivat kaiken voimansa siitä etten halunnut pyörtyä. Lysähdin sohvalle ja painoin pääni polvieni väliin, nyt pää tuntui menneen täysin sekaisin.
“Mikä ny?” Bill kysyi hätääntyneenä vierestäni. Vedin katkonaisesti happea ennen vastaustani.
“Pää meni sekasin. En tajuu miks.”
Mahaani vihloi ja minua oksetti ja pyörrytti. Suljin silmäni ja koitin selvittää ajatukseni, mutta ne tuntuivat olevan ihan sekaisin. Tunsin selässäni hennon kosketuksen, jompikumpi kaksosista oli laskenut kätensä selälleni. Jos minulla ei olisi ollut tällaista oloa, olisin varmaan ravistanut sen pois, mutta nyt en vain jaksanut. Voimat olivat poissa. Tunsin horjahtavani hieman, mutta samassa kädet olivat ympärilläni ja kannattelivat veltoksi valahtanutta ruumistani.
“Ness, sano jotakin”, ääni käski. Koitin erottaa kumpi kaksosista oli äänessä, mutta en saanut siitä selvää. Minua alkoi pelottaa, en tajunnut yhtään mitä tapahtui.
“Mä en tiä mikä tää on”, mumisin hiljaa. Tunsin kuinka minut nostettiin ylös sohvalta ja asetettiin sille takaisin makaamaan, mutten jaksanut avata silmiäni katsoakseni ympärilleni.
“Soita jätkille, ei me voida tätä yksin hoitaa kuitenkaan”, ääni käski. Toinen vastasi myöntävästi, ja tunsin vaipuvani hämärään. Olin edelleen tajuissani, en vain pystynyt tajuamaan mitä tapahtui.

LUKU 21.

TOM

Oli kulunut kuusi päivää siitä, kun Vanessa oli ensimmäisen kerran tullut huonovointiseksi. Se ei todellakaan ollut jäänyt viimeiseksi, ei lähellekään. Kaikki tuntui menevän sellaista vuoristorataa että pelotti, en pysynyt mukana missään.
Aluksi olimme Billin kanssa epäilleet, että Nessiellä olisi ollut umpilisäkkeentulehdus. Olimme kuitenkin hylänneet sen vaihtoehdon nopeasti, se ei tuntunut kenestäkään oikealta vaihtoehdolta. Seuraavaksi ehdokkaaksi oli puskenut kasvain, mutta se oli vielä epätodennäköisempi vaihtoehto. Mahahaavaa oltiin epäilty, samaten ruokamyrkytystä, mutta ne eivät täsmänneet kaikkiin oireisiin. Lopulta päädyimme siihen, että hänellä oli jonkinmoinen mahabakteeri, mutta se jätti edelleen aukkoja tytön olotilaan.
Gustav ja Georg olivat nyt tämän viikon liki asuneet meillä, auttamassa Nessin hoidossa. Hänellä oli koko ajan jotakin, mistä hän oli huolissaan, ja hän oksensi rajusti vähän väliä. Asiaa hankaloitti entisestään se, ettemme voineet viedä häntä mihinkään hoitoon tunnistamisen pelon vuoksi, vaan jouduimme turvautumaan lääkärikirjoihin ja nettiin. Joku meistä oli koko ajan Nessien luona, auttoi häntä syömään ja juomaan, ja sitten tuskailimme vessan kanssa. Emme tunteneet oikein ketään, jonka olisimme voineet pyytää auttamaan kun Ness halusi käydä suihkussa tai vessassa, ja se rajoitti Nessien toimintaa huomattavasti. Hän ei voinut koskaan lukita ovea, ja hänen oli jatkuvasti pidettävä jotakin ääntä että tiesimme hänen olevan edelleen kunnossa. Käytäntö selvästi ahdisti ja tuskastutti tyttöä, muta hän hyväksyi sen mukisematta mitään, tietäen ettemme nyt voineet mitään muutakaan.

Nyt oli lauantaiaamu, kello näytti yhdeksää. Olin vuorostani alakerrassa, olin viettänyt yöllä kuutisen tuntia Nessin vierellä ja koittanut helpottaa hänen oloaan. Nyt Bill oli ottanut paikkani siksi aikaa, että sain voimia kerättyä ja etsittyä tietoa kirjoista ja netistä. Gustav ja Georg tulisivat vähän ennen puoltapäivää, heillä oli kummallakin ollut pakollista menoa.
Silmäni pysyivät auki helposti, olin kitannut heti alkajaisiksi vahtivuoroni päätyttyä pari kuppia kahvia ja nukkunut eilen iltakuudesta keskiyöhön. Selailin nettisivuja umpimähkään, etsin kaikkea hakusanoilla vatsakivusta oksennukseen. Mitään uutta ei tuntunut löytyvän, ja tuskailin aikaisemmin lukemieni artikkeleiden kanssa. Mikään niistä ei voinut kunnolla selventää ajatuksiani, en kerta kaikkiaan ymmärtänyt mikä yhteys niillä voisi olla Vanessaan.
“Tom? Tuotko jotakin syömistä Nessielle?” Bill huusi portaiden yläpäästä.
“Joo, onks sil mitään mitä se haluu?” huusin takaisin. Ness oli taas alkanut syödä kunnolla, tytön ruokahalu oli kasvanut hyvää vauhtia. Samalla hän kuitenkin tuntui oksentavan enemmän, joten hänelle sai koko ajan olla tuomassa syömistä että hän sai tarpeeksi energiaa.
“Jotain sämpylää, ja omenia”, Bill vastasi. Kuulin hänen juoksevan takaisin, Ness taisi taas oksentaa. Astelin nopeasti keittiöön ja nappasin kaapista pari sämpylää, jääkaapista kaksi omenaa ja vähän juustoa ja lihaa. Otin vielä pullollisen vettä, koitimme saada ravinnon pysymään Nessien sisällä kaikin mahdollisin keinoin.
Lähdin alakertaan kantaen ruokaa lautasella käsissäni, pullon olin tunkenut farkkujeni taskuun. Hyppelin portaat ylös nopeaa tahtia, ei ollut viisasta odotuttaa Nessiä, hän saattoi mennä huonompaan kuntoon hämmentävän kovaa vauhtia. Olimme huomanneet sen heti toisena päivänä, hän oli vasta ollut ihan kunnossa, ja yhden oksennuksen jälkeen hän oli liki pyörtynyt. Sen jälkeen kukaan meistä ei ollut jättänyt tyttöä yksin, vaan joku oli koko ajan ollut vahtimassa. Yötä päivää.

Astuin Vanessan huoneeseen ja huokaisin hiljaa. Tyttö makasi tyynyihin nojaten kalpeana, minun vanha paitani päällä. Hänellä oli koko ajan niin tukala olo, että paidan oli pakko olla viisi neljä kertaa isompi kuin hän olisi oikeasti tarvinnut. Hänen kasvonsa olivat hikiset ja kalpeat, silmät itkuiset, ja hän näytti siltä kuin murtuisi ihan pian. Sama ilme oli ollut hänen kasvoillaan jo liki viikon, hänellä oli niin kovat tuskat etten kunnolla edes voinut kuvitella niitä. Olin kerran pyytänyt häntä kuvailemaan oloaan, ja hän oli sanonut että se oli kuin olisi maannut tulisilla hiilillä, samalla kun raastava kipu riipi kehoa sisäpuolelta halki. Sen jälkeen en ollut viitsinyt kysyä enempää, joskus kivuista puhuminen sai ne tuntumaan entistä pahemmilta.
Asetin lautasen pöydälle, jonka olimme tuoneet sängyn viereen samalla kun Bill astui ulos vessasta vastahuuhdeltu vati käsissään. Hänellä oli yllään vanhat vaatteet, tumma paita ja siniset farkut, ja hiukset hän oli kiinnittänyt niskaan ponnarilla, jotta ne pysyisivät pois tieltä. Hän käveli viereeni ja istui sängynlaidalle, antoi vadin Vanessan syliin. Tyttö hymyili hieman ja huokaisi sulkien silmänsä hetkeksi.
“Löysit sä mitään?” Bill kysyi katsoen minua. Pudistin päätäni ja ojensin lautasen Nessille, jotta hän voisi syödä. Tyttö katsoi alistuneena sitä, mutta alkoi sitten hiljalleen nakertaa sämpylää.
“Halvattu”, Bill manasi. Hän oli viettänyt aikaa kirjojen ja netin ääressä ehkä eniten meistä kaikista, seuloen sivustoja kuumeisesti eri sivustoja etsien tietoa niin monella kielellä kuin vain osasi. Olin kerran löytänyt hänet tutkimasta jotain italialaisiakin sivuja, hän oli koittanut saada tekstistä tolkkua netin sanakirjan avulla.
“Öh, mä oon kans miettiny vähän, ja musta me ei olla mietitty yhtä vaihtoehtoa ollenkaan. Varmaan just siks et se on se pahin mahollinen”, Nessie sanoi hetken kuluttua, niin hiljaa että sitä tuskin kuuli. Katsoin häntä ihmeissäni, mikä meiltä oli voinut jäädä tutkimatta? Mielestäni olimme seuloneet kaiken mahdollisen, mitään ei ollut jäänyt harkinnan ulkopuolelle.

“Mikä?” Bill kysyi. Hän tarttui jokaiseen yksityiskohtaan ja mahdottomuuteen lapsellisella innolla, hän halusi niin kipeästi selvittää Nessin tilan syyn.
“No, mä, tota… Siellä on vielä sellanen vaihtoehto, että mun sisällä on joku muu. Että mun sisällä oikeesti on jotakin”, Nessie sanoi vielä hiljempaa kuin äsken. Hän vaikutti puheistaan itsekin järkyttyneeltä, ja siltä ettei missään nimessä halunnut uskoa sitä.
“Meinaat että oisit raskaana? Mut ei kai se oo mahollista, ethän sä nyt oo niin pitkälle menny kenenkään kanssa”, sanoin epäuskoisena. En todellakaan uskonut että joku olisi saanut Nessien kanssaan saman peiton alle, ainakaan käyttämättä väkivaltaa.
“Mä en tiedä, mitä mulle on tehty. Mun muistissa on aukkoja, kun en oo tajunnu mitään, välillä mä oon ollu niin tolaltani. Ja mun ruumis on antanu merkkejä siihen suuntaan jo pitkän aikaa”, Nessie selitti epätoivoisen kuuloisena. Bill katsoi häntä pohdiskelevan näköisenä, huultaan purren.
“Toi on kyl totta… Se on järkeenkäypä vaihtoehto. Tom, et viitsis käydä apteekissa pikavisiitillä?” Bill kysyi. Hän oli selvästi innostunut uudesta näkökulmasta asiaan, olkoonkin että se ei ollut mikään hyvä näkökulma.
“Voin mä. Testiä ostaan siis”, sanoin alakuloisena. Heilautin pikaisesti kättäni ja koitin hymyillä rohkaisevasti Vanessalle, joka katsoi minua murheellisena. Juoksin portaat alas eteiseen, nappasin takin niskaani ja kengät jalkoihini ja juoksin ulos harmaaseen aamuun.

Säntäsin suoraan päätä autolleni, joka odotti pihatiellä eilisen kauppareissun jälkeen. Hypähdin sisään kuskin ovesta ja tungin avaimen paikalleen, tartuin rattiin ja painoin kaasua. Naputtelin portin auki ohjaimistosta, joka oli sen tälle puolelle asennettu ja jatkoin matkaa radion soidessa hiljaa taustalla. Teillä oli tuskin yhtään ruuhkaa, kaikki taisivat vielä olla kotonaan nukkumassa, kuten kunnon ihmiset ainakin. Matka lähimmälle apteekille vei vain vartin, ja kohta pysäköin jo autoni kadun laitaan.
Astuin ulos autosta laitettuani silmilleni suuret mustat aurinkolasit, nostettuani takkini kauluksen kunnolla pystyyn ja työnnettyäni hiukseni sen alle niin ettei minua voisi tunnistaa niiden avulla. Tungin kädet taskuihin ja astelin rennosti sisään, kävelin suoraan tiskille, jonka takana suunnilleen ikäiseni nainen istui tuolillaan valkoisissa vaatteissa. Hänen ruskeat hiuksensa oli kiinnitetty nutturalle niskaan ja kasvoilla oli ystävällinen, auttamishaluinen hymy.
“Voinko auttaa jotenkin?” nainen kysyi hymyillen. Nyökkäsin vähän ja vilkaisin ympärilleni, ettei vieressä olisi kauheaa määrää ihmisiä kuuntelemassa. Olihan se nyt vähän noloa mennä miehenä kysymään raskaustestejä.
“Tarvitsisin raskaustestin kaverilleni”, sanoin matalalla äänellä, nojaten pöytään kyynärvarsillani. Nainen ei näyttänyt kummastelevan asiaani yhtään, hän käväisi vain äkkiä tiskin takana ja palasi kohta laatikko mukanaan. Hän otti siitä koodin ja laittoi pieneen muovipussiin, kertoi hinnan ja ojensi pussin minulle. Maksoin ostokseni nopeasti, kiitin ja astelin takaisin harmaaseen ulkomaailmaan, tuulen keskelle. Menin suoraan autooni ja heitin pussin viereiselleni istuimelle, käynnistin auton ja painoin kaasua. Minua nolostutti edelleen vähän, mutta asiani oli hoitunut paljon helpommin kuin olisin voinut kuvitellakaan sen hoituvan.

Katselin mietteissäni ulos tuulilasista, tarkkaillen koko ajan liikennettä ympärilläni. Olin havainnut muuttuneeni paljon entistä varovaisemmaksi liikenteessä, noudatin tarkasti kaikkia nopeusrajoituksia ja keskityin ajamiseen kaikilla aivosoluillani. Onnettomuudesta oli siis ollut jotakin hyötyä, jos sitä saattoi niin kutsua asian hirveyden vuoksi. Painoin jarrua hyvissä ajoin ennen valoja ja hymyilin itsekseni katsellessani naista, joka käveli tien yli pidellen toisella kädellään pienen tytön kättä. Oli jotenkin hienoa katsella äidin ja lapsen suhdetta, sen ainutlaatuisuutta. Uppouduin ajatuksiini ja ajattelin, miten Vanessa sopisi siihen rooliin. Oudolta se tuntui, mutta ei ihan mahdottomaltakaan. Olkoonkin millainen hyvänsä kauhuajatus.
Painoin kaasua taas kun valot vaihtuivat, ja jatkoin kotimatkaani seuraten liikennettä tarkasti.

LUKU 22.

BILL

Tom palasi vähän yli kolmessakymmenessä minuutissa. Kuulin vain auton ajavan pihaan, mutta sain uutta ajateltavaa kun Ness huokaisi raskaasti ja peitti kasvonsa käsillään. Hän oli ihan hiljaa, luultavasti itki, ja kysyin hänen oloaan varovasti.
“Jos se onki totta… Jos mä olen raskaana. Mitä mä oikeen teen sille?” hän kysyi epätoivoisena. Kysymys yllätti minut, en ollut ehtinyt ajatella sitä yhtään. Olin keskittynyt vain siihen, että tytön sairauden syy selviäisi.
“Mä en tiä. Mut meillä on kyl aikaa miettiä sitä, sulla on vaihtoehtoja”, sanoin ja silitin hellästi tytön otsaa, kun hän nyyhkytti hiljaa kämmeniinsä. Tyttö pudisti päätään itkuisena.
“Ei ole. Mä en haluu riistää sen henkeä, mulla on vaan yks vaihtoehto. Mä en suostu elään sen ajatuksen kanssa, että olisin tappanut lapsen, olkoonki että sen isä voi olla se jota inhoon eniten koko maailmassa”, tyttö sanoi kuulostaen murtuneelta. En osannut sanoa mitään, istuin siinä vain hiljaa ja silittelin tytön otsaa. Toivoin niin että olisimme voineet kutsua luoksemme jonkun, joka olisi ymmärtänyt Nessiä kunnolla. Ja olisi voinut kunnolla puhua asioista tämän kanssa. Meistä neljästä ei oikein ollut apua, kun olimme vääränlaisia.
Ovi avautui alakerrassa ja kuulin Tomin astelevan hiljaa sisään. Tartuin hennosti Nessien leukaan ja nostin hänen kasvojaan ylemmäs.
“Nyt selvitetään tää asia. Kuivaa silmäs, nii pääset testaan. Puhu jotakin koko ajan, niin ettei meiän tarvii tulla sisään, ja muista hengittää kunnolla. Älä pelkää, se menee ihan hyvin”, rohkaisin tyttöä samalla kun pyyhin yksinäiset kyyneleet pois tämän poskilta. Nessie hymyili vähän ja nyökkäsi, nousi vähän pystympään.
“Tässä ois, osaatko sä varmasti käyttää sitä?” Tom kysyi samalla kun asteli sisään. Hän ojensi Nessielle muovipussin, ja tyttö otti sen vastaan raskaasti huokaisten.
“Kyl mä uskon. Mut autatteko mut ylös, nii saadaan asiasta selvyys”, tyttö sanoi. Nostin hänet varovasti seisomaan kainaloista kannatellen ja autoin vessaan, pöntölle istumaan. Kävelin ulos ja suljin oven perässäni.

Aika kului hitaasti. Ness sanoi jotakin vähän väliä, ja minä ja Tom koitimme rohkaista häntä parhaamme mukaan. Ei se paljoa auttanut, kun kumpikaan ei voinut mennä auttamaan tai neuvomaan muuten, mutta Ness kuulosti helpottuneemmalta kuullessaan äänemme. Hän oli päässyt peloistaan yli vauhdilla, varmaan siksi ettei selvinnyt omin päin mitenkään. Oli se kuinka hankalaa tahansa, hän tuntui luottavan meihin paljon entistä enemmän, ja antaneen anteeksi käytökseni ensimmäisenä iltana. Olin siitä helpottunut.
Vähän ajan kuluttua Ness hiljeni, ihan kuin olisi jännittynyt jostakin. Vilkaisin ovea epäluuloisena, ei kai hän nyt ollut pyörtynyt? Tom vaikutti vähintäänkin yhtä hermostuneelta, ja painoi korvansa ovea vasten.
“Nessie? Kaikki okei?” hän kysyi. Sisältä kuului henkäisy, ja jotakin putosi lattialle.
“Oottakaa, ihan hetki…” Nessie sopersi. Katsoimme toisiamme veljeni kanssa epäilevinä, mutta emme avanneet ovea. Vessasta kuului muutamia heikkoja askelia, ja kohta ovi työnnettiin varovasti auki. Katsoin Nessien kasvoja järkyttyneenä.
Kyyneleet valuivat valtoimenaan tytön poskia pitkin, vihreät silmät olivat pelokkaat ja kyyneleistä  sameat. Tyttö oli valahtanut aivan kalpeaksi, ja vaikutti kerrassaan lyödyltä. Ness katsoi meitä kumpaakin hetken, ja raotti sitten lamaantuneena huuliaan.
“Positiivinen”, hän kuiskasi. Hän vavahti ja horjahti, mutta Tom koppasi hänet syliinsä ennen kuin hän ehti kaatua kokonaan. Tyttö purskahti itkuun nyt oikein toden teolla, hautasi kasvonsa veljeni rintaan ja jäi siihen nyyhkyttämään lohduttomana. Tom kietoi kätensä tytön ympärille hellästi ja nosti syliinsä, katsellen minua avuttomana. Olin kertakaikkisen järkyttynyt, vaikka olinkin odottanut tuloksen olevan tämä sen kuuleminen hirvitti. Ja yhdistettynä Vanessan reaktioon se oli pelottava.

Tom harppoi tasaisin askelin sängyn luo ja koitti laskea Nessin sille, mutta tyttö takertui hänen paitaansa avuttomana itkien. Mies suoristi itsensä kunnolla ja istui sängylle pidellen tyttöä tiukasti sylissään koko ajan, ja minä istahdin häntä vastapäätä jalat ristissä. Hieroin varovasti Nessien hiuksia, jotka oli sidottu sekalaiselle ponnarille niskaan etteivät ne sotkeentuisi oksennukseen tai mihinkään muuhun. Koitimme Tomin kanssa lohduttaa Vanessaa parhaamme mukaa, mutta hän ei kyennyt rauhoittumaan, itki vain surkean kuuloisesti Tomin paitaa vasten. Minua itketti jo pelkästään se että tiesin hänen itkevän, mutta koitin pitää oman suruni sisälläni. Ei auttanut pelästyttää tyttöä sillä, että minä alkaisin vetistellä.
Kello oli siinä yhdentoista paikkeilla, kun Nessie vähitellen hiljeni itkunsa väsyttämänä. Hän makasi hiljaa Tomia vasten, päästämättä ääntäkään kertakaan. Katsoimme veljeni kanssa vuoronperän toisiamme ja Nessiä, uskaltamatta sanoa mitään ennen kuin olisi varma että tyttö nukkuisi. Minä en halunnut aloittaa puhumista ensimmäisenä, luotin siihen että Tom tuntisi milloin tyttö nukahtaisi. Sitten voisimme puhua jatkosta ilman että tarvitsisi kuunnella sitä, mitä mieltä Ness lapsestaan oli. Ymmärsin hänen kantansa hyvin, mutta en olisi halunnut tytön päätyvän siihen ratkaisuun, kun se voisi tehdä hänen elämästään entistä pahempaa.
Tom katseli hiljaa Vanessaa, joka oli kätkenyt kasvonsa veljeni vatsaa vasten. Saatoin kuulla pienen, tasaisen hengityksen, joka lähti tytöstä kun hän nukahti vähitellen. Tom nosti kätensä ja pyyhki muutaman kyyneleen tytön poskilta, ennen kuin nosti katseensa minuun. Hän hymyili hieman ja huokaisi.

“Mitä me nyt tehään? Me ei saada vietyy sitä kellekään aborttia varten, ilman et sen henkilöllisyys paljastuu”, hän kysyi hämillään. Katselin Vanessan punaisia hiuksia hetken ja suin niitä suoriksi takuista ennen vastaustani.
“Se ei suostu tekeen aborttia. Ei kuulemma vois enää elää ittensä kanssa jos menee tekemään sen. Onhan se ihan ymmärrettävää, mutta jos se äijä on lapsen isä, se on loppuikänsä sidoksissa siihen, vaikka kuinka ottaisi eroa ja pakenisi”, sanoin hiljaa. Tom näytti puulla päähän lyödyltä ja silitteli tytön poskea hiljalleen.
“Mut eihä siinä oo järkee. Se ei oo valmis huolehtiin  lapsesta vielä, sen näkee selvästi”, veljeni intti matalalla äänellä.
“Me ei voida mitään muuta ku odottaa. Kunpa se vaan olis kertonu aikasemmin, me oltaisi vielä voitu tehdä jotakin asian eteen. Mut meiän pitää selvittää kuinka pitkällä se on, äkkiä”, sanoin ja nousin varovasti ylös. Tom nyökkäsi ja koitti liikahtaa vähän nostaakseen Nessien pois sylistään, mutta tyttö puristi häntä vielä nukkuessaankin niin lujaa ettei liikkuminen tullut kuuloonkaan.
“Anna olla, pysy siin. Mä voin hakee tietoa taas vaihteeks, etkä sä saa sitä irti ittestäs ilman et se pelästyy ja herää”, naurahdin hiljaa ja lähdin alakertaan.

Astelin suoraan koneelle ja painoin sen käyntiin, se oli ehtinyt sammua veljeni jäljiltä. Aloin selata yhden paksun kirjan sivuja, haravoiden sanoja katseellani. Tietokone hurisi edessäni hiljaa, ja kohta näyttöön paukahti muutama ilmoitus. Napauttelin ne tylsistyneenä pois ja odotin hetken nettiyhteyttä, joka osasi olla välillä raivostuttavan hidas.
Napautin netin pikakuvaketta ja aloin miettiä hakusanaa. Kohta etsin jo tietoa siitä, mistä voi arvioida kuinka pitkällä raskaus on. Vielä en ainakaan ollut huomannut, että Nessien maha olisi alkanut kasvaa, mutta tuskin se kaukana olisi. Nyt pitäisi keksiä keino, jolla voisimme viedä tytön lääkärille turvallisin mielin. Oli selvää, että raskautta oli seurattava ammattilaisen avulla, ja mehän emme siihen pystyisi. Eikä Nessie varmaan olisi ilahtunut, jos saisi tietää että synnytyskin olisi hoidettava kotikonstein. Hän varmaan saisi paniikkikohtauksen ja siinähän sitä sitten oltaisiin, tuleva äiti tajuttomana eikä kenelläkään mitään hajua siitä kuinka lapsi saadaan hänestä ulos ilman kirurginveistä.
Aikani tietoa haettuani kuulin ulko-oven takaa ääniä. Kiepsahdin tuolilla ympäri ja katsoin, kun ovi avautui ja Gustav astui sisään Georg perässään. Kumpikin oli märkä, ulkona oli varmaan taas alkanut sataa.
“Mites Ness?” Georg kysyi samalla kun asetti nahkatakkiaan henkariin. Gustav otti kenkänsä pois jalastaan ja asteli luokseni, varmaan huomasi hermostuneisuuteni.
“Me selvitettiin mikä sil on”, sanoin vaisusti. Kumpikin katsoi minua odottavana ja toiveikkaana, nyt olisi ainakin helpompi hoitaa tyttöä.
“Mikä?” Gustav kysyi ja istahti sohvan käsinojalle. Purin hetken huultani ja painoin sormeni yhteen, en oikein tiennyt miten minun pitäisi asiani kertoa.
“No, Ness sai idean että on yks asia jota me oltu mietitty vielä. Yks uskomattoman yksinkertanen ja tavallinen asia, vaikka kauhea ja yllättävä täs tilantees. Nessie on ihan tolaltaan, se nukkuu Tomin sylissä ja itkee tällä hetkel”, selitin hiljaa. Georg ja Gustav odottivat vielä ratkaisevaa selitystäni hiljaa, jännittyneinä.
“Se sano että sillä voi olla jotakin ylimääräistä sisällään. Ja sillä on. Se on raskaana.”

Georgin silmät laajenivat yllätyksestä, ja hän katsoi minua kuin olisi juuri ilmoittanut olevani hänen äitinsä. Gustav näytti siltä kuin joku olisi iskenyt mahaan ja saanut ilmat pihalle, ja hän räpytteli silmiään kummastuneena.
“Mut kuka sen ois voinu tehä sille?” Georg kysyi toivuttuaan ensijärkytyksestä. Kohautin olkiani.
“Se ei tiedä. Sillä on muistissa aukkoja, joku on voinu käyttää sitä hyväkseen sillä välin ku se ei ole ollut ihan selvillä kaikesta. Mut nyt meillä on sellanen ongelma, et mitä me tehään sen ipanan kanssa. Nessie ei suostu aborttiin, ainakaan näillä näkymin, ja kun ei oikeen voida viedä sitä millekään lääkärille on ihan vaan pienoinen ongelma viel siitäkin ettei saada tietää kuinka pitkällä se on ja missä kunnossa lapsi on. Ja kun pitemmälle kattoo, niin miten hiivatissa me hoidetaan synnytys?” Ääneni kohosi vähän loppua kohden, olin peloissani siitä vaihtoehdosta että lapsi todella pitäisi saattaa maailmaan ilman lääkäriä ja kätilöä, jotka osaisivat hommansa. Olisi aikamoinen homma, jos meidän pitäisi jotenkin opetella toimimaan synnytyksessä.
“Keskenmenoki on yks keino”, Gustav sanoi hiljaa. Se oli kyllä totta, mutta millä me aiheutettaisiin sellainen?
“Mut ei me sitä voida tahallaan aiheuttaa. Nesshän saisi kohtauksen ja alkaisi taas ittetuhoiseks”, sanoin vastaan. Sisälläni oli nyt kuitenkin herännyt toivonkipinä, että Nessie saisi keskenmenon, hän pääsisi siitä yli jos vain antaisi asian olla. Ainakin hän selviäisi siitä paremmin kuin synnytyksestä ilman ammattiapua. Toivon mukaan.

LUKU 23.

VANESSA

Puristin Tomin paitaa niin lujaa kuin vain pystyin. Itkuni oli alkanut taas heti herättyäni, ja vaikka mies kuinka yritti hiljaa lohduttaa minua hän ei kyennyt siihen. En pystynyt kuin ajattelemaan, millainen lapsi sisälläni kasvoi, mitä minä tekisin sen kanssa ja miten suojelisin sitä maailmalta. En antaisi sen kokea niitä kauhuja joita itse olin kokenut, lapsi saisi elää onnellisen ja turvatun elämän. Ilman pelkoa siitä että isä joskus ilmaantuisi paikalle tuhoamaan sen.
“Nessie, rauhassa vaan. Sulla on aikaa miettiä sitä lasta, ja raskaus on vasta alussa. Vielä ei oo myöhäistä peruuttaa sitä”, Tom sanoi silitellen hiuksiani. Niiskautin äänekkäästi ja tuhahdin hiljaa.
“Enkä voi, mä en haluu tappaa sitä”, intin itkuisella äänellä. Käperryin tiukemmin pieneksi palloksi miehen syliin ja takerruin häneen entistä lujemmin, tätä mukaa tarvittaisiin rautakanki irrottamaan otteeni hänestä.
“Mä ymmärrän sen. Mutta sä et ole vielä valmis lapseen”, Tom selitti hiljaa ja nosti minua vähän ylemmäs sylissään, niin että olin nyt puoli-istuvassa asennossa ja itkin hänen olkaansa vasten. Hän kietoi kätensä tiukasti ympärilleni ja silitti varovasti hiuksia pois kasvoiltani.
“Mun on pakko. Mä en anna minkään satuttaa sitä”, sopersin hiljaa itkuni lomasta. Mahaani kivisti inhottavasti ja minua oksetti taas, mutta en välittänyt siitä.

“Puhutaan siitä myöhemmin. Sun pitää nyt syödä jotakin, huomaatko kuinka sä täriset?” Tom kysyi ja kurkotti ottamaan pöydältä vesipullon. Hän ojensi sen minulle ja puristi kättäni sen ympärille, kun pakotin itseni nielemään vähän vettä. Olin haluton syömään, mikään ei tahtonut mennä alas.
“Nessie, jos sä haluut pitää lapsen sun pitää syödä senkin eestä”, Tom sanoi toruvasti, kun työnsin vesipulloa kauemmas. Huokaisin ja join vielä vähän, se oli totta. Kyyneleet samensivat näkökenttäni, vaikka kuinka yritin räpytellä ne pois, ja jouduin turvautumaan täysin tuntoaistiini.
“Täs”, Tom sanoi ojentaen minulle omenan, joka oli jäänyt edelliseltä syömiskerraltani. Tartuin siihen varovasti ja haukkasin palan, minua alkoi heti yököttää. Tom piteli ranteestani ja tuki kämmenselkääni, niin että hedelmä pysyi kädessäni eikä pudonnut lattialle.
Sain vaivalloisesti omenan syötyä kyyneleistäni huolimatta. Tom katseli minua koko ajan ja piteli tiukasti itseään vasten, ihan syystäkin. Oloni oli sanoinkuvaamattoman huono, vapisin ja pyörrytti. Kohta varmaan taas oksentaisinkin, ja mies näytti ounastelevan sitä samaa, sillä hän nappasi valkoisen muovivadin syliini ja veti hiukseni kunnolla niskaani.
“Hengitä vaan nenän kautta nyt aluks, kyl se menee ohi”, mies lohdutti minua samalla kun pyyhki kyyneleitä pois poskiltani. Tottelin häntä parhaani mukaan, mutta olin niin tolaltani etten tahtonut saada happea ollenkaan. Ja kohtahan se oksennus sitten tulikin, rajusti kuten aikaisemminkin. Tom piteli minua olistani, kun kohotin pääni varovasti ja pyyhin suuni paperin palalla.
“Mä käyn tyhjentämäs tän. Oo ihan rauhas, Bill varmaan tulee taas kohta”, Tom sanoi, nostaen minut varovasti pois sylistään. Irrotin sormeni vastahakoisesti hänen paidastaan ja lysähdin makuulleni, oloni oli liian heikko jotta voisin istua suorassa ilman tukea. Tom katosi vessaan, ja kohta kuulin hänen huuhtelevan vatia suihkun avulla.

Aulasta kuului ääniä, ja kohta Bill asteli sisään Georg ja Gustav perässään. Kaikki kolme katsoivat minua säälien, ja Bill istui sängylle viereeni nostaen minut istumaan. Minua inhotti olla näin heikossa kunnossa, inhotti olla koko ajan heikko ja voimaton, avuton. En saanut mitään tehtyä itse, minua piti auttaa kaikessa mahdollisessa. Painoin pääni väsyneenä miehen olkaa vasten ja suljin silmäni.
“Mitä me tehään?” kysyin hiljaa. Bill huokaisi raskaasti ja otti käteni omaansa, silitteli sitä hennosti.
“Meiän pitää selvittää millä kuulla sä oot. Et varmaan kauheen pitkällä, mutta meiän täytyy tietää miten toimia. Ja pitää keksii keino, millä saadaan sut sairaalaan tutkittavaks. Toi oksentaminen ei voi johtua raskaudesta, siinä on jotain muuta.”
Nyökkäsin hiljaa ja avasin silmäni juuri kun Tom asteli vessasta huoneeseen. Hän kiersi toiselle puolelleni ja ojensi minulle taas vesipullon, auttoi juomaan siitä. Pysyin hädin tuskin hereillä, päätä särki jumalattomasti ja pyörrytti taas. Käteni vapisivat koko ajan, ja mulkoilin vatsaani onnettomana. Kirottu lapsi, en voinut riistää siltä henkeä mutten ehkä voisi pitääkään sitä. Ainakaan ilman julmettua tuskaa.
Kumpikin kaksonen, Georg ja Gustav, kaikki neljä katselivat minua tarkkaavaisena, huolestuneena. Tunsin heidän katseensa itsessäni, mutten uskaltanut kohdata sitä. En ollut varma, voisinko katsoa keneenkään ilman että purskahtaisin itkuun, stressi alkoi käydä päälle. En ikinä onnistuisi pakoilemaan Karlia ja hänen apureitaan, jos minulla olisi lapsi mukanani. Eihän sellaisen kanssa voinut asua katuojassa tai hyppiä silloilta alas kuolemaan…

“Nessie, et mieti tollasia”, Bill käski yhtäkkiä. Nostin katseeni miehen totisiin kasvoihin hämmentyneenä, miten ihmeessä hän oli saanut selvää ajatuksistani? Miten hiivatissa hän pystyi näkemään aivoitukseni? Kolme muuta vaikuttivat ihan yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin, he tuijottivat nuorempaa Kaulitzia silmät suurina.
“Mä näen sun kasvoistas kun sä mietit kuolemaas. Mä näin sen sinä iltana, enkä unoha sitä. Sen voit uskoa”, Bill sanoi päättäväisellä, vähän uhkaavallakin äänellä. Minun teki mieli kiljua ja juosta karkuun, ääni sai minut pelkäämään tilannetta, mutta järkeni toppuutteli. Eihän tässä nyt mitään hätää ollut, mies oli vain huolissaan minusta. Kai. Jotenkin ote jolla hän piteli minua itseään vasten, vaikutti huolestuneelta mutta samalla jotenkin… Varovalta ja pelokkaalta. En tajunnut sitä.
Päätäni alkoi hiljalleen jomottaa erittäin inhottavalla tavalla. Kuin kymmenentuhatta vasaralla varustettua miestä olisi ollut siellä takomassa luitani kasaan jostakin ihmeen syystä. Voihkaisin pienesti ja suljin silmäni, huoneen valaistus ei oikein auttanut asiaa sitten yhtään.
“Mikä ny?” joku kysyi. Kamppailin hetken sekavien ajatusteni kanssa ja yhdistin äänen Georgiin, oli puhunut hänen kanssaan parikymmentä kertaa kahden kesken nyt muutaman päivän aikana. Keskustelumme olivat olleet ihan mukavia, jotenkin olin saanut purettua osan tunteistani hänelle. Olin päätellyt, että hänellä oli jotakin taipumusta psykologiaan, kuten Billilläkin. Tomilla sitä en ollut ainakaan havainnut ja Gustav taas oli puhunut minun kanssani lähinnä siitä miten voin fyysisesti. Kaikki olivat antaneet jonkinmoista apua minulle.

“Hei Ness, pyörryitkö sä?” Billin äänen tunnistin heti, pelkästään sen perusteella että se tuli korvani vierestä. Ponnistin silmäni auki ja katsoin kasvoja, jotka näyttivät leijailevan ylläni ruskeat silmät huolesta suunniltaan. Ei pitäisi tällä tavalla uppoutua ajatuksiinsa kun joku kysyy jotakin.
“Pää räjähtää kohta”, mutisin ja suljin taas silmäni. Lämmin käsi laskeutui otsalleni, silitteli sitä hennosti, ja kuuntelin muiden puhetta hengittäen ihan hiljaa.
“Tarviitko pillerin siihen?” Tom uteli. Hänen äänensä taisin tunnistaa yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli jotenkin hölmön kuuloinen minun korviini. Jotenkin karhea, mutta samalla korkea. Ei yhtä korkea kuin Billin, mutta vähän jotakin sen suuntaista. Ja lisäksi se että kuulin äänen vierestäni, enkä oven suunnasta.
“Kai, tää taitaa vaan yltyä tästä”, huokaisin ja pakotin silmäni auki. Tuntui typerältä maata siinä toista vasten silmät kiinni, kun ei tiennyt miten muut katsoivat. Ei sillä että olisin tässä tilassa erityisesti ollut kiinnostunut siitä katsoivatko muut vai eivät, vaan se miten he katsoivat. Se oliko katseissa uteliaisuutta, hämmennystä, pelkoa vai jotakin muuta…
Katselin väsyneenä Tomia, joka räpläsi särkylääkerasiaa ja repi yhteen pakattuja pillereitä erilleen. Hänen sormensa liikkuivat näppärästi pienten kohoumien lävitse, varmaan kitaran soittamisella oli osuutta asiaan. Kai siinä sitten oppi näppärämmäksi käsistään, mistä minä tiesin kun en ollut koskaan opetellut soittamaan. Olihan minun koulussa pitänyt vähän soittaa musiikintunneilla, mutta en ikinä ollut oikein oppinut mitään.
“Tos”, Tom lausahti ja ojensi minulle pillerin vesipullon kanssa. Ojensin jo oman käteni ottaakseni kummankin, mutta Bill oli nopeampi. Hän sieppasi ne kouraansa ja avasi sitten pullon korkin valmiiksi.
“Oot sä varma et saat sen alas?” hän kysyi huolestuneen oloisena antaessaan pillerin käteeni. Nyökkäsin mahdollisimman vakuuttavasti ja asetin pillerin kielelleni, pakotin sen alaspäin ja join vettä pullonsuusta Billin pidellessä siitä kiinni. Ihme kyllä lääke meni kerralla alas, yleensä ne tuppasivat kiinnittymään nieluun ja jäivät sinne sitten siksi aikaa että ne hakattiin alas.

Valo alkoi taas ärsyttää silmiäni pakottaen minut sulkemaan ne. Kiukkuisena näkökyvyn hetkellisestä menetyksestä annoin ajatusteni taas ajautua siihen, mitä nyt tapahtuisi. Kuulin epäselvästi muiden neljän puhuvan keskenään, mutten pystynyt keskittymään kenenkään sanoihin. Ne olivat minulle ilmaa, uskopuolisia. Nyt oli vain minä ja se mitä kannoin sisälläni. Olin hämilläni, aloin kysyä asioita mielessäni vaikka tiesin etten saisi vastauksia.
Miksi? Miksi minun pitää kokea kaikki tämä vääryys? Miksi minua ei voitu päästää pois kaikista yrityksistäni huolimatta? Olin ihan hêmmetinmoisessa pulassa täällä, samalla kun vanhempani saattoivat olla ihan rauhassa tuolla jossakin. Halusin heidän luokseen, kaipasin heitä, toivoin voivani olla yhtä heidän kanssaan. En tahtonut olla täällä yksin kärsimässä, kun minulla ei ollut mitään minkä vuoksi kärsiä.
Lapsi. Tuo pieni elämänalku oli nyt ainoa syy miksi en suoraa päätä hypännyt pois Billin sylistä ja juossut ikkunaan lentääkseni siitä läpi. Lapsi joka voisi muuttaa elämäni lopullisesti hélvetiksi. Pienokainen joka ei tiennyt mikä oli ja mitä tulisi merkitsemään jatkossa. Viaton elämä, joka joutuisi kärsimään vain siitä syystä että minä toimin näin, olin tällainen. Elämä jonka ei vielä ollut pitänyt saada alkuaan, sen ei olisi koskaan pitänyt saada alkuaan. Elämä joka tulisi kärsimään minun rangaistukseni, jos saisi mahdollisuuden syntyä tähän maailmaan. Enkä minä kuitenkaan voinut muuta. Minun olisi pakko saattaa se tähän maailmaan. Jumala, miksi helkkarissa sinun piti olla näin epäoikeudenmukainen?
“Hélvëtti!” huudahdin äkisti ennen kuin edes ehdin tajuta mitä tein. Vartalo jota vasten nojasin värähti ja kädet kietoutuivat tiukemmin ympärilleni, puristivat lohduttavasti. Erotin ääniä, ääniä jotka kyselivät mikä minun oli, mihin sattui ja miten minua voisi auttaa, mutten vastannut niihin. Kyyneleet valuivat silmistäni, ääneni tuntui kadonneen ja tunsin olevani täydellisesti hukassa. Maanpäällinen hélvettini oli palannut, pikemminkin alkanut, hélvetillisempänä kuin koskaan ennen.

LUKU 24.

BILL

Kaikki tuntui kääntyneen päälaelleen. Tieto Nessien raskaudesta sai kaikki asiat sotkeentumaan mitä kummallisimmilla tavoilla. Jos meillä aikaisemmin olikin ollut vaikeuksia hoitaa tyttöä ja pitää hänen kuntoaan yllä, se ei ollut ollut mitään tähän verrattuna. Se ei ollut ollut lähellekään sitä mitä nyt oli.
Ness vaikutti itkevän koko ajan. Hän oli täysin sekaisin, ymmällään ja vihainen itselleen, ja tahattomasti purki kiukkuaan meihinkin silloin kun pelkkä itku ei riittänyt pahan olon purkamiseen. Niinä harvoina hetkinä, kun hän ei itkenyt eikä huutanut pahaa oloaan ilmalle, hän vain istui tai makasi paikoillaan kuin kuollut. Hän tuijotti kattoa lasittunein silmin, värisi ja vaikutti siltä ettei enää kestäisi hetkeäkään. Ja kaiken masennuksensa keskellä hän heikkeni hälyttävää vauhtia, hän oli tällä hetkellä oikeastaan pelkän nestemäisen ravinnon varassa. Olimme kaikki neljä yhdessä tehneet kaiken saadaksemme hänet syömään kunnolla, mutta joko hän kieltäytyi syömästä sitä, ei saanut sitä alas tai sitten oksensi kaiken ulos. Olin melko varma siitä, että hän aiheutti oksentamisen osittain tahallaan, koittaen kiduttaa itsensä hengiltä. Ja tietysti se mahabakteeri, joka hänellä todennäköisesti edelleen oli ja sitkeästi pysyi, vaikutti asiaan osaltaan.
Keskiviikkoaamu valkeni ankeana. Taivas oli harmaan pilven verhoama ja vettä tihuutteli vähitellen alas, kastellen kaiken tiellään. Seisoskelin olkkarissa kädet rinnalle ristittynä ja suu tiukasti supussa, tuijotin harmaata maisemaa mietteisiini uppoutuneena. Tom oli yläkerrassa pukeutumassa vielä tähän aikaan, kello näytti kahdeksaa. Odottelin että veljeni tulisi alas, jotta voisimme puhua jatkosta, taas kerran.

Olimme eilen päätyneet siihen tulokseen, että Nessie ei enää kauaa kestäisi. Hän oli aivan liian heikossa kunnossa jotta häntä olisi kotioloissa voitu hoitaa, meillä oli enää kaksi vaihtoehtoa. Joko veisimme hänet sairaalaan, jossa hänet voitaisiin helposti tunnistaa, tai sitten varaisimme ajan yksityiselle puolelle. Joka tapauksessahan tyttö pitäisi raahata hoitoon, hän ei kuitenkaan suostuisi sinne vapaaehtoisesti. Olin varma siitä, että hän nälkiinnytti itseään osittain myös siksi, ettei hänen tarvitsisi tehdä valintaa lapsensa elämästä vaan ruumis tekisi sen hänen puolestaan. Joko nälkä tappaisi hänet tai sitten lapsi ehtisi menehtyä hänen sisäänsä.
Kuulin veljeni astelevan portaita alas. Olisihan se voinut olla Vanessakin, niin joku muu olisi voinut luulla, mutta minä olin oppinut erottamaan veljeni askeleet muista. En tuntenut ketään muuta, jonka askel kuulostaisi laahaamiselta ja joka iskisi lattiaan samalla tavalla, pienen tömähdyksen saattelemana. Nessien askeleet olivat huomattavasti kevyemmät ja varovaisemmat.
“Mä olen sitä mieltä että se julkinen puoli on liian vaarallinen, vaikka se toki ois helpompaa ja niin edelleen”, sanoin lasille edessäni. Kuulin Tomin astelevan luokseni ja kun käänsin päätäni vähän vasemmalle, kohtasin ruskeiden silmien mietteliään katseen. Tom näytti väsyneeltä, silmien alla oli varjot ja hennot pussit. Hiukset olivat vähän sekalaiset ja vaatteet roikkuivat yllä jotenkin tavallista ankeamman näköisinä.
“Joo, mä mietin samaa. Nyt pitäis vaan saada se ylös tuolta ja autoon”, Tom myötäili. Nyökäytin päätäni ja vilkaisin kattoa, hommasta ei todellakaan tulisi mikään helppo. En olisi halunnut pakottaa Nessietä tähän, mutta hän ei jättänyt meille vaihtoehtoja. Pirun hankala tyttö.
“Mä soitan”, mutisin ja kiepsahdin ympäri, astelin tietokoneen ääreen. Napautin sen päälle ja odottelin kärsimättömänä kännykkä kourassa, kuinka kone käynnistyi ja yhdisti itsensä verkkoon. Avasin hakukoneen ja naputtelin kenttään ‘yksityiset sairaalahoidot’ toivoen että löytäisin sillä edes jonkinlaisen numeron johon ottaa yhteyttä.

