Hehheh. Esikoinen. Edelleen olen aika ylpeä tästä, ja ehkä syystäkin. Mä aloin mitään ajattelematta ja täysin spontaanisti kirjoittaa tarinaa Tokio Hotelista vasta tutustuttuani bändiin, untuvikkona. Tiesin tuskin mitään, en osannu ajatella hahmoja kunnolla, mä vaan kirjotin. Ja jostain järjettömästä ja kummallisesta syystä tätä on useamman kerran pyydetty ilmaantumaan uudelleen ihmisten luettavaksi. Kummallista tosiaan.
Tästä kaiken voidaan siis sanoa alkaneen. Kun mä sinä syksyisenä päivänä aloin yhtäkkiä kirjoittaa tarinaa saksalaisista veljeksistä, mä en voinut kuvitellakaan mihin se johtaisi. Unettomiin, itkintäyteisiin ja kammottaviin öihin, koneen ääressä vietettyihin iltapäiviin, äidinkielen numeron jumalattomaan noususuhdanteeseen. Okei, ysistä kymppiin ei ole niin iso loikkaus, mutta silti.
En paljasta liikaa, mutta tää tarina kertoo Bill ja Tom Kaulitzin suhteesta, veljesrakkaudesta. Twincestiä ei ole (Valitan! Mä ajattelin kirjoittamisen aloittaessani etten koskaan kirjoita T/B'tä, kuinkas kävikään... Niitä tekstejä sitten myöhemmin.), mutta on tässä siihen suuntaan viittaavia kohtauksia ja hetkiä, mä kun rakastan kaikkee söpistelyä ja pieniä veljesrakkauden, ja miksei suuremmankin, tekoja ja hetkiä. Georg ja Gustav myös mukana, kaksosten äitikin pääsi sekaan. Tää on aika alkeellinen ja huonotasoinen teksti, mutta se tosiaan sysäs kaiken liikkeelle, sai mut ymmärtämään mitä mä haluan. Mä haluan kirjoittaa ihmisille, ja näin mä sen toteutan.
Lukekaa, kommentoikaa, moittikaa, ylistäkää, parjatkaa. Muutoksiahan tähän ei ole tullut ikuisuuksiin, mä en pahemmin muokkaa tekstejäni sen jälkeen, kun oon ne ekan kerran saanu pihalle. Koska oon aiemmin julkassu tätä vähän rajoitetummassa paikassa, monessa kohtaa kiroilut on sensuroitu. Älkää antako ylimääräisten kirjaimien ja painomerkkien sun muiden haitata liikaa, lukekaa vaan jos haluatte.
LUKU 1.
BILL
Juoksin vihreää peltoa pitkin veljeni perässä minkä kintuistani pääsin. Hengitin katkonaisesti ja äänekkäästi, kuulostin varmasti siltä kuin olisin painanut tonnin, vähintään. Kylkeäni pisti, mutta jatkoin juoksua hymyillen leveästi. Mikään ei voita pientä hippaleikkiä isoveljen kanssa, varsinkaan aurinkoisena, lämpimänä päivänä hieman kumpuilevalla niityllä.
Tom oli jo kaukana edelläni. Pojan vastaotetut rastat liehuivat hassuna pilvenä hänen takanaan, saaden tämän pään näyttämään jättimäiseltä, muodottomalta möykyltä. Housut näyttivät koko ajan putoavan hänen päältään, mutta Tom ei näköjään välittänyt siitä pätkääkään. Hän vain juoksi nauraen iloisesti ääneen, vilkaisten välillä minua olkansa yli.
Viimein Tom pysähtyi niin että sain hänet kiinni. Hyppäsin hänen niskaansa karjuen samalla, ja me molemmat kaaduimme maahan huutavana möykkynä. Kierimme mäkeä alas kuin iso, sekalista huutoa ja naurua täynnä oleva pallo. Kun lopulta päädyimme mäen juurelle mätkähdimme erillemme maahan hengittäen äänekkäästi ja nauraen samalla katketaksemme. Kului monta minuuttia, kunnes Tom sai itsensä rauhoittumaan tarpeeksi puhuakseen.
”Mitä sä oikein meinasit? Tuolla lailla hyppäät selkään ja tuuppaat mäkeä alas.” Tom esitti olevansa pahasti närkästynyt ja kiukkuinen, mutta leveä hymy huulilla sai aikaan lähinnä naurettavan, hölmön virneen.
”Pitäähän sitä joskus koittaa nirhata veljensä, vaikka kesken leikin”, virnistin takaisin pilke silmäkulmassa. Tom hymähti ja kampesi itsensä ylös maasta.
”Äiti varmaan odottelee meitä jo kotiin. Oikaistaanko metsän poikki, päästään nopeammin kotiin?” Tom ei jaksanut jäädä odottamaan vastaustani, vaan pinkaisi juoksuun kohti edessä häilyvää, tummaa metsää.
”Odota mua!” huusin ja lähdin Tomin perään. Hän juoksi jo kaukana, niin kuin usein ennenkin. Ärsyttävää, vaikka olen häntä vain kymmenen minuuttia nuorempi olen aina viimeinen. Joskus se tuntui siltä kuin hän olisi koittanut paeta minua.
Koitin pysyä veljeni perässä pienellä metsäpolulla, joka puikkelehti puiden lävitse liki huomaamattomasti. Puiden havina peitti äänet kuuluvista, enkä oikein nähnytkään mitään. Ihan kuin olisin sokaistunut hetkellisesti. En enää nähnyt Tomia, hän oli kadonnut puiden lomaan. Aloin tuntea pienen pelon hiipivän sisälleni, vaikken täysin ymmärtänytkään miksi. Ehkä metsän hämäryys ja suuruus aiheutti sen.
Tummat pilvet peittivät taivaan nopeasti, ja tuuli pörrötti jo ennestäänkin sekaisia hiuksiani. Vilkaisin pikaisesti taakseni, jossa paksu sademuuri lähestyi nopeasti. Kohensin takkini kauluksen asentoa ja jatkoin juoksemista.
Kului pari minuuttia. Kauhun tunne kasvoi sisälläni koko ajan, mutta koitin pitää itseni rauhallisen asteen piiskatessa vartaloani. Jalkani alkoivat tuntua puupölkyiltä, eikä Tomista näkynyt edelleenkään jälkeäkään. Pysähdyin äkisti tullessani suuren aukion laidalle, ja tähyilin toiveikkaana ympärilleni. Olisiko hän jäänyt tänne odottamaan minua?
Ei, ei hän ollut. Aukio oli autio, siellä oli vain muutama suurikokoinen kivi. Tunsin jonkin pyrkivän pintaan sisälläni, ja menetin itsehallintani.
”Tom! Missä sä oot?” huusin kauhuissani, polte silmissäni. Hengitin raskaasti, kuin tuntien maratonin jälkeen. Kuuntelin korvat höröllä vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Sade hakkasi kasvojani vasten ja tuuli ulvoi korvissani pelottavasti.
”Tom, älä viitsi pelleillä, tämä ei ole hauskaa! Tule esiin!” Huusin niin lujaa kuin keuhkoistani lähti ääntä, turhaan. Tomista ei näkynyt jälkeäkään, saati kuulunut. Tunsin jonkin putoavan vatsani pohjaan, ja jaloistani katosi tunto. Lysähdin maahan itku kurkussa.
”Tom.” Kuiskaus oli hädin tuskin kuuluva, mutta kuka välittää? Kukaan ei ollut kuulemassa sitä. Olin yksin, eksynyt metsään ilman toista puoliskoa itsestäni. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni, ja sitä seurasi lukematon määrä muita. Vedin jalkani itseäni vasten viimeisillä voimillani ja suljin silmäni. En kestänyt katsoa maailmaa.
LUKU 2.
BILL
En muista, kuinka kauan makasin siinä maassa, pienenä märkänä myttynä. Noista tunneista ainoa muisto on jatkuva yksinäisyys, tyhjyys ilman valoa. Sade pieksi minua jatkumatta, koska en jaksanut liikkua paikaltani puiden suojaan. Ne näyttivät niin suurilta ja pelottavilta, aivan kuin odottaisivat tilaisuutta siepata minut ja kiduttaa ikuisesti.
Lopulta kykenin nousemaan kämmenieni varaan nojaamaan. Tuijotin tyhjin silmin eteeni, nähden vain synkän, yksinäisen maailman. Maailman ilman kokonaista itseäni. Tom, mikset palaa hakemaan minua? Miksi et ole täällä? Kysymykset pyörivät päässäni jatkuvasti, ilman vastauksia.