Hetken vaihtoehtoja tutkailtuani näppäilin kännykkääni koneelta löytämäni numeron ja soitin siihen. Purin hermostuneena huultani ja naputtelin pöydänkulmaa, vilkuilin veljeäni joka nojasi seinään ja katseli minua. Hän näytti tyyneltä, varmaan vain siksi että koitti saada minut rauhoittumaan. Hän jaksoi aina ajatella tuollaisia turhanpäiväisiä asioita, jopa nyt kun meillä oli vastuullamme toisen elämä. Pikemminkin kahden toisen elämä.
Viimein toisessa päässä vastattiin, ja huokaisin helpotuksesta. Tom asteli viereeni ja laski kätensä olalleni, puristi sitä rohkaisevasti. Vilkaisin häntä nopeasti ja väläytin pienen hymyn, ennen kuin aloin selittää asiaani.
“Me tarvittaisiin hoitoaika tälle päivälle. Meidän-” Ajatukseni keskeytyi hetkeksi, kun mietin mitä sanoisin Nessien meille olevan. Pohdin pikaisesti vaihtoehtoja päässäni ennen kuin jatkoin, keinolla minkä arvelin parhaaksi.
“Meidän serkku on erittäin huonossa kunnossa, tyttö ei ole saanut ruokaa kunnolla alas muutamaan päivään ja on raskaana. Me ei tiedetä monennella kuulla, ja lapsen kunto arveluttaa. Onko mahdollista saada aikaa tälle päivälle, tilanne alkaa olla melko huono.” Selostukseni kuulosti omiin korviini oudolta, mutta en aluksi viitsinyt kertoa enempää. Pitäisi koittaa kaikkensa, että Ness pysyisi salassa.
Virkailija linjan toisessa päässä kyseli vielä tarkemmin Nessien voinnista, terveydentilasta yleensä ja siitä kuinka kauan tätä oli jatkunut. Vastasin kysymyksiin mahdollisimman todenmukaisesti, ainakin niihin jotka eivät menneet liian henkilökohtaisiksi tai sellaisiksi että niistä olisi voinut saada jotakin selville. Onnistuin saamaan meille ajan kahdeksitoista, ja lopetin puhelun voitonriemuisena.

“Kannattaako meiän herättää se jo nyt vai vasta sitten ku ollaan lähössä?” Tom kysyi kun tungin kännykkäni farkkujeni taskuun. Katselin hetken kattoa miettien kumpi olisi parempi vaihtoehto, kummasta tyttö nostaisi pienemmän hälyn.
“Herätetään yheksältä, et se saa sentään nukuttua kunnolla”, vastasin lopulta ja astelin keittiön puolelle rivakasti. Olimme veljeni kanssa syöneet jo puoli tuntia sitten, joten täällä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä. Nappasin kuitenkin pöydällä olevan sanomalehden käsiini ja aloin selailla sitä hajamielisenä, samalla kun veljeni viritteli kitaraansa hiljaa olkkarin puolella.
Kului puolisen tuntia, luin jokaisen sanan joka eteeni vain eksyi. En oikeastaan edes tajunnut mitä luin, annoin vain katseeni lipua tekstiä pitkin ja jatkaa sitten seuraavaan asiaan. Lopulta läimäisin lehden pöydälle ja ponkaisin seisomaan, kello näytti jo kymmentä vaille yhdeksää. Olisi paras mennä jo vähän herättelemään tyttöä.
“Mä meen, huudan jos tarviin apua”, tokaisin veljelleni astellessani olkkarin läpi. Tom nyökäytti pikaisesti päätään ja jatkoi kitaransa soittamista hiljaa, katseeni jäi hetkeksi tuijottamaan kuinka hänen sormensa liukuivat kielillä. Irrotin silmäni näystä ja kapusin portaat ylös toiseen kerrokseen, hiivin hiljaa Nessien huoneen oven taa ja työnsin sen varovasti auki.
Huone oli ihan pimeänä, valoa ei päässyt sisään mistään. Olin ajatellut että se auttaisi tyttöä saamaan paremmin unta, joten olin varmistanut että verhot peittivät ikkunan kokonaan ja pimensivät huoneen. Lisäksi olin koittanut tehdä tilasta vähän mielekkäämmän tuomalla sinne pari kukkamaljakkoa lisää, olin ajatellut että se saattaisi vähän piristää Nessiä. Hän ei ollut ainakaan näyttänyt, että kukilla olisi ollut sellainen vaikutus.

Hiippailin äänettömästi sängyn viereen ja laskeuduin polvilleni istumaan, laskin varovasti käteni Nessien otsalle joka vähän pilkotti peiton alta. Hän oli kaivautunut peittonsa alle täysin, ihan kuin olisi kärsinyt kylmästä koko yön. Toivoin ettei asia olisi niin.
“Ness, sun pitäis alkaa heräillä”, sanoin hiljaa silitellen tytön otsaa peukalollani. Peiton alta kuului pieni ynähdys, hän taisi olla jo hereillä. Annoin pienen hymyn levitä kasvoilleni ja siirsin peittoa vähän, jotta näkisin tytön kasvot.
“Mikä olo?” kysyin katsellessani väsynyttä naista. Silmien alla oli melkoiset varjot, iho oli aivan valkea ja valju. Hän näytti riutuneelta ja siltä, että hänet oli laiminlyöty ja pahasti. Ajattelin vähän huolestuneena, miten päivystyksessä suhtauduttaisiin tällaiseen. Ei kovin suopeasti ainakaan.
“Sitä samaa”, Nessie mumisi ja aukaisi silmänsä. Hän katsoi minua murheellisena ja itkuisena, oli varmaan taas kerran itkenyt puolet yöstä. Nousin seisomaan ja pujahdin sängyn laidalle istumaan, nostin hänet kunnolla istumaan ja annoin tukea itsensä minua vasten. Tarkkailin huolestuneena kyyneliä, jotka kimmelsivät tytön silmäkulmissa, toivoen ettei hän nyt alkaisi itkeä. Kaikki menisi vielä vaikeammaksi.
“Tota, mun pitää varmaan kertoo sulle tää”, sanoin varovasti. Ness vilkaisi minua kulmat kurtussa, hän taisi jo vähän arvata mitä olimme menneet tekemään. Nielaisin pikaisesti ja purin huultani, rukoilin ettei tyttö nyt saisi mitään kohtausta siitä että joutuisi hoitoon.
“Sä et enää kestä kotioloissa. Me ei voitu enää muuta”, sanoin vältellen. Nessien kulmien kurttu syveni entisestään, ja hän katsoi minua odottavaisena. Huokaisin alistuneena ja tartuin minuun nojaavaa tyttöä käsistä, ettei hän saisi päähänsä mitään tyhmää.

“Mä varasin sulle ajan sairaalaan. Yksityiseltä puolelta tietty, että sun ei tarvii pelätä tunnistamista niin paljoo. Meiän pitäis olla sairaalalla kaheltatoista”, selitin hiljaa. Ness pysyi hiljaa, mutta tunsin hänen jännittyneen hieman. Hän näytti kiukkuiselta, mutta ehkä juuri se sai hänet pitämään itkunsa kurissa.
“Mä en aio tulla”, hän sanoi päättäväisenä hetken kuluttua. Pudistin päätäni ja vedin tytön vartalon tiukemmin itseäni vasten, hän vaikutti jo jännittyneen sen verran että saattaisi alkaa tapella vastaan.
“Sun on pakko. Mä en aio antaa sun kuolla tänne, vaikka sun elämäs meniski päin pérsettä. Sulla ei silti ole mitään syytä kiduttaa ittees hengiltä”, väitin vastaan. Vanessa ei sanonut mitään, joten nousin seisomaan ja astelin vaatekaapille toiselle puolen huonetta, kuunnelle tarkasti mitä tyttö takanani teki. Ei hän ainakaan pääsisi sängystään ylös, joten ei tarvinnut pelätä että hän juoksisi vaikka portaisiin nirhaamaan itsensä, mutta hän saattaisi kyetä lyömään itseään jollakin.
Keräsin käsivarrelleni vaatepinon, farkut, hupparin, topin ja alusvaatteet, vaikka tiesin sen saavan tytön tuntemaan itsensä kiusaantuneeksi, ja palasin sängyn luo hitaasti. Laskin vaatteet peiton päälle ja katselin Nessiä, joka tuijotti minua kiukkuisena.
“Kuule, mä pyydän. Pue nyt ihan sovulla itte, tai mä puen sut. Ja mä olen nyt tosissani, mä en halua tehdä tästä sen vaikeempaa kuin se jo on. Joko sää vedät noi itte päälles tai sitten mä teen sen”, sanoin matalasti, katsellen tyttöä koko ajan tiukasti silmiin. Näin selvästi sen kiukun, mitä puheeni aiheutti, mutta ainakin se näytti tehoavan. Vastahakoisen näköisenä tyttö veti vaatteet syliinsä, tuijottaen minua murhaavana. Nyökäytin tyytyväisenä päätäni ja astelin ulos huoneesta.

LUKU 25.

TOM

“Ness, ole nyt vaan kiltti ja tuu ulos sieltä, ettei mun tarvii löydä sitä ovee sisään”, anelin tiukalla äänensävyllä. Nojasin seinään oikealla olkapäälläni, tuijotin edessäni seisovaa ovea turhautuneena samalla kun Bill puri huultaan ja koitti tekevän kaikkensa ettei repisi hiuksiaan irti. Että tämän pitikin olla niin hemmetin vaikeata.
Minulla ei ollut hajuakaan, miten Vanessa oli saanut itsensä kammettua vessaan. Ehkä hän oli yksinkertaisesti niin masentuneella ja itsetuhoisella päällä, että onnistui kaivamaan voimansa itsestään niin esille että ne riittivät muutaman metrin kävelyyn, oven aukaisemiseen ja sen sulkemiseen. Mutta oli miten oli, ajankohta oli ehdottoman huono ja minä löisin oven sisään ihan kohta.
“En tuu. Mä en mene mihinkään hoitoon, mä en tahdo”, Ness intti oven takaa. Puuskahdin ja loin katseeni kattoon, tästä ei tulisi yhtään mitään. Minua ei todellakaan huvittanut hakata ovea säpäleiksi, kun tyttö saattoi olla ihan sen takana ja jäädä alle kun ryntäisin sisään.
“Nessie, se on vaan sun omaks parhaaks. Me saadaan selville sen lapsen kunto ja sun kans, sä toivut tästä paljon nopeemmin jos me nyt päästään tänään sinne lääkärille”, Bill suostutteli ja katsoi ovea pyytävänä. Sen takaa ei kuulunut ääntäkään, ja veljeni painoi korvansa puuta vasten tuskastuneena.

“Ness? Et kai sä nyt vaan tehny mitään tyhmää?” hän kysyi selvästi kuultava hätäännys äänessään. Tuuppasin hänet syrjään ja tartuin oven kahvaan, kiskaisin sitä niin kovaa kuin uskalsin. En halunnut hajottaa sitä ennen kuin se olisi aivan välttämätöntä.
“Et sä sitä saa auki, älä yritä”, uhmakas ääni huudahti oven toiselta puolen. Päästin pienen helpotuksen huokauksen karkaamaan huuliltani ja päästin kahvan, Billin tuijottaessa minua melko kiukkuisena. Hän oli oikeastaan nyt vartin ajan rukoillut minua rysäyttämään oven auki, mutta pysyin kannassani ja odotin että Ness tulisi itse ulos. Olin melko varma, että hän lopulta tulisi. Ainakin toivoin että tulisi.
“Kuule, tässä on vielä päälle kymmenen minuuttia aikaa. Kyl mä siinä ajassa saan sen oven rysäytettyä auki, älä ees luule muuta”, sanoin ja tuuppasin veljeni seinää vasten, kun hän alkoi näyttää siltä että hyppäisi ikkunasta läpi hermostuksissaan.
“Oota nyt vaan, se tulee ulos itte. Mä olen varma siitä”, tyynnyttelin häntä hiljaa, niin ettei Nessie voinut kuulla sitä ellei hänellä olisi koiran kuuloa. Bill katsoi minua silmät selällään ja edelleen todella hermostuneena, mutta hän pysyi paikoillaan. Taisi olla sitä mieltä, että jos käteni irtoaisi hänen olaltaan hän olisi hetkessä ikkunaa vasten. Ja totta puhuen olin minäkin.
“Mä hoidan tän, istu sä vaikka tohon”, ohjeistin matalalla äänellä ja pukkasin Billin sohvaa kohti, ainakin hänen pitäisi pysyä siinä paikallaan. Hän lysähti sille levottomana, tuijotellen vessan ovea koko ajan. Käännyin takaisin ovea kohti ja huokaisin hiljaa.
“Ness, kiltti. Sulta ei nyt vaadita mitään muuta ku sitä että avaat sen oven ja tulet ulos, menet autoon ja pysyt siellä matkan ajan. Sut vaan tutkitaan, siinä se. Sun elämäs ei ole pilalla ja sä tiedät sen ihan hyvin. Ja sä et pysty tappaan itteäs täällä, me ollaan koko ajan tässä niin ettei sulla ole mahdollisuuksia”, sanoin ja tartuin ovenkahvaan. Viimeinen mahdollisuus, joko hän tulisi nyt suosiolla tai minä alkaisin hajottaa paikkoja. Oven takaa ei kuulunut ääntäkään, jotenkin se tuntui samalla sekä hyvältä että huonolta asialta.
“Ja mä en nyt halua pelotella, mutta se lapsi ei selviä tästä tätä mukaa. Tässä käy huonosti, ellei sua nyt saada kuntoon”, jatkoin hiljaa. Ness pysyi hiljaa, mutta kuulin hänen liikkuvan hiljaa. Tai ainakin luulin kuulevani.
“Tuletko sä nyt vai pitääkö mun tehä se?” kysyin vähän kovemmalla äänellä. Peräännyin vähän kauemmas ovelta ja ristin käteni rinnalleni, katsahdin Billiin ja koitin rauhoittaa hänet. Mies katsoi minua kumman apaattisena ja nyökäytti päätään.

“Mä tulen”, Ness mumisi oven takaa. Katsoin sitä voitonriemuisena ja päästin käteni putoamaan sivuille, astelin takaisin oven luo ja tartuin kahvaan. Lukkoa käännettiin hitaasti, odotin jännittyneenä kun se loksahti auki. Vaistosin Billin seisovan takanani, minä vain tunsin sen jotenkin. Tai no, korvani ohitse sujahtava hengitys auttoi vähän.
Vedin oven auki ja tarrasin kiinni tytöstä, joka horjahti huolestuttavan näköisesti heti kun ovi vähän liikahti. Tunsin hänen vartalonsa vapisevan omaani vasten, Bill ojensi varovasti kätensä ja silitteli tytön hiuksia surkean näköisenä.
Nostin Nessin syliini kunnolla ja peräännyin muutaman askeleen sängylle istumaan, Bill istui viereeni ja tarttui tyttöä kädestä. Kiepsautin Nessien syliini vähän parempaan asentoon jotta näkisimme veljeni kanssa hänen kasvonsa. Tyttö itse kyllä taisi olla asiasta täysin eri mieltä, hän painoi kasvonsa hiljaa. Bill liu’utti kätensä hitaasti tytön leualle ja käänsi tämän katseen ylöspäin, vain että saimme nähdä vilauksen itkuisista kasvoista jotka painuivat alas heti mahdollisuuden tullen.
“Kuule, ei täs mitään hätää ole. Me voidaan vielä tehä paljon sen hyväksi, ei tää oo tässä”, Bill lohdutti Nessietä hiljaa. Tyttö ei vastannut mitään, nyyhkytti vain edelleen. Vilkaisin veljeäni huultani purren, mutta hän vain kohautti olkiaan.
“Ness, meidän pitää mennä”, Bill sanoi ja nousi seisomaan katsellen minua kummallisesti. En tajunnut ollenkaan mitä hänen katseensa tarkoitti, se oli outo. Nousin kuitenkin seisomaan pidellen Nessietä sylissäni ja kävelin alakertaan veljeni perässä, katsoen tarkkaan mille portaalle astuin.

Bill nappasi meille kaikille kolmelle takit naulakosta samalla kun minä sujautin jalkani kenkiini jotenkuten. Astelimme ulos, Bill lukitsi oven perässään ja minä kävelin auon luo hitaasti, katsellen harmaata taivasta. Sade oli lakannut, mutta se todennäköisesti alkaisi uudestaan vielä tänään. Jäin auton viereen seisomaan, en uskaltanut päästää toisen käteni otetta Vanessasta etten vain epähuomiossa pudottaisi häntä.
Bill avasi takaoven minulle, ja istuin penkille ajatellen sen olevan parasta tällä hetkellä. En ihan luottanut siihen, ettei Nessien mieli muuttuisi kesken matkan ja hän pysyisi varmasti paikallaan. Ja sen pitäisi myös rauhoittaa veljeäni, ajattelin katsellen Billiä, joka kiersi auton ympäri ja istui kuskin paikalle.
Automatka alkoi hiljaisuuden merkeissä. Koitimme veljeni kanssa viritellä pienimuotoista keskustelua edes jostakin, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Emme kumpikaan osanneet puhua mistään paria lausetta pidempään, ja Nessin vaitonaisuudesta seurasi vaivautunut olo. Oli vähän ahdistavaa ajaa kaupunkia ympäriinsä hiljaa, kun yleensä meidän automatkamme olivat ihan täynnä keskustelua. Ihan mistä vaan.
Keskitin huomioni pääasiassa sylissäni lepäävään tyttöön. Nessie oli ääneti, hän hengitti hitaasti, niin että luulin hänen jo nukkuvan. Hieman eteenpäin nojautuessani kuitenkin näin, että hänen silmänsä olivat edelleen auki, kyynelistä märät ja posket juovikkaat. Saatoin vain kuvitella, miltä hän olisi näyttänyt jos olisi käyttänyt meikkiä.

Annoin käteni pysytellä Nessien olalla liikkumatta. Jotenkin vaikutti siltä, että hän pelkäsi sitä että olisi yksin, ettei tässä olisi ketään joka pitelisi häntä, mutta samalla hän olisi halunnut olla yksin. Aika hullu ajatus, mutta se vaikutti todelliselta. En uskaltanut nytkään pelotella häntä, joten liikahdin vähän väliä pienesti jotta hän varmasti vakuuttuisi siitä että olin tässä, eikä hän ollut yksin. Bill katsoi minua muutaman kerran kummastuneena, mutta taisi ymmärtää katseestani mitä tarkoitin ja antoi asian olla.
Noin puolen tunnin kuluttua Bill ohjasi auton suuren valkoseinäisen rakennuksen parkkipaikalle. Mahdollisimman lähelle ovia, jotta pääsisimme lähtemään tarpeen tullen nopeasti. Otin Nessistä tukevamman otteen ja tuuppasin oven auki, keplottelin itseni ulos autosta ja potkaisin oven takaisin kiinni. Bill lukitsi ovet pikaisesti ja käveli sitten vierelläni sisälle rakennukseen, suoraan vastaanoton luo. Kuivasin vaivihkaa kyyneleitä pois Vanessan kasvoilta ja hymyilin hänelle rohkaisevasti, saaden takaisin vain pelokkaan ja tavallaan kuolleen katseen.
“Me varattiin aika meidän serkulle”, Bill sanoi matalasti tiskin takana istuvalla kolmikymppiselle brunetelle. Enempää en heidän keskusteluunsa jaksanutkaan keskittyä, kun koitin tyynnytellä Nessietä joka alkoi panikoida. Hän vääntelehti levottomana ja koitti päästä irti otteestani, niin että minun oli pakko mennä istumaan vastaanottoaulan toisessa päässä olevalle penkille.
“Mä en halua tätä”, Ness mumisi avuttomana ja koitti nousta ylös, mutta puristin hänet itseäni vasten tiukasti ja katsoin silmiin niin kovaa kuin uskalsin pelästyttämättä häntä.
“Ei, kun tää hoidetaan nyt. Ilman mitään muttia”, väitin vastaan. Ness katsoi minua silmät sumeina, muttei sanonut mitään. Bill asteli luoksemme ja istui viereeni vakavan näköisenä.
“Päästään kohta sisään, mut menee hetki”, hän sanoi hiljaa ja silitteli Nessien hiuksia pois otsalta sormenpäillään. Nyökäytin pikaisesti päätäni ja huokaisin, kunhan pääsisimme äkkiä sisään.

LUKU 26.

VANESSA

En enää oikein tajunnut itseäni. En ollut tajunnut muutamaan päivään.
Olin vajonnut syvemmälle itseeni kuin olin koskaan aiemmin vajonnut. Edes äitini, isäni, kaikkien rakkaitteni kuolema ei ollut saanut minua tähän jamaan. Koskaan ennen en ollut tuntenut näin suurta epätoivoa ja kipua, koskaan ennen en ollut näin kovasti yrittänyt tappaa itseäni tekemättä mitään. Se sattui minuun, sai minut raivostumaan itselleni, mutta samalla en muuta voinut kuin jatkaa näin.
Minua sattui myös se, että Kaulitzit välittivät noin paljon. Minuun sattui tietää, että he katsoivat minua huolestuneina ja oikeasti välittävinä. En olisi ansainnut sellaista huolenpitoa, kun en kuitenkaan selviäisi tästä. Tunsin sen koko ruumiissani, se säteili itseään sielustani sormen- ja varpaanpäihin, kaikkialle. Minä en selviäisi tästä enää. Olin mennyt liian pitkälle, lapsi oli saanut minut tolaltani.
Lapsi. Se pieni, syntyperästään tietämätön elämänalku. Niin pieni asia, niin suuri asia, oli syössyt koko elämäni lopullisesti pois raiteiltaan. Mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen, tämä oli peruuttamatonta. Minä en voinut riistää lapselta elämää tappamatta itseäni, ainoa keino estää sitä syntymästä oli kuolla itse sen kanssa. Aborttiin en suostuisi. Keskenmeno olisi helppoa, mutta minä jäisin edelleen henkiin kärsimään. En halunnut, että jäisin tähän maailmaan ilman lasta, mutten voinut myöskään olla täällä sen kanssa. Lapsi saisi elää, minä kuolla. Lapsi saisi kuolla, minä kuolla. Lasta ei edes olisi ollut, minä olisin tappanut itseni jo nyt.

“Nessie, meiän vuoro.”

Ääni havahdutti minut ajatuksistani. Olin sekaisin, en edes tajunnut kuka puhui. Ja silmieni näkökentän sumentavat kyyneleet eivät auttaneet asiaa yhtään. Tunsin, ja hämärästi näin, kuinka minut kannettiin kirkkaasti valaistua käytävää pitkin hellästi puristaen, joku piteli oikeaa kättäni ja hieroi sitä kevyesti sormillaan. Kuulin joidenkuiden puhuvan keskenään matalasti, mutta aivoni eivät muodostaneet äänistä sanoja joita olisin ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vajoamassa jonnekin syvälle, enkä enää pääsisi ylös sieltä.
Minut laskettiin rapisevalle paperille, kädet lipuivat altani pois hiljaa. Oikeaa kättäni puristava ote ei irronnut, olin siitä kiitollinen. Joku hipaisi minua kevyesti poskelle, lohduttavasti vieden muutaman kyyneleen pois. Räpyttelin silmiäni ja koitin saada näkökykyni takaisin, mutten onnistunut. Kirosin itseni mielessäni ja keskityin kuuntelemaan, mitä muut ympärilläni tapahtui.
Muutamia askelia, pientä muminaa ja sitten jotakin koluttiin. Tuoli liukui lattialla pitäen pientä kirskunaa, joku huokaisi hiljaa ja sanoi jotakin. Kuulin pyörien pyörivän, ja vasempaan käteeni tartuttiin varovasti mutta lujasti. Ja sitten minun teki mieli kirkua. Yksinkertaisesti vain kirkua.
Minä inhosin piikkejä. Ja nyt, hemmetti soikoon, minuun oli tungettu sellainen. Enkä saisi sitä irti tässä tilassa. Tietysti minut laitettiin ensimmäisenä tiputukseen, olisihan minun se pitänyt arvata. He eivät antaisi minun lipsua pois niin kauan kuin heillä olisi nuo pirulliset piikit apunansa. Tajuntani hämärtyi hetkeksi, mutta pakotin sen taas selkeäksi juuri kun muut alkoivat puhua.

“Kauanko hän on ollut tässä kunnossa?” minulle täysin vieras ääni kysyi. Se kuulosti kumealta, asialliselta ja kokeneelta. Ravistin pohdintani äänestä pois päästäni, kun sen kysymykseen vastattiin.
“Viime viikon maanantaina Ness alkoi oksennella, oli kauheen heikossa kunnossa ja sekava. Lauantaina se teki testin, positiivinen tulos tuli. Se masentu siitä ja kieltäytyy nielemästä mitään, tosin siinä voi olla se että sil on varmaan joku bakteeri mahassa. Me ei olla varmoja siitä.”
Koitin erottaa, kumpi kaksosista puhui. Aivoni tuntuivat olevan sumussa, mutta yritin saada ne toimimaan. Keskityin hetkeksi ajattelemaan oikeaa kättäni pitelevää otetta, josko se pystyisi vähän selventämään kaikkea. Käsi oli aika hento, jotenkin se tuntui hassulta. Kynnet tuntuivat aika pitkiltä, joten päättelin sen olevan Billin käsi. Sitten yritin paikallistaa äänen, se vaikutti kuuluvan käden suunnasta, ja päätin uskovani sen nyt Billiksi. Nyt en muutakaan voinut, ennen kuin hiljalleen palaava näkökykyni auttaisi minua.
“Ette tuoneet häntä hoitoon sitten aikaisemmin?” asiallinen ääni sanoi toruvasti. Pidättelin itsetyytyväistä hymyä, joka pyrki kasvoilleni. Olin hoitanut tämän puolen hyvin, minua ei oltu saatu hoitoon millään keinolla. Minun olisi vain tänään pitänyt pitää puoleni paremmin, niin olisin tällä hetkellä huomattavasti paremmassa jamassa, ainakin omasta mielestäni.
“Vanessa ei suostunu. Ja me ei haluttu pakottaa, se on kokenu kovia viime aikoina”, Tom kertoi hiljaa. Värähdin tahattomasti, tai puolitahallani oikeastaan, ettei siitä vain kerrottaisi mitään. Minä en antanut siihen lupaa, syyt olivat minun omiani. Ja nyt valitettavasti Kaulitzienkin, sille en voinut mitään.

Arvelin jo että silmäni olivat tarpeeksi kuivat. Räpyttelin hetken ja katsoin kattoa, joka hiljalleen alkoi selvetä. Näin oikealla puolellani hämärän irokeesipäisen hahmon, joka piteli kättäni. Olin siis ollut oikeassa, se oli ollut Bill. Tom taisi olla pääpuolessani, ainakin sitä ajatellen että näin siellä jonkin pitkän varjon. Ja vasemmalla puolellani oli mies, jolla oli valkoinen takki ja vaaleat hiukset. Hieman ryppyjä silmäkulmissa, mutta muuten hänessä ei näkynyt mitään merkkejä iästä.
“Nessie, mikä olo?” Näin Billin nojautuvan vähän lähemmäksi silmät suurina huolesta. Tunsin syyllisyyden piston sydämessäni, en ansainnut tuollaista huolenpitoa, mutta vedin hiljaa henkeä ennen kuin vastasin.
“Pyörryttää”, sanoin heikosti. Pää tuntui menneen sekaisin heti kun pystyin taas näkemään, rasittavaa. Annoin silmäluomieni lipsua raolleen, jottei valo ärsyttäisi minua enempää.
“Verensokerisi on pahasti alhaalla, mutta tulet kuntoon. Olet ollut aika lailla huonossa kunnossa, mutta uskoisin että tässä käy vielä hyvin kunhan saat kunnolla levätä ja ravintoa”, valkotakkinen lääkäri selitti katsoen minua hymyillen. Minun teki mieli tuhahtaa, mutta pidin mölyt mahassani. Ei auttanut esittää kiittämätöntä nyt, kun muilla oli kaikki valta minun hoidostani.
“Vanessa, minun pitää nyt tutkia sinut. Katson vielä verensokerisi tarkemmin, otan ultraäänen ja verenpaineen, sitten jatkan muilla tutkimuksilla. Tässä menee jonkin aikaa, joten voit ottaa ihan rennosti kunhan pysyt hereillä”, lääkäri jatkoi selitystään. Nyökäytin hieman päätäni, ihan sama mitä minulle tehtäisiin kun kerran olin menettänyt tämän taiston. En voisi enää mitään, kaikki muut päättivät minun puolestani.

Annoin itseni lipua pois muiden luota. Uppouduin omaan maailmaani, paikkaan jossa saatoin olla rauhassa ja yksin. Paikkaan jossa minun ei tarvinnut kuunnella, mitä muut olivat mieltä itsetuhoisuudestani ja pakkomielteisestä halustani tappaa itseni. En jaksanut heitä, he eivät kunnolla ymmärtäneet mitä minä halusin ja miksi.
Makasin pehmeällä ruoholla katsellen taivasta. Se oli kirkkaansininen, vain muutama valkea pilvenhaituva purjehti sillä kiivaan tuulen mukana. Täällä maan pinnalla se ei tietenkään ollut kova, se oli voimakas vain yläilmoissa. Pieni lempeä tuulenvire heilutti hiuksiani ja ylläni olevaa yksinkertaista puuvillamekkoa, jonka valkoinen kangas tuntui hyvältä iholla. Lämmin aurinko hyväili ihoani ja valaisi kaiken kauniisti.
Nousin käsieni avulla istumaan ja siitä seisomaan. Paljaat jalkani tuntuivat kävelevän taivaassa pehmeällä ruoholla astellessaan, ja kauniit eriväriset kukat keinuivat vienosti tuulessa. Katselin niitä hymyillen ja poimin muutaman käteeni, punoin niistä köynnöksen ja kieputin ranteeni ympärille. Ihan kuin olisin taas ollut seitsemänvuotias ja juossut kukkakedolla, joka oli kotitalomme takana.

Kannustin jalkani kepeään juoksuun ja lähdin hyppelemään pitkien ruohonkorsien seassa. Huuliltani kirposi pieni nauru, olin onnellinen. Onnellinen pitkästä aikaa. Kaikki oli niin kaunista, minulla ei ollut huolia. Olin vapaa kaikista kauhuista, kukaan ei ollut täällä pidättelemässä minua. Kukaan ei voinut tulla eteeni, ottaa minusta kiinni ja pakottaa tulemaan mukanaan. Ei kukaan.
Takaani tuleva tuuli yltyi. Se sai hiukseni leyhymään edelläni punaisena pilvenä, ja käännähdin kevyesti varpaillani ympäri. Katsoin henkeäni pidättäen pitkää varjoa, joka lipui hiljalleen lähemmäs, tuhoamaan maailman. Minun maailmani. Maailman, jonka olin itse rakentanut turvasatamakseni kymmenen vuotta sitten, jotta minulla olisi aina paikka jossa olla yksin, olla onnellinen.

Ja nyt tuo varjo uhkasi tuhota sen.

Laskeuduin polvilleni ja laskin kämmeneni maata vasten. Minua se ei ohittaisi, tämä oli minun valtakuntani johon muilla ei ollut asiaa. Varjo läheni lähestymistään uhkaavana, mutta minä pysyin. Tiesin varjon sisältävän kaiken sen, mitä olin paennut tänne. Tiesin sen sisältävän perheeni kuoleman. Tiesin sen sisältävän äitipuoleni. Tiesin sen sisältävän Karl Eugenin. Tiesin sen sisältävän kaiken, joka voisi tappaa minut.
Mutta tiesin sen sisältävän myös muita. Se sisälsi uuden elämän, jos voisin taistella sen pahuutta vastaan. Se sisälsi yhden asian, joka oli pitänyt minut järjissäni. Se sisälsi sen yhden ainoan asian, joka minulle enää oli arvokas. Vaikka se asia sattui minuun, vaikka toivoin asioiden olevan toisin, minä välitin siitä asiasta. Niin paljon että halusin etten olisi koskaan löytänyt sitä. Koska nyt kun olin sen löytänyt, se oli vaarassa tuhoutua, se kärsisi minun takiani. Mutta se kesti sen, he kestivät sen.
Varjo sisälsi kauhua. Mutta se sisälsi myös toivoni. Se sisälsi neljä miestä, jotka olivat auttaneet minua. Neljä miestä, jotka oikeasti välittivät. Neljä miestä, joista minä välitin. Neljä miestä, jotka kuuluivat yhteen, he olivat yhdessä aina kun voivat.
Huokaisten nousin seisomaan, vedin kerran henkeä ja astuin varjoon, palatakseni takaisin sinne minne kuuluin.

LUKU 27.

VANESSA

Tämä viikko oli ollut todellinen hélvetti. Oikeasti. Olin vain maannut paikallani siinä sängyssä, johon minut oli asetettu. Olin vain katsellut seiniä ja odottanut vapautumiseni hetkeä. En ollut uskonut kestäväni sitä, mutta minä tein sen kaikesta huolimatta. Mutta vain koska en ollut ollut yksin sitä aikaa.
Minusta todella välitettiin, se oli minulle nyt selvää. Minua oli koko ajan ollut katsomassa yksi niistä neljästä, joiden vuoksi olin astunut varjoon ja antautunut sille. Koko ajan joku oli istunut tuolilla sänkyni vieressä ja puhunut minulle. Olin saanut kertoa tuntemuksistani, ja minua oltiin kuunneltu. Nyt minä uskoin selviäväni lapsen kanssa, uskoin että me voisimme olla onnellisia. Minä olin vannonut antavani lapselleni elämän, hinnalla millä hyvänsä. Ei ollut sen vika, että olimme tässä tilanteessa. Ja oli suorastaan ihme että se vielä oli hengissä, minun toimintani jälkeen. Kuitenkin lapsen oltiin todettu voivan riittävän hyvin, jotta minut voitiin päästää pois. Ja minäkin voin hyvin.
“Bill kuule, ei sun tarvii puristaa mua noin, kun en oo lähössä minnekään”, hymähdin hiljaa ja katsoin taas kerran mustaan pukeutunutta miestä, joka istui vierelläni auton takapenkillä ja kannatteli minua. Kaulitzit olivat edelleen turhan varovaisia suhteeni, ja olihan siihen ihan syytäkin, kun tasapainoni tuli vähän jäljessä muun toipumiseni kanssa. Jopa suorassa istuminen oli minulle vaikeaa tällä hetkellä.
“Mistä sen tietää millon sä pyörryt”, Bill lausahti takaisin, mutta hellitti vähän otettaan vyötäisiltäni. Pyörittelin silmiäni hetken ja aloin mietteissäni pyöritellä hiussuortuvaa, joka pääsi irti niskaani sitaistusta nutturasta. Annoin hiusten kietoutua sormen ympärille, ennen kuin ravistin ne pois ja kiinnitin muiden sekaan.

Painoin pääni penkkini selkänojaa vasten ja suljin silmäni hetkeksi. Tuntui niin hyvältä päästä ulos sairaalasta, olin todella tulla hulluksi siellä. Tai no, minä tulin hulluksi ihan missä vain jos en päässyt ulos tarpeeksi usein ja tarpeeksi pitkiksi ajoiksi. Poikkeuksetta.
Avasin taas silmäni ja käänsin katseeni ulos tummennetusta ikkunasta. Minua vähän pelotti tehdä niin, ei sitä tiennyt jos joku voisikin nähdä sisään, mutta nyt todella halusin katsoa ulos. Ja oli todella, todella epätodennäköistä että joku näkisi minut nyt, saatikka sitten tunnistaisi.
Kaupunkimaisema vilisi ohitse nopeaa vauhtia. Kaiken varalta annoin katseeni keskittyä lasiin, ettei minua alkaisi pyörryttää liikaa. Ohitse vilahtelevat liikennemerkit, ihmiset, autot ja mainokset, liikkeet ja kerrostalot, kaikki olivat minulle oikeastaan yhdentekeviä. Ne vain olivat olemassa, ja tulisivat olemaan.
Räpäytin silmiäni ja katsoin heikkoa kuvajaistani kummastuneena. Mitä minä oikein ajattelin? Ei tässä ollut nyt mitään järkeä. Ihan sekopäisiä ajatuksia, jotka vain sekoittivat pääni turhaan. Ja huolestuttivat muita, sen näin Billistä, jonka kuvajainen heijastui kasvojeni viereen. Väläytin pienen hymyn lasia kohti ja käännyin takaisin miehen puoleen.
“Mä vaan aattelen, ei täs mitään sen kummempaa”, rauhoittelin häntä hieman. Bill katsoi minua miettiväisen näköisenä muttei sanonut mitään, käänsi vain oman katseensa eteenpäin ja otti vasemman käteni omaansa. Ihan kuin olisi halunnut varmistaa etten menisi tästä mihinkään. Hullua.

Loppumatkan ajan olin hiljaa, kuuntelin vain autoradiosta kantautuvaa hiljaista musiikkia. Se oli sekalaista, varmaan sen vuoksi että kaksoset kuuntelivat itse niin erilaisia musiikkityylejä. Minähän en oikein kuunnellut mitään, en ollut koskaan kuunnellutkaan.
Auto ajoi pihaa kiertävän aidan portista sisään ja pysähtyi. Napautin turvavyöni auki ja tökkäsin oven auki ennen kuin Bill ehti tehdä mitään. Hän katsoi minua oudosti, minulle tuli heti mieleen että hän odotti minun karkaavan jonnekin. Tomilla oli sama katse, totesin turhautuneena ja jäin auton kylkeä vasten nojaamaan, kun kaksoset nousivat ulos autosta katseet tiukasti minussa.
“En mä oo menossa minnekään, olkaa ny ihan vaan rauhassa”, puuskahdin ja lähdin astelemaan talon ovea kohti. Vahva käsi tarttui omaani, ja kiepsahdin ympäri tuntien oloni taas turhautuneeksi. Ruskeat silmät katsoivat minua hiljaa, tutkiskellen.
“Pysy sitten paikallas. Muuten tässä voi luulla vaikka mitä. Ja sun tasapainos on edelleen vaarallisessa jamassa, että jospa nyt vaan ootat siinä että auto saadaan lukittua”, Tom mumisi hiljaa, katsellen minua vaativana. Minun teki mieli tuhahtaa, mutten halunnut loukata ketään, joten ristin käteni rinnalleni ja odottelin tottelevaisena kun Tom lukitsi auton ovet ja Bill tarttui käteeni.
“Pysytkö sä varmasti pystyssä?” mies uteli. Nyökäytin päätäni ja otin sanojeni vakuudeksi yhden askeleen, onnistuneesti. En edes horjahtanut. Huojentuneena kävelin kaksosten kanssa terassille ja ovesta sisään.
Hillitsin kikatukseni hädin tuskin. Kun viimeksi olin ollut tässä talossa viikko sitten, en ollut pahemmin kiinnittänyt huomiota siihen miltä se näytti. Eiväthän silmäni olleet edes pysyneet auki, ja olivat olleet vielä kyynelistä sumeina päälle päätteeksi. Mutta nyt talo alkoi oikeasti näyttää siltä, että se oli miesvaltainen. Ja nimenomaan miesvaltainen. Lattialla oli aika lailla vaatteita, kenkiä lojui vähän siellä täällä ja lehtiä oli putoillut sikin sokin kaiken sekaan. Ja tietysti se mukavan näköinen pölykerros, en varmasti uskaltaisi kovinkaan kumaraan etten tukehtuisi.

“Öh, jooh. Me ei pahemmin ehitty siivoamaan täällä viikolla”, Bill mutisi ja kiskoi minut perässään keittiöön, ennen kuin ehdin nähdä enempää sekasotkua ympärillämme. Tom tuli perässäni, ja jotenkin minusta tuntui siltä että hän yritti estää minua näkemästä sitä sekasortoa, joka takanani oli. Minut istutettiin tuolille, ja koitin vaivihkaa kurkkia missä kunnossa olohuone oli, kun kerran eteinenkin oli tuollaisen kaaoksen vallassa. Sohva kuitenkin peitti näkymän, ja oikeastaan olin kiitollinen siitä.
“Haluut sä syödä jotakin?” Tom kysyi samalla kun potki farkkukasaa pois huoneesta. Purin huultani estäen huulilleni nousevaa hymyä kasvamasta liian isoksi ja pudistin päätäni, minun ei nyt ollut kovinkaan nälkä. Olin saanut aika lailla ravintoa tiputuksessa, eikä raskautenikaan ollut nyt pidemmällä kuin yhdeksännellä viikolla, joten se ei vielä kauheasti vaikuttanut ruokahaluuni.
“Ette kai te oo sitten päästäny mun huonetta tähän tilaan?” näpäytin äkisti, en uskaltanut edes ajatella mitä siitä tulisi jos minun huoneeni olisi tässä tilassa. Sitten kyllä pojat saisivat hommata tänne siivousporukan, sellainen hygieniaintoilija minä kuitenkin olin.
“Ei. Mä pikemminki siivosin sitä”, Bill sanoi ja tarttui minua taas kädestä. Katsoin kohteliaasti kattoon, kun hän talutti minut olkkarin läpi, ja portaissa katseeni oli tiukasti naulittuna lattiaan. Ja niiden yläpäässä taas kattoon. Poskilihaksiani särki, minua nauratti julmetusti vaihtaa katseeni suuntaa koko ajan, mutta minun mielenterveyteni ja herkän vatsani kannalta oli todella viisaampaa olla katsomatta lattialle juuri nyt.
“Joo, siis en sotkenu, siivosin. Ja mä kävin ostamassa sulle vaatteita vähän lisää”, Bill tokaisi ja sulki oven takanamme. Tukahdutin voihkaisuni, ei taas. Vaatteita. Yh. Olisi pitänyt arvata, että heti jos lähden minua odottaa palatessani pieni painajainen.
Joko Bill ei huomannut innottomuuttani, ei välittänyt siitä tai uskoi sen katoavan kunhan näkisin mitä hän oli ostanut, mutta joka tapauksessa hän oli innoissaan. Hän määräsi minut sängylleni istumaan ja alkoi ottaa vaatekaapista esiin “upeita luomuksia”, kuten hän niitä kutsui, minun mielestäni ne olivat enemmänkin “uusia painajaisia”. Hienojahan ne olivat, mutta minulla… Ei luoja. En osaisi edes pukea niitä päälleni, saati sitten esiintyä niissä kellekään.

“Kokeilekko nyt?” Bill ehdotti otettuaan esille ison pinon vaatteita. Pyörittelin silmiäni ja nyökkäsin, jos tekisin sen nyt se olisi pian ohi. Minun ei enää tarvitsisi edes katsoa niitä. Ellei minua haluttaisi pukea johonkin tilaisuuteen tietyllä tavalla.
Bill iski käsivarrelleni muutaman vaatekappaleen ja tuuppasi minut vessaan. Lukitsin oven ja puuskahdin oikein kunnolla, laskin vaatteet haluttomana pöytätasolle ja aloin ottaa vaatteita pois päältäni. Nämä nykyiset olivat sentään siedettävät, tummat farkut ja pitkähihainen, mutta kokeiltavaksi saamani… Taivas.
Vedin ylleni tummanlilan, melko tiukasti vartaloa myötäilevän mutta lantiolta leviävän mekon ja vilkaisin itseäni pikaisesti peilistä. Kaunis mekko, vähän ylle polvien päättyvä ja pitkähihainen, mutta itsestäni en voinut sanoa ‘kaunis‘. Näytin kalpealta, riutuneelta ja väsyneeltä. Paremmalta kuin muutama viikko sitten, mutta silti huonolta.
“Ootko sä valmis?” Bill uteli oven takaa. Nyökkäsin peilikuvalleni ja pyörähdin ovea kohti, avasin lukon ja työnsin oven ujona auki. Tässä sitä mentiin, tuhahdin ajatuksissani ja vilkaisin kattoa toivottomana.
“Mitä mä sanoin, sopii ku ois varta vasten tehty”, Bill riemuitsi ja taputti käsiään yhteen. Olimme näköjään saaneet seuraa vielä hänen veljestäänkin, Tom katsoi minua hymy huulillaan, varmaan kyllä enemmän pikkuveljensä vuoksi. Minua ei kyllä naurattanut nyt, johtuen yksinkertaisesti siitä että tämä oli kiusallista.

“Sä laitat ton ihan ehdottomasti perjantaina”, Bill määräsi ja kiersi taakseni. Hän kohensi vähän hartioiden asentoa ja kiepautti minut peilin eteen, vältin katsomasta itseäni tuijottamalla peilin nurkkaan hajamielisenä.
“Ai jaa… Siis häh?” älähdin ja käännyin ympäri katsoakseni muita kahta.
“Nii, meil on keikkaa tulossa. Mennään Ranskaan, huomenna pitäis lentää sinne”, Tom selitti. Tukahdutin taas voihkaisun, minä inhosin lentämistä. En ollut koskaan pitänyt ajatuksesta, että minun pitäisi nousta koneeseen joka voisi pudota maahan, tai vaikkapa mereen, milloin vain ja missä vain. Kauhistuttava mielikuva.
“Jos mä menen vaihtamaan taas”, tokaisin äkisti tuntiessani pakottavan tarpeen istua hetkeksi ja tyhjentää mieleni. Käännähdin ympäri ja pujahdin sisään vessan ovesta, lukitsin sen perässäni ja istahdin pöntön päälle haudaten kasvoni käsiini.
“Mä kokeilen jotakin, menee hetki”, lausahdin pikaisesti, suljin silmäni ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Hyvin se menee, ei se kone voi minnekään pudota, vakuuttelin itseäni samalla kun hiljalleen vedin mekkoa pääni yli. Ainakin toivoin että kaikki menisi hyvin.

LUKU 28.