Vääntäydyin istualleni täristen kylmyydestä. kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni, mutta se ei paljoa auttanut. Tuuli kylmäsi minua luiden ytimiä myöten, ja hampaani kalisivat toisiaan vasten kuin sähköpora. Hiukseni roikkuivat velttoina kasvoillani.
Ponnistauduin seisaalleni päästäkseni aukion laidalla seisovien kivien taa suojaan, ennen kuin paleltuisin kylmyyteen. Jalkani liikkuivat vastahakoisesti, mutta onnistuin jotenkin vääntäytymään muutaman metrin päähän suojaan. Eivät ne kivet tosin paljoa auttaneet, mutta ainakin sain jotakin jota vasten nojata, ennen kuin tukehtuisin maata peittävään veteen.
Taivas oli tummanharmaa, paljon tummempi kuin tunteja sitten, juostessani metsään Tomin perässä. Kyyneleet hyytyivät poskilleni, jättäen silmäni turvoksiin ja poskeni viiruisiksi. Kaipasin Tomia enemmän kuin koskaan ennen, halusin istua hänen viereensä ja tuntea hänen olevan siinä. Olin melko varma, että tällä hetkellä Tom makasi sängyssään kuuntelemassa musiikkia, niin kuin yleensä teki. Ajatus satutti minua, ja sai kyyneleet virtaamaan entistä enemmän.
Tuijottelin sumein silmin synkkään metsään, peläten mitä se kätki sisälleen, kun jokin räsähti. Värähdin kauhusta ja kiemurtelin takanani seisovaan kiveen kiinni niin pitkälle kuin vain pääsin, sydämen takoessa kurkussani. Silmäni tuijottivat rävähtämättä pimeyteen, odottaen jotakin. Luultavasti jotain pahaa. Kohta pusikosta hyökkäisi kimppuun jokin itseäni paljon suurempi eläin… Kuten karhu tai ahma. pelkkä ajatus sai ruumiini jäykistymään paikalleen, vaikka kuinka halusin juosta pakoon, vaikka sitten eksyäkseni metsään.
Taas räsähti, tällä kertaa lähempänä. Kuulin tiheän hengityksen, joka läheni koko ajan. Sydämeni takoi kuin viimeistä päivää, ja pelkäsin sen paljastavan olinpaikkani. Näin puiden lomassa pientä liikettä, jokin tumma olento oli tulossa minua kohti. En ollut varma oliko se nähnyt minua, mutta pieni valkea välkähdys suuntaani sai minut suunniltani. Huusin kauhusta ja nostin käteni silmieni päälle, peittääkseni kyyneleeni. Samalla jokin rymisteli vauhdilla luokseni, hengästyneenä.
”Bill! Voi luoja, oletko se sä?” Joku tarttui olkapäihini tiukasti, ravisteli minua ja hengitti lämpimästi kasvoilleni. Ei se voinut olla. Tämä oli hallusinaatio, olin varmasti lähellä kuolemaa. Tunsin pienen tyytyväisyyden aallon sisälläni ajatellessani, että kärsimys loppuisi viimein.
”Bill, vastaa! Se olen minä, Tom! Kiltti, avaa silmäsi!” Lämpimät kädet ravistelivat minua mahdollisimman hellästi, ja avasin viimein silmäni. Näkökenttäni oli kyyneleistä sumeana, mutta erotin hämärästi huolestuneet kasvot ja niitä kehystävät rastat.
”Tom.” Kuiskasin ja kyyneleet virtasivat poskiani pitkin kuin Niagaran putoukset. Tom huudahti ilosta ja kietoi kätensä ympärilleni. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten ja annoin kyynelten virrata vapaasti. Mitä väliä sillä oli, olin saanut toisen puoliskoni takaisin.
LUKU 3.
BILL
Istuimme siinä pitkään, en tarkalleen muista kuinka kauan aikaa kului. Tom antoi minun nojata itseään vasten vapaasti, hieroen kylmiä käsiäni pitääkseen minut lämpimänä. Tunto palasi hitaasti raajoihini, mutta en välittänyt siitä. Nyt tärkeintä oli vain olla siinä, tuntea Tomin läsnäolo.