BILL

Katsoin hetken kummastuneena Nessien perään, mutta annoin asian olla. Ei hän kai nyt mitään tyhmää menisi tekemään, ja ajatukseni olivat enemmän siinä miten hän suhtautui vaatteisiin. Tyttö ei edelleenkään osoittanut vaatteisiin sellaista innostusta mitä olisi voinut odottaa naiselta, joka omisti sellaisen kropan. Sehän oli kuin valkea kangas, jolle luoda uusi taideteos. Ja minun sormeni tuntuivat suorastaan syyhyvän, kun ajattelin millaisen luomuksen hänestä voisi saada aikaan, kunhan vain saisin siihen tilaisuuden.
“Tom, mitä sä mietit?” kysyin huomattuani veljeni tutkiskelevan sängylle pinoamaani vaatekasaa. Astelin hänen viereensä uteliaana.
“Mietin et mikä sopis sille parhaiten”, Tom vastasi ja nosti varovasti sormillaan kiinni pitäen ilmaan mustan, olkaimettoman mekon. Olin erittäin tyytyväinen siihen, se oli uskomattoman näköinen ja varmasti aivan upea Nessien yllä. Ojensin käteni mekkoa kohti ja annoin sormieni liukua sen pehmeää, hieman liukasta ja kauniisti laskeutuvaa kangasta pitkin.
“Kun se vaan laittais tän päälleen”, huoahdin hiljaa katsellen mekkoa kaihoisasti. Se oli kerrassaan upea, en voinut edes ajatella että joku ei haluaisi pukea sitä päälleen, vaikka mahtuisikin siihen. Minä ainakin olisin käyttänyt sitä jatkuvasti, jos olisin voinut.
“Hoiditko sä sen passin sille?” Tom kysäisi aihetta vaihtaen ja laskosti mekon takaisin sängylle. Nyökäytin päätäni, toissapäivänä kaupungilla kaupoissa pyöriessäni olin käynyt hankkimassa Vanessalle passin, jotta saisimme hänet ulos maasta kanssamme.

Ovi takanamme kuului avautuvan ja käännähdin ympäri, katsellen Nessiä, jolla oli tällä kertaa päällään haaleansiniset, revityt farkut ja musta vajaahihainen paita. Hän näytti vähän epävarmalta ja vältteli katsettani, ihan kuin ei olisi halunnut kenenkään katsovan itseään.
Harpoin tytön ympäri muutamalla askeleella, tarkastin että hän näytti hyvältä joka kulmasta. Suoristin vähän hartiasaumaa ja nostin toista kulmaani, kun kohtasin veljeni arvioivan katseen. Hän vinkkasi minulle silmäänsä, jolloin pyörähdin Nessien eteen ja asetin hymyillen käteni hänen olilleen.
“Tää on hyvä, sopii mainiosti jos mennään käymään kaupungilla. Voisit sä kokeilla vielä tota yhtä mekkoo, se on niin ihana”, riemuitsin katsellen tytön silmiin anovana. Hän nyökkäsi hiljaisena, ja kiepahdin ympäri melkein törmäten veljeni ojennettuun käteen, jossa hän piteli mustaa mekkoa.
“Lopeta, mä saan tätä mukaa slaagin”, toruin häntä saaden vastaukseksi vain leveän virnistyksen. Tom astahti ohitseni ja ojensi mekon Nessielle, joka tuijotti sitä hetken alistuneen näköisenä, nyökäytti sitten päätään ja pyörähti takaisin vessaan.
“Tom, oikeesti, mä saan kohtauksen vähemmästäkin”, jatkoin sadatteluani törkäten sormeni veljeni rintaan. Mies naurahti huvittuneena, tarttui ranteeseeni ja väänsi käteni pystyasentoon, veti minut kiinni itseensä ja painoi minua alemmas niin että minun oli katsottava häntä ylöspäin.
“Marisija”, Tom naurahti silmät tuikkien. Riuhtaisin kättäni irti, mutta veljeni ote oli liian tiukka, en voinut tapella sitä vastaan. Eikä Tom häiriintynyt siitä yhtään, hän vain veti minut istumaan sängyn laidalle.
“Sä oot mun painajainen”, sähähdin ja käänsin katseeni mielenosoituksellisesti kattoon, saaden veljeni taas vain naurahtamaan ja kiskaisemaan minut syliinsä päälle päätteeksi. Painoin kynteni hänen ihoonsa, niin syvälle kuin vain heltisin, en halunnut satuttaa veljeäni, mutta tuntea hänen kyllä pitäisi.
“Äläs nipistele mua siinä”, Tom sanoi leveä hymy huulillaan ja tuikkasi peukalonsa mahaani vasten. Uikahdin hiljaa, tunne ei ollut mitenkään miellyttävä mutta ele oli naurettava. Ja se kutitti, luojan tähden, minä kutisin kyljistäni aivan mielettömästi. Koitin huitaista veljeäni, mutta epäonnistuin tähtäyksessä surkeasti kuten ihmiset yleensä tekevät yrittäessään osua maaliin selkänsä takana ja meinasin pudota Tom sylistä lattialle. Hän kuitenkin puristi minua tiukasti vyötäisiltä, etten päässyt putoamaan.
“Sika”, hymisin nauruani pidätellen. Tom vain hymyili omahyväisesti ja päästi minut liukumaan otteestaan naureskellen edelleen itsekseen.
“Mikä sulle tuli?” utelin suoristaen paitaani ja kohentaen farkkujeni lantiota. Veljeni kohautti harteitaan lakkaamatta virnuilemasta typerästi, heilautti kätensä ristiin rinnalleen ja saapasteli nojaamaan seinään vessan oven viereen.
“Elämäntehtävä. Tommonen kuuluu mun velvollisuuksiin”, mies nauroi pyöritellen huulikoruaan itsetyytyväisenä. Tuhahdin ja tallasin hänen varpaansa astellessani Nessin vaatekaapille ja alkaen asettaa vaatteita hyllyille hiljaa itsekseni hymisten.

“Ness? Alkaako olla valmista?” Tom kysäisi tuijotellessaan minua. Oven takaa kuului myöntävä vastaus, ja kohta se työntyi varovasti auki. Harmillisesti olin juuri sillä puolelle, mille ovi avattiin, joten en nähnyt Nessietä ennen kuin kiepahdin oven ohitse. Veljeni ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, hän näytti suorastaan tyrmistyneeltä. Ja Ness häkeltyi siitä, punastui ja painoi kasvonsa.
“Vau”, Tom sopersi hetken tuijotettuaan. Minä hillitsin itseni vähän paremmin, leukani ei ainakaan pudonnut kasvoiltani. Vanessa oli suorastaan tyrmistyttävä näky. Minä olin nero isolla N:llä.
Nessie katseli meitä kahta häkeltyneenä ja ujona, kun tartuin häntä kädestä ja vedin keskemmälle huonetta arvioiden mekkoa joka puolelta. Se istui kuin valettu, jokainen leikkaus sopi Nessien vartalolle täydellisesti. Ihan kuin mekko olisi ommeltu tytön päälle ammattitaidolla ja rakkaudella työtä kohtaan. Musta kangas myötäili hänen vartalonsa muotoja tarkasti, sai hänet näyttämään häikäisevältä eikä näyttänyt liian hallitsevalta hänen yllään.
“Ootas, istu tohon niin mä katon sun hiukses sopivammiks”, hehkutin ja autoin Nessin istumaan tuolille. Nappasin pöydällä lojuvan harjan ja aloin selvitellä punaisia hiuksia, jotka olivat pienessä takussa nutturalla pitämisen jälkeen. Tom katseli Nessietä edelleen hymyillen, mikä sai tytön entistä ujommaksi.

“Tom, älä viitti tuijottaa, toi on ahdistavaa”, hän mumisi hiljaa. Tom kallisti päätään vasemmalle virnistäen samalla leikkisästi, ja laskeutui polvilleen saadakseen Nessiin katsekontaktin.
“Sä vaan näytät niin mahtavalta. Oikeesti, toi mekko sopii sulle täydellisesti”, Tom lausahti. Katsoin häntä taas kulmat ylhäällä, ja Ness vaikutti lehahtavan punaseksi niskaa myöten. Reaktio nauratti minua, mutta pidin mölyt mahassani ja keskityin harjaamaan hiuksia.
“Ness, se on oikeesti ihana. Ja kuhan mä saan nää sun hiukses tästä kuntoon, sä kelpaat vaikka minkälaisiin juhliin”, hymähdin kietoessani muutaman suortuvan yhteen ja kiinnittäessäni ne pinneillä tytön päälaelle. Sotkin taipuisia laineita vähän sekalaisemmiksi ja peräännyin hieman arviomaan työni tulosta tyytyväisenä. Onnistunut kampaus sopi mekkoon hyvin.
“Tom, otatko sieltä kaapin vierestä ne laatikot?” pyysin veljeltäni ja viittasin muutamaan seinää vasten nojaavaan pahvilaatikkoon. Tom haki ne nopeasti, nappasin päällimmäisen kouriini ja avasin sen myhäillen itsekseni, sen sisältä paljastuivat mustat korkokengät. Nessie tuijotti niitä kauhun ja pelon sekaisin silmin.
“Et voi olla tosissas”, hän voihkaisi. Nyökäytin pontevasti päätäni ja sujautin toisen kengän tytön jalkaan, se vaikutti sopivan täydellisesti hänen jalkaansa. Tom ojensi vielä toisen parin, laitoin sen paikoilleen ja ponnahdin suoraksi. Veljeni otti Nessiä varovasti kädestä ja auttoi seisomaan, tyttö vaikutti hermostuneelta ja tuijotti jalkojaan ujona.
“Mä en osaa kävellä näillä, en ikinä”, hän voivotteli hiljaa. Tom naurahti hiljaa ja sanoi ettei sen mitenkään vaikeaa pitäisi olla, jos kerran minäkin osasin kävellä koroilla. Mulkaisin häntä silmät viiruina ja loihdin kasvoilleni hymyn siirtyessäni Nessieen.

“Sä opit nopeesti. Voit vaikka harjotella tänään koko loppupäivän, tepastelet noilla vähän aikaa niin kyllä se siitä”, rauhoittelin. Nessie huokaisi ja loi katseensa kattoon.
“Bill, mä en ole koskaan kävellyt koroilla. Kaikkien yhteisen edun mukaista ois antaa mulle tasapohjaiset kengät, joilla mä en voi tappaa ketään”, hän sanoi väkinäinen hymy kasvoillaan. Tom naurahti matalasti ja asetti kätensä tytön vyötäisille hymyillen.
“Et sä ketään tapa, mä voin vaikka kulkea takana koko ajan näin”, hän rohkaisi. Loin häneen puoliksi murhaavan, puoliksi kiitollisen katseen ja huitaisin hänet irti Nessiestä, joka katsoi minuun anovana. Ilmeisesti hän oli vain oma-aloitteisen läheisyyden kannalla, ei halunnut että muut tulivat kiinni koko aikaa.
“Rollaattori tässä tarvitaan”, Ness huoahti ja istahti takaisin tuolille liu’uttaen kengät pois jalastaan. Hän asetti ne takaisin laatikkoonsa ja sipsutteli varpaisillaan vessan ovelle.
“Jos teitä ei nyt hirveesti haittaa, mä vaihdan vähän vähemmän riskialttiisiin vaatteisiin”, hän hymähti hiljaa ja sulki oven perässään. Annoin itsetyytyväisen hymyn edelleen pysyä kasvoillani ja asetin kenkälaatikot kasaan kaapin viereen, kyllä minä vielä voittaisin tämän taiston. Vaateasioissa minua oli hankala voittaa, ainoastaan yksi henkilö pystyi siihen. Ja se henkilö virnuili minulle omahyväisenä nojatessaan seinään silmät tuikkien kuin iltatähdet. Luoja sitä miestä, ajattelin naureskellen hiljaa.

LUKU 29.

TOM

Perjantaiaamu valkeni jo huomattavasti valoisampana kuin aiemmat aamut olivat valjenneet. Nessie voi todella hyvin, hän oli edelleen vähän heikohko mutta iloinen. Hän mietiskeli asioita pienen päänsä sisässä vähän väliä, mutta vain silloin kun kukaan ei puhunut mitään tai hänellä ei ollut mitään erityistä tekemistä.
Nyt Vanessa tosin vaikutti aika hermostuneelta. Hän seisoskeli eteisessä ja nyki mekkonsa helmaa vähän väliä alaspäin, ihan kuin se nousisi jatkuvasti ylöspäin. Sitähän se ei tehnyt, elleivät mustat sukkahousut sitten olleet heränneet henkiin. Tai mustat pitkävartiset saappaat alkaneet puhaltaa ilmaa ulos itsestään, mitä en kyllä oikein uskonut todeksi. Tosin, olisi ollut aika hauska nähdä sellainenkin ihme…
“Bill, oletko sä nyt ihan varma tästä?” Nessie kysyi ties monennenko kerran tänä aamuna havahduttaen minut ajatuksistani. Bill sitoi tytön niskaan nutturaa mietteliään näköisenä, samalla kun minä tarkistin katseellani ettei mitään olisi jäänyt tänne. Meiltä tuppasi vähän unohtumaan tavaraa, kun oli niin paljon muuta ajateltavaa.
“Olen, oo ihan rauhassa vaan. Sua ei tunnisteta, olis ihan eri asia jos olisit mä”, veljeni naurahti hiljaa ja nappasi housuntaskustaan roikkuneet mustat lasit, jotka ojensi Nessille hymyillen rentouttavasti. Tyttö huokaisi hiljaa ja asetti lasit silmilleen, jotka Bill oli meikannut voimakkaasti mustalla rajauskynällä, ripsivärillä ja pienellä määrällä tummanviolettia luomiväriä. Minusta se oli ihan tarpeetonta, mutta Ness pelkäsi tunnistetuksi tulemista niin julmetusti ettei muu auttanut.
“Mä en kyl oo edelleenkään varma näistä”, Ness mumisi ja heilautti vähän jalkaansa, johon pitkävartinen nahkasaapas oli sujautettu. Hän vilkuili huolestuneena sen korkoa, jota ei kylläkään ollut puoltatoista senttiä enempää, ja kurtisti kulmiaan. Bill naurahti hiljaa ja ojensi Nessielle mustan huopatakin.
“Ei noi pahat ole. Et sä voi kaatua, ja me ollaan koko ajan vieressä vahtimassa”, hän rauhoitteli tyttöä ja sujautti omat kätensä nahkatakkinsa hihoihin. Ness huokaisi hiljaa ja pukeutui takkiinsa, napitti sen ja vilkuili itseään peilistä hermostuneena.
“Mä näytän ihan oudolta”, hän jupisi ja käännähti hieman, jotta näki myös selkäpuolensa. Peitin nauruni hymyllä ja kiedoin pikaisesti käteni tytön harteiden ympärille, katselin kuinka hän tuijotti kuvajaistamme peilistä.
“Hyvältä se kuitenki näyttää. Eikä kukaan tunnista sua, se on ihan varma.”

Nessie hymähti hiljaa ja irrotti otteeni oliltaan, nappasi penkillä odottavan mustan olkalaukun ja heilautti sen olalleen varmistaen sen pysyvän siinä kunnolla. Hän nojautui seinää vasten, jäi siihen katselemaan veljeäni, joka vielä tarkisti mielessään matkalaukkujensa sisältöä muistellen ottaneensa kaiken mukaansa.
“Bill, sä tarkistit ne jo viis kertaa, ei sieltä voi puuttuu mitään”, tuhahdin silmiäni pyöritellen ja tartuin Vanessan käteen. Viittasin hänet pään nyökäytyksellä seuraamaan itseäni, johdatin hänet ulos talosta ja pihatielle, autolle joka odotti siellä. Matkalaukut ja muut tavarat olimme jo pari tuntia sitten lastanneet auton kyytiin, jotta ne eivät varmastikaan unohtuisi.
“Haluutko sä mennä taakse vai tuukko eteen mun kans?” kysyin vilkaistessani etuovelle, jolla Bill edelleen seisoi miettivän näköisenä. Virnistin näylle ajatuksissani, näky oli minulle tuttu jo vaikka kuinka monen vuoden ajalta. Aina velipoika luuli unohtaneensa jotakin, vaikka tosiasiassa asiat olivat aivan toisin.
“Öh, mä taidan mennä taakse. Pienempi todennäkösyys et mut nähdään”, Ness sanoi vilkaisten minua varovaisena, kuin arvioiden mitä olin kysymykselläni tarkoittanut. Minua alkoi pakostakin naurattaa, jos minä jotakin olisin aikonut olisin tehnyt sen selväksi huomattavasti selkeämmällä tavalla. Vaikka nappaamalla tytön syliini ja pakottamalla sitten istumaan siinä koko matkan, vaikka ajaminen olisikin ollut sillä tavalla melkoisen hankalaa.
“Ei sua kukaan voi nähdä näistä laseista”, rauhoittelin hieman ja hipaisin nopeasti tummaa lasia, joka takanani oli. Ness hymyili pienesti ja antoi katseensa tutkia lasipintaa.
“Varmuuden vuoks vaan”, hän hymähti. Nyökäytin päätäni, jos se sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi siitä vaan. Ainakaan matkalla ei pitäisi seurata mitään paniikkikohtauksia sen johdosta.
“Bill, koitas ny”, huusin hetken kuluttua. Veljeni paukautti oven lukkoon ja hölkkäsi auton luo, mulkoillen minua tuimasti.

“Mikä kiire sulla ny on? Täs on vielä yli tunti aikaa ennen ku kone lähtee”, hän motkotti vilkaisten kännykkänsä kelloa. Tuhahdin ja kohautin olkiani vilkaisten Nessietä, joka hymyili takaisin kuin pidätellen nauruaan. Kiersin auton toiselle puolelle samalla kun kaksi muuta kömpivät takapenkille istumaan. Paukautin oman oveni auki ja istahdin kuskin paikalle.
“Mitäs me voitaisiin sitten tehä siellä Ranskas?” kysyin käynnistäessäni moottorin ja kiskoessani oman turvavyöni kiinni. Ness näytti turhautuneelta ja loi katseensa kattoon, eikä mitä ilmeisimmin sokeaksi yllättäen posahtanut veljeni huomannut sitä. Kerrassaan huvittava ominaisuus, se miten hän saattoi olla sokea ympäristölleen.
“Mites ois pieni kaupunkikierros? Kaikki mahdolliset keskustan kaupat ja niin edelleen”, Bill ehdotti innokkaana. Naurahdin itsekseni hiljaa ja keskityin hetkeksi vain autoon, kun ajoin ulos portista. Se sulkeutui perässäni automaattisesti, talon nurkalla oleva turvamies piti siitä huolen. Aina, kun lähdimme jonnekin, joku jäi vahtimaan asuntoamme.
“Mitä Ness sanoo?” kysyin arvatenkin, ettei tyttö olisi ihan niin innokas lähtemään kiertämään kauppoja. Hän vaikutti vähän väsyneeltä, uskoin että hän halusi vielä vähän aikaa totutella siihen mitä oli tulossa.
“Tota, mä en taida jaksaa ihan heti. Ehkä mun olis parasta levätä jonkin aikaa, kattoo ettei tuu mitään hankaluuksia”, Nessie selitti vilkaisten vatsaansa pikaisesti. Nyökäytin päätäni, Billkin näytti hyväksyvän asian mukisematta. Tietysti hän harmitteli sitä, että oli menettänyt mahdollisuuden shoppaamiseen Vanessan kanssa, mutta hän ei valittanut. Sen verran huolissaan hän tytön voinnista oli.

“Okei, viskataan Bill pihalle ja tarkkaillaan sun jaksamistas sit kahestaan”, hymähdin. Bill mulkaisi minua turhautuneena ja Nessie vähän levottomana, mutta kumpikin näytti vähän rentoutuvan nähdessään katseeni. Minusta näki nyt kyllä aivan varmasti selvästi, mitä tarkoitin. Ja nyt minulla ei ollut mitään ylimääräistä tai mitenkään sopimatonta mielessäni, kyllä sen piti ulos näkyä.
“Onks sun olo muuten ihan hyvä?” Bill kysyi hetken kuluttua Nessieltä. Tyttö katsahti miettiväisenä kattoa ja nyökkäsi sitten.
“Joo. On ihan. Vähän sillä tavalla kummallinen, mut ihan okei”, hän sanoi mietteliään kuuloisena. Veljeni nyökäytti päätään hyväksyvästi, katsahti sitten minuun ja nojautui eteenpäin. Hän laski vasemman kyynärpäänsä penkin selkänojalle ja painoi poskensa sitä vasten haaveilevan näköisenä. Näyttäen ihan omalta itseltään, naurahdin mielessäni.
“Mikäs ny tuli? Onko sulla herkkä hetki meneillään ittes kanssa?” kysyin ja vilkaisin tätä pikaisesti olkani yli, äsken olin käyttänyt katseluun peiliä. Bill katsoi minua turhautuneena ja pyöritteli silmiään.
“Tylsää. Tiedätkö, mun tekee vaan mieli hypätä sun niskaas ja kuristaa sut. Tai sitten istua sun päälles ja liiskata sut alleni”, mies virnisti. Nessie tyrskähti takana huvittuneena, katsellen minua ja kaksostani silmät kirkkaina. Jotenkin reaktio sai minut entistä huvittuneemmaksi veljeni käytöksestä, lähdin täysillä leikkiin mukaan.

“Sä et sais mua liiskattua vaikka mitä koittasit. Ensinnäkin, sä olet liian pieni. Toiseks, mä saisin sut pudotettua samalla sekunnilla ku sä hyppäisit mun niskaan tai syliin. Kolmanneks, sun pikku kätöses on auttamattoman kääpiömäiset, et sä saa niillä mistään kiinni”, sanoin ääni vakavana ja katsellen veljeäni ymmärtäväisesti. Tämä naurahti kirkkaalla äänellään ja vetäytyi takaisin penkilleen istumaan, Nessien nauraessa heleällä äänellä vieressä. Katselin heitä kahta voitonriemuisena, olin onnistunut hyvin keventämään tunnelmaa entisestään. Lentomatkasta tulisi todella, todella mielenkiintoinen kokemus tällä kokoonpanolla. Kunhan nyt pääsisimme sinne lentokentälle asti ongelmitta, ajattelin. Ja miksemme pääsisi, ei tässä mitään pitäisi olla häiritsemässäkään sitä. Tuskin Vanessa ex mitään ääliömäistä saisi päähänsä. En oikeastaan edes uskonut, että koko äijä enää oli naisen perässä. Sen verran vähän hänestä oli ollut puhetta viime aikoina. Tietysti hän edelleen etsi kihlattuaan, mutta ei löytänyt. Oli kyllä melkoinen onni, ettei poliisi ollut enää käynyt meidän luonamme tonkimassa, vaan oli uskonut meitä heti.
Pudistin hiljaa päätäni. Ei, älä ajattele tuollaisia, komensin itseäni. Ajamisessa oli jo ihan tarpeeksi tehtävää.

LUKU 30.

VANESSA

Istuin hermostuneesti penkin käsinojia puristaen jäykkänä paikallani. Tuijotin lamaantuneena edessäni olevan penkin selkänojaa, pakottaen hapen kulkemaan sisään keuhkoihini ja ulos samaa tietä. Minua jännitti järkyttävästi, en koskaan, koskaan ollut nauttinut lentämisestä. Viimeksi olin lentänyt ollessani noin neljävuotias, eikä se ollut mitenkään mukava muisto. Lento oli ollut täynnä ilmakuoppia ja sää oli ollut sateinen ja myrskyinen, ei koneella mitään hätää ollut ollut mutta minä en ollut sen jälkeen pitänyt lentämisestä sitten yhtään. Pelkäsin sitä, pelkkä ajatus lentämisestä tuntui saavan vatsani sekaisin.
“Mä en pysty tähän”, voihkaisin ja laskin pääni käsieni varaan, väännettyäni ne ensin väkisin irti penkistä. Päätä särki ja oloni oli kaikin puolin kauhea, minua yökötti.
“Ness, se menee ihan hyvin, tää lento ei oo kovinkaan pitkä”, Tom rauhoitteli minua ja kietoi kätensä hennosti harteilleni. Bill oli keskustelemassa lentoemännän kanssa, näin hänet muutaman metrin päässä ja kuulin hänen hiljaisen puheensa. Lentoemäntä vastaili miehen kysymyksiin auliisti, kuulin hymyn hänen äänessään. Yh, yliavulias nainen, sen kuuli aivan selvästi.
“Mä pyörryn kesken nousun. Sit tää kone putoaa jossakin ihmeen Alppien kohalla ja me kuollaan kaikki ja sit kaikki on mettässä”, valitin. Tom kuului naurahtavan, nostin katseeni häneen kummastuneena.
“Ness hei. Me ei ensinnäkään mennä Alppien yli, vaan Belgian kautta. Eikä tää kone putoa yhtään minnekään, mä voin vannoa sen. Tää on musta yks maailman luotettavimpia koneita, kaikki tän yhtiön koneet on todella turvallisia. Ja mä vannon, et jos käy huonosti mä hyppään alas sun kanssas samaan aikaan. Mut ei meiän tarvii ajatella sellasia, tää menee kerrassaan loistavasti”, mies sanoi hieroen kämmeniäni kevyesti sormillaan. Tuijottelin kynsiäni tylsistyneenä, ne olivat - taivaan tähden - violetit. Bill oli välttämättä halunnut lakata ne tänä aamuna vastustelustani huolimatta.

“Mites täällä voidaan?” joku kysyi oikealta puoleltani. Nostin katseeni ja kohtasin vihreiden silmien rauhoittavan katseen. Georg katsoi minua ymmärtäväisenä, asteli pari askelta edemmäs käytävällä ja istui penkille eteeni. Hän kurkkasi sen selkänojan yli minua, hymy kasvoillaan.
“Ei kauheen hyvin”, sanoin todenmukaisesti ja huokaisin. Tom taputti minua kevyesti olalle ja selitti pikaisesti pelonaiheeni ystävälleen, joka katseli minua miettiväisenä. Katsoin takaisin nolona, en uskaltanut kääntää katsettani poiskaan. Se olisi jotenkin tuntunut vielä nolommalta kuin katseen kohtaaminen.
“Okei. Mitäs jos sä koittaisit vaikka olla nousun aikana ihan hiljaa, rentona ja kuuntelisit vaikka musaa? Se vois toimia, mulla toimi sillon ku lensin ekan kerran. Tosin sillon en pelännyt ihan niin paljoa ku sä, mä pystyin jotenkin oleman rennompi”, Georg sanoi hetken pohdittuaan. Katsoin häntä vähän aikaa pohtien vaihtoehtoja, mitä käytännöstä voisi seurata. Joko A; voisin pyörtyä muiden huomaamatta, ja sitä rataa sitten saada muut tolaltaan. Ei hyvä, ei todellakaan.
Vaihtoehto B taas; voisin saada itse jonkin paniikkikohtauksen kun en saisi kunnolla selvää siitä mitä ympärillä tapahtui. Se ei olisi kovinkaan edullinen vaihtoehto, saattaisin tehdä jotakin todella arvaamatonta ja holtitonta järkyttyneenä. Joten sekään ei oikein houkutellut.
Viimeinen vaihtoehto, C nimeltään, oli kyllä aika lupaava. Voisin pysyä koko nousun ajan rauhallisena, en alkaisi hätäillä mitään ja oloni voisi olla todella rauhallinenkin. Muiden ei tarvitsisi ainakaan paljoa huolehtia siitä, miltä minusta tuntuisi ja missä kunnossa olisin, ja se tuntui todella lupaavalta. Pitäisi vain pystyä toimimaan tämän vaihtoehdon mukaisesti, se oli ainoa keino tällä hetkellä.
“Se käy. Mä voin ainakin yrittää, mut en lupaa mitään. Mä voin pyörtyä edelleen tai sitten alkaa hätäillä ja saada paniikkikohtauksen, ihan vaan varotuksen sanana”, sanoin katsellen kahta miestä vakavana. Tom näytti luottavaiselta, hän näytti uskovan etten alkaisi pelätä mitään, mutta Georg otti huomioni vastaan vakavasti nyökäten.
“Parempi sekin ku ei mitään. Mä uskon et sä pystyt hallittemaan ittes, sä alat olla melkoinen mestari sen osalta”, mies sanoi rohkaisevasti. Väläytin hänelle pikaisen hymyn ja vedin henkeä. Minä teen sen, ajattelin. Minä teen sen, tapahtui mitä tahansa.
Bill pyörähti lentoemännän luota luoksemme ripein askelin. Hän istahti viereiselleni penkille ja väläytti minulle hohtavan valkoisen hammasrivistönsä.
“Mä puhuin henkilöstön kanssa, ne lupas tulla apuun jos sä alat pelätä oikeen kunnolla”, hän sanoi. Nyökäytin päätäni ja ristin käteni syliini, tuijottelin violetin mekkoni helmaa hiljaisena. Nyt kun sitä oikein kunnolla katsoi, ei se niin pajalta ylläni näyttänytkään. Vähän vieraalta, mutta ei se ihan virhevalintakaan ollut. Bill osasi valita kunnolliset vaatteet, vaikkeivät ne ihan täsmänneetkään minun omaan tyyliini.

“Missä se jätkä luuraa?” Bill kysäisi ääneen ja vilkuili ympärilleen herättäen mielenkiintoni. Tiesin hänen tarkoittavan Gustavia, joka oli nyt ollut jo ihan hyvän aikaa hukassa jossakin. Koneeseen noustessamme hän oli häipynyt jonnekin, tiesin hänen olevan koneessa mutta sijainnista minulla ei ollut sitten muuta tietoa. Eikä kyllä kellään muullakaan.
“Se meni käymään vessassa, mut kyl sen olis jo pitänyt palata”, Georg sanoi hiljaa vilkuillen ympärilleen kasvoillaan samanlainen, vähän äimistynyt ilme kuin Billilläkin. Tom vaikutti yhtä huolestuneelta ystävästään kuin kaksi muutakin, mutta hän näytti keskittyvän ainakin toistaiseksi siihen että minä pysyin rauhallisena. Hän puristi olkaani kevyesti sormenpäillään ja hymyili rennosti, silmät tuikkien. Näin kuitenkin katseesta, että siinä oli vähän muutakin. Selkeää huolta, huolta ystävästä.
Tahattomasti värähdin. Minulle oli iskenyt ilkeä tunne, että Gustaville oli sattunut jotakin. Että joku oli tehnyt hänelle jotakin. Ihan järjetön ajatushan se oli, mutta ei se kyllä ihan mahdotonkaan ollut… Saattoihan olla, että Karl oli päässyt jäljilleni, ja huomatessaan minut saavuttamattomaksi hän koitti houkutella muita pois luotani, tai minua sen verran hämilleni että jättäisin muiden suoman turvan. Kauhea ajatus, rukoilin ettei se osuisi lähellekään totuutta.
“Mä en ymmärrä”, Bill mumisi hämmentyneenä. Hän kiepahti penkillään niin, että saattoi nähdä myös selkänsä taa ja katsoi sinne kulmat kurtussa. Mustat rajaukset  luomien yllä painuivat vaarallisen oloisesti kurttuun, kun mies pohti mitä Gustaville oli sattunut.
“Mä meen ettiin sitä, jos se ei kohta ilmaannu”, Georg sanoi koittaen rauhoittaa ystävänsä. Bill kääntyi vastahakoisen oloisena takaisin kasvot menosuuntaan. Hipaisin varovasti sormenpäilläni hänen olkavarttaan, saaden hänet kääntämään kasvonsa minua kohti.

“Kyl se kohta tulee”, sanoin mahdollisimman rohkaisevasti oman pelkoni peittäen. Tiesin ettei sitä kuulunut äänestäni, pakotin itseni pysymään täysin tyynenä. Olin hiljalleen saanut itsehillintääni takaisin sairaalassa viettämieni päivien aikana, pystyin jo peittämään tunteeni aika hyvin. Se ominaisuus minulle oli kehittynyt sinä aikana, kun Karl oli vahtinut minua jatkuvasti. En ollut koskaan paljastanut tunteitani täysin, olin aina pitänyt hallitsevimmat niistä piilossa sisälläni.
“Mä tiedän että se tulee. Mä en vain voi uskoa siihen”, Bill huokaisi. Hän hymyili minulle taas pienesti ja puristi sormensa minun sormieni ympärille, piteli niitä varovasti. Painoin pääni selkänojaa vasten ja suljin silmäni, koittaen työntää levottomat ajatukseni jonnekin kauas pois. Jonnekin, missä ne eivät enää vaivaisi minua, jonnekin mistä ne eivät enää tulisi takaisin kiusaamaan minua…
“Gustav!” Tom huudahti äkkiä vierestäni. Silmäni rävähtivät auki, ja katsoin huojentuneena miestä joka käveli luoksemme käytävää pitkin. Mies näytti ihan samalta kuin oli näyttänyt koneeseen noustessamme ja hymyili rentona.
“Sori ku kesti. Mä jäin vaan puhumaan tonne, siel oli yks vanha kaveri”, Gustav selitti ja istui paikalleen Georgin viereen. Katsoin häntä tuntien, kuinka huojennus valtasi minut ja työnsi pelon ja jännittyneisyyden ainakin suurimmiksi osin pois, jäljelle jäi enää lentämisestä aiheutunut pelko. Eikä sekään kovin voimakkaana, nyt kun minulla oli taas kaikki tuki ympärilläni. Oloni tuntui kevyeltä ja painoin pääni takaisin selkänojaa vasten, toinen käsi Billin sormien hellässä puristuksessa ja toinen sylissä. Tom piteli edelleen kättään olallani, hieroi jäykkää lihasta hiljalleen. Väläytin hänelle kiitollisen hymyn, hieronta sai oloni tuntumaan entistä rennommalta. Sitä tässä todella tarvittaisiin.

LUKU 31.

BILL

Kone alkoi hiljalleen nousta. Georgin neuvojen mukaan Nessie piti silmiään kiinni, istuen penkillään mahdollisimman rentona. Puristin hänen vasenta kättään, Tomin puristaessa oikeaa. Koitimme vain pitää tytön rauhallisena koko ajan, ettei hänen tulisi mitenkään paha olla. Puhuimme kaikenlaista poikien kanssa, mitä nyt mieleen vain milloinkin tuli. Sellaista, minkä uskoimme helpottavan Vanessan oloa, saavan hänet rentoutumaan kunnolla ja pitämään pelkonsa ja hermostuneisuutensa kaukana.
Oli oikeastaan aika rentouttavaa vain olla siinä ja puhua, pidellä vähän Nessien kädestä kiinni. Meillähän oli koneen koko ykkösluokka ihan omassa käytössämme, joten kukaan ei häirinnyt meitä. Mitä nyt joku lennon henkilöstöstä käveli sisään tilaan ja kysyi tarvitsimmeko mitään. Ei tarvittu, sen vastasimme koko ajan. Helppoa. Ja Ness vaikutti olevan rento, hän makasi paikoillaan, rintakehä kohoili tasaisesti ja huulilla oli pieni hymynpoikanen, kun hän kuuli mihin puheenaiheemme oli eksynyt.
“Musta sun ei pitäis pukee sitä näin”, Tom sanoi topakalta kuulostaen nyökäyttäen päätään Nessien suuntaan. Hän pyöritteli samalla silmiään tuhahtaen hiljaa.
“Se näyttää vähän liiankin hienolta tollasena. Jos meidän on kerran tarkotus pitää se piilossa, on vähän huono et se näyttää noin hyvältä.”
Nessie tyrskähti hieman, näin hänen tökkäävän sormillaan veljeäni käsivarteen. Naurahdin itsekseni, kun Tom virnisti tytölle, eihän tämä sitä tietenkään huomannut. Hymyili vain edelleen, puristaen sormiani kevyesti omillaan.
“Ole sä hiljaa siinä, ku et mitään tiä. Totta kai Nessin pitää näyttää hyvältä, kun se on luonnostaan noin häikäisevä”, vastasin saaden nauruni tukahdutettua vain vaivoin, kun Nessie lehahti punaiseksi kuullessaan sanani. Hän puristi minua pikaisesti sormista, kuin olisi viestittänyt teollaan “Ole hiljaa”. En todellakaan, totuudenhan minä vain toin julki.

“Mä haluun päättää sen vaatteet huomiseks”, veljeni vaati kuulostaen huvittuneelta, vilkaisten merkitsevästi kättään heti sanojensa perään, hänkin taisi saada palkaksi vähän turhan ärhäkän puristuksen.
“Saanko arvata, että sulla on jo jotakin tiettyä mielessä?” kysyin nostaen kulmiani merkitsevästi, olin melko varma että Tomilla oli mielessään sama musta mekko, jota olimme niin ihastelleet. Sen uskomattoman hyvin istuva muotoilu ja täydellinen laskostus, joka sai Nessien todellakin näyttämään ihan mallilta, näkyivät mielessäni kirkkaina kuin olisin katsellut niitä edessäni tälläkin hetkellä.
“Et saa”, Tom sanoi päättäväisenä. Nessie näytti vähän tuskastuneelta, mitä luultavamminkin puheistamme. Gustav kuunteli edessämme olevalla penkkirivillä musiikkia soittimestaan, eikä siksi kuullut keskusteluamme, mutta Georg näytti todella huvittuneelta siitä. Hän katseli meitä penkkinsä selkänojan takaa, vielä emme saaneet irrottaa itseämme vöistä.
“Enkö ees mää saa tietää, mitä sä suunnittelet sille?” mies kysyi katsellen veljeäni. Vastaukseksi hän sai pään pudistuksen, olimme täysin arvailun varassa. Eikä Ness pitänyt siitä sitten yhtään, sen näki selvästi.
“Tom, mä en anna sun valita mun vaatteita”, tyttö sanoi jääräpäisesti jupisten. Tom virnisti taas ilmeisemminkin tyytyväisenä itseensä, hänestä tämä taisi olla hyvinkin hupaisaa.
“Tyttökulta, siihen sulla ei ole tässä vaiheessa enää valtaa. Mä olen päättänyt asian jo ajat sitten”, Tom naureskeli. Jäin odottamaan vähän jännittyneenä Vanessan reaktiota kommenttiin, mutta hän näytti ottavan sen hyvin. Suoranainen huojennus valtasi minut, olin jo vähän ehtinyt pelätä että hän ottaisi sen pahemmin.
“Katotaan vaikka. Mä en anna sun voittaa sitä taistoa”, Ness mumisi. Hymyilin sanoille sanomatta mitään, minulla oli selvä kutina siitä että tyttö häviäisi. Veljeni tuppasi voittamaan kaikki tällaiset taistelut, vaikkei kunnolla edes olisi yrittänyt. En halunnut musertaa Nessien taistelutahtoa.
“Yritäki, et sä mua päihitä. Saadaan avata”, Tom lausahti ja napautti oman vyönsä auki. Avasin omani vähintäänkin yhtä sutjakasti, Nessie näytti vähän räpeltävän omaansa mutta sai sen lopulta auki ilman apua. Heti kun oli vapaa, tyttö risti kätensä rinnalleen ja nosti jalkansa penkille, kietoi itsensä pieneksi keräksi ja painui veljeni olkaa vasten nojaamaan.

“Mulla on jotenki tyhjä olo. Sillai oudosti, mun on ihan hyvä olla mut mä en jotenkin pysy nyt kärryillä kaikesta”, hän sanoi hiljaa. Georg tuijotti häntä mietteliäänä, Tom kietoi kätensä tytön harteille ja silitteli vähän tämän hiuksia, minä taas otin hänen kätensä omaani ja puristin sormeni sen ympärille hellästi.
“Vatsassa mitään tunnetta?” Georg kysyi hetken pohdittuaan. Ness sulki hetkeksi silmänsä, kurtisti kulmiaan ja nyökäytti hieman päätään.
“Vähän. Jotakin outoo. Mä en oikeen tajua sitä”, hän vastasi mietteliään kuuloisena. Tom katsoi tyttöä ajatuksissaan, minä ja Georg vaihdoimme huolestuneen katseen. Eihän se ihan mahdotonta asia ollut, että lapsi olisi kärsinyt jotakin viime aikoina Nessien rämpiessä henkisten ongelmiensa seassa…
“Haetaanko me joku auttaan? Vai pärjäätkö sä ilman hoitoo tässä tilanteessa?” kysyin. Nessie näytti taas miettivän hetken, miten hänen tilansa olisi otettava, mutta nyökkäsi lopulta ja väläytti pienen nopean hymyn.
“Pärjään. Mä sanon jos tulee jotenkin huonompi olo”, hän lupasi. Pysyin hiljaa enkä esittänyt sisälläni huutavaa vastalausetta, vaikka kuinka halusin. Tyttöä ei nyt kannattanut stressata yhtään, kukaan meistä ei halunnut että hänen mielenrauhansa häiriintyisi vähääkään. Kukaan ei todellakaan halunnut, että hän alkaisi nyt taas itsetuhoiseksi ja alkaisi satuttaa itseään fyysisesti tai henkisesti, kumpi nyt sitten olikin hänen tapauksessaan pahempi vaihtoehto.

“Tom, päästätkö. Mun pitää päästä käveleen”, Nessie sanoi äkisti ja kiemurteli irti veljeni otteesta. Hypähdin käytävälle seisomaan, jotta hän pääsi pois penkeiltä, ja vilkaisin muita jätkiä nopeasti. Nessie ei selvästikään halunnut juuri nyt olla meidän kanssamme, ainakaan kaikkien. Hän ilmeisesti halusi aikaa ajatella. Georg katsoi minua sanomatta sanaakaan, mutta hän nyökkäsi kuin viestittäen, että minun pitäisi viedä tyttö puhumaan jonnekin. Nyökäytin omaa päätäni ja tartuin Nessiä kädestä.
“Tuu. Mennään tonne, saadaan puhuu rauhassa”, sanoin matalasti vastaten sanoillani tytön kysyvään, kummastuneeseen katseeseen. Hän nyökähti hiljaisena ja käveli rinnallani poispäin muista, johdatin hänet vessojen suuntaan. Siellä ainakin saisimme puhua rauhassa.
Avasin naistenhuoneen vessan Nessielle ja viittasin hänet sisään pään nytkäytyksellä. Tämä astahti ohitseni nopeasti, nojaamaan pesualtaiden luo odottavana. Annoin oven heilahtaa kiinni takanamme, jäin sen viereen seisomaan peukalot taskuihini työntäen.
“Mistä sä halusit puhua?” tyttö kysyi, kun olimme hetken tuijotelleet toistemme silmiä. Katseeni tuntui nauliutuneen vihreinä loistaviin silmiin, etsimään niistä merkkejä siitä mitä edessäni seisova nuori nainen tunsi milläkin hetkellä. Jotenkin pystyin erottamaan hämmennystä, väsymystä, huolestuneisuutta, jännitystä, hieman suruakin. Mietin mistä se johtui, ennen kuin vastasin tytön kysymykseen.
“Sun tunteistas. Siitä, miltä susta tuntuu nyt, mikä sua pelottaa ja miten sä haluat et me jatketaan tästä eteenpäin. Jotenkin se tuntuu nyt tärkeimmältä.”

Vanessa katsoi minua huultaan purren. Hän hypisteli hiljaisena punaista hiussuortuvaa, joka oli valahtanut niskan nutturasta solisluulle, pyöritteli sitä etusormensa ympärille. Hän näytti miettivän, mitä vastaisi, miettivän miten toiveensa ja mielensä olomuodot selittäisi minulle ymmärrettävästi.
“Mä pelkään. Se ehkä on se päällimmäinen tunne. Mua pelottaa, et teille käy jotakin mun takiani. Mua pelottaa, et Karl löytää mut ja pakottaa mut taas orjakseen, vaikka mieluummin mä sen teen ku aiheutan teille ongelmia. Mä pelkään sitä, että lapselle sattuu jotakin tai että se kärsii mun virheiden takia. Jos se vahingoittuu nyt, mä en kestä sitä, mä murrun taas. Ja silloin mä en halua olla teidän kanssa, mä en halua että te kärsitte siitä”, Nessie vuodatti liikehtien paikoillaan levottomasti. Hän vilkuili minua kulmiensa alta pelokkaan oloisesti, kuin olisi epäillyt että minä voisin nyt sanoa jotakin pahaa kaikkea tuota vastaan, voisin olla loukkaantunut jostakin hänen sanomastaan. Enhän minä ollut, toivoin sen näkyvän ulospäin yhtä selvästi kuin tunsin sen omassa sisimmässäni.
“Mä ymmärrän. Toi kaikki on itsestään selvää, mä tiedän että sä tunnet noin. Mutta sä itsekin tiedät, että pelko meidän satuttamisesta on turhaa. Mähän olen selittänyt sulle monesti, että me ei pelätä sitä. Me halutaan auttaa sua, vaikka se satuttaiskin meitä. Eikä meitä ketään saa satutettua, kukaan ei tule onnistumaan siinä. Ja me pidetään sut turvassa siltä mieheltä, sä et enää joudu kärsimään sen määräysvallan alla. Mä lupaan sen”, sanoin vakavana. Nessie pysyi hiljaa, vältellen katsettani. Hän näytti vaivaantuneelta, siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle.

“Mikä ny?” kysyin ja astelin varovasti huoneen poikki hänen luokseen. Tartuin häntä hellästi olista, vein käteni leuan alle ja nostin hänen katseensa kohtaamaan omani. Ness vaikutti vielä enemmän vaivaantuneelta, hän antoi silmiensä kohdistua olkapäähäni.
“Hei, kerro.” Ääneni oli jotenkin liioitellun tasainen, huomasin sen itsekin. Nessie vaikutti vähän pelästyvän sitä, hän nosti katseensa hämmentävän nopeasti kohtaamaan minun katseeni. Hän katsoi minua hetken ja voihkaisi sitten.
“No tää.” Tyttö osoitti vatsaansa. “Mulla on ikävä tunne, että kaikki menee pieleen, teenpä mä mitä hyvänsä. Enhän mä edes tiedä kenen alullepanema se on. Se voi olla Karlin tai se voi olla jonkun sen kätyrin. Joku vois epäillä et se on jonkun teistäkin, mut mä oon liian pitkällä et se olis mahollista. Mä haluan vain tietää totuuden siitä, kenen lasta mä kannan. Se on mun lapsi, ehdottomasti, mutta mä en voi rauhoittua ennen ku tiedän lopun totuudesta.”
Katsoin Vanessaa tuntien sisälläni oudon pistoksen. Nyt kun asia otettiin puheeksi, minullakin oli inhottava tunne siitä että kaikki voisi mennä pieleen. Kaikki, minkä ansiosta Nessien elämä oli kunnossa taas, saattoi pettää pahimmalla mahdollisella hetkellä. En halunnut niin käyvän.
“Koitetaan selvittää se. Mä lupaan auttaa siinä”, lupasin hiljaa ja kiedoin käteni kunnolla Nessin ympärille. Kuulin hänen hymähtävän hiljaisesti korvani vieressä, kun hän halasi minua takaisin. Toivoin, että kaikki menisi vielä hyvin. Lapsi syntyisi eikä sen isä ilmaantuisi tänne mukaan. Kunhan toive vain toteutuisi.