Viimein sain itseni koottua ja nostin pääni ylös. katsoin Tomin kasvoja silmät itkusta turvonneena, ja hän hymyili minulle rohkaisevasti. Hän auttoi minut seisomaan hitaasti, jotta jalkani eivät pettäisi. Puristin äänen kättään niin kovaa kuin pystyin, ettei hän katoaisi taas ja jättäisi minua yksin. Olin melko varma, että jättäisin hänen käsiinsä ikuiset arvet jatkamalla näin, mutten pystynyt irrottamaan otettani. Pelko oli vielä läsnä, vaikkakin paljon heikompana kuin ennen.
”Mennään kotiin.” Tom sanoi hiljaa ja hellitti hieman otettaan kädestäni. Henkäisin kauhuissani ja meinasin lysähtää takaisin maahan pelon ottaessa vallan. Tom nappasi kummankin käteni omiinsa ja piteli minua pystyssä niin kauan että tasapaino palasi. Katsoin häntä silmiin anovasti tuntiessani pimeyden puristavan minua ulkopuolelta, odottavan hetkeä vallata minut ja hylätä yksinäisyyteen.
”Luotathan minuun?” Tom kysyi ja tuijotti tiukasti silmiini. En pystynyt vastaamaan, ja hän taisi huomata sen katseestani. Hän katsoi minua hetken miettiväisenä, ja näytti sitten tekevän jonkin päätöksen.
”Vastaapa minulle. Olisitko koskaan valmis hylkäämään minua? Jättämään yksin lopullisesti?
Tuijotin häntä järkyttyneenä. Kuinka hän saattoi kysyä tuollaista? Olin juuri saanut kokea, miltä tuntui olla yksin, vaikka aikaa olikin kulunut vain muutamia tunteja. Tai pikemminkin ikuisuuksia.
”En. En vaikka mikä olisi.” Kuiskasin vastauksen tuskin kuuluvasti, mutta tiesin Tomin kuulleen sen.
”Luotatko siis minuun nyt? Annatko minun taluttaa sinut kotiin sokkona?” Tom katsoi silmiini odottavasti, valmiina hyväksymään minkä tahansa vastauksen, oli se sitten millainen tahansa.
”Miksi?” kysyin heikosti. Nyt kun pystyin taas katsomaan maailmaa ilman kyyneliä, en missään nimessä halunnut menettää sitä.
”Tarvitsen luottamuksesi.” Tom puristi kättäni lämpimästi, hymyillen samalla rauhoittavasti.
Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin pienesti. Minun oli tehtävä tämä, minun oli opittava luottamaan taas isoveljeeni. Tom otti taskustaan pienen liinan ja sitoi sen silmilleni, käyttäen hampaitaan apuna. Hän ei näköjään uskaltanut irrottaa otettaan minusta. Ajatus sai oloni tuntumaan hieman paremmalta.
Tom kiristi siteen vielä kunnolla ja varmisti ettei se ollut liian tiukalla, ennen kuin asetti vasemman kätensä olalleni ja toisen oikeaan käteeni. Hän lähti taluttamaan minua hitaasti, varoen kantoja ja pikkukiviä. Hän kuiski ohjeita korvaani hiljaa, mutta niin että varmasti kuulin.
”Kumarru hieman… Noin. Nyt käännytään hieman oikealle, ja sitten kannon yli… Odota, minä astun ensin. Oikea jalka ensin, minä nostan sinut… No niin, nyt on taas vähän matkaa vain suoraa.”
Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Halusin repiä siteen silmiltäni, katsoa ympärilleni ja jäädä paikalleni, istumaan Tomin kanssa. Olisin varmaan alkanut panikoidakin, jos en olisi tuntenut Tomin tiukkaa otetta kaiken aikaa kädessäni, ja kuullut rauhoittavaa, huolehtivaa ääntä korvani juuressa. Lopulta Tom pysäytti minut puristamalla pienesti olasta ja kuiskaamalla hiljaa korvaani:
”Pysähdytään. Koitapa arvata missä olemme.”
Hengitin mahdollisimman rauhallisesti, toivoen että Tom ei ollut tuonut minua minnekään tuntemattomaan paikkaan. Tunsin veljeni hierovan kohmeisia sormiani hiljaa, yrittäen pitää minut rauhallisena.
”Kotona?” pihisin hiljaa. Ääneni tuntui olevan voimaton, kuin olisin huutanut tunteja tauotta saamatta vastausta.