LUKU 32.

TOM

“Yritätkö sä kaataa sen selkänojan?” kysyin tuijottaen ruskeahiuksista basistia, joka näytti makaavan penkkinsä selkänojalla. Asento näytti todellakin istuimelle vahingolliselta, huomattavissa määrin epäilyttävältäkin. Jos tässä olisi ollut joku vanhemmanpuoleinen rouvashenkilö vieressä, hänen ilmeensä olisi varmastikin ollut näkemisen arvoinen.
“Joo, sun päälles”, Georg vastasi irvistäen. Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni, kääntäen taas vaihteeksi katseeni vessojen suuntaan. Bill ja Nessie olivat olleet siellä jo jonkin aikaa, alkoi tuntui vähän oudolta vain odottaa heitä tässä. En ollut oikeastaan kunnolla edes tajunnut, minne veljeni oli tytön kiikuttanut, päässäni oli risteillyt vähän kaikenlaisia ajatuksia, joista osa oli suorastaan painokelvottomia…
“Noinko sua ny häirittee se et ne on siä kahestaan?” Gustav letkautti kurkaten penkkinsä selkänojan yli. Oli näköjään viimeinkin saanut ne kuulokkeensa pois korvistaan ja alkanut katsoa ympärilleen, ellei ollut tehnyt sitä jo jonkin aikaa aikaisemminkin. Saattoi olla, en ollut kiinnittänyt katoamiseen taipuvaisen rumpalimme tekemisiä kovinkaan tarkasti.
“Sillä on ikävä Billin hiuksia”, Georg vinoili. Irvistin hänelle ja potkaisin hänen penkkinsä selkämystä, toivoen että se tuntuisi kunnolla toisella puolella. Vähän harvinaislaatuista minulta, mutta mies alkoi kyllä olla siinä kunnossa että ansaitsi saada selkäänsä ja oikein kunnolla.
“Sun pärstääshän tässä ikävä on”, murjaisin luoden katseeni kattoon, joka kohosi valkoisena yllämme. Tylsän valkoisena, siinä ei ollut mitään mieleenpainuvaa. Paitsi pieni musta läntti lampun vieressä. Vähän kuin joku olisi koittanut polttaa siihen jäljen. Tosin, kuka hullu nyt koittaisi polttaa kattoon jälkiä? Korkeintaan joku jolla oli päässään yhtä paljon järkeä kuin eräällä Listingillä… Juuh.
“Älä pilaa kenkääs”, samainen heppu lausahti. Örähdin pienesti lukuisat kiitokseni kommentista ja heilautin jalkani penkkien päälle, minullahan oli niitä koko rivistö käytössäni. Eikä kukaan varmaan erityisesti siitä nyt piittaisi, jos jalkani siinä lepäisivätkin hetken aikaa.

Nojasin oikean kylkeni tylsistyneenä selkänojiin. Oli jotenkin tavallista ikävystyttävämpää matkustaa tällä tavoin. Kyllähän minä ihan nautin matkustamisesta, mutta nyt ajatukseni tuntuivat poukkoilevan sinne sun tänne ilman mitään selvää linjaa. Ja sekös siinä sitten ärsyttikin, etten itse edes pysynyt mukana siinä missä ne poukkoilivat, vaan seurasin avuttomana sivusta kuinka ne karkasivat jonnekin, palaten kohta takaisin niin epäselvinä etten edes jaksanut yrittää ymmärtää niitä. Liian työlästä minunlaiselleni levottomalle, toiminnanjanoiselle mielelle.
Toimintaa. Sitä minä tässä varmaan eniten janosin, halusin päästä jonnekin missä pystyisin koko ajan tekemään jotakin, koko ajan olisi jotakin mihin uppoutua ja keskittyä oikein kunnolla. Ei keikkaa niinkään, jotakin vaativampaa. Jokin hankalasti hoidettava ja tarkkuutta vaativa homma, johon minun olisi pakko paneutua oikein kunnolla, tai en onnistuisi siinä laisinkaan.
“Tom, mitä sä hommaat?” Tuttuakin tutumpi ääni naurahti, ja tunsin jonkun heilauttavan jalkani alas penkeiltä. Avasin huomaamattani sulkemani silmäni mulkoillakseni kymmenen minuuttia vähemmän minua elänyttä kiusankappaletta, joka virnuili jossakin metri minua ylempänä käsi Nessien vyötäisille kietaistuna. Ness tosin piteli kättään siinä päällä vähän sen näköisenä, ettei erityisemmin pitänyt tavasta jolla hänen oli nyt esiinnyttävä meille muille.

“Mietin miten sun pääs saa posautettua puhki parhaiten”, murjaisin takaisin ja autoin Nessien kädestä pidellen istumaan viereeni. Tyttö hymyili hieman ja asettui sitten istumaan samalla tavalla kuin oli istunut ennen kuin lähti veljeni kanssa puhumaan, annoin hänen taas nojata itseäni vasten. Bill mulkoili minua vähän sen näköisenä, että yritti kuumeisesi keksiä jotakin vähintäänkin purevaa vastattavaa kommenttiini.
“Varo vaan, joku aamu heräät kaljuna ja meikit naamassa”, hän tyytyi lopulta sanomaan. Vanessa tuhahti huvittuneena ja alkoi nyplätä mekkonsa helmaa, samalla kun Bill kurkotteli korjaamaan hänen hiljalleen purkautunutta nutturaansa. Katselin kummankin puuhia hiljaisena, samalla kun edessämme istuvat jätkät puhuivat jotakin keskenään matalalla äänellä. En kuullut mitä he puhuivat, mutta tuskin mitään hirvittävän tärkeää se oli. Vaikka oli se vähän kummallista, että he noin matalasti puhuivat.
“Kauanko tää lento vielä kestää?” Vanessa uteli vähän ajan päästä, kun veljeni oli lakannut räpeltämästä hänen päätään. Kohautin olkiani ja vilkaisin veljeäni, joka kylläkin näytti asiasta ihan yhtä tietämättömältä. Hän katseli hetken mietteliäänä kännykkänsä kelloa ja mutristi sitten huuliaan.
“Me ollaan varmaan yheltä Pariisissa, et tässä menee vielä sellanen puolisen tuntia”, hän sanoi arvelevalta kuulostaen. Nessie nyökäytti päätään ja laski jalkansa lattialle, venytellen niitä samalla haukotellen.
“Olo?” kysyin katsoen häntä uteliaana. Tyttö kohautti olkiaan näyttäen arvelevalta.
“Hyvä. Kai se outo tunne oli vaan sitä et olin taas padonnu kaikkea sisälle”, hän sanoi mietteliäänä. Nyökäytin päätäni ajatuksissani, niinpä varmaan. Kaikkihan tässä mahdollista oli, ja tuo vaikutti siltä todennäköisimmältä.

***

“Saatko sä sen liikkeelle?” kysyin katsellessani sivusta, kuinka Vanessa sovitteli kämmentään matkalaukkunsa kantokahvaan. Olimme kaikki viisi lentokentällä, keräsimme matkalaukkujamme sun muita tavaroitamme hihnoilta pois. Laukkuja vaikutti taas kerran olevan vähän enemmän kuin mitä mukaan oli otettu.
“Kyl mä tän saan”, tyttö mutisi ja kiskaisi laukun liikkeelle, horjahtaen hieman. Tartuin häntä kyynärvarresta kulmiani kurtistaen, vai että saisi sen liikkeelle. Pyh.
“Jos mä vaan”, sanoin ja ujutin käteni kahvaan tilalle. Nessie tuhahti ja otti puolestaan selkäänsä jonkin repun, jonka ulkonäöstä päätellen veljeni oli pakannut. Sen verran täyteen ahdetulta ja tarkkaan valitulta kapistus näytti.
“Mennään jo”, Bill huudahti vähän matkan päästä ja viittoi meitä peräänsä. Lähdin astelemaan edessä näkyvien kolmen miehen perään katsoen tarkasti, että Ness pysyi rinnallani eikä eksynyt minnekään. Tyttö näytti olevan vähän häkeltynyt suuressa ihmisiä täynnä olevassa tilassa, samoin hän oli käyttäytynyt Saksassa kun olimme saapuneet kentälle. Eikä hän vaikuttanut erityisesti tuntevaan oloaan mukavaksi, kun ympärillä oli muiden ihmisten lisäksi vielä muutamia henkivartijoita, ihan lähietäisyydellä.
“Rauhassa vaan, ei sua tunnisteta”, rauhoittelin tyttöä ja jäin vähän hänen taakseen, katsoin että hän pysyi varmasti edelläni koko ajan. Ness näytti tarkkailevan enemmän sitä, että pysyi pystyssä, kuin sitä että pysyi koko ajan oikeassa suunnassa, mutta ei hän ainakaan eksynyt siitä poiskaan.

Ulos hallista päästyämme ohjasin Vanessan taksille, joka odotti vähän matkan päässä pääovilta, tummennetut lasit kiilsivät syksyisten pilvien läpi siivilöityvän auringon valossa. Minun oli myönnettävä, että se oli aika kaunis näky, syksyinen Pariisi himmeässä mutta hyvin valaisevassa auringonvalossa. Heilautin pari matkalaukkua kuskin edestä auton takakonttiin ja autoin sitten Nessien sisälle, kuin joku suurikin herramies oikein. Naureskelin omalle käytökselleni luikahtaessani autoon tytön perässä, ajatus itsestäni jonakin hienostopiirien hyväkäytöksisenä äijänä oli huvittava. Olin luonteeltani liian levoton sellaiseen, vaikka mietinkin tekemiseni melko tarkkaan. Minussa ei vain ollut sitä, mitä johonkin hyväkäytöksiseen ja kohteliaan pyyteettömään äijänkäppänään tarvittiin. Juuri sitä äijänkäppänyyttä minussa ei ollut, eikä varmaan tulisikaan koskaan olemaan jos tätä rataa jatkaisin.
Toisaalta, kuka pölvästi minusta edes haluaisi korrektisti käyttäytyvää herrasmiestä? Edelleen itselleni naureskellen paukautin oven kiinni ja aloin odotella, missä vaiheessa kuski ehtisi paikalleen ja lähtisimme kohti hotelliamme.

LUKU 33.

VANESSA

Laskin selkäreppuni suurelle, vaalean hiekan värisellä lakanalla pedatulle sängylle antaen katseeni tutkiskella suurta ruskean ja valkean sävyillä sisustettua huonetta. Se oli todella kaunis, suuri toisen seinän kokonaan kattava ikkunalasi antoi kauniin ja rauhoittavan näkymän kattojen yli Eiffel-tornia kohti. Ikkunaseinää vastapäätä olevalla seinällä oli pitkä ja leveä, tummaksi lakattu puinen vaatekaappi, jonka kumpikin ovi oli peililasia. Lattialla oleva suklaanruskea pehmeänukkainen kokolattiamatto tuntui ihanalta jo kenkienkin läpi, ja katossa tilaa valaiseva kristallilamppu teki yleisilmeestä harmonisen. Oikeastaan huone oli vähän turhan prameileva minun makuuni, eikä kyllä mitään vähäänkään, mutta se oli kaunis ja sai minut tuntemaan oloni rennoksi.
Liu’utin nahkasaappaat pois jaloistani ja asetin ne vaatekaapin alahyllylle, tunnustelin mattoa sukkahousujen verhoamien varpaideni alla. Se tuntui juuri niin pehmeältä kuin olin kuvitellutkin, minun teki oikeastaan mieli istua sille ja kaatua selälleni siihen. Hillitsin kuitenkin sen halun, sen sijasta heittäydyin sängylle selälleni. Pehmeä jousipatja tuntui kerrassaan ihanalta allani, se mukautui täydellisesti vartaloni muotoihin. Olin aivan varma, että tulisin nukkumaan hyvin tässä sängyssä, oli se sitten miten ylellinen ja turhamainen tahansa. Kierähdin vatsalleni makaamaan ja piirtelin hajamielisenä pieniä sydämenmuotoisia kuvioita peitolle, pyyhkäisin ne kämmenen huitaisulla pois. Minulla oli vain jotenkin sellainen olo, että voisin levähtää täällä hetken aikaa, paremmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Voisin ladata akkujani, nukkua surua ja väsymystä pois ja totutella lähestyvään äitiyteen…

“Ness? Saaks tulla?” joku kysyi oven takaa. Kiepsahdin selälleni ja istualleni, suoristin mekkoni helman kunnolla polvien päälle ja ristin jalat vielä mahdollisimman sievästi, minulle oli iskenyt jokin ihmeen prinsessamainen olotila. Kuin olisin ollut satulinnassa, odottamassa vain milloin prinssini saapuu valkealla ratsullaan. Tai ilkeä velho taikoo elämäni takaisin helvetíksí… Pudistin ajatuksen pois päästäni, minä en ollut pahassa paikassa. Minulla oli kaikki hyvin, velho ei ollut täällä tuhoamassa elämääni. Prinssinikään ei ollut saapunut, mutta hänen sijastaan minulla oli ympärilläni ystäviä, joita enempää en nyt kyllä kaivannutkaan.
“Joo, saa”, lausahdin ja vedin repun syliini. Tutkailin sen taskujen vetoketjuja mukamas syventyneesti, kun mies asteli huoneeseen, suoraan eteeni. Koitin askelten perusteella tunnistaa hänet, mutten oikein tahtonut onnistua. Piti turvautua ääneen, jonka tunnistinkin heti sen kuullessani. Vähän hiljainen, vakava mutta hyväntahtoinen, äänen omistaja ei puhunut turhia.
“Tulin vaan kattoon että sulla on kaikki hyvin, Tom oli vaan sitä mieltä että sä olet jotenkin hämmentynyt”, Gustav sanoi. Nostin katseeni repun vetoketjusta ja katsoin miestä miettien, miten minun pitäisi reagoida. En ihan ymmärtänyt, mistä Tom oli sen päätellyt, tai pikemminkin keksinyt päähänsä.
“Ai jaa”, sanoin hölmistyneenä. En minä mielestäni erityisen häkeltynyt ollut, vähän nyt kummastelin sitä miten elämäni oli muuttunut. Painajaisesta normaaliksi, onnelliseksi. Sellaiseksi että sen jaksoi kestää itkemättä jatkuvasti tai ajattelematta sitä, millä keinoin voisi seuraavaksi yrittää päästä kaikkea karkuun. Tasapainoiseksi ja hyväksi.
“Mul on ihan hyvä olo. Ei sureta, itketä tai satu mitenkään, vähän oon vaan väsynyt”, selitin hetken pohdittuani, tiesin Gustavin odottavan vähän enemmän kuin pelkän “Ai jaan”. Eihän sellaista epävarman kuuloista vastausta oikein voisi kunnolla uskoa. Väläytin miehelle rennon hymyn, viestitin sen avulla että olin sanojeni kanssa tosissani.
“Okei. Tuu sit vaan sanoon jos tulee jotakin, me ollaan kaikki täällä jossain pyörimässä”, Gustav sanoi hymyillen takaisin. Katsoin lasien kehystämiä silmiä hetken aikaa mietteliäänä, ennen kuin laskin katseeni takaisin vetoketjuihin. Minua edelleen vähän kummastutti se, kenen kanssa mies oli koneessa puhunut, mitä varten hän oli tahattomasti aiheuttanut meille muille sellaisen hädän.
“Hei, kenen kaa sä muuten puhuit siellä koneessa?” kysyin ennen kuin mies ehti kävellä ulos huoneesta. Gustav käännähti ja kohautti olkiaan, kuin sillä ei olisi niin paljoa väliä.
“Vanha luokkakaveri, sellanen Mike. Ollaan tapailtu tässä muutaman kuukauden ajan vähän tiuhempaan, kun se on töissä yhes levy-yhtiös ja silleen.”

Nyökäytin päätäni, asialla ei siis pitäisi olla mitään sen kummempaa merkitystä. Kunhan vain oli joku vanha kaveri, ei siinä muuta. Gustav katseli minua hetken pää hieman kallellaan, kääntyi sitten taas selätysten minuun ja asteli ulos huoneesta sulkien oven perässään.
Laskin repun käsistäni ja hypähtelin laukkujeni luo. Ei todellakaan tuntunut siltä, että ne olivat minun laukkujani, ne kumpikin kaksi kun olivat sellaisia isoja, minä olisin mahtunut vaikka toisen sisään jos oikein olisin ahtautunut. Ja ne olivat ihan täynnä hienoja, kalliita, ylellisen oloisia vaatekappaleita, joita Bill oli hankkinut minulle. Tuhahdin hiljaa ja vedin toisen laukun vetoketjun auki, tutkailin hetken sen sisältöä. Otin sieltä lopulta esille mustat collegehousut, T-paidan ja alusvaatteet, jotta pääsisin vaihtamaan vaatteita jos olo alkaisi tuntua vähääkään epämukavalta. Asetin esille ottamani vaatteet kaapin ylimmälle hyllylle, purin laukusta loput ja ladoin ne muille hyllyille. Toisen laukun sisältöön en koskenut, päätin että se saisi olla miten olikin, ottaisin sieltä vaatetta vain pakon edessä.
Ovelta kuului varovainen koputus, kun suljin kaapin oven. Kuulin kahvan kääntyvän alas ja käännähdin itse katsomaan sisään tulijaa, ruskeat silmät tuijottivat minua nauravan näköisinä. Katsoin takaisin hymyillen, miehen ilme oli huvittava.
“Bill käski tulla kysyyn, oletko sä varma siitä kaupunkikierroksesta”, Tom sanoi ja asteli eteeni, painoi vasemman kämmenensä tummansuklaansävyisen kaapin ovea vasten. Katselin häntä hetken hiljaisena, miehen ruskeat silmät näyttivät oudolla tavalla huvittuneilta. Tummat farkut roikkuivat yhtä alhaalla kuin yleensäkin, säkkimäinen paita riippui vartalon yllä kuin mikäkin valkoinen riepu. Päähän kietaistu tummanharmaa huivi koristi tummia lettejä luoden vahvan kontrastin niitä vasten, sen kiemurainen kuvio oli kaikesta monimutkaisuudestaan huolimatta yksinkertainen. Huulessa välkkyvä metallikoru pyöri kummallisen lumoavasti Tomin pyöritellessä sitä kielellään. Tavallaan ällöttävää, mutta siistiä.

“Olen. Täysin varma, mä en jaksa nyt yhtään mitään. Oikeastaan mä taidan mennä nukkuun, mulla on kauheen väsynyt olo”, selitin ja kiepahdin kaappia vasten selkääni nojaten. Katselin Tomia vähän väsyneenä, minä aloin jo todellakin kaivata sitä unta. Olisi niin helpottavaa päästä peiton alle, sulkea silmänsä ja sysätä kaiken maanpäällisen hetkeksi aikaa pois, vaipua omaan maailmaansa pois täältä ajattelematta yhtään mitään…
“Pelkkää väsymystä? Ettei sua satu mihinkään tai olo oo muuten huono?” Tom varmisti, ties kuinka monetta kertaa. Pudistin päätäni ja tukahdutin haukotuksen, joka pyrki itsepäisesti ilmoille, vastarinnastani huolimatta.
“Uupumusta. Taitaa vaan olla niin, että liian paljon tapahtumia pienessä ajassa, mä tarviin vaan aikaa ja lepoa et saan kaiken sulateltua ja hyväksyttyä kunnolla”, valaisin ja nostin käteni niskaan, aloin nyppiä nutturaa kasassa pitäviä pinnejä pois. Tom nyökäytti päätään miettiväisenä ja ojensi kätensä, pyyhkäisi pari suortuvaa kasvoiltani korvani taa hymyillen.
“Sä oot outo nainen. Sä vaikutat välillä niin vahvalta, siltä että kestät kaiken, mutta sitten heti seuraavana hetkenä sä olet hätää kärsimässä surussas. Mä en valita, mutta musta sua on vaikee ennakoida. Koskaan ei voi ola täysin varma, miten sä toimit tai miten sä reagoit johonkin. Koko ajan pitää pitää monta ovea auki, jotta sulle on apua saatavilla koko ajan”, hän sanoi hiljaa, tutkiskellen minua katseellaan. Tuijotin takaisin hämmentyneenä, en ihan päässyt kärryille. Vähän outoa taas kerran… Tomin selitykset osasivat olla monimutkaisia välillä. Niihin ei heti päässyt sisään, minun olisi pitänyt tuntea hänet paremmin että olisin päässyt.

“Sä oot ulalla.” Tomin naurahdus sai minut naurahtamaan itsekin, nyökäytin päätäni hymähtäen.
“Joo. Sun selitykses on outoja”, sanoin. Tom virnisti ja kietaisi kätensä ympärille pikaiseen halaukseen, käännähti sitten ympäri ja käveli huoneesta ulos naureskellen taas jotakin itsekseen. Katsoin sulkeutunutta ovea hetken aikaa huvittuneena, ennen kuin vapautin hiukseni kunnolla niskastani ja annoin niiden valua olilleni. Siirryin ikkunan viereen sulkemaan verhot, kiskoin sitten mekon ja muut vaatteet pois päältäni ja kietouduin valkeaan pyyhkeeseen, jonka löysin vaatekaapista.
Kävin pikaisessa lämpimässä suihkussa, annoin veden vain kastella ruumiini ja huuhtoa sen puhtaaksi. Kuivasin itseni pyyhkeeseen ja vedin päälleni aiemmin valitsemani vaatteet, selvitin hiusteni pahimmat takut pois ja hypähdin sitten sängylle. Käperryin peiton alle uneliaana, silmäluomeni tuntuivat kummallisen raskailta näin aikaiseksi iltapäiväksi. Kurkotin sammuttamaan valot sängyn päädyn vieressä olevasta katkaisimesta ja vedin peiton korviini asti haukotellen samalla. En pysynyt hereillä enää kovinkaan kauaa, ennen kuin uni valtasi minut kokonaan, kuljetti mukanaan omaan pieneen maailmaani.

LUKU 34.

TOM

Istuin suurella sohvalla vieläkin suuremman hotellihuoneen olohuoneessa. Tarkemmin tämä oli asunto. Olimme varanneet Pariisissa oleskelumme ajaksi suuren kattohuoneiston, jotta voisimme olla täysin rauhassa ja yhdessä porukassa koko ajan. Jokaisella oli oma makuuhuone, meillä vain oli yhteinen oleskelutila ja sen nurkassa pieni keittiötila, jossa voisimme valmistaa jotakin syötävää jos huonepalvelun antimet eivät kelpaisi. Aika kätevää, kukaan ei ainakaan olisi yksin ellei lukittautuisi omaan huoneeseensa eikä meidän tarvitsisi kärvistellä outojen ranskalaisten ruokalajien kanssa.
Tuijottelin valkeita kattopaneeleja mietteissäni. Nessie nukkui ja muut olivat lähteneet jonnekin kaupungille pyörimään, veljeni etunenässä tietenkin. Eihän hän voinut päästää tilaisuutta kierrellä kauppoja tässä kaupungissa varsinkaan, ajattelin jo vähän kauhunsekaisin ajatuksin sitä mitä hän toisi tullessaan. Suuret pinot nahkavaatteita, kenkiä, pillejä, pitkähihaisia ja jotakin metalliriipuksia päälle… Ja tietysti ne loputtomat määrät meikkejä, joita mies haali aina mukaansa missä ikinä olimmekin. Huokaus pääsi huuliltani, kun ajattelin millä ihmeellä Bill saisi sen kaiken raahattua tänne ylös. Saatoin kuvitella, että Gustavilla ja Georgilla ei olisi erityisen hauskaa siinä vaiheessa, Bill melko varmasti pakottaisi heidät avukseen. Ja puolet hotellin henkilökunnasta.
Naurahdin ja nousin ylös sohvalta. Minulla voisi olla melkoisen tylsä iltapäivä, jos viettäisin sen vain sohvalla loikoillen. Ihan yhtä hyvinhän voisin vaikka harjoitella sen aikaa, tai tutkailla huoneistoa, tai sitten laittaa telkkarin päälle ja koittaa tajuta edes hitusen sitä nopeaa ja paljon minua tasokkaampaa ranskaa, jota ihmiset siitä tulevissa ohjelmissa lepertelivät. Se vaihtoehto ei kyllä erityisesti houkutellut minua, en ollut koskaan ollut kovin innostunut ranskan oppimisesta.

Astelin huoneen poikki oman huoneeni ovelle. Sen vieressä oikealla oli Billin huone, tämän huoneen oikealla puolella taas Gustavin huone. Vasemmalla puolella oli Vanessan ja sen vieressä taas Georgin huone. Huoneiden ovethan oli ripoteltu ympäri oleskelutilaa, ne eivät kaikki olleet samalla seinällä, mutta ovien välissä ei ollut muita ovia mihinkään vessoihin tai sellaisiin. Mitä nyt täsmälleen minun huoneeni ovea vastapäätä kymmenisen metrin päässä oli ovi, josta pääsi ulos huoneistosta. Ja sen vieressä pienen komeron ovi.
Laahustin oman sänkyni luo ja laskeuduin lattialle polvieni varaan, purkaakseni laukkuni johon en ollut vielä koskenut. Toisen sisällön olin purkanut jo, sen huomasi vaatekaapista, jonka hyllyillä oli jo jonkin verran vaatetta. En varmaan saisi kaikkea tavaraani siihen mahtumaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Eikä minulla ollut vaatetta läheskään niin paljon kuin veljelläni, jonka kaappi varmaan tursuisi ulos jo ensimmäisen laukun purkamisen jälkeen.
Otin käsivarsilleni paitakasan ja vein sen kaapille, työnsin ensimmäiselle hyllylle niin siististi kuin taisin. Se mahtui ihan ongelmitta, seuraavaksi tuomani muutamat farkut mahtuivat sen alla olevalla hyllylle vaikeuksitta myös. Noin viiden mukaan ottamani hupparin kanssa olikin sitten vähän enemmän ongelmia, ne eivät tahtoneet mahtua kaappiin laisinkaan. Hetken vääntämisen jälkeen sain ne kuitenkin aseteltua ylimmälle hyllylle muiden vaatteiden sekaan edes jonkinmoiseksi pinoksi, ei se ihan siistein ollut mutta kelpasi minulle. Loput vaatekappaleet jätin laukkuun ihan suosiolla, en alkanut taistella niiden kanssa siitä miten ne mahtuisivat kaappiin muiden sekaan.

Ristin käteni rinnalleni ja pukkasin kaapin ovet kiinni jalalla potkaisten, ne löivät kiinni karmeihinsa hiljaa tömähtäen. Laahustin yhden seinän peittävän ikkunalasin luo ja loin katseeni alhaalla siintävään katuun, jota edestakaisin ajavat autot ja niiden ympärillä sujahtelevat ihmiset täplittelivät. Matkaa täältä kattohuoneistosta katutasolle oli varmaan sellaiset reilut neljäkymmentä metriä, kunnioitettava määrä. Minua ei suorastaan alkanut huimata sitä ajatellessa, mutta vähän aloin tuntea oloni huteraksi joten peräännyin taaksepäin, siirryin takaisin oleskeluhuoneen puolelle suosiolla.
Vilkaisin seinällä olevaa kelloa turhautuneena. Se näytti vasta kolmea, päivää oli jäljellä ärsyttävän paljon. Olisinhan minä voinut lähteä itsekin kaupungille pyörimään, mutten halunnut. Bill olisi saattanut saada jonkin kohtauksen huomatessaan minun mahdollisen poissaoloni palatessaan, enkä todellakaan halunnut jättää Vanessaa yksin tänne. Herättääkään häntä en hennonut, tyttö oli todellakin uupunut kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei se mikään ihme ollut, että tuntui olevan henkisesti voimaton karattuaan mieheltään, liki tapettuaan itsensä, jouduttuaan sitten ventovieraiden kanssa samaan veneeseen ja sitten vielä kaiken päälle selvitettyään olevansa raskaana. Ei, ei siinä tietenkään uupunut henkisesti.
Hetken mielijohteesta pyörähdin ympäri ja työnsin vasemmalla olevan oven auki, kurkkasin hiljaa hämärään huoneeseen. En kuullut mitään, Ness ei pitänyt kovinkaan paljoa ääntä nukkuessaan todella syvää unta, sen olin havainnut. Astelin hiljaa hiipien peremmälle huoneeseen, ruskea kokolattiamatto vaimensi askelteni äänen tehokkaasti.

Laskeuduin polvieni varaan päästyäni sängyn viereen. Katselin hiljaa, kuinka hiekanvärinen peitto kohoili tuskin huomattavasti edessäni, tyynylle oli valahtanut muutamia punaisia suortuvia. Niiden päällä makasi hauraan ja voimattoman näköisenä kalpea kämmen, se näytti kumman valkealta alla tummina lepääviä hiuksia vasten. Hipaisin hentoja sormia varovasti omillani, niin hennosti ettei tyttö varmastikaan tuntenut mitään.
Nousin ylös varovasti tasapainoani tarkasti halliten ja astelin takaisin ovelle. Asetin kämmeneni kahvalle ja työnsin oven hiljaa auki, olin jo astumassa kynnyksen yli kun kuulin takaani pienen äännähdyksen. Käännyin salaman ympäri, katsoin Nessietä joka nojasi vähän typertyneen näköisenä kämmeniinsä, hiukset sekaisina ympäriinsä sojottaen.
“Anteeks et herätin”, sopersin hiljaa, astellen hiljaa takaisin sängyn luo. Nessie ei näyttänyt ihan ymmärtävän mitä tapahtui, hän katsoi minua hämmentyneenä. Istuin jalat ristissä sängyn laidalle, otin tytön toisen käden omaani varoen.
“Onks kaikki okei?” kysyin tutkiskellen tytön kasvoja. Jotenkin hän näytti hätääntyneen jostakin, kuin olisi nähnyt pahaa unta. Tai sitten hänelle oli yllättäen ilmestynyt taas kipuja, se vaikutti vähän siltäkin.
“Sattuu”, Ness voihkaisi ja lysähti selälleen makaamaan. Kulmani kurtistuivat ja nostin tytön pystympään, autoin itseäni vasten nojaamaan. Hän tuntui kumman veltolta, mutta hengitti ainakin normaalisti, hengityksen suhteen ei siis ainakaan pitäisi olla ongelmia.
“Mihin?” kysyin tiukasti, matalalla äänellä. Ness kietoi kätensä vatsansa ympärille, kipu oli siis mahan tienoilla. Tunsin sisälläni kasvavan huolen paisuvan entisestään, tämä ei todellakaan vaikuttanut hyvältä. Lapsella saattaisi olla jokin hätänä, ja se tietysti vaikuttaisi Vanessankin tilaan.

“Mä en oo ihan varma, mutta tää kipu muistuttaa supistuksia. Ei nää voi niitä olla, mutta jos jokin on vialla…”, Nessie sopersi itkuisen kuuloisena. Nostin hänet kunnolla syliini, tyttö tuntui vieläkin veltommalta kun oli kokonaan käsieni varassa. Nousin varoen ylös sängyltä, lähdin viemään sylissäni lepäävää naista ulos huoneesta.
“Soitanko mä jonkun paikalle vai koitetaanko saada sut ulos täältä ilman apua?” kysyin laskiessani Nessien sohvalle odottamaan siksi aikaa, että hain omasta huoneestani itselleni takin, kengät, lompakon ja kännykän. Juoksin niiden kanssa pieniä hölkkäaskelia, en uskaltanut jättää tyttöä yksin pieneksikään hetkeksi.
“Päätä sä, sähän tässä nyt oot se joka pystyy liikkumaan. Mut voitko viedä mut vessaan, mun on pakko päästä käymään siä ensin”, Vanessa pyysi. Nyökkäsin nopeasti ja nostin tytön hennon vartalon takaisin syliini, kiikutin hänet takaisin huoneeseensa. Oli vähän hölmön tuntuista rampata ympäriinsä näin, mutta sitä ei nyt erityisesti ehtinyt ajattelemaan.
“Selviitsä itte?” kysyin laskiessani tytön jaloilleen vessan kynnyksen yli. Hän nyökkäsi nostaen huulilleen väkinäisen, rauhoittavaksi tarkoitetun hymyn, mutta minua se ei erityisesti vakuuttanut. Pikemminkin kauhistutti.
“Mä oon tässä oven takana”, sanoin ja suljin oven perässäni. Katsoin hermostuksissani vastapäistä seinää, koittaen etsiä siitä kohtaa johon voisin porata vaikkapa reiän vain katsomalla sitä. Tunsin itseni hulluksi, täystolvanaksi, jolla ei ollut päässään minkäänlaista järjen hiventäkään.
“Älä tuu sisään ellen pyydä”, Ness pyysi hiljaisella äänellä. Huultani purren nyökäytin päätäni, tiesinhän minä ettei hän sitä nähnyt mutten halunnut päästää suustani ääntäkään. En ollut ihan varma siitä, miltä ääneni kuulostaisi nyt, mutta melko varmasti se ei olisi ihan ystävällisin tai luotettavimman, rauhallisimman kuuloinen.

Räpelsin kännykän pois taskustani hermostuneena. Tuijotin kiukkuisena kättäni, joka vapisi ärsyttävästi. En pitänyt reagointitavastani sitten yhtään, minun olisi pitänyt olla rauhallisempi. Murahdin hiljaa itselleni etsiessäni pikavalikosta veljeni numeron, aloin kirjoittaa nopeasti tekstiä. Jouduin kirjoittamaan muutaman sanan uudelleen pariin otteeseen, kun sormeni vapisi siihen malliin etten saanut oikeita sanoja aikaan.
‘Nessille tuli ongelmia. Mä en oo varma mikä tää on, mutta sillä on taas kipuja. Mä koitan saada sen hoitoon, soita mulle kunhan ehit.’
Päätin että sen oli kelvattava, enempää en alkanut kirjoittaa kun en kerran saanut liikkeitäni kunnolla vakaiksi. Lähetin viestin pikaisesti toivoen, että Bill huomaisi sen pian, ettei hän olisi taas kerran unohtanut kännykkäänsä pois päältä tai äänettömälle. Se ei ollut Billin kohdalla kovinkaan yleistä, mutta sattuihan sitä aina joskus. Nyt se tosin sattuisi pahimpaan mahdolliseen aikaan, jos sattuisi. Tungin kännykän takaisin taskuuni, etten pudottaisi sitä hermostukseni keskellä.

LUKU 35.

BILL

Kännykkä pirisi taskussani, olin tarkoituksella asettanut jokaisen soiton ja viestin hälytysääneksi tolkuttoman rasittavan piipityksen, joka sai pääni sekaisin ja pakotti vastaamaan heti. Kopeloin kapulan taskustani vähän kiemurrellen, minun oli myönnettävä että pillien taskuista oli todella hankala kaivaa esille yhtään mitään. Varsinkaan jos sattui käyttämään niin tiukkoja housuja kuin minä.
“Jätkät, oottakaa hetki”, lausahdin kahdelle muulle, jotka seisoivat parin metrin päässä minusta katselemassa kokonaisen seinän peittävää mainosta. Siinä luki jotakin ranskaksi todella suurella fontilla, minä en edes yrittänyt saada tolkkua sen sanomasta. Ranskantunnit kun eivät todellakaan olleet kuuluneet niihin lempitunteihini koulussa, eikä sen puoleen mitkään muutkaan oppitunnit. Tom sen koulun oli minua paremmin hoitanut, vaikkei hänkään kovinkaan suurella innolla. Kidutusta se molemmille oli ollut.
Painoin nopeasti ensimmäistä peukalon alle osunutta näppäintä saaden raivostuttavan piipityksen loppumaan ja naputtelin näppäinlukon auki. Katsoin hetken mietteliäänä viestikuvaketta, ja sen vieressä olevaa Tomin nimeä, veljeni ei yleensäkään tekstaillut minulle. Tai kellekään muullekaan, hänelle oli helpompi puhua. Kummastakin meistä oli helpompi puhua asiat nopeasti kuin naputella niitä puoli-ikuisuuden kestävän ajan näyttöön.
Avasin viestin ja luin sen ensin täysin ymmärtämättä sen sisältöä. Toisella lukukerralla sain selvää siitä että Nessiellä oli jokin vialla, mutta vasta kolmannella älysin viestin koko sisällön.
‘Nessille tuli ongelmia. Mä en oo varma mikä tää on, mutta sillä on taas kipuja. Mä koitan saada sen hoitoon, soita mulle kunhan ehit.’
Ähkäisin hiljaa ja huusin Gustavin luokseni manaillen päässäni maailmanmenoa.

“Meiän pitää mennä takas, Nessillä on jotakin vialla”, selitin nopeasti. Lähdin astelemaan ihmisten lävitse kiitollisena siitä, että tämä kauppareissu oli ollut emämunaus, varmaan ensimmäinen kerta kun en ollut oikeasti löytänyt yhtään mitään kiinnostavaa jonka olisin voinut ostaa. Pääsin helposti etenemään ihmisjoukossa, kaiken päälle vielä niin etten ainakaan ehtinyt huomata kenenkään tunnistavan minua. Perässäni pientä hölkkää etenevä Gustav ja tämän takana tuleva Georg pysyivät perässäni ongelmitta, pääsimme ulos kaupasta parin minuutin kuluessa yhtenä ryhmänäkin vielä.
“Ottakaa te taksi, mä soitan niille”, sanoin ja kaivoin kännykkäni esille nahkatakin taskusta, johon olin sen tunkenut nopeasti. Nappasin pikavalinnoista veljeni numeron vähän hätäisesti, sormeni lipsahti niin että aloin naputella jotakin ihan muuta numeroa näytölle. Murahdin hiljaa ja palasin pikavalintaan, painoin tällä kertaa tarkasti “Soita”-näppäintä ja nostin luurin korvalleni.
Kuuntelin hermostuneena, kuinka puhelin tuuttasi useamman kerran. Mulkoilin taivaalle silmät viiruina, että pitikin käydä näin. Nyt saattoi olla niin, että Tom ja Ness olivat jo sairaalassa, eikä puhelimeen voinut vastata, tai sitten veljeni ei yksinkertaisesti ehtinyt vastata muulta kiireeltään.
“Bill, tuutko sä?” Georg huusi. Käännähdin ympäri ja hölkkäsin taksin luo, hypähdin takapenkille istumaan ja paukautin oven kiinni perästäni.
“Minne mennään?” taksikuski kysyi ranskaksi, sen verran älysin hänen puheestaan. Tuijotin häntä hetken koittaen järjestellä sanoja päässäni, lopulta sain jonkinlaisen lauseen rakennettua ja aloin takellella niitä ulos suustani.
“Keskussairaalalle, öh, mahdollisimman nopeasti”, sopersin ja purin huultani, ääntämiseni oli suorastaan karmiva. Ihme ettei kuski revennyt nauruun sen kuullessaan, vaan lähti ajamaan katua pitkin kuuliaisena. Painauduin tiukasti penkin selkänojaa vasten ja puuskahdin.

“Ne on sairaalassa vai?” Gustav kysyi katsellen minua huolestuneena lasiensa läpi. Kohautin olkiani toivottomana.
“Emmä tiä. Luultavamminkin ne on siellä, mut ei se varmaa oo. Mä en saa Tomii kiinni”, sanoin kuulostaen omiin korviini surkean itkuiselta ja valitsin pikavalinnoista taas veljeni numeron. Nostin kännykän korvalleni ja kuuntelin hermostuneena ärsyttävää tuuttausta, jota tuli toinen toisensa perään tasaisin väliajoin. Ihan hemmetin ärsyttävää.
“Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Olkaa hyvä ja -”
Löin puhelimen ärtyneenä reittäni vasten ja murahdin kattoa tuijotellen. Raivostuttavaa olla näin epätietoinen, ei saanut yhtään tietoa siitä mikä tilanne oli. Nessie voisi olla vaikka miten huonossa kunnossa, emmekä me kolme saisi siitä yhtään mitään tietoa. Melkein jo lupasin itselleni, että kuristaisin kaksoisveljeni välittömästi kun saisin hänet kosketusetäisyydelle itsestäni. Repisin silmät hänen päästään, kielen irti, leikkaisin sirkkelillä sormet tyngiksi, ajaisin hiukset kokonaan pois, potkisin mustelmille, tekisin hänen loppuelämästään kärsimystä… Naurahdin ajatuksilleni, en ollutkaan aikoihin ajatellut veljestäni näin lämpimään sävyyn. Viime kerta oli ollut varmaan tämän vuoden tammikuussa, kun olin kertakaikkisesti menettänyt hermoni häneen. Ja sitä en erityisesti halunnut muistella tällä hetkellä.

“Tää taitaa olla tukossa”, Georg mutisi kuulostaen jännittyneeltä havahduttaen minut ajatuksistani. Laskin katseeni ja annoin sen lipua ulos ikkunasta, tutkimaan ympärillämme olevia autoja. Totta, helkutti soikoon. Tie oli niin pahasti tukossa kuin vain voi olla, en voinut käsittää miten jokin paikka saattoi olla näin ruuhkainen kun ei edes ollut mikään sesonkiaika eikä viikonloppu. Käänsin katseeni kuljettajaan, miettien samalla miten esittäisin asiani. Manasin typeryyttäni koulussa ranskantuntien suhteen, minun todellakin olisi pitänyt keskittyä niihin paljon enemmän. Ja panostaa järkyttävästi suuremmalla tahdilla ja tarmolla.
“Ettekö pääse yhtään nopeampaa?” sain takellettua hetken aikaa mietittyäni. Kuski vilkaisi minua peilin kautta mietteliäänä, ja pudisti sitten vakavan oloisena päätään.
“Tie on niin ruuhkainen, etten pääse.”
Tajusin sanat hädin tuskin, vaikka mies lausuikin ne erittäin selvästi. Purin hampaitani yhteen ja painoin kynteni reittäni vasten niin lujasti kuin pystyin, koittaen tasata kiihtyneen hengitykseni.
“Pojat, me jäädään tässä. Vaikka sit juostaan sinne, mut me ei ikinä päästä sinne tätä mukaa”, ähkäisin lopulta. En edes katsonut kahta muuta, vaan ilmoitin heti ranskaksi että jäisimme pois. Ojensin kuskille tukun seteleitä tarkemmin edes vilkaisematta mitä hänelle annoin ja tönäisin oven auki heti kun auto liukui pysähdyksiin. Ponnahdin seisomaan ja lähdin pujottelemaan lukemattomilta näyttävien autojen ohi, puikkelehdin niiden välistä kuin mikäkin kauris kävelykadun puolelle. Kuulin Georgin raahustavan heti perässäni, ja luotin siihen että rumpalimme oli hänen takanaan tiiviisti mukana.

“Bill hei, oletko sä nyt varma tästä? Me ei kunnolla edes tiedetä missä se sairaala on”, kuulin Georgin kysyvän valjulla äänellä. Käännähdin ympäri ja tuijotin itseäni muutamia senttejä lyhyempää miestä hiljaisena.
“Pakko yrittää. Me ei ehditä autolla, jalan on paljon nopeempaa. Mä pystyn kyl jotenkin kysyyn reittiä, ja kyl ihmisten pitäis englantia osata ees sen verran et ne pystyy opastaan edes oikeeseen suuntaan”, väitin vastaan voimattomalla äänellä. Georg katsoi takaisin hiljaa hetken aikaa, nyökäyttäen sitten päätään.
“Mennään sit, ei tässä ikuisuutta oo aikaa. Mut vedä huppu päähäs, ihmiset tappaa sut jos tunnistaa”, hän tokaisi. Vastahakoinen hymy nousi huulilleni ja kiskoin nahkatakkini hupun pääni yli, varmistin että se varmasti peittäisi kunnolla kasvoni. Hiuksethan tässä nyt ihan pilalle meni, mutta se oli pieni hinta siitä että voisimme päästä sairaalalle ongelmitta.
Meni vain hetken aikaa, kun sain kiinni yhden miehen, joka osasi englantia sen verran että saimme häneltä selville sairaalan sijainnin. Kuulustelin herralta parin minuutin ajan kaikki mahdolliset kikat, joita voisimme käyttää löytääksemme sairaalan. Lopulta kiitin miestä ja lähdin voitonriemuisena suuntaamaan tungoksen läpi, meidän pitäisi kuitenkin käyttää julkisia kulkuvälineitä koska emme pääsisi sairaalalle jalkaisin kuin parin tunnin matkan jälkeen. Georg hommasi meidät sisään johonkin bussiin, jonka numeroa en jaksanut panna merkille, ja siitä alkoi matkamme keskussairaalalle.

LUKU 36.

VANESSA

Makasin rahisevan paperin päällä silmät ummessa. Tom oli hoitanut minut sairaalaan omasta mielestäni uskomattoman nopeaa tahtia, heräämisestäni ei ollut kulunut kuin reilu parikymmentä minuuttia ja nyt jo olimme päivystyspoliklinikalla, minut oltiin otettu sisään hetki sitten. Vahva käsi kannatteli omaani, kun odottelimme lääkäriä saapuvaksi.
“Onko yhtään helpottanu?” Tom kysyi huolestuneena, kuulin sen hänen äänestään selvästi. Pudistin päätäni irvistäen hieman, päinvastoin vatsassa tuntuva kipu tuntui kasvavan. Paine puristi lihaksiani, minusta tuntui todella siltä kuin supistukset olisivat alkaneet. Mutta se oli mahdotonta, olin liian lyhyellä että ne olisivat voineet. Ellei jokin ollut mennyt auttamattomasti pieleen. Sitä en kuitenkaan halunnut ajatella, työnsin kauhukuvat pois mielestäni ja keskityin ajattelemaan kaikkea muuta. Mitä tahansa muuta.
Kuulin oven heilahtavan ja pakotin silmäni auki. Katsoin voipuneena sisään astunutta nuorehkoa miestä, joka katseli minua ja vieressäni penkillä istuvaa Tomia hetken aikaa mietteliäänä. Mies käveli kuitenkin hetkessä luoksemme ja ojensi kätensä minulle, tartuin siihen tukahduttaen voihkauksen joka yritti kirvota huuliltani pistävän kivun iskiessä jälleen uutena paineaaltona.
“Hyvää päivää, olen tohtori J. Francois”, mies esitteli itsensä saksaksi ranskalaisittain korostaen. Nyökkäsin helpottuneena, voisimme ainakin kommunikoida keskenämme ongelmitta. Tiesin Tomin osaavan ranskaa hieman, mutta se ei kyllä paljoa auttaisi tässä tilanteessa. Minä olin ranskassa onneton lyhyen puoli vuotta kestäneen kurssini avuillakin, englanti meni nyt jotenkin muttei riittävän hyvin jotta olisin selvinnyt sairaalakeskustelusta ongelmitta. Varsinkaan kun keskittymiseni tahtoi herpaantua jatkuvasti kivun takia.