”Väärin meni. Mutta katso itse.” Tom kiersi selkäni taakse ja avasi sidettä kiinni pitelevän solmun, taas hampaitaan apuna käyttäen. Kangas valui alas kasvojani, ja avasin silmäni.
Aluksi en nähnyt mitään. Sitten silmäni tottuivat näkymään ja katsoin maisemaa ällistyneenä. Tom oli johdattanut minut kallionkielekkeelle, jonka laidalta näkyi koko kotikaupunkimme. Annoin katseeni kiertää koko maiseman, ja kävelin hitaasti kielekkeen laitaa kohti, puristaen Tomia yhä kädestä. Hän tuli perässäni, kuin valmiina kiskaisemaan minut taaksepäin jos menisin liian pitkälle. Kuu valaisi näkymän suoraa meitä vastapäätä, saaden kaiken näyttämään maagisen kauniilta.
Pysähdyin metrin päähän laidasta. Tuijotin eteenpäin lumoutuneena, tuntien Tomin tiukentavan otettaan hieman. Ihan kuin hän odottaisi minun tekevän jotain tyhmää. Sydämeni tykytti kurkussani älyttömän kovaa, kuin aikoisi hakata reiän rintaani.
Käännyin ympäri hitaasti. Tom hellitti hieman otettaan samalla kun veti minut taemmas, takaisin metsän siimekseen. Hän puristi oikeaa kättäni ja käveli hiljaa eteenpäin, minun seuratessa ääneti vierellä. Tuijotimme molemmat jalkojamme, miettien mitä sanoa. Tai ainakin minä mietin.
Kävelimme muutamia kymmeniä minuutteja hiljaisuuden vallitessa. Tom piti koko ajan kädestäni kiinni, hän puristi sitä melko lujaa, kuin varmistaakseen etten katoa minnekään. En pannut sitä ollenkaan pahakseni, pikemminkin kaipasin sitä. En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin riippuvainen veljeni kosketuksesta.
Polku alkoi levetä, ja puiden takaa alkoi näkyä pieniä valonpilkahduksia. Pysähdyin äkisti kuin törmäisin seinään, ja Tom kääntyi salamana minua kohti. Hän tutkiskeli minua silmillään päästä varpaisiin, kuin varmistaakseen että olen kunnossa. Hänen katseensa pysähtyi lopulta silmiini, jotka tuijottivat häntä takaisin rävähtämättä. Tom vaikutti pelästyvän katsettani ja tuli hieman lähemmäs.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi hiljaa. Minusta tuntui kuin hän olisi yrittänyt porata reikiä silmiini, nähdäkseen ajatukseni kunnolla.
”Lupaatko mulle yhden asian?” kysyin katsoen veljeäni anovasti. Hän katsoi takaisin odottavaisena, nyökäten minut jatkamaan.
”Älä enää jätä minua yksin. Ikinä.”
Tom hymyili, kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut kiinni itseensä. Olin näkevinäni pienen kyyneleen vierivän alas hänen poskeaan, kun halasin häntä voimieni takaa. Mutta ei se luultavasti ollut totta, Tom ei ikinä itke sellaisesta. Ainakaan ei ole itkenyt.
”Vannon sen. Sä et ole yksin, mä olen kanssasi. Aina.” Tom kuiskasi korvaani hiljaa. Katselin puita kyyneleet silmissä, ja sanoin veljeni korvaan hiljaa hymyillen:
”Kiitos.”
***
Hätkähdin pystyyn suu auki kauhusta. Hiki valui otsaani pitkin, silmiä poltteli pidätellyistä kyynelistä. Tuijotin vastapäistä seinää järkyttyneenä. Henkeni kulki vaivalloisesti ja rintaan koski, kuin joku olisi iskenyt puukon kylkieni väliin, upottanut sen niin syvälle kuin mahdollista. Vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa, joka ilmoitti ajaksi 11 aamulla. Huokaisin vaivalloisesti ja koitin vääntäytyä järkytyksestä huolimatta edes hieman mukavampaan asentoon.
Huoneeni oven takaa kuului ihmeellistä rytinää, ja kohta se lensi auki. Gustav näytti pahasti järkyttyneeltä ja tuijotti minua kauhuissaan.