“Vanessa Engel”, huoahdin nopeasti ja purin huulta, kun uusi paineaalto iski. Lääkäri katsoi minua hetken vakavana ja siirtyi sitten Tomin puoleen.
“Ja te olette..?”
Tom katsoi miestä hetken ilmeettömänä, ja loi sitten kasvoilleen pikaisen hymyn.
“Sillä tiedolla ette tee paljon mitään”, hän vastasi kuulostaen kuitenkin niin rennolta ja luontevalta, etten uskonut tohtorin siitä pahasti loukkaantuvan. Mies nyökkäsi kulmaansa nostaen ja pudisti seuralaiseni kättä hymyillen hieman.
“Vaikkapa sitten niin. Mutta, kertokaapa oireistanne”, tohtori Francois pyysi ja koppasi pöydällä olevan paperimapin ja kynän, joita sitten alkoi tutkiskella miettiväisenä. Selostin hänelle mahdollisimman kuvailevasti, miltä oloni tuntui tukahduttaen voihkaisujani ja kivusta aiheutuvia irvistyksiäni tämän tästä, kipu ei enää tuntunut kasvavan mutta se ei hävinnyt minnekään. Pienin väliajoin kova paine rusensi minua, sai minut haukkomaan henkeäni tuskissani.
Kun olin saanut selostukseni kokonaan päätökseen, tohtori laski mappinsa takaisin pöydälle ja alkoi järjestellä joitakin hopeisella pellillä olevia tutkimustarvikkeitaan. Puuhiensa lomassa hän alkoi puhua ranskalaisen aksenttinsa sävyttämänä.

“No, rouva Engel-”
“Neiti”, korjasin vaistomaisesti, tajuamatta edes punastua pienen virheen takia kuten normaalisti olisin tehnyt. Kaikki keskittymiseni tuntui menevän kipuun ja sen tiedostamiseen, minulla ei ollut voimia sellaiseen kuin punastumiseen. Ihme että niitä riitti pienen sanavirheen korjaamiseenkaan.
“Neiti siis. Minun on otettava näin aluksi ultra, sen jälkeen ehkä tehtävä muutama muukin toimenpide. Haluaako herra olla tässä mukana vai menettekö ulkopuolelle odottamaan tuloksia?” tohtori uteli katsoen Tomia silmäkulmastaan. Tom pudisti päätään ja puristi kättäni hieman selvemmin.
“Pysyn tässä”, hän sanoi ponnekkaasti. Tohtori Francois näytti hetken arvelevalta, mutta otti sitten ultraäänen ottamiseen tarvitsemansa laitteet esille. Minä kääräisin paitaani ylöspäin Tomin avustaessa, jotta toimenpide saataisiin alkamaan ja samaten myös loppumaan mahdollisimman pian.
Suljin silmäni väsyneenä, kun tohtori alkoi levittää geeliä vatsani iholle. Koitin päästä kivusta eroon ajattelemalla, miltä minusta oli tuntunut aikaisemmin tänään, ennen kuin menin nukkumaan. Olin ollut onnellinen, rento, huoleton… Koitin saada niistä kiinni, koitin uppoutua niihin niin ettei kipu olisi näin musertava. Epäonnistuin kuitenkin surkeasti, kipu oli liian vahva jotta olisin päässyt siitä eroon. En pystynyt työntämään sitä pois mielestäni.
“Sikiö näyttää olevan kunnossa. Sillä ei pitäisi olla mitään hätää, kipu johtuu nyt jostakin muusta syystä”, kuulin lääkärin selittävän palauttaen minut takaisin nykyhetkeen, ilman että edes yritin päästä kipua pakoon. Kivusta huolimatta huulilleni pääsi nousemaan itsepintainen, tyytyväinen hymy, lapsi oli kunnossa. Se ei ollut vahingoittunut, se ei ollut kärsinyt…
“Meidän lienee parasta siirtää teidät gynekologin pakeille. Minulla ei ole valtuuksia siihen osa-alueeseen, enkä usko että onnistumme löytämään kivuillenne selityksen näillä tutkimuksilla”, tohtori jatkoi selitystään pyyhkiessään geelin pois iholtani. Nyökkäsin vakavana ja puuskahdin hiljaa, kun paineaalto löi alavatsaan. Nostaessani katseeni lattiasta kohtasin Tomin ruskeiden, avuttoman oloisten silmien tukahdutetun huolestuneen katseen.

“Mä pärjään kyllä”, kuiskasin hiljaa hymyillen väkinäisesti. Mies ei näyttänyt vakuuttuneen sanoistani sitten yhtään, päinvastoin hän näytti epäilevän entistä enemmän. Hän nosti minua varovasti istuvampaan asentoon, otti kasvoni vasemman kätensä varaan oikean tukiessa selästä.
“Lupaatkin sitten. Mee sä sinne tutkimuksiin, mä koitan saada Billin kii sillä välin”, mies sanoi hiljaa. Pakotin hymyn pysymään kasvoillani ja nostin oman käteni Tomin kädelle, oikealla kädelläni tuin itseäni. Katselimme toisiamme hiljaa, lääkärin tutkaillessa papereitaan ja siirtäessä tietoja tietokoneelle. Tomin katse sai minut rentoutumaan, valoi minuun voimia jaksaa tulevat tutkimukset. Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että kestäisin ne. Tom tuijotti minua hiljaa, silmät kirkkaina. Kohta hän hymähti pienesti ja kietoi molemmat kätensä ympärilleni varovasti, kuin olisin ollut haurainta mahdollista posliinia. Hän puristi minut hellästi itseään vasten hymyillen samalla pienesti.
“Pärjäilehän”, hän kuiskasi korvaani. Nyökäytin päätäni ja laskeuduin takaisin makuulle rahisevan paperin päälle, huokaisten samalla hiljaa. Tom puristi vielä pikaisesti sormiani ja käveli sitten ulos huoneesta, kaivaen kännykkäänsä taskustaan samalla.
Suljin silmäni voihkaisten hiljaa. Paine alavatsassa tuntui musertavalta, se tuntui räjähtävän ulos. Kiedoin kädet ympärilleni itkua pidätellen, en halunnut itkeä enää yhtään ainutta kyyneltä. En tahtonut. Halusin olla ihan rauhassa, olla vain ja unohtaa kivun. Halusin lääkärien ja kaikkien maailman hoitajien vievän minulta tämän hirvittävän tuskan pois ja päästävän minut ulos sairaalasta. Tahdoin olla taas se nainen, mikä olin oikeasti. Se, jolla ei ollut koko aikaa huolia lapsestaan tai peloistaan, se jolla oli ympärillään muita jotka tukivat.

“No niin neiti, mennäänpä sitten nyt”, tohtori Francois lausahti herättäen minut ajatuksistani. Avasin silmäni ja nyökkäsin, kun mies kiersi päätypuoleen taakseni ja tuuppasi pyörillä olevan sängyn liikkeelle, lähti viemään sitä seuraavaan tutkimushuoneeseen. Pidin silmiäni kiinni koko muutaman minuutin pituisen matkan ajan, koitin keskittyä hillitsemään sisälläni vellovan kivun ja pahoinvoinnin. Havahduin ajatuksistani vasta, kun tajusin päätyneeni hämärään tilaan ja jonkin pamahtavan takanani kiinni kovaäänisesti. Avasin silmäni ja katsoin ympärilleni hämmentyneenä.
Olin pienessä, pitkien metallihyllyjen täyttämässä huoneessa. Hyllyt olivat täynnä erilaisia kirurginvälineitä ja joitakin purkkeja, joiden sisältöä en uskaltanut arvaillakaan. Katosta roikkui pieni hehkulamppu, jonka himmeä valo riitti hädin tuskin valaisemaan koko huoneen.
“Missä me ollaan?” kysyin ja katsoin takanani seisovaa miestä. Tämä tuijotti takaisin rennosti hymyillen ja ravisteli takin pois päältään, paljastaen sen alta mustan kauluspaidan ja tummat farkut. Hän antoi valkoisen lääkärintakin pudota lattialle ja kiersi viereeni seisomaan.
“Luulit sitten kauankin voivasi pakoilla?” hän kysyi uhmakkaasti. Kurtistin kulmiani ja kampesin itseni nopeasti istumaan, nojauduin käsiäni vasten tuijottaen lääkäriä hämmentyneenä.
“Mitä tarkoitat?” kysyin koittaen kätkeä äkillisen pelkoni ja kauhunsekaisin haluni päästä pois välittömästi. Tohtori Francois hymyili ja tarttui kädellään olastani kovakouraisesti, tuijotin vahvaa kättä hämmentyneen pelon vallatessa koko ruumiini.
“Tiedät hyvin, rouva Eugen.”

Henkäisin järkyttyneenä ja puristin oikean kämmeneni vasemman ympärille, minulle iski valtava tarve varmistaa ettei nimettömässäni ollut sormusta. Ei, ei ollut, se pirullinen kultarengas timantteineen ja kaiverruksineen oli kaukana, kaukana Berliinin lähistöllä olevassa metsässä, se olisi siellä kadoksissa ikuisesti, poissa ihmisten ilmoilta.
Hätäännykseni otti vallan, minä yritin heilauttaa jalkani alas sängyltä ja päästä karkuun. Francois kuitenkin tarttui olkapäihini, painoi minut rahisevaa paperia vasten ja katsoi silmät kylminä kasvojani, uhmakkaana.
“Nyt käyttäydyt viisaasti ja pysyt hiljaa. En satuta sua ellei ole pakko, ainoa tehtäväni on viedä sut Eugenin luo elossa. Yritä paeta kerrankin, ja voin vannoa että pienet kuuluisuudestaan nauttivat ystäväsi tulevat tuntemaan sen nahoissaan”, Francois lausui matalalla äänellä tuijottaen silmiini. Mulkoilin takaisin koittaen pitää kaiken voimani sisälläni, en saanut missään nimessä alkaa nyt panikoida. Minun piti pysyä vahvana, taistella vastaan kaikella sillä mitä olin viime viikkojen aikana oppinut. Kaikki se toivo, elämänhalu ja rakkaus tätä maailmaa kohtaan sai luvan kantaa minua nyt. Ystävieni takia. Onnen tähden. Lapseni vuoksi.

LUKU 37.

TOM

Istuin sairaalan aulan nurkassa koittaen saada soiton yhdistettyä Billille. Veljeni oli joko tyhmyyttään mennyt sulkemaan kännykkänsä tai sitten hän oli hukannut sen jonnekin, koska olin saanut häneltä useamman soiton sinä aikana kun olin ollut Vanessan vierellä polilla. Minun teki oikeastaan mieli heittää kännykkä seinään tai talloa se jalallani, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? En olisi kuitenkaan saanut yhteyttä veljeeni.
Turhautuneena tungin puhelimen lopulta taskuni pohjalle ja ristin kädet rinnalleni. Tuijotin pääovia malttamattomana, odotin kolmen ääliömäisen kännykät kiinni kulkevan pölvästin astuvan sisään niistä hetkenä minä hyvänsä. Joka iikka saisi minulta henkilökohtaisen läksytyksen heti, kun ilmaantuisi tänne näin, murahdin mielessäni ja kiskoin takkini hupun syvemmälle päähäni.
Heilautin oikean jalkani vasemman yli murahtaen pienesti. Ympärilläni hääräävät ihmiset eivät edes huomanneet minua, se seikka sekä ärsytti että huvitti minua helpottavalla tavalla samaan aikaan. Ärsytti siksi, että halusin jonkun näkevän hiljaisen raivoni ja turhautumiseni. Huvitti taas, koska kuinkahan usein maailmankuulu kitaristi sai istua rauhassa ilman että kukaan huomasi? Se puoli asiaa tietysti sai minut rentoutuneemmaksi (jos lainkaan mahdollista), koska minun ei tarvinnut esittää kellekään hyväntuulista ja kohteliasta julkkista. Mutta silti se raivostutti minua valtavasti.
Kello tikitti seinällä jo lähempänä kymmentä minuuttia vailla neljää. Mulkoilin sitä koittaen tasata hiljalleen kiihtyneen hengitykseni naputellen samalla olkavarttani tylsistyneenä. Oli inhottavaa joutua odottamaan muita, kun Nessiellä saattoi olla todella paha tilanne meneillään, enkä voinut edes olla hänen vierellään sen aikaa.

Kohta katseeni kiinnittyi taas pääoviin. Hetken niitä mulkoiltuani pomppasin penkiltäni pystyyn rajattoman huojennuksen levitessä sisälleni. Olisin tunnistanut sisään astuvan nahkatakkisen luuviulun missä vain, vaikka hänellä ei olisi ollut vierellään pitkänhuiskeaa basistia tai lyhyenläntää rumpalia, jotka kummankin tunnistin välittömästi.
Heti minut huomattuaan Bill näytti suorastaan halkeavan. Mies juoksi minua kohti ihailtavaa vauhtia, en ollut oikeastaan edes uskonut nuorempani pääsevän sellaiseen vauhtiin hetkessä. Georg ja Gustav eivät edes pysyneet kannoilla, vaan jäivät veljeni perään heti tämän aloittaessa kauriinloikkajuoksunsa. Bill pöllähti eteeni hätääntyneen oloisena ja rutisti minut itseään vasten kunnioitettavalla voimalla, minua alkoi hämmästyttää mistä velipoika kaiken tarmonsa ammensi.
“Anna anteeksanteeksanteeks”, Bill mumisi hätääntyneenä niin että sanoista sai tuskin selvää. Tuijotin veljeni hupun sisään koittaen saada puhekykyni takaisin, se tuntui kadonneen jonnekin puskaan heti veljen ilmestyttyä näkökenttääni. Sain käteni tungettua Billin rintakehää vasten ja vähän työnnettyä tätä kauemmas, jotta sain vedettyä keuhkoihini happea.
“Annanannan, mutta päästä ny perkule soikoon irti ennen ku mä tukehun”, henkäisin katsoen veljeni silmiini tiukasti. Omieni kanssa identtiset silmät tuijottivat takaisin rävähtämättä, pelon ja jännityksen heijastuessa niistä selvääkin selvempinä omiini.
“Missä se on?” Gustav kysyi heti luoksemme ehdittyään, samalla kun minä koitin irrottaa veljeni otetta itsestäni. Bill irtautui lopulta vastahakoisen oloisena ja vilkaisi kattoa pidellen samalla huppuaan, jotta se ei pääsisi valahtamaan niskaan paljastaen mustan irokeesin kaiken kansan pällisteltäväksi ja tunnistettavaksi.
“Se sai lähetteen gynekologille. Mä en tiä muuta, en uskalla mennä tonne vastaanottoon kysyyn ku siellä on miljoona ihmistä”, tuhahdin ja viittasin pikaisesti kädelläni kohti vastaanottotiskiä, jonka ympärillä ja lähistöllä näytti parveilevan muutama satakin ihmistä. Lisäksi kaikki kuulemani puhe oli ranskaa, mikä ei todellakaan rohkaissut menemään onneaan kokeilemaan.
“Jätit sen yksin jonku ranskalaiskeikarin kaa?” Georg kysyi. Tuhahdin ja pyörittelin päätäni, tuupatessani Billin istumaan samaiselle penkille miltä itse olin äsken noussut. Hän näytti todella hengästyneeltä ja huonolta, olin melko varma että hän oli näännyttänyt itsensä juoksemalla aivan liikaa ja aivan liian vähän ravinnon voimin. Kuten tavallista, mies ei syönyt kunnolla voidakseen riehua sillä tavoin kaupungilla.
“Se äijä osas saksaa. Emmä tiä millanen se nyt sitä tutkiva lääkäri on”, selitin ja viittasin muut jätkät istumaan veljeni viereen. Jokainen näytti vähän turhan stressaantuneelta ja väsyneeltä, minun piti oikeasti ensin katsoa että jokainen oli kunnossa ennen kuin voisimme alkaa tehdä mitään.

“Mä meen kysyyn voiko sitä mennä jo kattoon. Oottakaa te täs”, sanoin ja lähdin astelemaan vastaanottotiskille, välittämättä siitä että se oli täynnä ihmisiä. Kiskoin hupun paremmin kasvojani peittämään ja pujahdin parin miehen takaa tiskin viereen, alkaen sitten puskea itseäni tungoksen läpi luukulle jolla oli vähiten jonoa. Joku tökkäsi minua selkääni, mutten välittänyt siitä, jatkoin vain eteenpäin.
Lopulta sain ängettyä itseni yhden jonon perälle, kuuntelin hetken aikaa hermostuneena edessäni jonottavan pariskunnan lepertämää lennokasta ranskaa. Tästä tulisi todella haastavaa, jos minun pitäisi sanoa yksikin sana ranskaa.
“Tom, ootko sä varma et osaat selittää asian?” takaani kysyttiin. Voihkaisin ja loin katseeni kattoon, nytkö sen sitten piti tulla viisastelemaan? Käännähdin tuskastuneena ympäri antaen murhaavaa lähentelevän katseeni porata veljeni kasvoihin reikää.
“Bill, mee sää nyt vaan takas. Sä pökerryt kohta, etkö sä ite huomaa sitä?” kuiskasin veljeni korvaan ja kiskoin tämän kiinni itseeni, kun pari hoitajaa juoksi ohitse jotakin paarien ja kärryjen sekoitusta välissään vetäen. Bill tuijotti minua rävähtämättä vakavana.
“En pyörry, mä tulin vaan auttaan. Sä olet niin surkee ranskassa ku voi olla, kaksin me pärjätään edes jotenkin”, hän puolustautui. Huokaisin ja päästin miehen takin rintamuksesta irti, vedin hänet viereeni seisomaan hihasta nyhjäisemällä.
“Pysyt hiljaa, mä hoidan sen puhumisen. Ne tunnistaa sun äänes helpommin ku mun”, mumisin matalasti ja astahdin pari askelta eteenpäin, kun edessäni edelleen höpisevä pariskunta pääsi tiskin luukulle toimittamaan asiaansa. Kuuntelin jännittyneenä kaikkialta ympäristöstä korviini kantautuvia ääniä, koittaen ymmärtää edes hieman mitä ihmiset toisilleen viestivät.

Muutaman hermostuttavan minuutin jälkeen tiskillä edellämme asioinut pariskunta siirtyi muualle ja päästi meidät puhumaan virkailijan kanssa. Nielaisin hermostuneena ja nykäisin veljeni tiukasti taakseni, ettei hän katoaisi siitä mihinkään. Pelkäsin vain sitä, että joku sekopäinen fani kävisi minun rakkaimman perheenjäseneni kimppuun ja satuttaisi häntä.
Vastaanottotiskin takana istuva kolmikymppinen nainen katsoi minua hymyillen, kun laskin kyynärpääni tiskille vaivaantuneena. Tunsin Billin olevan ihan takanani, valoin siitä tiedosta voimaa itseeni. Huokaisin pienesti ja nostin katseeni virkailijanaiseen.
“Osaatko englantia?” kysyin takeltelevalla ranskallani niin selkeästi kuin vain osasin. Minun teki mieli revetä nauruun oman vongerrukseni kuullessani, mutta hillitsin halun. Oli sitten ihan vain pikkuisen väärä paikka revetä nauruun, jolle muut eivät varmaan edes ymmärtäisi syytä.
“Kyllä osaan, miten voin auttaa?” nainen vastasi selkeällä, vahvan korostuksen kuitenkin omaavalla englannilla. Hartioiltani tuntui putoavan pieni paino, jolloin minä huokaisin helpottuneena.
“Tiedustelisin ystäväni olinpaikkaa ja sitä voimmeko mennä jo katsomaan häntä. Vanessa Engel lähetettiin gynekologin luo tutkimuksiin vatsakipujen vuoksi, hän on ollut siellä jo päälle puoli tuntia. Haluisin vaan tietää, missä kunnossa hän on tällä hetkellä ja voimmeko mennä hänen luokseen, hän ei ole ihan parhaimmassa henkisessä kunnossa”, selitin englannillani, joka oli oikeastaan liki yhtä kamalaa kuin ranskani. Minulla oli harmillisesti puheessani selvä saksalainen korotus, josta en varmaan ikinä pääsisi eroon vaikka mitä yrittäisin.

Virkailija naputteli tietokoneelleen jotakin ja alkoi sitten tutkia näytöllä olevia tietoja. Seurasin hänen kasvojensa ilmeitä jännittyneenä, tunsin Billin puristavan kyynärvarttani ilmeisen hermostuneena. Vilkaisin häntä nopeasti koittaen saada hänet rentoutumaan katseellani, mutta mies vain tuijotti virkailijaa lasittunein silmin. Käänsin omankin katseeni naiseen ja kurtistin kulmiani, nainen näytti vähän turhautuneelta ja hämmentyneeltä. Hän nosti katseensa koneensa ruudusta päätään pudistellen.
“Sairaalassa ei potilastietojen mukaan ole sen nimistä naista tällä hetkellä, ei ole koskaan ollutkaan. Oletteko varma että antamanne nimi on oikein?” nainen kysyi kärkkään oloisena. Minä vilkaisin kummastuneena veljeäni, joka tuijotti takaisin vähintäänkin yhtä yllättyneenä ja järkyttyneenä.
“Oletteko nyt ihan varma ettei ole? Mä toin Vanessan tänne, me mentiin yhessä poliklinikalle. Mies nimeltään tohtori Francois otti Nessien hoitoonsa, siltä otettiin ultra ja sit tohtori sano olevansa sitä mieltä että sen pitää mennä gynekologille. Siitä on noin neljäkymmentä minuuttia, kyllä siellä jotakin pitäisi olla”, sanoin kuulostaen omiinkin korviini epätoivoiselta. Nainen tuijotti minua kulmat kurtussa, tutki vielä hetken aikaa edessään olevia sairaalassa olevien potilaiden tietoja ja pudisti päätään uudelleen.

“Vanessa Engel ei ole koskaan ollut täällä. Kaikilta potilailta otetaan tiedot kun he saapuvat tänne, kukaan tajuissaan tai seuralaisen kanssa tuleva ei pääse sisään ilman että heistä saadaan tietoja”, virkailija selitti katsellen minua ja veljeäni kuin kahta hullua. Minä yritin vielä hetken aikaa inttää vastaan, mutta nainen tiskin takana näytti vain turhautuvan siitä, letkautti vielä sutjakkaasti minun sepustavan täysin omiani ja hukkaavani hänen arvokasta aikaansa. Lopulta Bill raahasi minut pois tiskiltä takaisin kahden muun luo, istutti näiden väliin kuin epäillen itsekin mielenterveyttäni ja selosti nopeasti kuulemansa Gustaville ja Georgille, jotka kuuntelivat hiljaisina ja vakavina.
Minä en todellakaan käsittänyt mitä ideaa tässä oli. En sitten yhtään. Ei tämän pitänyt mennä näin. Minä olin tuonut Nessien tänne, minä olin ollut hänen vierellään silloin kun päivystävä hoitaja oli pyytänyt Nessien perustiedot. Minä olin nähnyt ja kuullut kaiken mitä päivystyspoliklinikalla oli tapahtunut, minä voisin todistaa sen missä vain ja milloin vain. Minä en ollut hullu, joka koitti kerätä huomiota, sitä sain muutenkin milloin vain halusin. Tässä ei ollut nyt yhtään mitään järkeä.

LUKU 38.

VANESSA

Kävelin Francoisin rinnalla hermostuneena käytävää pitkin. Vatsassani edelleen yltyvä, paineaaltoina iskevä kipu uhkasi rusentaa minut, mutta pakotin jalkani liikkumaan ja koitin lievittää kipuani yksinkertaisesti puristamalla kyynärvarsia mahaa vasten ja tekemällä mielikuvaharjoituksia. Se oli hirvittävän hankalaa vieressäni kulkevasta miehestä johtuen, hän puristi olkavarttani tiukasti. Hän oli taas vetänyt valkoisen lääkärintakin päälleen, jottemme näyttäisi epäilyttäviltä muiden sairaalan henkilökuntaan kuuluvien seurassa. Ei se kyllä paljoa näyttänyt auttavan, varsinkin minua tuijotettiin hämmentyneinä tuskaisesta ilmeestäni johtuen.
Parin minuutin kävelyn jälkeen Francois työnsi minut pieneen komeroon käytävän päässä astuen itse sisään perässäni. Hän sulki oven minun mulkoillessani hänen takaraivoaan huultani purren. Katseeni oli täynnä vihaa miestä kohtaan, minä todella vihasin tätä miestä. Hänen takiansahan minun syntymättömän lapseni henki saattoi olla tällä hetkellä hiuskarvan varassa. Francoisin tarttuessa minua toisesta ranteesta vasen käteni kietoutui kouristuksenomaisesti vyötäisilleni kohdussani olevaa lasta suojaamaan, koitin estää minkään vahingollisen pääsevän lähellekään pienokaista.
“Nyt kuuntelet. Yritä paeta kerrankin, niin vannon, että jok’ikinen, jonka kanssa olet viime viikkojen aikana ollut tulee kärsimään. Mun ainoa tehtäväni on viedä sut elävänä perille, tai sitten tappaa sut jos pääset rellestämään. Joka tapauksessa kuuluisuudessa rypevät kaverisi kärsivät sun niskoittelustas”, mies uhkasi tuijottaen minua silmiin. Mulkoilin takaisin edelleen jääräpäisesti, kätkien kivun aiheuttaman itkuisen tuskan sisääni parhaani mukaan. Kipu oli nyt pientä verrattuna kaikkeen siihen, mitä olin aikaisemmin joutunut kokemaan, minä selviäisin tästä.

Francois kiskoi minut ulos perässään ja johdatti minut ulos sairaalarakennuksesta. Hän kuljetti minut mustan, tummennetuin lasein varustetun auton luo ja työnsi minut sisään takapenkille lyöden oven kiinni takanani. Minä käperryin penkille istumaan jalat rinnassa kiinni ja katsoin ulos, olin päättänyt painaa muistiin pakotien itseäni varten. Minä pakenisin kuten viimeksikin, tämä pako vain tulisi olemaan suunniteltu, eikä spontaani kuten pako alttarilta oli ollut.
Auton moottori hyrähti vaitonaisesti käyntiin ja pyörät lähtivät viemään minua pois sairaalalta. En edes vilkaissut etupenkille, jolla luultavasti istui joku toinenkin mies Francoisin lisäksi, Karl ei koskaan jättänyt tällaisia asioita yhden miehen varaan. Minun huomioni oli kuitenkin ohitse kiitävässä maisemassa, autoissa joita parkkialueella oli. En kiinnittänyt ihmisiin paljoakaan huomiota, ennen kuin näin sairaalan pääovista ulos astuvan miehen. Musta nahkatakki, pitkä ja laiha vartalo… Sen oli pakko olla Bill. Ei se voinut olla kukaan muu.
Painoin kasvoni ikkunalasia vasten, koitin erottaa miehen kasvot kun tämä lähti kävelemään ihmisjoukon läpi pää painuksissa. Mitä hemmettiä hän oikein meinasi? Hän selkeästi yritti olla huomaamaton, hän oli todennäköisesti lähtenyt kenenkään huomaamatta. Käveli vain rivakasti parkkialuetta läpi, kohti samaa ulospääsyä kuin auto allani ajoi. Auton pysähtyessä jonottamaan ulospääsylle aivoissani tuntui syttyvän pieni lanka, minun oli pakko herättää hänen huomionsa. Minun oli pakko yrittää edes jotenkin. Hätäisesti kiepsahdin selälleni penkille, koukistin kummankin jalkani ja laitoin toisen käden kasvoille, toisen vatsan päälle suojaamaan itseäni. Ehdin havaita etupenkillä istuvien katsahtavan minua hämmentyneenä, ennen kuin iskin kummatkin jalkani oven lasia päin kaikella voimalla mitä ruumiistani vain löysin.

Lasi särähti paukahtaen, kuulin sen rusahtavan ilkeästi. Jalkoihini sattui vietävästi, toivoin ettei lasi ollut päässyt lenkkarieni pohjien läpi, jos se oli edes rikkoutunut kunnolla. Vääntäydyin istumaan tuijottaen lasia, jonka takana ihmiset tuijottivat minua hämmentyneinä. Koko lasilevy oli säröjä täynnä, mutta rikki se ei ollut vielä. Raivoissani potkaisin oikean jalkani sitä päin huudahtaen kivusta, nyt se hajosi päästäen jalkani kokonaan läpi. Collegekangas ei riittänyt suojaamaan sääreni ihoa, vaan lasi pääsi sen läpi aiheuttaen selvästi verta vuotavia haavoja ihooni. Nyt minut ainakin oli huomattu, siitä olin varma.
“Mitä helevettiä sä hommaat!” kuulin Francoisin huutavan, kun kierähdin rikki olevan ikkunan luo lasinsirpaleita alas potkien. Painoin käteni ikkunan kummallekin puolelle auton runkoa vasten ja katsoin ulos tuhoutuneesta ikkunasta.
“Bill, mä oon täällä!” kiljahdin hätäisenä. Näin nahkatakkisen nostavan katseensa lopulta kunnolla, tunnistin mustalla rajatut ruskeat silmät helposti. Mies katsoi minua järkyttyneenä ja lähti juoksemaan auton luo ihmisjoukon läpi. Tunsin onnen kyyneleiden tulvahtavan silmiini, minulla oli mahdollisuus paeta välittömästi.
Kunnes käsi tarrasi minuun. Minut väännettiin penkille makaamaan olasta pidellen, vedettiin kauemmas ikkunasta. Taistelin vastaan kynsimällä, mutten pystynyt estämään Francoisia kovinkaan vakuuttavasti. Mies vain painoi minut penkkinsä selkänojan yli nojaten tiukemmin penkkiä vasten ja katsoi minua silmät salamoiden.

“Mähän varoitin sua tästä”, mies ärisi hampaidensa välistä. Minä murahdin kiukkuisena ja koukistin jalkani ylleni niin, että se jysähti miehen kylkeen. Jos hän ei tuntenut kipua, minun polveni kipukynnyksen piti olla todella matala, mutta ainakin miehen ote hölleni sen verran, että pääsin taas nousemaan ikkunan luo. Bill oli enää pienen matkan päässä, työnsin käteni varovasti ulos ikkunasta anoen edes jotakuta lähempänä olevaa auttamaan minua.
“Ness, pysy rauhallisena!” Bill huudahti. Minä nyökäytin päätäni ja vilkaisin taakseni nopeasti. Francois koitti taas saada minusta otteen, mutta estin häntä tekemästä niin potkaisemalla häntä kohti haparoivan potkun, en edes katsonut osuinko häneen vai penkkiin. Sillä välin Bill oli jo ehtinyt oven taakse, hän potki metallia koittaen saada lukon pettämään. Minä koitin samalla soheltaa lukkoa auki sisäpuolelta, mutten saanut paljoakaan aikaan. Katsoin mieheen oven toisella puolen epätoivoisena, meidän oli keksittävä jotakin.
Äkisti minut kiskaistiin taas taaksepäin, painettiin penkin toiseen nurkkaan raivokkaasti. Pääni kolahti auton runko-osaan, voihkaisin tuntiessani iskun voiman takaraivossa. Kuulin jonkin loksahtavan, painavan metallin lennähtävän auki ja kohta Billin huudon, mutten nähnyt mitä tapahtui. Hiukseni olivat sotkeutuneet kasvojeni eteen pehkona, en saanut niitä pois näkökenttääni peittämästä, ja kohta tunsin penkille osuvan jotakin painavaa.

“Aja!” Francois huusi metallin iskeytyessä taas metallia vasten. Kädet, jotka minua pitelivät, irtautuivat ja päästivät minut valahtamaan veltoksi, päässäni tuntui sumenevan täydellisesti. Tunsin toisien, hellempien käsien kietoutuvan ympärilleni, minut nostettiin varovasti makuulle jotakin vasten. Poskeani vasten painuvasta viileästä nahasta tajusin, etten ollut enää ainoa väkivaltaisesti siepattu, vaan myös Billistä oli tullut uhri. Kauhu valtasi minut moottorin jyrähtäessä taas käyntiin, ja kohta auto allamme kiisi pois sairaalan alueelta kymmenien tööttäyksien ja huutojen saattelemana.
“Ness, kato mua”, Bill anoi hiljaa pyyhkien hiuksia kasvoiltani pois. Ynähdin kivuliaasti ja pakotin silmät auki, näkökenttäni oli sumea enkä pystynyt hahmottamaan mitään kunnolla. Erotin hämärästi kalpeahkot, varjoisat kasvot yläpuolellani, ja haistoin voimakkaan hiuslakan kasvoillani, mutta muuten en pystynyt hahmottamaan ympäristöäni kunnolla. Haparoin nahkatakkia vasempaan kämmeneeni ja puristin sormet sen ympärille, koitin saada miehelle kerrottua olevani kunnossa. Ainakin jonkinmoisessa. Haukoin henkeä keuhkoihini ja pakotin äänen kulkemaan, vaikka tunsin kaiken olevan aivan sekaisin mielessäni.
“Bill, sun pitää tyrehdyttää verenvuoto”, sopersin vaivalloisesti. Tunsin lämpimän nesteen valuvan edelleen oikeaa säärtäni pitkin, sen pehmeä kosketus oksetti minua, minun teki mieli yökätä. Bill nosti varovasti jalkaani ja taivutti sitä niin, että pystyi tutkimaan haavoja pidellen minua sylissään samalla. Puristin silmät tiukasti kiinni miehen nostaessa kankaan ylemmäs, minua ei todellakaan haluttanut katsoa millaista jälkeä lasinsirpaleet olivat jättäneet. Veren kammottava, rautainen lemu iski nenääni, ja minun piti todella ponnistella etten oksentaisi. Päässäni humisi ja tykytti, minua pyörrytti, tiesin etten kestäisi tässä enää kauaa tajuissani. Painoin pääni Billin rintakehää vasten heikkona, kipu tuntui rusentavan minua joka ikisestä mahdollisesta suunnasta. Vatsasta, jalasta, päästä, haavoilla olevista sormenpäistä. Ihan kuin koko ruumiini olisi rakennettu kivun asuinpaikaksi, jossa se saisi elää ja kasvaa, kokeilla rajojaan miten haluaisi. Tykytyksen kasvaessa takaraivossa tajuntani hämärtyi, en enää saanut selvää mistään ympärilläni. Kylmä viima, joka tunkeutui ikkunasta sisään oli viimeinen tuntemani asia, ennen kuin menetin tajuntani.

LUKU 39.

BILL

Pidättelin hengitystäni pyyhkiessäni sylissäni makaavan, jo tajuttomaksi menneen Vanessan jalkaa verestä puhtaaksi. Sisälläni kyti hirvittävä viha etupenkillä olevia miehiä kohtaan, mutten voinut päästää sitä purkaantumaan. Kuskin työnnettyä minut yllättäen sisään Nessien viereen ovet oli taas lukittu, enkä minä pahemmin voinut potkia niitä auki. Jos me nyt jotenkin enää pääsisimme täältä pois, minun pitäisi olla juoksukunnossa, Nessiestä ei siihen jalkansa kanssa olisi. Eikä oletettavasti muidenkaan kipujensa takia.
En saanut vuotoa tyrehtymään kovinkaan nopeasti, koska minun oli pakko nyppiä lihan sisään päässeet lasinsirut pois. Siinä pystyin onneksi käyttämään apuna taskussani olevaa linkkuveistä, jonka olin ottanut mukaani aamulla ohimennen. En minä yleensä sellaisen kanssa kuljeskellut, mutta joskus se tuli vain otettua matkaan. Tämän jälkeen kapine oletettavasti kuuluisi vakiovarustukseeni, en taatusti menisi minnekään ilman sitä. Nyt sain sen pienillä pinseteillä nostettua pienet lasinsirpaleet pois Nessien jalasta, ja huomasin olevani jopa hyvilläni siitä että hän oli tajuton. Ainakin hän tunsi vähän vähemmän kipua kuin olisi hereillä ollessaan tuntenut.

Lopulta taittelin veitsen kokoon ja laskin Vanessan housunlahkeen ihon päälle, painoin sen ihoa vasten tiukasti. Sen pitäisi tyrehdyttää vuoto edes jotenkin, toivon mukaan. Jalan puhdistamisessa menisi kyllä aikaa, ja se saattaisi tulehtuakin, mutta toivoin ettei se kärsisi käsittelystä aivan hirveästi. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Nessie joutuisi loppuelämänsä kärsimään jalkavaivoista, jotka minun taitamaton ja hätäinen ensiapuni oli aiheuttanut.
Aloin siirrellä varovasti vielä jäljellä olevia lasinsiruja pois penkiltä, kummastellen sitä ettei yksikään niistä ollut vahingoittanut minua. Hieman ne nyt kyllä pääsivät viiltämään sormenpäitäni, mutta kipu oli pientä, kun ajattelin millaista kipua Nessien piti tuntea tälläkin hetkellä. Näin sen selkeästi liikkumattomien kasvojen jähmettyneestä, tuskaisesta ilmeestä, joka ei ottanut lieventyäkseen. Oli inhottavaa nähdä hänet tuollaisena, ilman että saattoi itse tehdä mitään auttaakseen häntä. Laskin naisen vartalon makuulleen penkille tukien hänen päänsä itseäni vasten, koitin hennosti tutkia, oliko hänen takaraivossaan mitään jälkiä iskusta auton runkoon. En ainakaan löytänyt sellaisia, olin siitä todella huojentunut, mutta sisälläni oli palava tarve saada hänet hoitoon. Aivotärähdyksen vaara oli olemassa, ja se oli pelottavan todennäköinenkin.

Pohtivana nostin katseeni Vanessan kasvoista ja käänsin sen kohti etupenkkiläisiä. Kiukku kuohahti taas sisälläni, miehet istuivat siinä tyynen viileinä eteensä katsellen. Kuinka he saattoivatkaan tehdä tällaista? Minä en ymmärtänyt sitä, se oli raivostuttavaa. Halusin hyökätä heidän kimppuunsa, murjoa heidät totaalisesti, mutta ruumiillinen voimani oli liian heikko. Ja minun oli pakko pysyä Nessien vieressä jatkuvasti, ties mitä he keksisivätkään tehdä tälle. Jos minä en enää olisikaan tässä hänen herätessään, hän saisi varmasti shokkikohtauksen ja saattaisi tehdä jotakin typerää.
Seurasin Vanessan kasvojen ilmeitä loppumatkan ajan. Tiesin sen olevan typerää, minun olisi ollut paljon parempi seurata ohikiitäviä maisemia ja koittaa saada edes jonkinlainen käsitys siitä, missä olimme. En kuitenkaan voinut. Olin liian huolissani sylissäni makaavasta naisenalusta, en minä voinut katsella ulos ikkunoista. Korkeintaan sain välillä mulkaistua etupenkillä istuvia miehiä niin pahasti kuin milloinkaan vain osasin, koittaa viestittää heille inhoani ja vihaani. Ja sekin näytti vain huvittavan heitä, välistä he tuijottivat minua kuin järjetöntä niskuroivaa kakaraa. Ja sekös vasta raivostuttavaa olikin.
“Ylös sieltä.”

Tarmokas, tasainen ja käskevä ääni havahdutti minut mietteistäni ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Nostin katseeni ja tuijotin särkyneen lasin läpi ulos suunnilleen itseni pituiseen mieheen, joka seisoi oven takana mahtipontisena ja itsevarmana, lyhyet hiukset siististi päätä pitkin kammattuina niskaan ja harmaat silmät kiiluvina, kovina, säälimättöminä. Hemmetin ääliö, ajattelin kietoessani Nessien vartaloa tiukemmin käsivarsilleni. Ujuttauduin varovasti ulos avatusta ovesta hellittämättä kantamuksestani hetkeksikään, en suostunut päästämään Nessietä pois lähettyviltäni. Kukaan ei saanut koskea häneen, kellään ei ollut siihen oikeutta.
Harmaasilmäinen mies ojensi kätensä silmäkulmastaan mulkoillen Vanessaa kohti ja koitti ottaa tämän pois käsivarsiltani, mutta minä puristin tytön vartalon omaani vasten entistä tiukemmin ja loin äijään sellaisen katseen, että hän varmasti ymmärsi kantani. Tuijotukseni taisi saada hänet vain huvittuneeksi, ainakin ilmeestä päätellen, mutta hän ei tehnyt enää elettäkään koskeakseen Nessieen. Hän vain käski minut kävelemään edellään murahtaen, seurasi koko ajan tiukasti perässäni ja katsoi, etten edes yrittänyt paeta. Mutta minne ihmeeseen minä edes olisin voinut yrittää paeta, kun olin suljetun, aution ja kymmeniä metrejä ympärille jatkuvan parkkihallin sisässä? Tätä tilaa valaisivat vain suuret kattoon päidemme päälle kiinnitetyt loisteputket, kattoa kannattelivat suuret betoniset pystypylväät ja lattialla risteili parkkiruutujen rajoista kertovat valkoiset viivat. Tämä oli ansa, täältä ei voisi päästä ulos.
Mielessäni risteili satoja kysymyksiä, jotka halusin esittää kaappaajillemme. En kuitenkaan saanut suustani sanaakaan ulos, pelkäsin sanovani jotakin, minkä johdosta Nessie ja minut erotettaisiin toisistamme. Ja se voisi koitua todella kohtalokkaaksi toiselle meistä, ja sitä kautta vielä yhden syntymättömän ihmisalun kohtaloksi. En saanut riskeerata mitään, päätin astuessani ahtaaseen, metalliseinäiseen hissiin, jonka ovet sulkeutuivat takanani minua vahtivan harmaasilmäisen miehen perässä. Toinen, lääkäriä esittänyt mies oli jäänyt taaksemme jo ajat sitten, en uskonut hänen olevan tulossa sinne, minne minua vietiin Nessien kanssa. Enkä pahemmin halunnutkaan, sen miehen oli parempi pysyä erossa Nessistä. Minä en todellakaan antaisi hänen tulla lähelle.

Nousimme muutamassa sekunnissa jokusen kerroksen ylöspäin. Hissin pysähdyttyä astuin ulos pitkään, kumpaankin suuntaan jatkuvaan käytävään, jonka lattia oli mustaa kiveä. Liki kolmeen metriin nousevat seinät olivat valkoiset, ja muutaman metrin päässä toisistaan oli seinän ja katon rajaan kiinnitetty pieni lamppu kummallekin puolelle seinää. Koostaan huolimatta ne valaisivat tilan tehokkaasti, näin koko kymmenien metrin pituisen käytävän kunnolla. Katsoin uteliaan ovia noin kuuden metrin päässä toisistaan vastapäisellä seinällä, ne näyttivät todella vankoilta, jopa liian vankoilta. Ihan kuin ne olisi tarkoitettu pitämään kaikki taakseen lukittu sisällä, vaikka mitä tapahtuisi.
“Viimeinen ovi oikealla”, mies takanani murahti. Vilkaisin häntä nopeasti tuntien kuvotuksen täyttävän mieleni, miehen kasvojen ilme oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Miehen nostaessa arvostelevasti toista kulmaansa lähdin astelemaan oikealle käytävää pitkin, ohitin monta mustaa ovea koittaen kuulostella, kuuluiko niiden takaa mitään. En erottanut pihaustakaan, ja sitten pysähdyinkin jo käytävän päähän, tuijotin vakavana edessä kohoavaa ovea. Se oli korkea, musta väri suorastaan hyökkäsi silmille, ja siinä oleva metallinen lukko näytti epätodellisen jykevältä. Se todellakin pitäisi sisällään kaiken, mitä sinne laitettaisiin.
Mies työnsi kätensä taskuun ja otti esille pienen hopeana hohkaavan avaimen, jonka työnsi lukkopesään ja väänsi oven auki. Katsoin vavahtaen, kun ovi työntyi auki ja paljasti sisältään pienen, hämärän huoneen, jossa ei ollut lainkaan ikkunoita. Siellä ei ollut mitään muuta kuin pari kapeaa sänkyä, yksi pöytä niiden välissä ja pieni puinen sohva. Kolkkoa.

“Sisään vaan”, mies sanoi käskevänä. Käännyin katsomaan häntä varovaisesti, epäröiden.
“Kauanko meitä pidetään täällä?” kysyin kätkien pelkoni ja hätäännykseni. Mies kohautti olkiaan ja heilautti kättään ovesta sisään, selvänä merkkinä siitä, ettei minun auttanut kysellä yhtään enempää. Astuin varoen sisään, puristaen Nessietä edelleen rintaani vasten, ja vilkaisin sitten vielä nopeasti miestä käytävässä. Minun oli pakko sanoa jotakin, ei uhitella, vaan kiittää. Kiittää siitä, ettei mies ollut vahingoittanut Vanessaa.
“Kiitos”, sanoin tasaisella äänellä, luoden pikaisen katseen sylissäni liki elottomana makaavaan naiseen. Mies tuhahti, nyökäytti päätään ja veti oven kiinni. Jäin paikoilleni seisomaan, tuijottamaan sulkeutunutta ovea ja miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Huomaamattani käteni kietoutuivat Nessien vartalon ympärille vielä tiukemmin, kuin merkkinä siitä, mitä kaikesta inhostani huolimatta epäilin tapahtuvan. Että hänet vietäisiin pois, että hän joutuisi jonnekin yksin. Hänen psyykensä ei riittäisi siihen, hän musertuisi totaalisesti ja menettäisi taas elämänhalunsa. Vaikka meidän alkumme olikin ollut hankala, me olimme todella lähentyneet, tulleet toisillemme tärkeiksi, kuin sisaruksiksi. Nessiestä oli tullut minulle pikkusisko, jonka perään sai koko ajan katsoa, vahtia ja huolehtia. En tahtonut päästää irti, ei halunnut luovuttaa häntä pois. Jos hän vielä kerrankin joutuisi sellaisen henkisen koettelemuksen eteen kuin oli joutunut aikaisemmin, ja yksin vielä, hän ei selviäisi siitä, hän luovuttaisi sen yksin. Niin ei saanut käydä.

“Bill?”
Katseeni kääntyi salamana alas ja kasvoilleni nousi vakavan, pelokkaan epätoivoisen ilmeen tilalle lämmin hymy. Nessie katsoi minua raukeana, vähän itkuisen näköisenä, mutta hymyillen kuitenkin.
“Ollaanko me vielä turvassa?” tyttö kysyi toiveikkaana. Purin huultani ja peräännyin muutaman askeleen sängyn laidalle istumaan, tuin Nessien viereeni istumaan varovasti. Vihreät silmät katsoivat minua miettiväisinä, kulmat kurtistuivat hieman minun pysyessä hiljaa.
“Ei vielä”, sanoin lopulta. “Mutta älä hätäile, mä pidän huolen ettei sua satuteta. Mä en anna niiden erottaa meitä toisistamme”, lupasin. Nessie voihkaisi ja painoi kasvonsa hartiaani vasten, käteni kietoutuivat salamana hänen ympärilleen lohduttavina.
“Ne ei päästä meitä pois. Karlin tarkotus on pitää mut täällä, se ei halua mitään muuta. Ne erottaa mut susta keinolla millä hyvänsä, tarvittaessa vaik sit tappamalla toisen”, Ness nyyhkytti. Pysyin hiljaa, ajatus ei syystä tai toisesta suuremmin pelottanut minua, vaikka tajusin selkeästi minun olevan se, jonka henki tarpeen vaatiessa uhrattaisiin. Minä taistelisin viimeiseen saakka, minä hoitaisin Vanessan ulos täältä. Oman henkenikin uhalla. Tom osaisi kyllä arvostaa sitä, hän ymmärtäisi tekoni.

Tom. Hän varmasti oli nyt hätääntyneenä joko sairaalassa tai sitten hän oli lähtenyt Pariisin poliisilaitokselle tekemään ilmoitusta, koitti nyt saada poliisivoimat etsimään meitä. Saatoin hyvin kuvitella sen paniikin, jota hän nyt tunsi sisällään, päästettyään minut pois luotaan vain pieneksi hetkeksi, omasta pyynnöstäni. Minun oli pitänyt vain päästä hetkeksi rauhoittumaan pois ihmisten keskeltä, ja tyhmänä olin tietysti mennyt aivan yksin. Jos olisin vain ottanut jonkun mukaani, kaikki olisi nyt toisin. Veljeni ja ystävieni ei tarvitsisi huolehtia Nessien lisäksi vielä minusta, eikä tytön tarvitsisi itkeä olkaani vasten epätoivoaan. Jos minä vain olisin ottanut kännykän vielä mukaani, meillä olisi edes jotakin toivoa. Mutta ei, minä olin mennyt antamaan sen veljelleni siinä pelossa, että hukkaisin sen jonnekin säntäillessäni ympäriinsä hermostuksissani. Olin minäkin yksin taliaivo, manasin ja pujotin käteni Nessien leuan alle varovasti, nostin hänen kasvonsa hellästi ylemmäs nähdäkseni ne. Naisenalku tuijotti minua musertuneena, kyyneleet valuivat hiljalleen poskia pitkin itkusta punaisiksi menneistä silmistä.

“Me selvitään kyllä. Meitä aletaan etsiä välittömästi, ja sun ansiosta meillä oli kymmeniä silminnäkijöitä. Mut sun on nyt pakko levätä, ja sun jalkas on pakko saada asiallisempaan kuntoon”, sanoin rohkaisevana. Nessie ei sanonut mitään, mutta suostui menemään sängylle makuulle, kun käskin häntä. Oven vieressä oli pieni allaspöytä, jonka hanan avasin ja päästin siitä vettä pieneen muovikulhoon, johon lisäsin vielä käsisaippuaa, ainoaa desinfioimiseen kelpaavaa ainetta jota huoneesta löysin. Istuin kulhon ja pienen paperirullan kanssa sängyn laidalle ja aloin pyyhkiä kuivunutta verta Nessien jalasta pois, laulaen samalla hiljaisella äänellä rauhoitellakseni häntä. Omiin korviini lauluni kuulosti lähinnä epätoivoiselta yritykseltä olla rohkaiseva, mutta Ness ei ainakaan näyttänyt pitävän sitä toivottomana. Lopulta hän alkoi taas torkahdella, ja nukahti vähän ajan päästä uupuneena minun jatkaessa vielä puhdistusoperaatiotani.
“Yksinäisiä ja kadoksissa, tuntemattomana syntyneet, ensimmäisestä huudosta paleltuneet unohdetut lapset. Tuntemattomat nimet, loputon pakeneminen, maailmasta kielletty, unohdetut lapset…” Lakkasin laulamasta, kun tajusin omien silmieni kirvelevän ja näkökenttäni hiljalleen sumentuvan. Pelästyin hieman ja nostin käden poskelleni, tunsin pienen yksinäisen vesipisaran pysähtyvän sormenpäähäni. Katsoin sitä hämmentyneenä, en muistanut itkeneeni omalle laululleni koskaan aiemmin. Se oli pelottavaa, enkä enää uskaltanut jatkaa laulamista. Ties mitä siitä olisi vielä seurannut.
Raskas huokaus karkasi huuliltani ja painoin kasvoni kämmeniini. Tästä tulisi yhtä helvettiä.

LUKU 40.

TOM

“Siis mitä?” huusin edessäni seisovalle vaaleahiuksiselle miehelle. Mies oli jopa minua ja veljeänikin pidempi, ja huomattavasti jykevämpi, ja silti minä huusin hänelle niin lujaa kuin keuhkoista ilmaa lähti. Ja huusin täydestä syystäkin.
“Kuulitte kyllä. Veljenne ja ystävättärenne olinpaikasta ei ole minkäänlaista tietoa, kukaan ei ole nähnyt pakoautoa tuntiin missään lähistöllä”, mies selitti vakavana. Käteni puristuivat nyrkkeihin, kynnet painautuivat ihooni. Ei. Tämä ei yksinkertaisesti saanut olla totta. Ei voinut olla mahdollista, että kahden tunnin aikana elämästäni katoaa kaksi uskomattoman tärkeää ihmistä. Oli sanoinkuvaamattoman julmaa saada yhtäkkiä ranskalaisen hoitajan kanssa kiistellessään tietää, että veli on juuri vedetty sisään autoon, jossa silminnäkijöiden mukaan on ollut mukana myös nuori punahiuksinen nainen, joka oli potkaissut takaoven ikkunalasin rikki kiinnittääkseen paikalla olevien huomion. Aivan liikaa asiaa pariin tuntiin mahtuvaksi, ja päälle vielä se että sama tieto kerrottiin kolme kertaa ranskaksi ennen kuin paikalle saatiin pätevä tulkki kertomaan minulle ymmärrettävällä saksalla, mitä oli tapahtunut.
Ja siitäkös se soppa vasta syntyikin. Minä suorastaan raivostuin tiedosta. Turvamiehille oli tullut kiire siirtää minut pois sairaalan aulasta toisen kerroksen kokoushuoneeseen, kun oli alkanut huutaa ja kirota maailman epäreiluutta kaiken kansan edessä. Totta kai minut oli tunnistettu, olisi ollut mahdotonta jäädä tuntemattomaksi sen purkauksen jälkeen. Nyt saatoin enää vain toivoa, ettei kellekään ulkopuoliselle ollut selvinnyt syytä raivooni. Siitä vasta skandaali nousisikin, jos media alkaisi äkkiä levittää tietoa siitä, että Bill Kaulitz on kadonnut pariisilaisesta sairaalasta toistaiseksi tuntemattoman naisen kanssa. Jukoliste, tästä selkkauksesta ei helpolla yli päästäisi.

Lysähdin nurkassa olevalle tummanvihreälle nojatuolille istumaan kasvot käsiin haudaten. Minun teki mieli purskahtaa itkuun, minun teki mieli satuttaa itseäni. Ihan mitä vain, kunhan se vähän hillitsisi sitä hirvittävää tuskaa, mitä tunsin sielussani.
“Tom. Rauhotu ny ees vähän. Kyllä ne löydetään”, Georg rohkaisi kyykistyttyään viereeni. Mies laski kätensä toiselle olalleni lohduttavasti. Ravistin sen alas, en halunnut sääliä. Minä halusin pikkuveljen ja Nessien takaisin. Minä halusin tuntea taas sen, kuinka Bill rutisti minut syliinsä juostessaan sisään sairaalan ovista häkeltyneenä ja jännittyneenä. Halusin taas tuntea hänen läsnäolonsa takanani, kun yritin selittää ranskalaiselle hoitajalle vastaanottotiskillä, että Nessie todella oli ollut sairaalassa tänään. Halusin taas nauraa veljelle, kun hän nojautui penkkini selkänojaan ja uhkasi hypätä niskaani, halusin kuulla hänen naurunsa.
Ja Vanessa. Vaikka tiesin, ettei hänellä olisi niin paljoa hätää veljeni kanssa ollessaan, en pystynyt rauhoittumaan. Tyttö oli raskaana, lapsella saattoi olla jotakin pahasti pielessä ja järjettömäksi muuttunut ex-aviomies vainosi häntä kuin hullu. Hän ei kestäisi sellaista stressiä, varsinkaan jos Bill erotettaisiin hänestä. Hän murtuisi, alkaisi yhtä itsetuhoiseksi kuin oli ollut meidän kohdatessamme hänet ensimmäisen kerran, siellä pimeällä moottoritiellä ajaessamme kotiin pikaiselta vierailulta äidin luona.
Vavahdin muistaessani sen. Valkoiseen mekkoon verhoutunut hahmo, joka paiskautui puskuria vasten ja lensi elottomana räsynukkena metrien päähän. Veren tahriman asfaltin, kaikkialla ympärillä vilkkuvat valot ja ihmisten levottomat, hätääntyneet huudot. Sitä yötä en saattanut unohtaa, se oli piirtynyt mieleeni yhtä tarkasti kuin upeimmat perheen ja bändin kanssa viettämäni hetket.

Ponnahdin jaloilleni ja astelin huoneen toiseen päähän, painoin kämmeneni ikkunalaudalle ja loin alhaalla olevaan parkkialueeseen murhaavan katseen. Sieltä oli mahdoton enää löytää ihmistä, joka olisi voinut selittää tapahtuneen edes jotenkin. Minun kohtaukseni ansiosta paikalle oli saapunut kuorma-autollinen reporttereita ja uteliaita ihmisiä, jotka halusivat jotakin juoruttavaa ja tekemistä. Oli heilläkin huvit, niin hauskaa oli tulla katsomaan poliiseja ja etsimään jostakin saksalaisia julkkiksia. Niin kuin meistä yksikään näyttäytyisi heille mistään syystä. Paitsi että allekirjoittaneena näyttäytyisin vaikka millaisessa kunnossa, jos saisin Vanessan ja Billin takaisin sillä keinolla.
“Eikö noita oo mahollista saada pois täältä?” murahdin itsekseni. Kukaan ei vastannut, tavallaan se rauhoitti minua. Sai oloni tuntumaan paremmalta. Minun annettiin olla rauhassa, kukaan ei väkisin yrittänyt piristää tai auttaa minua käsittelemään tunteitani. Toisaalta se satutti minua. Jos Bill olisi nähnyt minut nyt, hän olisi tullut viereeni, pyytänyt minua kertomaan huoleni ja rohkaissut minua. Hän olisi saanut minut rauhoittumaan, hän olisi saanut minut tyyntymään.
Miksi hemmetissä ihminen tajusi rakkaidensa todellisen arvon vasta silloin, kun menetti nämä? Miksi minä en koskaan pystynyt arvostamaan veljeäni kunnolla, kun hän oli luonani? Minusta alkoi tuntua, etten ollut koskaan kertonut Billille, kuinka paljon hän oikeasti minulle merkitsi. Veli kirjoitti minusta laulujakin halutessaan, mutta minä en ilmaissut kiintymystäni tarpeeksi selkeästi. Kuin Bill ei merkitsisi minulle mitään. Jos hän nyt kärsisi ollessaan erossa minusta, jos hän ei palaisi takaisin luokseni kunnossa, sellaisena kuin minä häntä rakastin, en ikinä antaisi itselleni anteeksi. Enkä sille, joka häntä oli vahingoittanut.

Käännyin ympäri ja katsoin muita huoneessa olevia. Pari virka-asuista poliisia istui pöydän ääressä keskustellen kiivaasti ranskaksi ja järjestellen papereitaan, ja tulkkina toiminut mies seisoi oven vieressä hiljaisena, odottaen josko häntä vielä tarvittaisiin. Gustav ja Georg istuivat vakavina eri puolilla huonetta, kumpikin tuijottaen jotakin välinpitämättömänä. Tyhjäkatseisena, huoahdin itsekseni ja astelin huoneen ovelle tarmokkaasti, kätkien ahdistukseni. Työnsin oven auki ääneti ja astun käytävään, joutuakseni vain heti turvamiehien pyöritykseen.
“En lähde rakennuksesta, minun on vain saatava rauhoittua”, murahdin edes katsomatta, kenelle sanani menivät, ja työnnyin miesten ohi kiireesti. En jäänyt selvittelemään asioitani heille hetkeksikään, vaan marssin käytävän päähän ja kulman taakse pakottaen itseni pysymään koossa. Rinnassani tuntui kasvavan iso möykky, se yritti murtautua ulos ja saada minut huutamaan kaipuutani ja suruani koko maailmalle.
Nojauduin seinään ja suljin silmäni, en tahtonut nähdä enää häivähdystäkään julmasta todellisuudesta. Halusin kaiken olevan normaalia, tavallista. Kaiken piti olla kuten ennen. Kun minä, Bill ja Nessie olimme samassa asunnossa, Ness oli kunnossa eikä joutunut kärsimään hullun miehensä pakkomielteisestä jahtaamisesta. Kun äiti vain tietäisi…
“Helevetin përse”, manasin ja työnsin käden taskuuni. Äiti. Äiti ei tiennyt mitään, hänellä ei ollut aavistustakaan… Pitikö minun nyt aiheuttaa hänelle huolta, pitikö minun ilmoittaa hänelle? Pystyisinkö minä taivuttelemaan hänet pysymään kotona, saisinko hänet rauhoiteltua? Mitä, jos hän kuulisi sen jotain muuta kautta, jos hän tekisi jotakin tyhmää sen takia? Pitikö minun nyt saada hänet tolaltaan?
Ei. Minä en tekisi sitä. En suostunut siihen.

Työnsin kännykän takaisin taskuun, josta olin sen esille ottanut, ja puristin kädet ympärilleni. Toivoin, että joku voisi olla vieressäni, rutistaa minua ja lohduttaa. On tukena ja auttaa järjestämään asiat, ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Äiti olisi voinut sen tehdä, mutten tahtonut aiheuttaa hänelle sitä taakkaa. Hänelle olisi ihan tarpeeksi rankkaa saada edes tietää, että perheen kuopus oli kadoksissa jonkun seinähullun takia.
Äkkiä kuulin, kuinka käytävän toisessa päässä korot alkoivat kopista laattalattiaa vasten. Suoristauduin saman tien ja katsoin, kuinka pienikokoinen haaleanvihreään sairaala-asuun pukeutunut nainen asteli eteenpäin. Siniharmaat silmät kohtasivat katseeni, nainen nosti sormen huulilleen pyytäen minua pysymään hiljaa. Minä seisoin aloillani, odotin kun nainen asteli luokseni. Hän oli varreltaan kuitenkin niin hentoinen, ettei hän voisi tehdä minulle mitään, minä pystyisin helposti kukistamaan hänet jos hän yrittäisi mitään. Äh, mitä hemmettiä minä ajattelin? Tuskin tämä nainen mitään yrittäisi, vaikkei luottamukseni sairaalan henkilökuntaan nyt ollut korkeimmillaan.
“Tom Kaulitz?” nainen kysyi hiljaa. Nyökkäsin katsoen naista silmiin noin parikymmentä senttiä alemmas, nainen todella oli pieni. Se ei häntä kuitenkaan paljoa näyttänyt häiritsevän, hän tarttui käteeni ja asetti kämmenelleni pienen paperipalan.
“Tämä auttaa sinua veljesi kanssa. Ja sen tytön. Pidä tämä salassa, sen kuuluu olla vain sinun tiedossasi. Toimi nopeasti tämän kanssa, heidät siirretään muualle todella pian”, hän supatti nopealla, selkeästi ranskalaisaksentin hallitsemalla englannilla, ja lähti sitten astelemaan samaan suuntaan mistä oli juuri tullut. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Katsoin hänen peräänsä hämmentyneenä, ennen kuin tajusin katsoa lappua, jonka olin käteeni saanut. Taittelin sen taitoksistaan auki ja katsoin ohuelle, kallistuvalla ja koukeroisella käsialalla kirjoitettua tekstiä hiljaisena. Painoin tekstin mieleeni ja taittelin lapun takaisin taskuuni, vilkaisin nopeasti kumpaankin suuntaan käytävää. Kukaan ei saanut tietää, mitä olin tekemässä.

Lähdin juoksemaan hiljaa käytävää pitkin samaan suuntaan kuin nainen vain hetkeä aiemmin. En havainnut käytävällä mitään liikettä edetessäni hiljalleen alempaan kerrokseen ja sieltä käytäviä pitkin takaovelle, etuovesta oli mahdotonta päästä ulos ihmistungoksen takia. Kukaan ei kiinnittänyt minuun erityisemmin huomiota juostessani henkilökunnalle varattuja käytäviä pitkin, ehkä kaikki olivat sen verran hämmentyneitä muutenkin. Nauroin mielessäni ajatellessani, kuinka kauan muilla kestäisi havaita minun katoamiseni, ja kiitin onneani siitä, että turvamiehet olivat päästäneet minut tarpeeksi kauas näkökentästään. Muuten tästä ei olisi tullut mitään.
Ulos päästyäni kävelin autojen sekaan esittäen, etten tehnyt muuta kuin etsinyt omaa autoani. Minun pitäisi saada sellainen jostakin, tai hommasta ei tulisi mitään. Minulla oli ajattavana sen verran kilometrejä, ettei niitä kävellen taitettaisi. Ja jos Ness kerran oli potkinut jalkansa sohjoksi epätoivossaan, hän ei kestäisi kävellä matkaa takaisin.
Otin vielä taskussani olevan lapun esille. Sen alareunaan oli painettu muutaman kirjaimen ja numeron sarja, jonka oletin olevan auton rekisterinumero. Toivoin epätoivoisena, että se todella olisi se, ja pystyisin ottamaan täältä auton. Katsoin kuumeisesti ympärilleni etsien oikeaa rekkaria, ja kohta se ponnahti silmilleni rakennuksen nurkalta. Se oli musta maasturi, kunnon hevosvoimilla varustettu sellainen. Hetken minua epäilytti, miten joku saattoi auttaa minua tällaisella, se ei ollut ihan viatonta. En kuitenkaan ehtinyt jäädä ajattelemaan sitä pidemmäksi aikaa, vaan säntäsin auton luo ja heilautin kuskinpuoleisen oven auki. Avaimet oli jätetty virta-aukkoon, tämä oli varmasti oikea. Nyt pitäisi enää etsiä se parkkihalli Versailles’sta, päästä sinne sisälle ja etsiä Bill ja Nessie. Ja sen minä todellakin tekisin, vaikka mitä tapahtuisi.

LUKU 41.

VANESSA

Makasin aloillani uskaltamatta avata silmiäni. Kaikki oli pilalla. Mistään ei enää koskaan tulisi tulemaan onnellista. Olin ääliö. Ïdiootti. Olin saattanut Billin vaaraan, paikkaan, josta hän ei enää pääsisi hengissä pois. Olin vienyt Tomilta veljen, ainoan sellaisen. Olin vienyt Gustavilta ja Georgilta ystävän, jota he eivät enää koskaan saisi takaisin. Olin vienyt kaikilta tuhansilta faneilta idolin, jollaista he eivät enää koskaan tulisi näkemään tai kuulemaan hänen lauluaan. Minä olin vienyt maailmalta Bill Kaulitzin, henkilön, jollaista sen päällä ei enää koskaan tulisi astelemaan, samanlaista sielua ei enää koskaan tulisi olemaan. Minun takiani Bill kuolisi tänne.
Kyynel karkasi silmäkulmastani. En uskaltanut pyyhkäistä sitä pois, en halunnut Billin näkevän sitä. Kuuntelin hiljaa huoneen hiljaisuutta. Vähän väliä kuulin Billin liikkuvan, kuulin hänen huokaisevan jotakin ja jatkavan asteluaan. Minun teki mieli purskahtaa oikein kunnolla itkuun, minä halusin Billin pois. Hänen ei kuulunut olla täällä, hänen ei ollut kuulunut päätyä tänne. Jos vain olisin ollut viisaampi, hänen ei tarvitsisi olla täällä. Vain minä kärsisin. Lapseni ei syntyisi, hänen ei annettaisi syntyä. Minä en antaisi hänen syntyä. Kuolisin ennemmin itse ennen lapsen syntymää. Veisin meiltä molemmilta elämän. Kukaan ei ollut niin huono ihminen, että olisi ansainnut syntyä Karlin vallan alla.

Pikkuinen. Rakas, ajattelin nyyhkäyksen tukahduttaen. Anna anteeksi. Anna minulle anteeksi tämä kaikki. Minun olisi pitänyt olla vanhempi. Tietää, mitä milloinkin tapahtui. En olisi saanut antaa tämän mahdollisuuden toteutua. Minun olisi pitänyt katsoa, etten joutuisi tilanteeseen, jossa sait alkusi. Minun olisi pitänyt onnistua estämään Karl. Jo vuosia sitten. Pysäyttämään tämä, ennen kuin kaikki oli myöhäistä. Mikä nykyajan Tuhkimokin minä olin? Pahan äitipuolen armoilla. Olisinpa ollut edes sen verran enemmän Tuhkimon kaltainen, etten olisi joutunut pakotetuksi naimisiin. Olisin ollut vain säälittävä piika, joka olisi jostakin löytänyt unelmiensa prinssin ja saanut onnen. Ilman tällaista. Olisit saanut alkusi onnellisuudesta, et pakkomielteistä, pelosta ja himosta. Olisit saanut oikean perheen. Äidin ja isän. Isän, jonka nimi tiedettäisiin. Joka ei olisi kuka tahansa koskaan kohtaamani mies.
“Ness? Mikä nyt?” kuulin Billin kysyvän hätäisesti, mutta lempeältä kuulostaen. Mies nosti minut istumaan, painoi poskeni rintaansa vasten ja kietoi kätensä ympärilleni. “Nessie, rauhassa vaan. Me päästään täältä ulos. Älä itke.”
Itkinkö minä? Räpäytin luomiani, vain nähdäkseni sumean ja muodottoman pimeän huoneen ja tunteakseni veden kasvoillani. Vedin henkeä nyyhkäisten ja hautasin kasvoni Billin paitaan, ei, ei. Ei. En saanut itkeä. En minä voinut itkeä. Mutten voinut muuta. Kaikki sattui. Minä olin taas se pieni avuton tyttö, joka itki isänsä sylissä äitiään. Maailmani oli hajalla. Kaikki oli mennyt pieleen. Minusta ei ollut tullut sitä naista, jonka äiti oli aina sanonut minusta vielä tulevan. Minä en ollut saanut unelmieni prinssiä. Minä en ollut saanut vapautta valita elämääni. Minä en ollut saanut tuntea vanhempieni rakkautta enää vuosiin. Minä ei ollut enää minä. Minä olin muiden ihmisten hallinnoima kone, jota kaikki määräsivät, jonka kohtaloa muut hallitsivat.

“Päästäkää mut pois”, ynisin avuttomana kyynelteni seasta. Billin kädet puristuivat ympärilleni tiukemmin, päättäväisinä. Ne eivät päästäisi minua pois.
“Vanessa kulta, me päästään pois täältä ihan pian”, mies lohdutti. Pudistin päätäni kietoen omat käteni ympärilleni, yrittäen pitää itseni kasassa. Minä hajosin, hajosin henkisesti pieneen, tuhansiin palasiin. Kukaan ei enää voisi minua pelastaa.
“Älä. Me ei päästä, me ei päästä”, nyyhkytin. Bill silitti hiuksiani ja puhalsi kevyesti ilmaa niihin.
“Nessie. Älä pelkää. Meitä etsitään jo. Meidät saadaan täältä pois pian”, hän sanoi rohkaisevasti. En ollut varma, mutta sanat kuulostivat tyhjiltä. Bill ei uskonut niihin itsekään, minä uskoin niin. Meitä ei saataisi täältä ulos. Minä en vain voinut sanoa sitä Billille. Hän ei saanut menettää toivoaan, jos hän sellaista tunsi. Vaikka se turhaa olikin.
Kultapieni. Tämä on saatava loppumaan. Minä en halua enää antaa sinun kärsiä. Minä en salli maailman enää vahingoittaa sinua. Minä en anna enää kenenkään tehdä sinulle pahaa. Minä hoidan sinut pois täältä sinne, missä sinun ei enää tarvitse huolehtia mistään.
Jumalaton kipu iski vatsaani. Parkaisin kaikella äänelläni ja kiedoin kädet ympärilleni tuskissani, polte korvensi minua sisältäpäin. Kuin miljoona tulessa kuumennettua miekkaa olisi alkanut pistää minua, tunkeutua sisältäni ulos pienin viilloin, joiden päämääränä oli aiheuttaa siunaamattoman paljon kipua pitkän aikaa. Kyyneleet valuivat poskilleni, en saanut estettyä niiden järjetöntä virtaa mitenkään. Kuulin Billin hätäiset huudot viereltäni, kun hän yritti selvittää, mikä minulla oli hätänä. En saanut suustani sanaakaan ulos, polte esti sen ja sai suuni avautumaan vain kammottavaan tuskaiseen huutoon.

Lopeta. Älä satuta minua, minä pyydän. Älä tee tätä minulle. Tapa minut mieluummin, tapa nopeasti. Älä tee tätä, älä tee tästä vaikeampaa meille kummallekin. Älä pahenna omaa tilaasi. Mikä sinulla on? Miksi sinä aiheutat minulle tämän? Miksi sinun on saatava nyt itsesi huonoon kuntoon? Minä en voi auttaa, minä en pääse minnekään sinua auttaakseni. Älä.
Lisää poltetta. Joku kannatteli minua itseään vasten, puristi minut itseään vasten. Huutoa. Kyyneleiden täyttämää huutoa, anelua. Pamahdus ja askelia. Joku tuli.
Minä olen pahoillani, minä en voi auttaa. Minä haluan, mutten voi. Kukaan ei voi. Älä menetä toivoasi. Minä en anna minkään satuttaa sinua. Vaikka se nyt sattuu, se loppuu pian. Sinä pääset parempaan paikkaan ja minä tulen perässä. Äiti tulee perässä. Saat tavata minun äitini ja isäni. Saat nähdä omat isovanhempasi. Mikään ei voi enää koskaan satuttaa sinua, minä olen luonasi ja pidän sinusta huolta. Me olemme onnellisia.
“Ness, he eivät vahingoita sinua. Minä en katoa minnekään täältä.”
Bill. Ei. Ei. EI!
Pakotin silmäni auki, koitin erottaa miehen kyynelten läpi. Lämmin käsi puristi omaani, rohkaisi minua. Ei, älä, rukoilin mielessäni ja yritin pakottaa kyyneleet pois. He eivät voineet erottaa meitä kahta, he eivät voineet viedä minua pois. He eivät jättäisi Billiä eloon.
“Bill…” ynisin voimattomasti, tuskin sain ääntä tulemaan kivunsekaisten kyynelteni läpi. Tunsin sormien pienen silityksen hiuksissani, lämpimän henkäyksen kasvoillani.
“Ne auttaa sua. Mä lupaan pysyä täällä.”
Mutta minä en palaisi tänne. Me emme enää koskaan kohtaisi. Tom ei enää koskaan näkisi veljeään minun takiani.
“Älä päästä minua, mä selviän itsekin…”, sopersin säälittävästi. Joku tiukensi otettaan minusta, joku suuri. Käsivarret olivat liian suuret ja kylmät. Lihaksikkaat. Minut oli jo otettu Billiltä.
“Rauhassa vaan. Mä odotan sua.”
Odotat mua taivaassa. Kun minut viedään, sinulla ei ole enää syytä elää. Sinut tuhotaan.
“Bill…” yritin vielä kerran. Ovi paukahti kiinni, valoa tuli enemmän. Minut oli erotettu hänestä.
“Hyvästi, Bill Kaulitz”, kuiskasin itselleni kyynelten täyttäessä näkökenttäni lopullisesti.

LUKU 42.

TOM

Ajoin pientä sivutietä pitkin kaikilla niillä hevosvoimilla, joita maasturista lähti. Hetken tuskailtuani moottoriteiden ruuhkien kanssa olin päättänyt luovuttaa ja lähteä pienemmille teille, joilla aiheutin kieltämättä suuremman vaaran sivullisille, mutta saatoin varmistaa perillepääsyni. Ja sen, etten jäisi kiinni liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Ainakin pidin vähemmän todennäköisenä, että joku poliisi pysäyttäisi minut täällä ja alkaisi iskemään sakkolappua kouraan.
Painoin kaasua vielä hieman enemmän. Ajoin jo sataakymmentä huonokuntoisella soratiellä, mitä en pitänyt kovinkaan viisaana. Minun oli kuitenkin varmistettava, että ehtisin ajoissa Versailles’hin ja löytäisin veljeni ja Vanessan ennen iltaa. Jos heidät yritettäisiin viedä jonnekin muualle, heidät taatusti siirrettäisiin yöllä sen jälkeen, mitä Ness oli tehnyt. Ainakin toivoin niin, ei ajatuksessani ollut mitään järkeä, minä vain mielipuolisesti halusin uskoa niin.
“Ïdiootti, lopeta!” tiuskaisin itselleni ja painoin vielä vähän lisää kaasua. Minä en myöhästyisi. Minä en epäonnistuisi.

Moottorin vaimean murinan läpi särähti ilmoille soittoääni. Mulkaisin viereiselläni penkillä olevaa kännykkää silmät salamoiden ja manasin mokomankin kapineen mielessäni. Pitikin olla noin ärsyttävä vehje. Minä en voinut vastata siihen. En minä tyhmä ollut. Kukaan ei ollut kertonut minulle asiasta tietenkään mitään, mutta minulla oli vahva epäilys siitä, että kännykkääni jäljitettiin. Olin huomannut sen kerran Billin kanssa ollessani. Siitä oli parisen vuotta, kun olimme olleet keikalla Puolassa. Me olimme saaneet päähämme livahtaa hetkeksi pois muun porukan luota, ihan vain kiusataksemme. Ja nauttiaksemme hetken vapaudesta. Tuskin vartti siinä oli mennyt, kun meidän kännyköihimme oli alettu soittaa järjettömästi. Minä löin luurin koko ajan kiinni, mutta Billillä meni lopulta hermo ja hän vastasi. Minä olin kuullut järjettömän määrän kiukkua täynnä olevaa huutoa ja vetoomuksia siihen, että tulisimme takaisin, ja olimme kumpikin revenneet järkyttävään nauruun Billin lyötyä luurin kiinni. Nauru oli kyllä loppunut lyhyeen, kun pienen kahvilan eteen olikin kaartanut auto, josta sitten vyöryi sellainen määrä turvamiehiä, että teki mieli khusta housuun. Ja loppuilta olikin mennyt sitten siinä, kun vakuuttelimme muille temppumme olleen viimeinen. Muun porukan kiukku olikin ollut huomattavasti helpommin sulatettavaa kuin äidin hänen saatuaan tietää asiasta…

Pieni kyynel vierähti poskelleni ja purin huultani. Pyyhkäisin vesipisaran välittömästi pois kasvoiltani ja väänsin radiota kovemmalle peittääkseni kännykän synnyttämät äänet. Minä tiesin aiheuttavani Gustaville ja Georgille tarpeettoman suurta huolta, mutten voinut tehdä mitään muutakaan. Olisin antanut nyt niin paljon saadakseni kummankin jätkistä tähän viereeni nyt, tukemaan ja auttamaan, mutta olisi ollut liian suuri riski ottaa kumpikin mukaan. Jos jokin menisi pieleen, siinä ei kärsisi vain minä, vaan myös kaksi parasta ystävääni.
Lopeta. Hemmetin ääliö.

Ajoin pitkin Versailles’n katuja ja koitin löytää parkkihallin. Naisen antaman lapun mukaan se oli jossakin laitakaupungilla, minulle mahdottomaksi ääntämisen kannalta menevän kadun varrella, mutten tahtonut löytää paikkaa. Vaikka kuinka ajoin hitaasti nähdäkseni jokaisen eteen tulevan kyltin tekstit, tuntui mahdottomalta löytää sitä tiettyä katuosoitetta kaikkien muiden joukosta.
Se nainen. Miksiköhän helkkarissa hän oli auttanut minua? Minusta alkoi vähitellen tuntua, että minua oli huijattu. Minut oli vain johdatettu väärille jäljille ja saatu uskomaan mahdottomaan. Oikeasti Bill ja Ness olivat jo jossakin Sveitsissä poissa ulottuviltani, ja täällä olisi joku shaatanan tolvana, joka vaatisi minulta tuhansia siitä Nessien ja veljeni olinpaikan paljastamisesta. Ei tässä muuten mitään järkeä ollut. Mutta oliko minulla muitakaan vaihtoehtoja?
Silmäkulmastani huomasin taas kerran kännykän näytön syttyvän. Olin laittanut sen äänettömälle, kun olin lopulta melkein heittänyt koko kapineen ikkunasta pihalle. Ainoa syy miksi olin siitä pidättäytynyt, oli toive siitä, että joku voisi antaa tietoja tai Bill voisi saada minuun jotenkin yhteyden. Tai äiti soittaisi. Vaikka sittenkin minun pitäisi miettiä useampaan kertaan vastaisinko. Jos hän ei olisi saanut tietoa, minä joutuisin koville yrittäessäni pitää sen salassa. Vaarana oli myös se, että häntä käytettäisiin linkkinä minun paikantamisekseni. Se ei ollut mahdotonta.

Olin kääntymässä risteyksestä oikealle, kun toinen auto paahtoi vasemmalta eteeni. Painoin jarrun pohjaan ja heilahdin rattia vasten nopeasti, pysähtyen kuitenkin ennen siihen osumista. “Jumankauta”, kirosin mulkoillen sinisen auton perään. Tuijotin sen rekisterikilpeä toivoen, että voisin porata siihen katseellani reiän ja saattaa lunastuskuntoon, mutta penteleen ajatuskin oli mahdoton. Kaikki meni tänään päin honkia, välittämättä siitä mistä oli kyse. Olin juuri painamassa kaasupolkimen taas pohjaan, kun tajusin edessäni seisovan katukyltin ja nostin katseeni sen taakse. Parkkihalli.
“Ei heleveta”, sopersin kaasuttaessani nopeasti eteenpäin. Tuijotin jatkuvasti korkeuksiin nousevaa betoni- ja kivirakennusta, sen yläkerroksessa oletettavasti sijaitsevien toimistotilojen suuria ja tarkasti sisäpuolelta peitettyjä ikkunoita. Ajoin hyvän matkan päähän pienelle puiden reunustamalle pienelle parkkialueelle pysäköidäkseni aiheuttamatta turhaa huomiota pysäyttäen auton sen suojaisimpaan puun alla sijaitsevaan nurkkaan. Nappasin kännykän taskuuni sammuttaen moottorin ja astuen autosta ulos oven takanani lukitsemalla. Tuijotin hetken aikaa puiden lomasta näkyvää rakennusta ja purin huulta huulikorun kalahtaessa kevyesti hammasta vasten. Hetken kuluttua lähdin juoksemaan kevyttä hölkkää puiden lomaan, suorinta ja toivottavasti vähiten huomattavaa tietä hallin luo.
Muutaman kymmenen metrin päässä huomasin hentorakenteisen metalliverkosta valmistetun aidan. Se todennäköisesti ympäröi koko rakennuksen aluetta, sitä vartioitiin syystä tai toisesta ilmeisen hyvin. Vilkaisin nopeasti pääni ylle kohoavia puita arvioiden, pohtien voisinko käyttää niitä jonkinlaisena apuna. Monet olivat melko korkeita, niistä varmasti saisi jonkinlaista apua, mutta pitäisi ensin löytää paikka, jossa ne voisivat auttaa. Lähdin vaivihkaa kiertämään aidan viertä, etsien mitä tahansa vähemmän tarkasti ympäristönsä kannalta harkittua paikkaa.

Kymmenisen minuuttia eteenpäin tarvottuani erotin aidassa jotakin poikkeavaa. Hölkkäsin sen luo ja virnistin tyytyväisenä, tässä oli etsimäni heikko kohta. Rikkoutunut verkko, jota saisi helposti revittyä vielä vähän enemmän hajalle. Pudottauduin polvieni varaan ja kiitin mielessäni sitä tumpeloa, joka oli istuttanut aidan sisäpuolelle puskarivin juuri tälle kohdalle. Se henkilö varmasti saisi vielä kuulla melkoisen tilityksen virheestään, jos minä onnistuisin. Kun minä onnistuisin.
Rautaverkko oli yllättävän vahvaa heikolta vaikuttavaan rakenteeseensa nähden. Lopulta sain aukkoa suurennettua kuitenkin sen verran, että pystyin sujahtamaan sen kautta vielä jokseenkin vihreän puskan sisään ja takaisin ongelmitta. Ujuttauduin vielä ulos hupparistani ja asettelin sen oksien väliin, siitä olisi todennäköisemmin vain haittaa vaalean värinsä takia. Se erottuisi turhan selkeästi hämärässäkin, ja minun taktiikkani perustui hämärään sulautumiseen. Vaikka tarkalleenhan en edes tiennyt, olisiko sisällä hämärää, eikä minulla pahemmin mitään taktiikkaakaan ollut… Koko suunnitelma oli kauneudessaan kolmivaiheinen. Ykkösvaihe; tunkeudu sisään keinolla millä hyvänsä aiheuttamatta liikaa huomiota. Kakkosvaihe; etsi Bill ja Nessie keinolla millä hyvänsä äläkä herätä liikaa huomiota. Ja kolmosvaihe oli vielä yksinkertaisempi selittää; auta kaapatut ulos ja turvaan keinoja kaihtamatta.
Jep, siinä koko suunnitelmani. Ongelmahan oli enää siinä, miten selviäisin edes ykkösvaiheesta, ajatteli synkästi siirtyessäni hiljalleen puskan laitaan pitäen liikkeeni mahdollisimman hitaina ja huomaamattomina. Tästä ei tulisi helppoa.

LUKU 43.

BILL

Istuin jalat rintaa vasten painettuina oven vieressä pää painuksissa. Minun teki pahaa edes ajatella, miten tämä kaikki oli käynyt. En tiennyt, mitä Nessielle oli sattunut, en tajunnut mitä oli meneillään. Minun oli ollut pakko päästää hänet, hänen oman etunsa vuoksi. Hän jäisi sentään henkiin päästessään pois luotani. Minä tiesin, ettei minulla ollut toivoa, minulla ei ollut mitään mihin luottaa enää. Tom jäisi yksin, hän joutuisi selviämään ilman minua loppuelämänsä minun jättäessä tämän maailman taakseni, Ness ei kestäisi, hän murtuisi ja palaisi samaan tilaan kuin ensikertaa tavatessamme…
Tuskastuneena potkaisin jalkaani seinään ja murahdin. Maailma painui päin hellvettiä vain siksi, että siinä piti olla vielä sellaisia ihmisiä, jotka tekivät mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Vedin jalkani takaisin koukkuun ja hätkähdin tuntiessani reittäni vasten jotain. Kova muutaman sentin mittainen kappale housuntaskussa… Ponkaisin pystyyn ja vedin linkkuveitseni esille voitonriemuisena. Istuin veitsi kädessäni toiselle sängyistä miettimään, laskelmoimaan mahdollisuuksiani.
Olisi liian suuri riski yrittää avata ovi vielä. Enhän minä tiennyt lainkaan, mikä aika päivästä oli ja mitä ulkopuolella oli meneillään. Pitäisi odottaa vielä, arvioida aikaa ja yrittää sitten päästä ulos aiheuttamatta hälyä. Jos se ylipäätään olisi mahdollista… Ness oli pakko etsiä, mutta miten? En edes tiennyt olinpaikkaani, olisi tolkuttoman vaikeaa yrittää löytää joku täältä. Mutta pakko minun oli yrittää, muuten en tarvitsisi veistä kuin uhkaillakseni säälittävällä tavalla, kun joku tulisi tänne hakemaan minua.

Kohta työnsin veitsen takaisin taskuuni ja pudottauduin maahan istumaan. Hetken lattiaa tuijotettuani kaivoinkin linkkarin takaisin ja vedin sen auki, aloin piirtää pieniä viivoja kiveen. Raapiva ääni tuntui korvissani inhottavasti, mutta kestin sen hammasta purren. Hennot viivat piirtyivät hitaasti mustaan kiveen, niitä tuskin erotti, ellei katsonut niitä oikeassa kulmassa valoon nähden, mutta se ei minua hidastanut. Jatkoin kaivertamista kieli keskellä suuta tarkkana, sydämeni hakatessa rintakehässä ahdistuneena. Minun oli pakko tehdä tämä, jos kaikki menisikin pieleen, halusin jättää tähän maailmaan vielä viimeiset sanat. Vaikkei Tom niitä välttämättä koskaan lukisikaan, minun oli pakko. En voinut muutakaan.
En tiennyt, kuinka kauan aikaani järjettömältä vaikuttavaan puuhaani käytin. Lopulta kuitenkin taittelin veitsen taas kokoon ja kumarruin lähemmäs lattiaa silmät kirvellen. Tom oli poissa ja minä yksin, kumpikin yksin. Ilman toista, ja ainoa, mitä minä saatoin tehdä, oli kirjoittaa kiveen viimeinen viesti, jota veljeni ei koskaan edes lukisi. Minä olin liian heikko, ajattelin räpytellessä silmiäni estääkseni kyyneleet. Tom oli vahvempi, hän kestäisi, niin kestäisin minäkin viimeiseen hetkeeni asti.
“Yöhön ilman sinua, sinun vuoksesi”, kuiskasin ja käänsin selkäni tekstille, jonka olin kirjoittanut. Veli selviäisi ilman minua, hän auttaisi Vanessan pois. Ja se oli nyt tärkeintä.

Jokin piti pientä ääntä ovella. Säpsähdin jaloilleni ja hiivin oven taa, pääni sitä vasten. Hiljaista kolinaa, varovaista, ja epävarmaa. Laskeuduin polvilleni lattialle painaen kummankin kämmeneni ovea vasten myös, en antaisi kenenkään päästä sisään. Kuuntelin henkeäni pidättäen ääntä, se tuntui hermostuttavalta ja sai minut tuntemaan oloni nurkkaan ahdistetuksi eläimeksi. Ei pakoreittejä, nyt oli viimeinen mahdollisuuteni pistää vastaan ja paeta…
“Bill? Nessie? Jos te ootte siellä, vastatkaa mulle nyt.”
“TOM?!”  parahdin ja läimäisin käden suulleni. Kuulin veljeni naurahtavan vaimeasti, hänen äänestään kuului helpotus ja minusta tuntui, että siihen sekoittui suruakin. Kaipuuta tai vastaavaa…
“Bill, ei äänenmurrosta enää. Mä autan teiät ulos, pitää vaan keksiä jotakin millä mä tuhoon tän lukon”, Tom mutisi ja kuulin hänen näpertävän lukkoa jollain. Käteni vapisi, kun työnsin sen taskuuni ja nappasin linkkuveitsen esille, taittelin sitä auki ja työnsin yhden sen pienistä veitsistä lukkoon.
“Koita heikentää lukkoo jollakin, mulla on linkkari”, sopersin ja puristin vapaan nyrkkini kokoon. Minua hermostutti, vapisin kauttaaltani onnesta ja helpotuksesta pystymättä ajattelemaan järkevästi. Bill, nyt rauhoitut. Pidä mieli tyhjänä ja keskity tiirikoimaan, käskin itseäni vetäen syvään henkeä. Tom tekisi kaikkensa ulkopuolella, mutta minulla oli siihen paremmat mahdollisuudet täällä. Mutta aika kävi vähiin…

“Tom, kuuntele mua”, ähkäisin äkkiä ja keskeytin työskentelyni. Odotin hetken hiljaa Tomin vastausta.
“Mitä ny?” hän kysyi, kuulin hätäännyksen hänen äänestään. “Ootko sä kunnossa?”
“Oon, ei mulla mitään hätää oo, mut Ness. Se ei ole mun kanssa täällä, se vietiin pois”, selitin hätäisenä ja työnsin linkkarin terää vähän syvemmälle lukkoon kuullen heikon rasahduksen. Tom koitti ulkopuolelta avata ovea, turhaan.
“Sun täytyy mennä ettimään se. Mä selviän täältä kyllä itsekin ulos nyt, mä pystyn siihen”, lupasin huultani purren. Se ei ollut varmaa… Mutta Nessien tähden se oli tehtävä. En voinut riskeerata häntä vaatimalla Tomia auttamaan minut pois ensin.
“Mä en jätä sua”, Tom ärähti matalalla äänellä. Huokaisin hiljaa ja läimäisin itseäni kämmenellä otsaan tukahduttaen ärtymykseni, Tomin oli pakko tajuta.
“Nessillä ei oo kaikki kunnossa. Sen lapsella on jotain hätänä, siks se vietiin jo pois mun luota”, selostin nopeasti. Rukoilin Tomin ymmärtävän, hänen oli pakko tajuta asia nyt.
“Bill, lopeta. Mä en lähde tästä ennen ku mä voin olla varma siitä että sä pääset pois”, Tom murahti minulle. Hänen äänestään kuului selkeästi ärtymys, tajusin onnistuneeni jo osittain. Hän tiesi minun olevan oikeassa, enää vain muutama sana ja hän lähtisi etsimään Vanessaa.
“Mä selviän kyllä. Oon mä selvinny aina ennenki”, vastasin vakuuttelevana. Hätäännys alkoi ottaa minussa valtaa, adrenaliini pääsi virtaamaan suonissani. Kiepautin veistä lukossa saaden sen kräsähtämään, vedin ovenkahvaa sisäänpäin kaikella voimallani. Ovi lukko tuntui jo antavan vähän periksi, ei paljoa, mutta sen verran, että tiesin työni tuottavan tulosta.

“Bill, mä en voi…”
“Sä teet nyt just niinku mä sanon. Ness ei kestä tätä, se oli paniikissa kun meiät erotettiin. Se ei saa tehdä itelleen mitään, sun on pakko estää se”, vaadin itku kurkussa. Tom ei vastannut mitään, odotin sanojeni vaikutusta.
“Bill, sä sitten lupaat selvitä. Mä palaan Nessien kanssa tähän, sä et saa lähtee sieltä mihinkään. Sä pysyt siellä vaikka mikä olis, sä avaat sen lukon ja odotat Nessiä. Kun se tulee, sä lähdet vetämään ja vauhdilla. Mä tulen perässä”, Tom sanoi murtuneen kuuloisena. Kuuntelin hänen ääntään ääntäkään päästämättä, meillä ei koskaan ollut ollut tällaista hetkeä. Kummallekin näin vaikeata hetkeä…
“Mä odotan. Mä hajotan lukon ja odotan teitä”, sanoin painottaen sanaa “teitä”. Ilman veljeäni minä en tästä rakennuksesta lähtisi, en suostuisi jättämään häntä taakseni.
“Bill kuule. Mä haluan vaan sanoa -”
“Sä et sano mitään, sanojen aika tulee myöhemmin. Nyt on tekojen aika”, sopersin ja nyyhkäisin hiljaa. Minä saatoin arvella, mitä veljeni halusi sanoa, mutten halunnut kuulla sitä. En halunnut kuulla, hän aikoi sanoa sanottavansa sen varalta, ettemme enää kohtaisi. Me kohtaisimme, me emme joutuisi eroon. Minä en antaisi sen tapahtua.

“Bill, anna mun -”
“Tom nyt vïttu alat mennä!” huudahdin ja painoin otsani ovea vasten. Aika kävi koko ajan vähiin, kuka tietäisi mitä Vanessalla olisi mielessään tälläkin hetkellä. Kuka tietäisi miten vaikeaa hänellä olisi…
“Mä rakastan sua. Ja mä odotan sua sitten”, Tom lausui vakavana oven takaa ennen kuin ehdin estääkään.
“Mee”, nyyhkytin hiljaa. Kuuntelin hiljaa paikoillani muutamien sekuntien ajan, kuulin kankaan kahisevan hiljaa ja parin askeleen osuvan varovasti lattiaan. Tom meni… Jätti minut yksin. Pieni kyynel karkasi poskelleni, pakotin itseni nousemaan. Tom palaisi. Hän toisi Nessien ja minun piti olla silloin vapaa. Jatkoin vihasta ja kaipauksesta täristen lukon tuhoamista, pakottaen itseni uskomaan, etteivät nuo olleet viimeiset kuulemani sanat ainoalta ja maailman parhaalta veljeltäni.

LUKU 44.

VANESSA

Seisoin pienessä huoneessa hiljaa. Tuijotin edessäni olevaa oloa huultani pelokkaana purren. Minusta ei ollut tähän. Minä en pystyisi. En vain voisi. Minä en halunnut, en tahtonut, en voinut… Puristin kaunista valkoisista liljoista ja ruusuista koostuvaa kukkakimppua kämmenelläni itkun partaalla. Tämä ei tulisi onnistumaan, nyyhkytin pääni sisällä silittäen hennosti sormenpäilläni valkoista satiinia. Sormeni nousivat korvalliselleni, pyyhkäisin vapisten hiuksiani. Kaikki oli mennyt päin hellvettiä, tässä seisoin enää minä yksin odottamassa tuomion kellojen soittoa ja ikuisen kidutuksen alkua.

“Vanessa”, käskevä, asiallisen sävyinen ääni lausui rauhallisesti. Kulmani kurtistuivat, ei. Ei kukaan saanut kutsua minua, en ollut valmis…
“Hän herää kyllä, on jo valveilla”, toinen ääni, naisääni, sanoi. Kulmani kurtistuivat entisestään, mitä oli meneillään? En ymmärtänyt. En edes tiennyt, halusinko ymmärtää.
“Eugen haluaa tavata hänet. Päästänkö hänet sisään?”
Sydämeni jätti lyönnin välistä.
Kaikkien niiden viikkojen jälkeen, kaikkien koettelemusteni ja kärsimysteni jälkeen. Epätoivoisten itsemurhayritysten jälkeen, suunnattomien ahdistuskohtauksien ja surunpuuskienkin jälkeen tämä. Vielä Billin kuolemankin jälkeen… Ei. Ei häntä.
Käteni pusertuivat epätoivoisina patjaan ja painauduin sitä vasten. Mieluummin palaan hääpäivääni kuin jään tänne… Mieluummin palaan sinne metsään tappamaan itseni kuin näkemään taas hänen kasvonsa. Mieluummin kuolen kuin annan hänen tulla vähääkään lähemmäs minun lastani.

Pakotin silmäni auki ja tuijotin hetken valkoista kattoa ylläni sokaistuen sen kirkkaiden lamppujen valosta silmänräpäykseksi. Saatuani näkökykyni takaisin vääntäydyin istualleni käsien tarttuessa minuun, ei väkivaltaisesti, mutta päättäväisesti. Riuhtaisin itseni irti ja katsoin miestä, joka minusta piti kiinni. En tunnistanut häntä, hän oli joku minulle täysin uusi tyyppi. Vihertävät silmät ja vaaleat hiukset, pieni parta ja viikset. Ei hajuakaan hänen henkilöllisyydestään.
“Älä”, mies käski topakasti ja painoi minua takaisin patjaa vasten. Purin huultani ja irrotin hänen otteensa, ponkaisin jaloilleni. Vaatteeni olivat edelleen samat kuin saapuessani Billin kanssa tänne, eikä minua yllätyksekseni oltu laitettu kiinni minkäänlaisiin laitteisiin. Kenenkään vielä tajuamatta mitään kunnolla säntäsin ensimmäisen näkemäni oven luokse ja riuhtaisin sen auki, säntäsin käytävään tuntien varpaideni alla vain viileän muovimaton ja sen hennot saumat. Juoksin eteenpäin, kauemmas ja kauemmas, kääntyen jokaisesta vastaantulevasta kulmasta päättömästi jompaankumpaan suuntaan. Kunhan vain pääsisin pois, kaikki olisi kunnossa. Vauhtini ei ollut kovinkaan kummoinen, oikea jalkani ei kestänyt kunnolla painoa, mutta pakotin kivun pois mielestäni ja jatkoin eteenpäin. En suostuisi luovuttamaan, en suostuisi hidastamaan, en lopettaisi ennen kuin kuolema itse minua estäisi.

Käännyin kulmasta oikealle, kuulin takanani huutoja. Askelia, lisää huutoa. Joku halusi minut takaisin. Hän halusi minut takaisin. Mutta minä en halunnut, ajattelin kyynelten valuessa kasvoilleni. Käännyin taas oikealle ja melkein törmäsin kaappiin, joka tuli vastaan. Henkäisin happea keuhkoihini ja säntäsin takaisin, suoraan eteenpäin vastakkaiseen suuntaan. Seuraavasta käänteestä taas vasemmalle, oikealle, suoraan käytävää pitkin, rukoillen ettei kukaan tulisi vastaan…
“Hei, seis!” kuulin oikealta. Vilkaisin sinne hädissäni ja säntäsin vasemmalle, pakoon näkemääni miestä. Hänen kasvoissaan oli jotain tuttua, muttei liian. Kuulin hänen askeleensa takaani jatkaessani eteenpäin kyyneleet silmissäni. Tässä oli pelissä lapseni elämä, Billin henki… Jos pääsisin pakoon, voisin vaihtaa itseni häneen ja tappaa itseni heti sen jälkeen, pelastaa lapseni kidutukselta.
Ääniä alkoi kuulua kaikkialta. Kaikkialla oli ihmisiä, jotka halusivat estää minua. Minä yksin kaikkia niitä vastaan, ajattelin tuskaisena jatkaessani toivotonta juoksuani. Vanha kissa ja hiiri -leikki, jossa hiiri on auttamattomasti pulassa. Kissa on liian vahva, se on isompi, se on tappava, siltä ei voi paeta. Minä olin vain pieni voimaton hiiri, joka kohta tuupertuisi heikkoutensa takia. Karl oli kissa, voimakas ja armoton, ja hänellä oli apua. Sitä, mitä minä epätoivoisesti tarvitsin, mutten tulisi koskaan saamaan.

Jokin tarttui kyynärvarteeni ja kiskaisi minut sivuun. Avasin suuni kiljuakseni, mutta jokin painui huuliani vasten estäen ääntäkään pääsemästä ulos. Minut kiskottiin sivuun, näin hätäännykseltäni vain välähdyksiä kattolampuista ja pimeyteen kätkeytyvistä hyllyistä, ennen kuin tajusin päätyneeni pieneen pimeään tilaan puristettuna jotakin vasten. Jotakuta, joku puristi minua takaapäin itseään vasten estäen minua liikkumasta. Minun teki mieli purra, lyödä ja potkia, mutta hillitsin itseni. Kaikki oli täällä hiljaista, ulkopuolelta kuuluva melu meni ohi… Missä minä olin?
“Ness, oo kiltti ja pysy hiljaa, ne ei oo kuuroja”, kuulin hätäisen kuiskauksen. Henkeni tuntui salpautuvan, sydämeni tuntui räjähtävän vielä kiivaampaan lyöntitahtiin ja silmissäni tuntui sumenevan hetkellisesti. Mahdotonta… Ei voinut olla.
Hetken hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen kädet ympärilläni höllensivät otettaan, antoivat minun lysähtää veltoksi. Makasin hetken liikkumatta aloillani haukkoen happea keuhkoihini ja estäen kyyneleitä tulvahtamasta esiin, minä en ollut enää yksin. Käsivarret ympärilläni ja kuiskaus korvaani eivät voineet olla unta, en suvainnut niiden olevan unta. Mutta ei tämä voinut olla tottakaan… Ei se ollut mahdollista.
“Älä sano mitään, jos et oo todellinen”, nyyhkäisin hiljaa ja painoin kämmenet silmilleni. Kuulin heikon naurahduksen ja kädet käänsivät minut ympäri, pääni painettiin varovasti olkaa vasten.
“Kai mä tottelisin tota käskyä, jos en vaan olis todellinen.” Sormet tarttuivat varovasti oikeaan käteeni ja nostivat sen pois kasvoiltani. Näin vähän omia kasvojani ylempänä tummat silmät ja kapeat kasvot, huulilla kareilevan hieman vinon hymyn. Vasen käteni liukui itsestään pois kasvoiltani ja kiedoin välittömästi kädet miehen kaulan ympärille kyynelten tulvahtaessa esteettömästi silmiini. Korvaani kuului pieni naurahdus ja käsivarret kietoutuivat ympärilleni rohkaisevina, valmiina kantamaan minut pois täältä turvaan.
Turvaan. Ajatus rohkaisi minua, sai hymyn nousemaan huulilleni. Minulla oli mahdollisuus.

LUKU 45.

TOM

Puristin Vanessaa rintaani vasten helpotuksen täyttäessä mieleni. Olin löytänyt tytön, hän oli kirjaimellisesti juossut luokseni. Täysin kunnossa, tai ehkei ihan, järkyttyneenä ja uupuneena, mutta hengissä, samannäköisenä kuin hän oli ollut viimeksi nähdessämme. Olin tehnyt sen, mitä Bill oli minulta vaatinut, olin saanut työni tehtyä. Nyt minun pitäisi enää saada Ness vietyä veljeni luo ja saatava kumpikin heistä ulos. Tässä hälyssä se kyllä tulisi olemaan hankalampaa, mutta minä en sallinut itselleni epäonnistumista.
“Nessie, rauhottusikko sä jo vähitellen?” kysyin hetken kuluttua ja löysensin tytön otetta kaulastani varovasti. Ness vetäytyi hitaasti kauemmas minusta, katsoen minua koko ajan tarkasti. Ihan kuin hän olisi tosissaan pitänyt minua valheellisena, ajatellut etten voinut olla tässä oikeasti. Hymyilin mahdollisimman rennosti ja kiedoin käteni tytön vyötärölle, vedin hänet vähän lähemmäs.
“Mä oon tässä ihan oikeesti. Sun ei tarvii pelätä enää niitä, mä ja Bill pidetään sut turvassa”, lupasin hymyillen. Ness hätkähti ja katsoi minua järkyttyneenä, uusien kyynelten näyttäessä tulvahtavan hänen silmiinsä.
“Bill… Onko Bill… Bill?” hän änkytti hiljaa. Hymähdin hiljaa ja pyyhin kyynelvanoja hänen kasvoiltaan pois sormenpäilläni, tytön tuijottaessa silmiini jännittyneenä.
“Kunnossa, se on jumissa lukkojen takana, mutta saa sen oven tiirikoitua auki”, kerroin nopeasti tuntien painon jysähtävän rintaani. Jos saisi… Oliko hän edes ymmärtänyt, mitä olin tarkoittanut sanoessani rakastavani häntä? Oliko hän ymmärtänyt, että olin luvannut odottaa häntä minne ikinä menisinkään… Turpa kiinni jätkä, se ovi aukeaa ja kumpikaan ei lähde toisen luota.

“Meiän pitää mennä hakemaan se”, Ness sanoi päättäväisenä ja kompuroi jaloilleen. Nousin hänen perässään pitäen hänen kädestään kiinni, vetäen häntä varovasti taemmas. Vanessa katsoi minua kummastuneena kulmat hienoisessa kurtussa.
“Anna mä menen ensin. Tästä on jonkin verran matkaa sinne, ja mä en usko sun tietävän reittiä”, sanoin hiljaa. Ness nyökkäsi ja päästi minut edelleen, pujahti taakseni peremmälle komeroon. Hän kietoi sormensa toisen käteni sormien lomaan tiukasti, tehden selväksi ettei halunnut kädenvartta kauemmas minusta.
“Sano jos alkaa tuntua oudolta”, pyysin vielä ja painoin kämmeneni varovasti ovenkahvalle varmistettuani, ettei ulkoa kuulunut ääniä. Astuin varovasti ulos komerosta pitäen Nessien tarkasti takanani, ettei häntä nähtäisi missään vaiheessa. Jos minut huomattaisiin, pitäisin huolen siitä, että hän pysyisi salassa ja saisi mahdollisuuden päästä pakoon.
Katsoin pikaisesti käytävän kumpaankin päähän ja vedin Nessien perässäni ulos. Lähdin kävelemään rivakkaa vauhtia Nessietä rinnallani taluttaen mustakivistä lattiaa eteenpäin, kuulostellen jatkuvasti ympäriltä kuuluvia ääniä. Jostakin vähän kauempaa kuului hälinää, joku karjui toiselle jotakin ïdioottimâisesta toiminnasta ja tyhmyydestä, ja sen kuuleminen sai Nessien vapisemaan heikosti. Katsoin häntä kysyvänä ja vedin vähän lähemmäs itseäni, hän näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.
“Mikä on?” kysyin kuiskaten ja vein tytön oikealle vievään käytävään. Ness värähti ja puristi tahattomasti kynsiään kämmeneeni.
“Se on Karl”, hän sopersi ja nyyhkäisi. Kiedoin käteni hänen hartialleen ja johdatin hänet seuraavasta käännöksestä taas oikealle, kauemmas huudoista. Ja lähemmäs veljeäni.

Käytävät olivat kummallisen vaitonaisia. Nessien ilmeisesti epäiltiin juosseen johonkin muuhun parkkihallin osaan, kukaan ei tainnut odottaa hänen olevan edelleen samassa kuudennessa kerroksessa. Manasin rakennuksen korkeutta mielessäni, koska meidän olisi mahdotonta päästä pois ulkokautta, ellemme saisi apua. Samassa kännykkäni muistui mieleeni, kaivoin sen nopeasti esille housujeni taskusta. Ness tuijotti minua hämmentyneenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui selkeästi hänen tajutessaan aikeeni.
“Mun ei tarvitse ku vastata yhteen puheluun”, mutisin vaimeasti virnistäen. “Ota sä tää ja paina vihreetä luuria välittömästi ku joku soittaa. Anna puhelun olla päällä muutama sekunti ja sammuta se, sen pitäis riittää mun paikallistamiseen”, ohjeistin katsellen jatkuvasti ympärilleni. Ness nyökäytti päätään ja otti kännykkäni kämmeneensä, alkoi tarkkailla sen tummaa näyttöä pysyen samalla tarkasti tahdissani.
“Nyt”, Ness sihahti parin minuutin kuluttua ja painoi vihreää luuria. Hän nosti kännykän korvalleen ja hymähti kuulemalleen. “Tulkaa hakemaan”, hän myhähti hiljaa ja katkaisi yhteyden. Hän ojensi kännykän takaisin minulle ja tungin sen taskuuni, kuullen samalla jonkin kolahtavan takanamme. Samanaikaisesti me kaksi käänsi katseemme käytävän toiseen päähän, ja ennen kuin Ness ehti sanaakaan sanomaan, koppasin hänet käsivarsilleni ja ponkaisin juoksuun livahtaen seuraavasta kulmasta vasemmalle karkuun. Ness painoi kasvonsa olkaani vasten vapisten pelosta, minä puristin häntä varoen tiukemmin itseäni vasten. Hänellä ei ollut pelkoon syytä, en halunnut hänellä olevan. Hän ei ollut yksin, kuten aina aiemmin.

Hetken kuluttua olin taas samassa käytävässä kuin reilut puoli tuntia sitten. Juoksin hissien ohi käytävän päähän hengästyneenä, Nessie nosti varovasti päätään ja kohtasi katseeni. Väläytin hänelle hymyn ja laskin varoen maahan.
“Bill on täällä”, sanoin hiljaa. Ness nyökkäsi vaitonaisena, huultaan purren ja lysähti lattialle seinää vasten istumaan raukeana. Kyykistyin hänen viereensä vakavana, hän alkoi olla liian heikossa kunnossa. Väsynyt ja uupunut, hän ei ollut saanut minkäänlaisia ravinteita tunteihin. Hän ei jaksaisi enää kauaa. Ojensin sormenpääni hänen poskelleen ja sipaisin sekaisia punaisia suortuvia sivuun.
“Ootko sä kunnossa?” toistin jo aikaisemmin Billiltä kysyneeni kysymyksen. Ness naurahti alakuloisesti ja pyöritteli silmiään.
“Väsyttää. Pyörryttää. Tekee mieli purskahtaa itkuun ja itkeä seuraavat kolme viikkoa kaikesta. Mut kyl mä oon kunnossa, mun täytyy vaan levätä hetki”, hän tokaisi ja sulki silmänsä huokaisten. Kohta hän kuitenkin jo avasi ne ja katsoi minua vakavana vihreäloisteisilla silmillään hymyillen vaisusti toisella suupielellään.
“Mee nyt hakemaan Bill, että mä saan nähdä sen. Mä oon jo liian kauan ajatellut sen olevan mennyttä”, Vanessa hymähti jotenkin valjuna. Tuijotin häntä hetken hämmentyneenä tullen lopulta siihen tulokseen, että liika stressi oli uuvuttanut hänet jo sille tasolle, ettei hän tainnut edes tajuta puheitaan. Nousin varoen seisomaan ja astelin nopeasti käytävän päähän sen oven eteen, joka enää erotti minut veljestäni. Pudottauduin polvilleni sen eteen ja tuijotin puuta hetken koittaen rauhoittua, minun pitäisi tehdä kaikkeni, jotta olisin se vahvempi. Vaikka oloni alkoi tuntua liian heikolta…
“Bill?” kysyin varovasti ja painoin kämmeneni oven puuta vasten. Ovi lennähti auki sisäänpäin ja ennen kuin ehdin liikahtaakaan, Bill oli kyykistynyt eteeni ja heittäytynyt kaulaani kiinni. Puristin veljen tiukemmin itseäni vasten ja painoin kasvoni hänen hartiaansa tukahduttaen kyyneleet, minun piti olla vahva. Bill oli tässä, me olimme yhdessä.

LUKU 46.

VANESSA

Raotin silmiäni ja hymyilin heikosti. Kaksoset olivat kumpikin polvillaan oven edessä, Bill painanut kasvonsa veljensä hartiaan ja Tom samaten. Kumpikin oli hengissä ja yhdessä… Minä en ollut tappanut Billiä. Mikä helpotus.
Painoin ohimoni seinään ja suljin taas silmäni. Tunsin oloni täysin voimattomaksi. Väsyneeksi ja loppuun kulutetuksi. Olin tehnyt kaikkeni ja tässä tulos. Kaulitzit saattaisivat päästä ulos ongelmitta, jos vain aiheuttaisin tarpeeksi hälyä. Mutta miten aiheuttaisin sellaista näin voimattomana… Ja he eivät jättäisi minua.
“Ness?”
“Hereillä”, mumisin vaimeasti ja pakotin silmäni auki. Kaksoset olivat kumpikin kumartuneet eteeni, Tom kietoi käsiään ympärilleni ja nosti minut ylös. Painauduin velttona vasten hänen olkaansa ja etsin katseellani Billin, hymyilin hänelle valjuna.
“Sä selvisit”, myhähdin hiljaa. Bill naurahti ja pyyhkäisi taas kasvoilleni valahtaneet hiukset pois, vilkaisten veljeensä vaivihkaa. Arvelin heidän keskustelevan siten jotain, Bill kai kysyi Tomilta jotain. Ainakin tämä kohautti olkiaan ja tiukensi otettaan minusta, kätkin kasvoni hänen paitansa kankaaseen ja keskityin pitämään mieleni hereillä. Uupumus oli saamassa otetta, enkä minä voinut antaa itselleni vielä lupaa menettää tajuntaani. En ennen kuin olisimme ulkona.
“Tän käytävän päähän ja vasemmalla olevasta ovesta sisään, siinä on porraskuilu”, Tom sanoi vaimealla äänellä ja lähti kävelemään. Kuuntelin ympäriltä kuuluvia ääniä pysytellen itse hiljaa, keskittyen täysin viimeisen ympäristöä kunnolla tarkkailevan aistini hyödyntämiseen. Pojilla oli täysi työ pitää katse ympäristössä, minun oli parempi kuunnella.
Kohta kuulin lukon loksahtavan vaimeasti ja saranoiden liikkuvan melkein ääneti. Hiljaisuus tuntui ahtautuvan pienempään tilaan ja Tomin vauhti hidastui huomattavasti, hänen nosti minua vähän ylemmäs ja kannatteli kehoani tukevammin. Kuuntelin kenkien kevyttä askelta metalliportaissa, tiheitä hiljaisia henkäyksiä, painostavaa hiljaisuuden ylläpitämistä. Varovaisuus oli melkein käsin kosketeltavaa, saatoin tuntea Tomin voimakkaasti sykkivissä suonissa syöksähtelevän jännityksen tunteen. Minusta alkoi tuntua syylliseltä, en voinut tehdä mitään oikeasti hyödyllistä auttaakseni muita. Olin vain taakka, ilman minua he olisivat jo ulkona…

“Tom”, ynisin hetken kuluttua ja pakottauduin taas avaamaan silmäni. Ruskeat silmät tuijottivat minua hämmentyneinä, huolestuneina, ja Bill pysähtyi edellämme. Pudistin päätäni ja viitoin häntä jatkamaan, mutta hän otti vain pari epävarmaa askelta alemmas portaissa pysähtyen sitten niille sijoilleen.
“Mikä ny? Sattuuko jonnekin?” Tom kysyi vakavana ja vilkaisi veljeensä. Bill nousi ylemmäs portaissa ja ojensi kätensä otsalleni, kokeili sen lämpöä kulmat kurtussa. Tuhahdin ja liikautin pääni pois hänen kämmenensä alta, Tom puristi minua vaistomaisesti tiukemmin.
“Jos jotain sattuu… Jos joku tulee vastaan tai jotain… Jätätte mut”, mumisin tauottaen puhettani, en löytänyt sanoja ja kieleni tuntui turvonneelta. Ihan kuin menettäisin otteen itsestäni uupumuksen tunteen kasvaessa. Karmiva tunne.
“Ness, lopeta”, Bill tuhahti ja lähti taas pari askelta alemmas. Tom asteli hänen perässään varoen entistä tarkemmin päästämästä minusta irti, hän teki selväksi, ettei jättäisi minua missään vaiheessa.
“Mun on pakko… Mä en halua tapattaa teistä kumpaakaan”, nyyhkytin vaimeasti ja päästin itsepäisen kyyneleen karkaaman silmäkulmastani. En voinut muutakaan, olin liian sekaisin, missään ei ollut järkeä, halusin pois… Oloni tuntui sanoinkuvaamattoman heikolta ja väsyneeltä, en pystynyt käsittämään enää ympäristöäni. Halusin vain pois täältä.
“Shh, Ness, me ollaan ihan just ulkona”, Tom suhahti ja painoi sormenpäänsä tiukemmin selkääni ja reisiini. Pysyin hiljaa ja kätkin kasvoni hiuksiini, pakotin itseni pysymään vaiti. Yksikin ääni ja saattaisin tuhota kaiken, estää kaksosia pääsemästä ulos.

“Ness, avaa silmät, me ollaan ulkona”, kuulin Billin supattavan vain pienen hetken kuluttua. Tai ainakin se tuntui pieneltä, en ollut varma… Käänsin vaivalloisesti päätäni ja katsoin ympärilleni. Hämärää, taivas oli pilvessä ja tuuli iski kylmänä kehoani vasten, tiedostin sen vasta nyt. Puristin Tomin paitaa tiukemmin ja haukoin henkeäni kylmästä, halusin nukahtaa tähän, mutta tiesin paleltuvani jos sen tekisin. Ainakin minusta olisi vähemmän apua nukkuvana.
“Missä me ollaan?” kysyin väsyneenä koittaen hahmottaa ympäristössä jotain tuttua. Tom harppoi eteenpäin Bill vierellään, minä katsoin kumpaakin hämmentyneenä odottaen.
“Versailles’ssa”, Tom vastasi saaden Billin vilkaisemaan ympärilleen kummastuneena.
“Ai. Mä aattelin et meiät olis tuotu jonneki vähän vähemmän historialliseen paikkaan, tai kauemmas Pariisista”, hän sanoi. Tom naurahti.
“Sä oisit halunnu jonneki Lilleen tai Lyoniin vai?” Bill vilkaisi veljeään virnistäen ja kohautti olkiaan.
“Bordeauxiin. Se olis ollu siistiä, vaikkei me oltaisi millään ehitty sinne siinä ajassa mikä me tänne ajettiin niien äijien kanssa.”
Kuuntelin poikien keskustelua hymyillen, se rentoutti. Heidän välillään kaikki oli kunnossa, minä en ollut tuhonnut heidän välejään millään tavoin. Suljin taas silmäni ja puristin itseäni käsilläni, yritin saada veren kiertämään ja pitämään kehon lämpimämpänä. Ei ilma varsinaisesti kylmä ollut, viileä, mutta minä olin liian heikossa kunnossa kestääkseni sen.

“Voi phaska”, kuulin Billin manaavan ja räväytin silmäni auki. Tom ponkaisi hölkkään puristaen minua itseään vasten ja Bill juoksi vierellämme, kurotti toista kättään minua kohti valmiina koppaamaan minut, jos hänen veljensä ote kirpoaisi. Käänsin päätäni ja kurotin kaulaani Tomin käden yli, koitin erottaa rakennuksen takanamme. Pieni sivuovi oli avautunut ja sieltä juoksi pihalle neljä miestä, jotka säntäsivät suorin tein peräämme. Vavahdin ja olin painamassa kasvoni Tomin T-paidan hihaan, kun sain päähäni, että minusta olisi enemmän hyötyä, jos pystyisin varoittamaan muita takaa-ajajien tehdessä jotakin.
“Bill, vedä Ness sinne, mä tuun heti perässä”, Tom sanoi hätäisesti ja tuuppasi minut maata vasten. Henkäisin tuntiessani kylmän ruohon selkääni vasten, mutten ehtinyt sitä paljoa tuntea, kun Bill veti minut pystyyn ja tuki itseään vasten. Tom tuli sanojensa mukaan perässä, kun Bill jo puoliksi raahasi, puoliksi talutti minua puiden lomassa minun yrittäessä avuttomasti ottaa askelia itse. Kohta Bill kuitenkin nosti minut syliinsä ja painauduin hänen rintakehäänsä vasten tiukasti, kurkkien miehen olan yli Tomia. Hän juoksi perässämme katsoen hermostuneelta vaikuttaen vähän väliä peräänsä, minä purin huultani rikki huolestuneena. Jos me emme kaikki selviäisi tästä, minä olisin vastuussa…
“Bill, taakse!” Tom huusi puiden harventuessa. Käänsin kasvoni ja näin edessämme mustan auton, suuren maasturin. Veljelleen kuuliaisena Bill juoksi sen takaoven luokse ja laski minut maahan, painoi minua itseään vasten estäen minua kaatumasta, kun Tom hapuili avaimet käsiinsä ja avasi auton ovet. Bill paukautti oven auki ja tuuppasi minut sisään, kömmin nopeasti peremmälle penkille päästäen Billin viereeni. Moottori jyrähti käyntiin ja painauduin voimattomana penkkiä vasten kyyneliä pidätellen, minun teki vain mieli itkeä. Kai minä olin liian uupunut ja järkyttynyt kaikesta, niin etteivät henkiset muurini enää pitäneet vaan murtuivat. Bill huomasi oloni ja nosti minut syliinsä, halasi tiukasti ja kuivasi kyyneliäni sanomatta mitään. Minusta tuntui, että hänkin oli samassa tilassa kuin minä, hän vain hallitsi itsensä paremmin.

“Oottekste kumpikin kunnossa?” Tom kysyi ääni täristen etupenkiltä. Bill katsahti minuun ja minä nyökäytin päätäni, tuskin huomattavasti.
“Ollaan me, Ness vaan on ihan poikki”, Bill sanoi vaimeasti ja kääntyi takaisin puoleeni, nosti kasvojani leuasta varovasti pidellen. “Sut pitää saada hoitoon. Mut tällä kertaa me ei jätetä sua hetkeksikään yksin”, hän lupasi. Minä nyökkäsin taas ja suljin silmäni, painoin kasvot Billin paitaa vasten. Sydämen edelleen kiihtynyt syke tuntui kaikuvan korvassani, en ollut varma, tuliko ääni ainoastaan Billin sydämestä vai myös omastani. Bill oli jo rauhallinen, ei hänen sydämensä yksin voinut tuollaista ääntä pitää. Minä tässä enemmän paniikissa edelleen olin, ja tulisin varmaan olemaan vielä päiväkausia, ennen kuin pystyisin kävelemään tärisemättä tai olemaan missään huoneessa minuuttia kauempaa yksin.
“Mä oon pahoillani”, sanoin hiljaa saatuani äänen viimein taas kulkemaan. Bill katsoi minua vakavana ja nosti taas kasvojani, katsoi silmiini tiukkana.
“Älä höpötä. Sun ei pidä olla mistään pahoillas, ei tää ollut sun vika. Ja me ollaan kaikki hengissä ja tässä yhdessä”, hän sanoi. Purin huultani ja tunsin pienen verinoron valuvan ikenilleni, painoin kielen huultani vasten estäen verta valumasta enempää. Minun vikani tämä oli kaikesta huolimatta, riippumatta siitä, mitä Bill ja Tom sanoisivat. Minä olin syypää.
“Bill, ota toi”, Tom sanoi ja heitti penkille viereemme jotakin. Bill kurkotti sen käteensä minun katsellessani, kännykkä. Vilkaisin Tomin suuntaan hämmentyneenä.
“Soita vaikka Georgille ja kerro et me ollaan kunnossa”, Tom sanoi. “Samalla ne saa selvän tiedon siitä missä me ollaan.”
Bill nyökkäsi ja näppäili sormillaan Georgin numeron näkyviin. Hän nosti kännykän korvalleen ja käänsi katseensa taas minuun, silitteli hiuksiani peukalollaan ja hymyili hiukan. Sen näkeminen rentoutti minua, sai oloni hiukan vapautuneemmaksi.

“No terve vaan”, Bill naurahti hetken kuluttua. Katsoin häntä uteliaana, halusin tietää, miten meidän kolmen katoamiseen oltiin reagoitu.
“Rauhotu ny vähän, ei sulle voi selittää mitään jos sä et oo hiljaa ees hetkee… Me ollaan kaikki kolme kunnossa ja ajetaan - Öh, Tom, minne sä ajat?”
“Pariisiin koitan päästä”, Tom vastasi etupenkiltä. Minun huulilleni nousi voimaton hymynpoikanen, vaikkei sille edes kunnolla ollut syytä.
“Niin, Pariisiin koitetaan ajaa. Meitä kait ajetaan takaa, et ois ihan kiva saada tänne joku auttamaan… Vanessaa, sama äijä taas. Ei tässä mitään hirveitä oo vielä tapahtunut, Ness pitäis vaan saada hoitoon… En mä tiedä, se on vähän siinä ja siinä… Mä katon mitä täi tapahtuu. Soitan taas jos tulee jotain, koittaa ny sit jäljittää meidät. Musta maasturi, kai se tunnistaa…”
Bill puhui vielä jonkin aikaa minun vain tuijottaessa hänen leukaansa ääneti. Uni alkoi painaa minua taas ja huomasin sormieni tärisevän hieman, jos nostin niitä polveltani. Arvelin, että yrittäessäni liikkua tärisisin vain koko ajan, joten annoin itseni maata velttona Billiä vasten.

Kohta Bill laski kännykän pois kädestään ja laski kämmenselkänsä otsalleni. Sain enää hädin tuskin pidettyä silmiäni auki ja äänet tuntuivat etäisiltä. Minun teki vain mieli nukahtaa ja nukkua päiväkausia, saada lepoa jaksaakseni taas.
“Sulla taitaa olla kuumetta”, Bill sanoi huolestuneelta kuulostaen. Tuhahdin hiljaa ja käperryin tiukemmin hänen syliinsä, painoin kasvot hänen olkaansa vasten. En jaksanut edes vastata hänelle, väsymys otti vallan.
“Mut nuku vaan, me viedään sut hoitoon heti kun päästään Pariisiin”, Bill lupasi ja kietoi kätensä ympärilleni. Nyökkäsin pienesti ja raotin silmiäni, näin ikkunasta ohi ajavat autot ja pienet puualueet. Silmäluomet painuivat takaisin kiinni, nukahdin uupuneena viimein turvassa.

LUKU 47.

BILL

Löhösin nojatuolissa jalat ristissä hiuksiani sormilla haroen. Olin herännyt muutamia minuutteja sitten, enkä sen jälkeen enää saanut millään unta. Silmäluomet eivät vain enää suostuneet menemään kiinni, minun oli ollut pakko nousta sängystä ja jaloitella hieman. Lopulta olin istahtanut tähän tuijottelemaan suuresta ikkunasta ulos ja kertaamaan kaikkea tapahtunutta.
Vanessan nukahdettua syliini ei ollut mennyt varttituntia pidempään, kun letka meille niin tuttuja autoja oli ajanut moottorit ulvoen vastaan ja pysäyttäneet meidät. Muutaman ärtyneen huudon jälkeen Tom oli saanut turvamiehet ja mukaan lähteneen Georgin hiljennettyä ja porukka oli jaettu kahtia. Tom oli hypännyt toiseen porukkaan ja lähtenyt heidän kanssaan takaisin sinne, mistä olimme juuri paenneet, jotta Karl ja hänen porukkansa saataisiin Ranskan poliisin avulla kiinni. Minut ja Ness oli siirretty toiseen autoon ja olimme ajaneet takaisin Pariisiin, missä minun vaatimuksistani johtuen olimme päässeet suoraan hotellillemme, jonne oli kutsuttu kaksi lääkäriä katsomaan Nessietä ja arvioimaan, miten vakava hänen tilansa oli. Minä olin pakottautunut pysyttelemään hereillä koko sen ajan, kun lääkärit tutkivat nukkuvan Nessien suljettujen ovien takana, koska olin halunnut tietää välittömästi hänen tilansa. Lääkärit olivat lopulta tulleet ja kertoneet tilan olevan vakaa, kipujen johtuneen hyvin suurella todennäköisyydellä liiasta stressistä ja huonosta ravitsemisesta. He olivat pyytäneet meitä tarkkailemaan Nessien käytöstä ja syömistä entistä tarkemmin, lapsen kunto riippuisi täysin siitä.

Nyt minä vain odottelin, milloin Tom palaisi kaupunkiin. Kello oli vasta kahdeksan aamulla, mutta toivoin hänen palaavan riittävän ajoissa. Olin järjestellyt asioita heti tänne saavuttuamme niin, että keikkaamme ei lopulta peruttukaan, tai ei ainakaan vielä oltu peruttu. Nyt sen järjestäminen riippui ainoastaan siitä, missä vaiheessa Tom palaisi tänne, ja missä kunnossa hän palaisi. Jos hän olisi liian uuvuksissa, en suostuisi nousemaan lavalle vaikka hän itse sitä tahtoisi, halusin olla varma siitä, että hän kestäisi päälle tunnin esiintymisen lavalla.
Lisäksi pitäisi pitää huoli siitä, että Nessielle olisi kunnolliset oleskelutilat keikkapaikalla. Häntä en missään nimessä suostuisi jättämään tänne, ja Gustav ja Georgkin olivat asiassa samalla kannalla kanssani. Emme jättäisi häntä missään vaiheessa yksin, hänellä olisi koko ajan joku luonaan. Ja takahuoneessa olisi varmasti tarpeeksi turvahenkilöstöä, joka pitäisi huolen hänen turvallisuudestaan meidän ollessa lavalla.

Ovi kolahti hiljaa auki ja kuulin hiljaisen haukotuksen. Ponkaisin pystyyn tuolilta ja käännyin ympäri, näin veljeni seisomassa oven edessä virnistellen. Säntäsin hänen luokseen ja kiedoin kädet hänen kaulaansa, hän teki saman minulle. Halasimme toisiamme pienen hetken, sanomatta mitään, minä en ainakaan saanut mitään sanaa suustani ulos. Tuntui samalta kuin eilen, kun Tom palasi Nessien kanssa luokseni. En ollut yksinkertaisesti saanut sanaakaan sanottua, olin ollut uskomattoman onnellinen. Odotus yksin oli tuntunut kidutukselta, ovi oli lopulta auennut aivan liian helposti ja sen jälkeen minun oli todella pitänyt taistella itseäni vastaan, jotten olisi lähtenyt juoksemaan rakennusta ympäri yrittäessäni löytää toiset. En halunnut päästää Tomia enää pois luotani, en enää koskaan halunnut käskeä häntä menemään ja jättämään minut. En enää koskaan halunnut kuulla hänen sanovan rakastavansa minua, jos hän sen jälkeen joutuisi lähtemään luotani pois.
“Bill, miten Ness voi?” Tom kysyi, kun lopulta vetäydyin hieman kauemmas ja katsoin häntä. Hän näytti uupuneelta, mutta oli ilmeisesti nukkunut jonkin aikaa. Passittaisin hänet nyt vain uudestaan nukkumaan, muutaman tunnin kuluttua hän voisi olla keikkakunnossa, jos hyvin kävisi.
“Hyvin, meiän täytyy vaan tarkkailla sitä”, vastasin. Tom nyökkäsi ja yskäisi hiljaa, katsoin häntä kulmat kurtussa. En uteliaisuudestani huolimatta voinut häiritä häntä nyt ainoallakaan kysymyksellä, minun piti vain saada hänet lepäämään. Kiedoin toisen käden veljen harteille ja pyöräytin hänet ympäri, takaisin ovea kohti. Tom naurahti ja laski kämmenensä omalleni, katsahti minuun huvittuneena.
“Susta näkee ainakin helposti mitä sä haluat mun tekevän”, hän sanoi. Minä tuhahdin, mutta hymy nousi minunkin huulilleni.
“Joo. Mä en ole vielä käskenyt perua keikkaa, mutta se riippuu nyt sun kunnostas. Jos sä oot muutaman tunnin unien jälkeen edelleen tossa kunnossa, se perutaan”, sanoin tiukkana. Tom murahti ja katsoi minua vähän tympääntyneen oloisena.
“Bill, sitä ei peruta. Ihan sama, vaikka mä oisin siellä lavalla yks käsi irti ja toinen kipsissä ja jalka telineessä, se pidetään.”
“No pidä huoli ettet sä oo tossa kunnossa”, sanoin jääräpäisesti ja avasin veljelleni hänen huoneensa oven. Tom pudisti päätään ja nauroi katsoen minua.
“Pidä sä kuule huoli siitä, että et peru keikkaa mun kunnon takia.” Olin väittämässä vastaan, mutta Tom sulki oven ja minä en höllämielisenä voinut mennä enää häiritsemään häntä. Hänen piti saada nukuttua, hänen oli pakko levätä.

“Bill?”
Käännähdin kannoillani ympäri ja katsoin Vanessaa, joka seisoi hieman hölmistyneen, juuri heränneen näköisenä ovensa edessä seinään nojaten toppi ja lököttävät housut yllään. Olin parilla askeleella hänen vieressään ja otin hänestä kiinni, hän ei näyttänyt edelleenkään olevan täysissä voimissaan. Hymyn hän kuitenkin sai huulilleen nostettua, ja uskaltautui nauraa helähtämäänkin vienosti.
“Ei mulla mitään hätää, mä halusin vaan tietää mikä sun olos on”, tyttö sanoi. Minä pyörittelin silmiäni ja talutin Nessien takaisin huoneeseensa, suoraan sängynlaidalle istumaan.
“Älä nyt mun olon takia nouse sieltä sängystä, sun täytyy olla tarkkana ittes kanssa nyt”, hössötin ja istuin Nessien viereen sängylle. Tyttö näytti hitusen närkästyneeltä ja katsoi minua pää hiukan kallellaan.
“Mitä ne lääkärit sano? Mä heräsin yhessä vaiheessa, mä en vaan jaksanut sanoa niille mitään ja mä pelästyin”, hän sanoi. Katsoin häntä säälivänä, hän näytti pelokkaalta vain muistellessaankin sitä. Oli varmasti pelottavaa herätä ja huomata kahden ventovieraan tutkivan itseään.
“En mä sitä pelkää”, Ness tokaisi äkkiä, katsottuaan minua hetken. Katsoin häntä kummastuneena kulmiani kurtistaen. “Mä pelkään sitä, mitä ne sano tästä.” Tyttö kietoi kätensä vyötäisilleen ja katsoi minua avuttoman oloisena, hammasta purren. Nyökkäsin käsitettyäni asian ja kiedoin toisen käden Nessien harteille lohduttavana.
“Sä stressasit liikaa ja se vaikutti lapseen. Sit sä et oo syönyt kunnolla, sun pitää kiinnittää huomiota siihen. Muuten sillä pitäisi kaiken olla kunnossa, kummallakin teistä”, selitin. Ness nyökkäsi vaitonaisena, katsellen varpaitaan. Kohta hän nosti katseensa ja veti jalat koukkuun itseään vasten.
“Onhan Tom jo täällä?” hän kysyi katsoen minua tiukkana. Nyökkäsin pystymättä estämään pienen hymyn nousemista huulilleni taas, ja Ness huokaisi ilmeisen helpottuneena. Hän katsoi minua hetken ja painautui sitten peitolle makaamaan. Katsoin häntä hiljaa odottaen, että hän sanoisi jotain, mutta kohta nousin ylös ja päätin jättää tytön jatkamaan uniaan.

“Bill, älä mee pois”, Ness pyysi hätäisen kuuloisena. Käännyin ympäri ja istuin takaisin sängylle, vedin jalat ristiin sen päälle ja kumarruin tyttöä kohti. Hän katsoi minua anovana vihreillä silmillään ja ojensi kätensä omaani kohti, tarttui siihen hennosti.
“Mua pelottaa. Viimeks kun mut vietiin pois sun luota, mä olin varma siitä et sä kuolisit”, hän sanoi hiljaa, silitellen sormiani varovasti. Ojensin toista kättäni ja sipaisin punaiset suortuvat pois hänen kasvoiltaan, purren samalla huultani ja miettien, mitä vastata.
“Mutta mä en kuollut. Oon edelleen tässä ja me ollaan kaikki kunnossa”, sanoin lopulta. Ness hymyili väkinäisesti, katsoen minua kuitenkin vakavana. Katsoin takaisin tyynnyttelevänä, hän ei saisi ottaa stressiä tai paineita mistään ajattelemalla, että oli aiheuttanut tämän kaiken.
“Mites se tän illan keikka?” Nessie kysyi hetken kuluttua, antoi katseensa rauhoittua hieman. Kohautin olkiani miettiväisenä.
“Se riippuu Tomin kunnosta. Mä en anna sen nousta lavalle, jos se on väsynyt”, vastasin, joutuen heti katumaan sanojani. Ness katsoi minua anteeksipyytävänä, pitäen itseään syyllisenä veljeni kuntoon. Kiepautin kädet tytön ympärille ja nostin hänet istumaan, otin hänen kasvonsa käsieni väliin ja katsoin häntä tiukasti silmiin.
“Ness, ei ei ole sun vika. Ei ole sun vika, että Karlilla on susta pakkomielle. Ei oo sun vika, että sut siepattiin sieltä sairaalasta. Ja kaikki on nyt hyvin, kukaan ei enää saa vahingoitettua sua, Karl saadaan kiinni ja tuomitaan vapaudenriistosta”, sanoin tiukkana. Nessie tuijotti silmiini sanomatta mitään, tärisi hiukan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet itseäni vasten, halasin tiukasti. Tyttö vaikutti kiitolliselta eleestäni ja kietoi omat kätensä vyötäröni ympärille, painoi kasvonsa olkaani vasten.
“Se kaikki on nyt ohi”, kuiskasin hiljaa. “Sä oot turvassa ja me pidetään susta huoli. Kukaan ei enää tee sulle pahaa”, lupasin. Ness ynähti hiljaa, muttei sanonut mitään. Uskoin, että hän luotti sanoihini, vaikka olikin edelleen pelkonsa takia epävarma tulevaisuudestaan. Hänen elämänsä järjestyisi, olin varma siitä.

LUKU 48.

VANESSA

“Jaksatko sä nyt ihan varmasti olla täällä sen aikaa? Me ei voida paljoa täällä olla, korkeintaan käydään pikkusen kääntymässä”, Tom huolehti istuen viereeni. Nyökäytin päätäni ja hymyilin hiukan epävarmasti, vedin jalat itseäni vasten. Mieleeni välähti ajatus, että samaa liikettä en pian saisikaan enää yhtä helposti tehtyä. Ja synnytykseen oli vielä niin kauan aikaa…
“Enköhän mä selviä”, sanoin ajatuksissani. Tom katsoi minua kummastuneena ja tarttui käteeni. Nostin katseen polvistani hänen kasvoihinsa hämilläni.
“Mitä?” kysyin kulmiani kurtistaen.
“Miks sä näytät tolta? Niinku miettisit jotakin taas liikaa”, hän selvensi. Naurahdin hiljaa ja kiedoin vapaan käteni polvieni ympäri.
“Mietin vaan, että vähän ajan kuluttua tää asento alkaa olla vähän hankalampi”, hymähdin. Tom naurahti ja pyöräytti huulikoruaan, katsoin sitä kulmat kurtussa. Ällöä.
“Saattaa ollakin”, mies sanoi hymyillen ja nousi seisomaan. Bill asteli vessasta ulos viimeisen päälle laitettuna, hän oli viettänyt muutamia minuutteja tekemässä viime hetken korjauksia meikkiinsä ja hiuksiinsa. Katsoin häntä hymyillen, hiukset oli nostettu pystyyn melkoisella määrällä geeliä ja lakkaa, siltä se ainakin vaikutti. Silmien ympärillä mustat rajaukset olivat tarkat ja ajan kanssa piirretyt, minulla ei olisi riittänyt kärsivällisyys tuohon.
“Mitä ny?” Bill kysyi huomatessaan katseeni. Minä pudistin päätäni ja hymyilin hieman.
“Ei mitään”, vastasin. Bill kohautti olkiaan ja venytti käsiään. Minä käperryin sohvalle mukavampaan asentoon. Olin levännyt koko päivän, maannut sängylläni ja jutellut toisille. Syönyt siinä välillä niin, että minusta tuntui, etten söisi tänään enää yhtään mitään. Tiesin, että lapsen takia minun olisi syötävä kunnolla, mutta sellainen syöminen tuntui silti pahalta… Olisi ihan mukava olla jonkin näköinen siinä vaiheessa, kun vartalossa ei olisi ketään ylimääräistä sisässä.

Kuuntelin salin puolelta kuuluvaa huutoa. Fanit huusivat siellä odotuksen valloittamina, avasivat ääniään ja kuuluivat vähän virittelevän yhteislauluakin… Naurahdin hiukan, he antoivat kaikkensa saadakseen pojat lavalle. Minä en todellakaan halunnut olla se, joka heitä pidättelisi.
“Kauanko te nyt meinaatte täällä vielä viivytellä? Nehän odottaa jo ihan hulluina”, sanoin. Bill tuhahti jotakin ja Georg, joka juuri istui vastapäiselle tuolille, hymähti leveästi hymyillen.
“Ollaan vaan täsmällisiä, muutaman minuutin päästä mennään”, hän sanoi. Nyökäytin päätäni ja laskin jalat sohvalta lattialle, nousin seisomaan. Georg katsoi minua mietteliäänä ja Tom, joka oli astellut huoneen toiselle puolelle, näytti olevan valmis säntäämään luokseni heti, jos vähänkään horjahtaisin.
“Hei, en mä noin huonossa kunnossa ole”, tuhahdin ja astelin muutamalla askeleella Billin viereen, suoristin hänen yllään olevan takin olkasaumoja. Bill katsoi minua peilin kautta ja naurahti.
“Enköhän mä ton ois voinu itekin tehdä”, hän sanoi. Pudistin päätäni ja hymyilin.
“Mies ei huomaa tollasta pientä yksityiskohtaa”, myhähdin. Vaikka kyseessä olikin Bill.

Muutaman minuutin kuluttua pojat astelivat lavalle. Kului vain pieni hetki, sitten kuulin koko salin räjähtävän huutoihin. Kuuntelin niitä pieni hymy huulillani ja kävelin peilin eteen, katsoin hetken kasvojani. Tuntui uskomattomalta. Minä, Vanessa Engel, tällaisessa paikassa. Tokio Hotelin pitäessä keikkaa Pariisissa, minä olin takahuoneessa odottamassa keikan loppua… Vau. Meni aika lailla yli.
Katsoin kuvajaistani peilistä hieman tarkemmin. Ei siitä kauaakaan ollut, kun oli peiliin katsoessani nähnyt pelokkaan, hiljaisen ja murheen murtaman tytön, jolla ei ollut minkäänlaisia siipiä elämään. Olin ollut yksinäinen, hylätty, vainoharhainen ja kaavaillut ties mitä typeryyksiä. Nyt peilistä katsoi joku ihan eri ihminen. Nainen. Ei enää tyttö, minusta oli kasvanut nainen. Olin kokenut sellaista, mitä minun ei koskaan olisi pitänyt kokea, mutta niiden kokemusten ansiosta minä olin nyt tämä nainen. Minusta tulisi onnellinen, aidosti onnellinen, minun ei enää tarvitsisi pelätä.
Totta kai minä edelleen pelkäsin. Pelkäsin, että Karl pystyisikin puhumaan itsensä vapaaksi. Pelkäsin, että Ranskan poliisi, joka nyt piti häntä hallussaan, ei saisikaan kasaan tarpeeksi todisteita passittaakseen miehen vankilaan. Jos hän jäisi vapaalle, minä en enää muuta voisikaan kuin pelätä. Hän kostaisi, hän kostaisi joko suoraan minulle tai välikappaletta käyttäen. Värähdin ajatellessani sitä, olisi raukkamaista, mutta ehdottomasti tehokkaampaa kostaa välikappaleelle minun sijastani.
Lisäksi minulla oli lapseni, jonka puolesta pelätä. Viime kuukaudet olivat olleet niin rankkoja, ettei ollut takuita siitä, että sisälläni kasvava ihminen oli selvinnyt ongelmitta. Synnytyksessäkin voisi tulla ongelmia, ja voisi edelleen tulla ongelmia, jotka eivät riippuneet meistä kummastakaan. Saatoin vain toivoa, että me kumpikin selviäisimme vahingotta.

Kun katsoin vartaloani peilistä, muutoksia ei ollut vielä selvästi huomattavissa. Raskaus ei vielä näkynyt. Vielä se tulisi näkymään, ja siinä vaiheessa itsetuntoni saattaisi hiukan horjua, ulkonäkö oli ollut minulle aina arka asia. Uskoin kuitenkin kestäväni sen ajattelemalla sitä upeaa hetkeä, kun viimein saisin pidellä lasta sylissäni ja katsoa hänen kasvojaan. Ehkä näkisin myös vastauksen siihen, kenen lapsi oli, mutta… Minä kestäisin sen. Ei ollut lapsen vika, että hän oli saanut alkunsa sellaisissa olosuhteissa.
Vartalostani saattoi kuitenkin nähdä muita asioita. Olin rennompi. En enää näyttänyt siltä, että olin joka hetki valmis lähtemään juoksuun tai että olin käpertymäisilläni kokoon maahan. Seisoin suorempana, itsevarmempana. En vielä lähellekään sellaisena, kun olin ollut ennen vanhempieni kuolemaa, mutta parannusta oli tapahtunut. Ja tulisi vielä tapahtumaan.

Siirryin hiljaa lähemmäs lavalle vievää pientä käytävää. Ovi oli kiinni, jotteivät äänet tulisi tänne niin voimakkaina, mutta ne kuuluivat silti selvästi. Billin laulu kuului kirkkaana, musiikki voimakkaana sen rinnalla. Täydentämässä toisiaan. Hymyilin vähän ja tunsin samalla huojennusta sisälläni. Pojat olivat turvassa tuolla. Siellä oli liikaa ihmisiä, jotta heitä olisi voitu vahingoittaa mitenkään. Toki siellä voisi joku olla, mutta… Yh, kamala ajatuskin. Pudistin sen pois mielestäni ja istuin sohvalle, oikaisin itseni ja laitoin kädet niskan taa. Tässä melussa ei voinut nukahtaa, mutta saatoin silti lepuuttaa mieltäni. Minuahan oli kielletty ottamasta stressiä mistään, ja uskoin onnistuvani siinä, jos kunnolla yrittäisin. Ei se loppujen lopuksi niin vaikeaa ollut, minun piti vain luottaa siihen, että kaikki oli kunnossa. Ja kaikkihan oli, minulla ei ollut mitään hätää täällä ollessani. Meillä kellään ei ollut hätää, siitä pidettiin huoli.

***

“Väsyttääkö sua?” Bill kysyi noustessamme autosta hotellin edessä. Nyökäytin päätäni ja naurahdin hiljaa.
“Joo, vaikka mä melkein nukuinkin jo siellä sohvalla. En kyllä kunnolla, te piditte siitä huolen.”
“Anteeks vaan se meluaminen, oli vähän hankalaa olla hiljempaa”, Tom virnisti ja piteli meille muille ovea auki, kun astuimme sisään. Aulan läpi oli vain lyhyt matka hisseille, mutta minä en pahemmin ottanut sitä merkille. Minua väsytti uskomattoman paljon suhteutettuna siihen, miten olin tänään jo nukkunut, ja minun piti nipistää itseäni varovasti pysyäkseni pystyssä.
Onneksi hissimatka oli lyhyt ja pojat hoitivat puhumisen, minun ei tarvinnut sanoa ainuttakaan sanaa koko matkan aikana. Kuljin heidän kanssaan huoneeseemme kuin sumussa ja vasta sinne päästyämme ryhdistäydyin hitusen ja sanoin pojille hyvätyöt, sulkeuduin omaan huoneeseeni uupuneena.
Heitin olallani roikkuneen laukun lattialle ja napitin huopatakkini auki. Laitoin sen naulakkoon ja laahustin sängynlaidalle, istuin siihen ja huokaisin. Minun teki yksinkertaisesti mieli nukahtaa tähän suoraan, ottamatta mitään pois yltäni, käpertyä vain peiton alle nukkumaan. Kampesin itseni kuitenkin seisomaan, vaihdoin farkut ja neuleen vajaahihaiseen paitaan ja verkkareihin ja kävin vessassa huuhtomassa kasvoni ja pesemässä hampaani. Vielä sänkyyn kömpiessäni selvittelin hiuksiani auki Billin letittämältä monimutkaiselta tuntuvalta neliosaiselta letiltä. Hetken kuluttua käperryin kuitenkin peiton alle sammuttaen valot ja vaipuen saman tien syvään uneen, tietäen olevani turvassa.

LUKU 49.

TOM

“Oothan sä varma? Sun ei tarvitse olla siellä yksin, jos sä et halua”, Bill kysyi vielä varmistukseksi hermostuneena Vanessaa katsoen. Minä seisoin vieressä liki lamaantuneena, pystyen vain vaivoin hillitsemään tärinäni. Oli järjetöntä jännittää tällä tavoin, mutta kun näki Nessien siinä sängyllä makaamassa itkuisen näköisenä ja kuuli käytävän päästä pienen lapsen hentoa itkua jonkun synnyttäjän tuskanparahduksien seassa, oli liki mahdotonta olla rauhallinen. Mitä ihmettä minä tekisin, jos joskus seisoisinkin tässä samassa paikassa ja kyseessä olisi oman lapseni syntymä?
“Kyllä mä pärjään, ei tässä mitään”, Ness sanoi koittaen vaikuttaa rohkealta, mutta näin hänen silmistään, kuinka häntä pelotti. Tapa, jolla hän vielä puristi meidän käsiämme, tapa, jolla hän katsoi meitä kahta, se kertoi kaiken. Hän ei ollut kuukausiin pelännyt tällä tavoin, ja häntä kammotti joutua ovien taakse synnytyssaliin yksin.
“Sali vapautuu hetkessä”, ilmoitti Billin taakse ilmestynyt kätilö, nelikymppinen nainen. Katsoin häntä hetken vakavana, hän näytti varmalta ja siltä, että tämä oli todellakin hänelle rutiinia. Nessie katsoi naista kiitolliselta vaikuttaen ja käänsi silmänsä minuun ja veljeeni.
“Jos jokin menee vikaan -”
“Lopeta, mikään ei mene vikaan”, sanoin tiukkana ja puristin naisen kättä. Nessie naurahti ja katsoi minua hymyillen, vihreät silmät tuikkien. Sydänalassa tuntui kouristava puserrus, kun ajattelin, että tämä tosiaan saattaisi olla viimeinen kerta, kun katsoin noita silmiä. Jos jokin tosiaan menisi vikaan…
“Mä pyydän teiltä yhen asian. Mä pyysin teitä jo lapsen kummeiksi, oottehan te edelleen halukkaita?” Ness kysyi. Bill ja minä nyökäytimme päitämme yhtäaikaisesti, se oli lyöty lukkoon jo viikkoja sitten. Meistä kumpikin halusi olla Nessien ja lapsen elämässä mukana koko ajan, vaikka me emme koko aikaa voisikaan yhdessä olla, emme olleet nytkään voineet olla. Keikat sun muut veivät meidän aikaamme koko ajan, mutta me emme olleet vielä valmiita luopumaan siitä kaikesta. Ja Ness oli ankarasti kieltänyt meitä luopumasta mistään hänen takiaan.

“Valmiita ollaan”, sama nelikymppinen kätilö tuli ovien takaa käytävään ja hymyili Nessielle rohkaisevasti. Hän veti syvään henkeä ja nyökkäsi, kun kätilö tuli luoksemme ja tarttui sängyn kaiteisiin, lähti työntämään niitä salia kohti. Minä ja veljeni tulimme vierellä, me tulisimme niin pitkälle kuin mahdollista, eikä Ness vielä ollut irrottanut otettaan.
“Pidätte huolen mun lapsesta”, Ness sanoi äkkiä, päästäen samalla otteensa irti. Minä ja Bill pysähdyimme kuin seinään ehtimättä sanomaan mitään, ovet avautuivat ja kätilö työnsi sängyn sisään meidän ehtimättä tehdä mitään. Bill puri huultaan ja katsoi minua avuttoman oloisena, huolestuneisuus paistoi hänen ruskeista silmistään. Minä nielaisin hermostuneena, taas oli isoveljen paikka täytettävänä.
“Kyllä se selviää”, sanoin ontosti. “Ei siinä satu mitään pahaa, ja nehän sanoi kohdunsuun olevan jo kunnolla auki… Se lapsi syntyy pian.” Bill ei varmasti saanut sanoistani yhtään mitään irti, ne kuulostivat omissa korvissanikin niin voimattomilta ja ponnettomilta. Turhilta. Yhtä uskomattomilta kuin se, miten nopeasti aika oli mennyt. Yli puoli vuotta sitten me olimme vasta tavanneet Vanessan, ja nyt oltiin tässä, seisottiin sairaalan käytävällä hermostuneina. Aika kului liian nopeasti.

“Tom, meidän pitäis kait siirtyä tonne”, Bill sanoi hetken kuluttua ja viittasi kädellään käytävän toiseen päähän, missä oli penkkejä odotusta varten. Nyökäytin päätäni ja lähdin veljeni vierellä laahustamaan toiseen päähän käytävää, yrittäen sulkea korvani ääniltä, joita kantautui ympäriltämme.
Minulla oli ontto olo. Jos kaikki nyt päättyisi tähän, jos Nessie ei selviäisi synnytyksestä, mitä me oikein tekisimme? Minulle ja Billille Nessiestä oli tullut kuin sisko, sellainen mitä meillä ei aiemmin ollut ollut. Hänen lapsensa olisi meille kuin siskon lapsi, siitä ei olisi epäilystäkään. Me ottaisimme sen hoitaaksemme, jos pahasti kävisi, minä en ainakaan voisi jättää Nessien lasta kellekään muulle, eikä varmasti Billkään.
Mutta ei se olisi sama. Lapsi muistuttaisi Nessiestä aina, enkä tiennyt, olisiko se hyvä vai huono asia. Se voisi olla liian raskasta kestää. Ja meillä oli uramme. Miten me sovittaisimme keikkailun ja matkustamisen sekaan pienen lapsen, joka tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa? Äidistä ja Nessiestä oli viime kuukausina tullut todella läheiset, ja äiti todella tuntui pitävän Vanessaa kuin omana lapsenaan, mutta paljonko hän voisi auttaa pahimman tullen?
Kaikki alkoi olla liian sekaisin, pelottavaa ja uutta. Liian uutta, kun tätä ei ollut kokenut koskaan aiemmin, ei tiennyt mitä tehdä nyt. Tavallaan olin huojentunut siitä, etten ollut tässä tulevan isän asemassa, en voisi edes kuvitella, mitä minä tekisin, jos synnyttämässä olisikin oman lapsen äiti. Kamala edes ajatella sitä.
Vilkaisin silmäkulmastani Billiä. Hän näytti vähintäänkin yhtä hämmentyneeltä ja pelokkaalta kuin minä tunsin olevani. Se teki kaikesta vielä pahempaa, minä en halunnut veljeni kärsivän tästä. Mutta en osannut tehdä mitään auttaakseni häntä, minusta ei ollut auttamaan tässä kunnossa. Ei tämä vielä tuntunut niin pahalta kuin viime vuonna, kun jouduin jättämään hänet suljetun oven taa vailla mitään varmuutta uudesta tapaamisesta, mutta lähellä alkoi jo pikkuhiljaa olla.
Me kumpikin olimme kahdenkeskeisessä maailmassa samojen pelkojen ja ajatusten kanssa. Kärsimässä samasta tunteesta, samasta ahdistuksesta. Vain me kaksi, ilman mitään tietoa siitä, millaiseen todellisuuteen täältä palaisimme ja kuinka kauan kestäisi, ennen kuin pääsisimme palaamaan siihen todellisuuteen. Jokainen huuto, jokainen säälittävän heikko ja pieni parkaisu toi sitä hetkeä lähemmäksi, mutta en voinut olla varma, mikä olisi lopputulos.

“Mä meen kävelemään”, sanoin ja nousin penkiltä. Bill nyökäytti päätään apaattisena ja jäi tuijottamaan lattiaa jalkojensa alla, minä katsoin häntä säälivänä. Billillä oli erilaiset tavat hallita ahdistustaan ja pelkoaan, enkä minä aina ollut niistä perillä. Minun kohdallani tuntui aina olevan parempi vaihtoehto lähteä kävelemään ja selvittelemään päätään.
Astelin käytävää pitkin kädet taskuihin tungettuina ja katselin vaaleille seinille ripustettuja tauluja. Koitin koko ajan olla valppaana, jotta muut käytävää käyttävät pääsisivät tarpeen vaatiessa menemään nopeasti ohi, oli syy sitten mikä tahansa. Kiireellinen synnyttäjä, hädissään oleva tuleva isä, apuun hälytetty lääkäri tai kätilö, sairaalapappi… Ihan kuka tahansa ja mistä syystä hyvänsä, minun piti olla olematta tiellä missään vaiheessa.
Mitenköhän omat vanhempani olivat toimineet yli kaksikymmentä vuotta sitten? Mitä he olivat tunteneet, kun äiti oli kiireellä tuotu sairaalaan, oliko isä tuntenut samaa pelkoa kuin minä nyt, menettämisen ja epätietoisuuden pelkoa? Oliko äiti sanonut hänelle jotakin samantapaista kuin Ness meille, oliko äiti pyytänyt isää huolehtimaan meistä vaikka mikä tulisi? Äiti oli ollut vielä nuorempi kuin Nessie, mitä hän oli ajatellut maatessaan sängyllä valmiina synnyttämään? Oliko hän jo valmistellut meille nimiä, oliko hän pelännyt meille sattuvan jotakin? Oliko hän miettinyt, mitä kaikkea jättäisi jälkeensä, jos pahasti kävisi? Liikaa kysymyksiä, ja minulla ei koskaan riittäisi rahkeet kysyä niistä yhtäkään. Vaikka mikä olisi, minä en pystyisi kysymään niitä. Ja saattoihan olla, että kaikki kysymykset, jotka isää koskivat, saisivat vastaukset omista tuntemuksistani tällä hetkellä.

Nostin katseeni ja vilkaisin seinällä olevaa kelloa. Se näytti jo yhdeksää, me olimme olleet täällä useamman tunnin. Yhdestä asti. Ness oli puolenpäivän aikaan saanut ensimmäiset supistukset, ja me olimme Billin kanssa tuoneet hänet välittömästi tänne. Oli pelottavaa olla ihan rauhassa kotonaan, pienen jännityksen leijaillessa ilmassa, ja sitten yhtäkkiä kuulla toisen kertovan, että aika oli tullut. Olimme koko alkuviikon olleet jatkuvasti lähtövalmiudessa Nessien viimeisimmän tutkimuksen jälkeen, siellä oltiin todettu synnytyksen olevan ihan lähellä ja laskettu aikakin oli umpeutunut jo maanantaina, nyt oli torstai. Tavallinen maaliskuinen päivä ja tänään se tapahtuisi. Aika todellakin kiisi käsittämätöntä vauhtia, sen mukana ei tahtonut pysyä millään tavalla.
Pysähdyin ikkunan ääreen ja katsoin haukotellen ulos. Taivaalla oli harmaita pilviä ja aurinko oli jo painunut mailleen niiden takana, niin ainakin ounastelin. Ihmisiä ei kaduilla näkynyt kuin muutama, parkkipaikalla hiukan enemmän. Jossakin ambulanssin pillit soivat, jotakuta tuotiin kiireellä tänne. Oliko se joku epäonninen autoilija, joka oli ajanut ulos tieltä, kuten Billille oli käynyt muutama kuukausi takaperin? Sitäkään iltaa en unohtaisi koko elämäni aikana, olin ollut liki paniikissa jo silloinkin. Se oli yksi pelottavimpia muistoja, joita minulla oli, niitä hetkiä, kun olin tosissani pelännyt menettäväni, tai jo menettäneeni, veljeni.

Ravistin ajatukset pois mielestäni kiireesti. Billille ei ollut sattunut sinä iltana mitään, hän oli vain pelästynyt ja ajanut sen jälkeen pitkän aikaa turhankin varovaisesti. Kaikki oli kunnossa, hän oli täällä hermoilemassa samalla lailla kuin minäkin. Me kumpikin olimme nyt vaaravyöhykkeen ulkopuolella, Ness lapsensa kanssa oli pahemmassa asiassa. Meidän kahden täytyi nyt vain odottaa ja yrittää pysyä rauhallisina, luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin ja pääsisimme täältä pian kaikki neljä yhdessä pois. Nimenomaan neljä, kolme olisi liian vajaa luku. Ja kaksi oli pahin mahdollinen luku, mitä tässä tilanteessa saattoi tulla.
Lähdin kävelemään takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Billin luo, lähemmäs kaikkia niitä ääniä, jotka saivat minut tuntemaan oloni huonoksi ja nurkkaan ahdistetuksi. Pelkäämään ja tuntemaan itseni avuttomaksi, kykenemättömäksi tekemään mitään auttaakseni. Kaikki Nessien luona olevat tekivät kaikkensa auttaakseen häntä ja saadakseen hänet ja lapsen elossa ulos salista. Minun täytyisi nyt tehdä kaikkeni pysyäkseni itse järjissä ja pitääkseni veljeni pelottomana, saadakseni hänet uskomaan siihen, että kaikki oli hyvin ja tulisi päättymään hyvin. Vaikka itse pelkäsinkin muuta, minun tuli olla rohkea ja uskoa. Samalla tavoin kuin Ness, oli näyttänyt uskovan tämän kaiken päättyvän onnellisesti ja hyvin kaikesta pelostaan huolimatta.

Bill oli noussut seisomaan ja nojasi seinään hermostuneen näköisenä. Katsoin häntä myötätuntoisena lähestyessäni ja keräsin itseäni kokoon. Minun kuului nyt olla tukena, näyttää veljelle, että uskoin parempaan ja siihen, että tämä loppuisi hyvin. Pelko kouri rintaani ja uhkasi saada minut tärisemään, mutta pakotin sen pysymään piilossa. Minulla olisi aikaa pelätä joskus toiste, muttei nyt.
“Onko mitään kuulunut?” kysyin varovasti seisahtuessani Billin viereen. Hän katsoi minua päätään pudistaen ja näytti sitten muuttavan mieltään.
“Tai on, on kuulunut… Mutta ei mitään kuitenkaan”, hän sanoi. Nyökkäsin pienesti, ymmärsin mitä hän sanoi. Hän oli kuullut Nessien… Mutta siinähän se kaikki sitten olikin, siitä ei voinut vielä sanoa mitään varmaa.
“Mä ajattelin äitiä ja isää”, Bill tokaisi hetken kuluttua ja tunki kädet taskuihinsa estääkseen sormiaan vapisemasta, kuten olin niiden äsken nähnyt vapisevan. Katsoin häntä hetken ja nyökkäsin taas.
“Mäkin. Nyt sen vasta tajuaa kuinka pelottavaa tää on. Ei sitä muuten vois ymmärtää”, sanoin vaimeasti. Bill puri huultaan ja vaihto painoa oikealta jalalta vasemmalle.
“Nii. Mutta tavallaan mä koen tän mieluummin näin.” Katsoin veljeäni kysyvänä, ymmärtämättä tällä kertaa hänen sanojensa tarkoitusta kunnolla.
“Siis niin, ettei mun tarvitse pelätä oman lapsen ja vaimon puolesta. Se olis pahempaa… Ehkä. Musta on parempi, että mä koen tän nyt, niin että mä osaan olla sitten, kun tää tilanne tulee uudelleen eteen, niinku se varmaan tulee joskus. Kaukana tulevaisuudessa”, Bill selitti. Nyökkäsin, ymmärsin miksi Bill tunsi niin. Hänelle tämä tilanne oli tavallaan realistisempi kuin minulle. Hänelle tämä todennäköisemmin eteen tulisi. Minulla se veisi todennäköisesti kauemmin aikaa, se olisi jotakin, mitä minä en vielä ollut valmis ottamaan elämääni. En olisi, mutta pakon edessä ottaisin. Kuten nyt, jos jotain sattuisi, minä ottaisin sen vastaan. Pakon edessä, valittamatta sen enempää. Surren, mutta tehden parhaani hyväksyäkseni sen.

Taas parkaisu. Tuskainen sellainen. Se nosti niskakarvat pystyyn, minä värähdin hennosti. Äänestä kuului kipu, se kuului kirkkaana ja se tunkeutui ytimiin asti… Ymmärsin äkkiä, miksi Bill oli puhunut kovemmalla äänellä kuin olisi ollut tarpeen, hän oli yrittänyt peittää nämä kaikki äänet. Minä olin sulkenut korvani niiltä, mutta Bill ei voinut. Hän ei halunnut sulkea, niin minä uskoin. Enkä halunnut enää minäkään, minun oli saatava kuulla ne. Saatava kuulla, olisiko jonkin äänen takana Ness…
“Elämä on liian rajallinen”, Bill sanoi yllättäen. Käänsin katseeni häneen kummastuneena kulmiani kurtistaen. Veljeni katsoi minua hetken ja pyöritti kielikoruaan.
“Sitä ei voi hallita. Toisen elämän alku voi viedä toiselta kaiken pois. Tai se voi olla koskaan alkamatta. Tai se voi olla alkamatta ja viedä samalla jo alkaneen elämän. Mistään ei voi olla varma, kun elämästä on kyse.”
“Bill, ehkä sun kannattais levätä”, sanoin huolestuneena. Bill ei puhunut tällaisia turhan usein, ja minua pelotti kuulla sellaista veljeni suusta. Suorastaan kauhistutti. Se ei ollut normaalia, me emme puhuneet elämästä ja sen rajallisuudesta, se oli aihe, jota me melkeinpä kartoimme. Minä en halunnut enkä kestänyt kuulla puhetta siitä, se ei sopinut minulle.
“Ei, ei pitäis, mun täytyy olla tässä”, Bill sanoi vastaan. Hän katsoi minua tiukkana ja käänsi sitten katseensa yllättäen takaisin synnytyssalin oviin, joista asteli esiin pienehkö naishoitaja vihreässä asussaan. Hän näytti samanlaiselta kuin se kätilö, joka oli vienyt Nessien, hänen ilmeensä oli sama. Hän tuli suoraan meitä kohti, ja hänen kasvojensa ilme tuntui kammottavalta. Siitä ei voinut lukea, mitä oli sattunut…

“Mitä siellä tapahtuu? Onko Vanessalla kaikki kunnossa?” Bill ryöpsäytti kysymykset suustaan pystymättä hillitsemään itseään. Hoitaja pysähtyi eteemme vähintäänkin päätä pidempänä ja nyökäytti päätään hieman, en tiennyt, oliko se vain tahaton refleksi tai jotain muuta.
“Kummallakin on kaikki kunnossa. Heidät siirretään kohta tuon käytävän päähän, heti kun lapsesta saadaan kaikki mitat otettua ja neiti Engel kestää siirron. Voitte siirtyä tuonne odottamaan, tässä ei pitäisi kauaa mennä”, nainen sanoi asialliselta kuulostaen. Sydämeni tuntui heittävän volttia ja Bill näytti siltä, että hyppäisi housuistaan ulos.
“Selvä, kiitos”, sopersin hitusen änkyttäen ja tartuin veljeni nahkatakin hihaan. Vedin typertyneen Billin perässäni sinne, minne hoitaja oli meitä viittonut menemään, pystymättä vielä käsittämään hänen sanojaan. Ness ja lapsi olivat kunnossa…
“Tom”, Bill henkäisi äkisti ja sai minut pyörähtämään ympäri. Ruskeat silmät katsoivat minua suurina, järkyttyneen ja samalla sanoinkuvaamattoman helpottuneen näköisinä. Niissä oli hento pilke, ja huulet näyttivät nykivän, ne yrittivät tavoitella jotakin hymyn tapaista. Katsoin veljeäni odottavana, peläten, että häneltä menisi jo taju innostuksesta.
“Mitä?” kysyin malttamattomana ja koitin hillitä kättäni vapisemasta. Bill naurahti hermostuneesti jännityksensä takia ja tarttui minuun äkkiä käsillään, veti itseään vasten nauraen.
“Meistä tuli kummisetiä”, hän sano naurunsa seasta. Minä tuijotin edessäni olevaa seinää silmät ymmyrkäisinä, Bill oli oikeassa. Meistä kahdesta oli tullut kummisetiä.

***

Käteni tärisivät farkkujen taskuissa. Purin huultani hermostuksissani ja katsoin edessäni olevaa ovea sydän kurkussa tykyttäen. Bill seisoi vierelläni innosta hehkuen ja vähän täristenkin, käsi ojentuneena ovenkahvaa kohti ja katse minussa.
“Ooksä valmis?” hän kysyi hiljaa. Nyökäytin päätäni ja vedin syvään henkeä, minun oli pakko olla. Me olimme ensimmäiset Nessien ystävistä ja lähipiiristä, jotka pääsisivät näkemään lapsen, me näkisimme kummilapsemme ensimmäistä kertaa…
Bill painoi kahvan alas ja työnsi oven varovasti auki. Annoin hänen astua sisään edelläni, tullen itse heti perässä. Katseeni osui välittömästi sänkyyn, missä Ness istui päätään tyynykasaan nojaten vaaleansininen kaapu yllään. Punaiset hiukset olivat sekaisin niskassa ja kasvot olivat kelmeät kuivuneesta hiestä, silmät punersivat ja niistä näki selvästi valtaisan itkun määrän, mutta huulille oli kaartunut ennennäkemättömän leveä hymy ja ilo paistoi hänen kokon olemuksestaan. Vaaleanvihreä peitto oli vedetty naisen päälle, ja hän piti käsiään sylissään kannatellen varovasti pientä vaaleansiniseen käärittyä nyyttiä, josta hänen katseensa ei irronnut hetkeksikään.
“Nessie?” Bill sanoi hiljaa samalla, kun minä työnsin oven takanani kiinni. Ness nosti katseensa meihin säteilevänä, vetäen syvään henkeä ja täristen hiukan.
“Mä… Mä en oo koskaan ollut näin onnellinen”, hän kuiskasi hennosti. Pieni kyynel valui hänen silmäkulmastaan poskelle ja vieri siitä leukaan, putosi olalle jättäen siihen pienen läikän. Bill istui sängyn vieressä olevalle tyynylle ja minä jäin varovasti sängyn laitaan nojaamaan, pystymättä rauhoittamaan alati kiihtyvää pulssiani. Ness katsoi meitä kumpaakin hymyillen ja käänsi varovasti nyyttiä sylissään, levitti hieman sen ympärille kiedottua peitettä. Hänen silmänsä loistivat koko ajan innokkaammin, ja hänen kätensä näyttivät hienoisesta vapinastaan huolimatta olevan varmat ja vahvat.

“Teistä tuli kummisetiä”, Nessie naurahti ja nosti katseensa lapsestaan. “Teistä tuli mun tyttöni kummisetiä.” Astuin Billin taakse ja katsoin, kun Nessie asetti lapsensa niin, että me näimme peiton sisältä pilkistävät kasvot. Pieni nykerönenä, muutama hento punertava hiussuortuva otsalla ja tiukasti supussa olevat huulet. Silmät olivat kiinni, mutta tyttö koitti raottaa niitä jatkuvasti ja nähdä jotakin kirkkaassa valossa. Katsoin lasta osaamatta sanoa mitään, tämä tuntui uskomattomalta. Olin minä ennenkin käynyt sairaalassa vastasyntyneitä katsomassa, mutta ne lapset olivat olleet muutaman päivän ikäisiä… Tämä oli hädin tuskin puolen tunnin iässä.
“Nimesitkö sä sitä vielä?” kysyin saatuani viimein puhekykyni takaisin. Bill tuijotti lasta haltioituneena, silmät suurina. Nessie vilkaisi tyttöään hymyillen ja käänsi katseensa sitten minuun.
“Mä päätin sen heti nähdessäni. Mä olin aiemmin suunnitellut jo nimiä, mutta ne ei käyneet… Mä keksin heti ekan kerran nähdessäni tytön, että sille sopii parhaiten nimeks Jessica”, hän sanoi hymyillen ja painoi lapsen taas itseään vasten, hymähti hiljaa. Katsoin heitä kahta hymyn noustessa huulilleni, kauniimpaa nimeä sille pikkuenkelille ei olisi voinut keksiä. Ja siitä sai lempinimet, jotka sopivat Nessieen ja Nessiin; Jessie ja Jess.
“Jessica”, Bill sanoi kallistaen päätään hymyillen. Ness katsoi häneen ja nyökkäsi hymyillen. Hän otti Jessicaa vähän enemmän esiin peiton sisältä ja katsoi minua ja veljeäni hetken miettiväisenä.

“Kumpi haluaa ottaa ensin syliin?” hän kysyi naurahtaen. Minä tunsin sävähdyksen sisälläni, Ness tuntui luottavan meihin jopa liikaa. Toisaalta, hän oli luottanut meille lapsensa koko tulevaisuuden, ennen kuin meni saliin…
“Bill”, sanoin nopeasti, ennen kuin veljeni ehti sanomaan mitään. Bill vilkaisi minua toinen kulma ylhäällä ja naurahti.
“Ota sä nyt vaan”, yllytin hymyillen. Bill kääntyi takaisin Nessien puoleen ja katsoi Jessicaa hetken, pieni pelko katseessaan. Tiesin tasan tarkkaan mitä hän pelkäsi, minäkin pelkäsin, että pitäisin tyttöä jotenkin väärin tai pudottaisin hänet tai…
“Ei sun tarvii pelätä, otat vaan ja pidät”, Ness naurahti ja ojensi varoen Jessican Billille. Bill otti lapsen käsilleen varovasti, kietoi kätensä sen ympärille lujasti ja näytti samalla häkeltyvän, pelkäsi pitelevänsä vauvaa liian lujasti. Ness hymyili rohkaisevasti ja liukui patjalla vähän lähemmäs, piti oikeaa kättään lapsensa pään takana varoen.
“Eihän se niin kamalaa oo, eihän?” hän kysyi, ja Bill naurahti.
“Ei se niin, ehkä mä tähän vielä totun”, hän sanoi ja pyyhkäisi hennosti sormenpäällään vauvan otsaa. Katsoin silmät suurina vierestä, kun Jessica avasi suunsa ja haukotteli äänettömästi. Ness katsoi lastaan silmät tuikkien ja käänsi katseensa minuun.
“Bill, raaskitko sä antaa sitä Tomille? Se räjähtää innosta kohta”, hän nauraa helähti. Bill katsoi minua silmät tuikkien ja nyökkäsi. Minä värähdin taas, ojensin epävarmana käsiäni. Bill nosti Jessicaa hitusen ylemmäs ja auttoi hänet käsivarsilleni, minä pitelin tiukasti kiinni ja hämmästelin nyytin painoa. Tytöllä oli painoa tuskin nimeksikään, sehän oli kuin olisi ilmaa pidellyt… Suoristauduin varovasti Nessien seuratessa koko ajan katseellaan jokaista liikettäni, minua hymyilytti. Olikohan oma äitini katsonut vierestä samanlainen tiukka ja huolehtiva katse silmissään, kun isä oli ensimmäistä kertaa ottanut minut syliinsä?

Jessica haukotteli taas ja sai hymyni leviämään. Lapsen kasvoissa oli paljon samaa kuin Vanessankin. Nenä näytti samalta, leuka oli samanmuotoinen. Punaiset hiukset olivat samaa sävyä, ja ilme oli tutun oloinen. Tytöstä kasvaisi ihan yhtä kaunis kuin äidistäänkin, ajattelin hymyillen. Ja minä saisin seurata hänen kasvuaan vierestä koko ajan, saisin Billin kanssa olla rauhassa taas lapsellinen ihan rauhassa, järkevissä rajoissa kuitenkin. Ness ei varmasti pitäisi, jos käyttäytyisimme hänen lapsensa kanssa samalla lailla kuin itse ollessamme lapsia, hymähdin itsekseni.
Nessie katsoi minua silmät sädehtien, kun kumarruin hänen puoleensa ja laskin Jessin hänen syliinsä. Minusta tuntui, että minun tulisi vielä varoittaa häntä kaikista lempinimistä, joita veljeni kanssa keksisimme, mutta vielä ei ollut sen aika. Nyt kummankin täytyisi saada levätä ja palautua kaikesta.
“Pojat, arvatkaa mikä tässä on mahtavaa?” Ness sanoi äkkiä ja nosti katseensa meihin. Minä istahdin sängyn reunalle pudistaen päätäni sen merkiksi, etten tiennyt, ja Bill näytti samalla lailla epätietoiselta.
“Mä en näe Jessicassa mitään muuta ku itteeni”, Ness sanoi hymyillen. Bill naurahti ja minä nyökäytin päätäni, parempaa tuskin olisi voinut toivoa. Ja Nessie näytti siltä, että tällä hetkellä hänelle ei merkinnyt mitään se tieto, ettei isästä ollut hajuakaan. Hän ei välttämättä välittäisi selvittääkään sitä, ennen kuin Jessie itse sitä haluaisi.

Jessica haukotteli taas kääntäen kasvojaan niin, että minä ja Bill näimme ne. Tyttö raotti taas silmäluomiaan hitusen Nessien seuratessa hymyillen sivusta, ja kohta lapsi sai silmänsä auki kunnolla. Näin suuret mustat pupillit ja iirikset, jotka loistivat vihertävän harmaina. Samanlaisina Nessien omat silmät olivat todennäköisesti loistaneet hänen syntyessään, ajattelin ja katsoin Nessietä, joka hymyili ja painoi poskensa hellästi Jessican otsalle. Vauva tuhahti hiljaa saaden meidät kaikki naurahtamaan hiljaa.
“Mä en osaa kuvailla tätä tunnetta sanoin”, Nessie sanoi hiljaa. Hän antoi katseensa kiertää sekä minun että Billin silmät ja hymyili.
“Ei sun tarviikaan”, Bill sanoi virnistäen. “Riittää, että sä ite tiedät miltä se tuntuu.”
Minä nyökyttelin veljeni sanojen tueksi ja Ness nauroi. Samalla hän kuitenkin haukotteli hieman ja hymähti.
“Pitkä päivä”, hän sanoi huokaisten. Bill nyökkäsi ja nousi tuolilta jaloilleen, nykäisi nahkatakkiaan hieman alemmas. Minä seurasin esimerkkiä ja nousin seisomaan Nessien katsoessa meitä huvittuneen näköisenä.
“Ei se tota tarkota”, hän nauroi ja pudisti päätään samalla. “Ei teidän vaan sen takia tarvitse lähteä.”
“Ness hei, kello on kymmenen”, sanoin hymyillen. “Sun ja Jessien täytyy saada nukkua.”
“Voi apua noita sun lempinimiäs”, Ness huoahti päätään pudistellen, mutta hymyili. “Pitääkö teidän vääntämällä vääntää meille kahelle samalta kuulostavat nimet?”
“Toki, ei siitä muuten mitään tule”, Bill sanoi ja pyyhkäisi Nessien otsalta suortuvia niskaan. “Nehän sopii hyvin yhteen, Ness ja Jess, Nessie ja Jessie.” Ness pudisti päätään huvittuneena.
“No kai sitten. Tuuttehan te taas huomenna tänne?” hän kysyi anovan näköisenä ja katsoi meitä. Minä nyökkäsin hymyillen ja Bill pukkasi minua käsivarteen kyynärpäällään.
“Jos sä haluut, me voidaan tuoda äiti ja pojat kattomaan kans. Niistä se ois varmasti kivaa”, Bill sanoi. Nessie nyökkäsi hymyillen ja silitti Jessien poskea sormellaan ajatuksissaan.
“Tuuttekin sitten”, hän vannotti meitä.
“Joo, ehdottomasti”, vastasin. Bill astahti sängyn viereen ja halasi Nessietä vielä nopeasti, ennen kuin asteli oven luo minua odottaen. Ness naurahti minun kietoessa käteni hänen olilleen ja halatessani varovasti, pelkäsin, että voisin satuttaa jotenkin, kun Ness oli muutenkin uupunut ja tunsi kipua synnytyksen jälkeen.
“Moikka sit”, sanoin hymyillen. Ness nyökkäsi ja heilautti meille kättään, kun astuimme huoneesta käytävään. Bill hymähti oven sulkeutuessa ja katsoi minua hymyillen.
“Kaikki viimein kunnossa”, hän hymähti. Minä nyökkäsin hymyillen, niin todellakin oli. Ja tulisi olemaan tästä eteenpäin.


VANESSA

Istuin sängyn laidalla hämärässä huoneessa ja katsoin pientä sänkyä, jossa vastasyntynyt pienokaiseni nukkui rauhallisesti. Minun teki jatkuvasti mieli napata tyttö syliini ja tuntea, että hän oli tässä, että hän oli oikea eikä vain unta, mutta pystyin jotenkin hillitsemään itseni. Jess - perhana kaksosten kanssa, minä olin jo nyt ottanut heidän keksimänsä lempinimet käyttöön - häiriintyisi siitä, ja minä en halunnut häiritä häntä millään tavalla.
Huokaisin hiljaa ja paneuduin varovasti patjalle makaamaan. Paikat tuntuivat olevan ihan muusina synnytyksen jälkeen. Supistuksia oli tullut yhdeksän tunnin ajan, olin saanut kestää niitä oikein kunnon tovin. Loppua kohden ne olivat vain voimistuneet ja minä olin itkenyt kivusta enemmän kuin koskaan aiemmin. Kätilö ja sairaanhoitaja, jotka olivat synnytyksessä auttaneet, olivat koko ajan rohkaisseet ja saaneet minut ponnistelemaan kovemmin. Lopulta työ oli tuottanut hedelmää, kipu kasvoi vielä kovemmaksi saamastani lääkityksestä huolimatta, mutta en katunut mitään siinäkään vaiheessa. Vain muutamassa minuutissa olin saanut ponnistettua tarpeeksi ja kuullut pienen parkaisun, kun tyttö pääsi hengittämään ilmaa omilla keuhkoillaan. Olin purskahtanut hervottomaan itkuun ja kätilön autettua lapsen ulos kokonaan olin lysähtänyt henkeäni haukkoen sängylle rauhoittumaan ja kokoamaan itseäni, kun Jessica oli ensimmäisen kerran laskettu viereeni ja olin saanut nähdä hänen kasvonsa. En koskaan unohtaisi sitä hetkeä, en koskaan unohtaisi niitä pieniä kasvoja lähelläni ensimmäistä kertaa.

Nyt tässä maatessani minusta tuntui, että kaikki oli viimein hyvin. Lopulta, kaikkien niiden epätoivoisten vuosien ja viime kuukausien jälkeen saatoin olla onnellinen. Minulla ei ollut hätää. Jessie oli syntynyt, hän oli terve ja hyvässä kunnossa, ja uskoin että sellaisena hän tulisi pysymäänkin. Tom ja Bill olivat hurmaantuneet tyttärestäni heti, olin nähnyt sen heidän kasvoistaan. He tulisivat auttamaan minua lapsen kasvattamisessa sillä tavoin kuin kummit auttoivat. Minä saisin kasvattaa Jessican omalla tavallani ja antaa hänelle paremman mahdollisuuden lapsuuteen kuin itse olin saanut.
Hymy nousi huulilleni ja käännyin oikealle kyljelleni Jessiin katsoen. Tyttö nukkui edelleen rauhallisesti, vailla mitään huolta tulevasta. Eikä minunkaan tarvinnut huolehtia mistään, kaikki oli tässä ja nyt. Suljin silmäni ja annoin unien vallata mieleni.