”Mi-mitä nyt?” änkytin kummastuneena. Ei Gustav yleensä noin juossut minua katsomaan, ja nyt en kyllä yhtään tiennyt miksi hän katsoi minua noin.
”Ootko kunnossa?” Gustav kysyi ja säntäsi viereeni. Hän katsoi minua kuin hullua, ja aloin tuntea oloni todella kiusaantuneeksi. Katsoin miestä hämmentyneenä, ja hän taisi ymmärtää mitä meinasin.
”Huusit äsken kuin tapettava. Ja Tom huusi myös. Luulimme oikeasti että täällä on jotkut uhrimenot meneillään, ja että te olette uhreja.”
”Mmmmhh…”, mumisin. En halunnut kertoa kellekään, etenkään Gustaville, unestani. Tämä katsoi minua odottaen jotain selitystä.
”Näin… Pahaa unta. En muista mitä.” vastasin välttelevästi, tuijotellen varpaitani jotka kurkistivat peittoni alta viattomasti sänkyni toisessa päässä. Gustav tuijotti minua hetken aikaa epäillen, mutta kohautti lopulta olkiaan, meni ovelle ja sulki sen. Huokaisin ja hautasin kasvoni käsiini, kätkeäkseni järkytyksestä aiheutuneet kyyneleet.
LUKU 4.
TOM
Tuijotin kattoa silmät selällään, suu auki. Tunsin tukehtuvani, kuin joku painaisi tyynyä kasvoilleni ja hakkaisi rintaa kivillä. Puristin käteni rintakehälleni ja koitin hengittää normaalisti. Huoneeni ovi lensi auki ja Georg ryntäsi sisään.
”Mitä halvattua sinä huudat täällä?” hän kysyi ja tuijotti minua. Tuijotin takaisin yrittäen samalla vetää kunnolla henkeä, mutten onnistunut. Tunsin pakahtuvani hapen puutteesta.
Georg tuli viereeni ja auttoi minut pystympään asentoon. Hän laittoi tyynyjä taakseni ja tuki minua, kun vedin henkeä muutaman kerran keuhkot täyteen. Kun olin lopulta täysin rauhoittunut, hän perääntyi muutaman askeleen ja katsoi minua odottaen.
”Huusinko minä?” kysyin hämmentyneenä. Oho, ajattelin. Kylläpäs taas on päässyt tapahtumaan huomaamattani.
Georg nyökkäsi vakavana.
”Me Gustavin kanssa luultiin, että teitä tapetaan täällä.”
Katsoin miestä tyrmistyneenä.
”Meitä?”
”Bill huusi myös. Ajateltiin että joku hullu on päättänyt mestauttaa kaksosia.” Georg tarkkaili hengitykseni kulkua ilmeisen huolestuneena, huomattuaan minun alkaneen yhtäkkiä huohottaa.
”Oon ihan kunnossa”, vastasin nopeasti ja koitin saada hengitykseni tasaantumaan. Kohta se onnistui, ja läimäisin käteni otsalleni pyyhkiäkseni hien pois.
”Varmasti?” Georg kysyi epäilevänä. Varmaan ihan syystäkin, en todellakaan näyttänyt kovinkaan hyvinvoivalta, siitä olin varma.
”Joo, pärjään kyllä.” Koitin hymyillä, mutta se taisi lähinnä saada Georgin luulemaan että olen hullu, sen verran hän kuitenkin tuijotti minua. Lopulta hän kuitenkin kääntyi ympäri ja marssi ulos huoneesta.
Oven sulkeuduttua nappasin pöytälampun käteeni ja löin itseäni niin kovaa kuin vain pystyin. Voihkaisin hiljaa kivusta, joka ei todellakaan ollut niin suuri kuin toivoin. Ansaitsin paljon suurempaa, paljon kovempaa kipua.
”Ääliö, tolvana, ídíoottí, aivoton, imbesilli!” karjuin itselleni. Tai pikemminkin sanoin, en halunnut muiden saavan tietää mitään.
Polttavat, syyllisyydentuntoiset kyyneleet pyrkivät poskilleni. Annoin niiden tulla, mitä väliä silläkin on? Kunhan kukaan ei vain säälisi, en ansainnut sääliä yhtään. Ennemminkin kunnon potkaisun persauksiin, mieluiten Billiltä. Jos hän vain suostuisi siihen.
Laskin pääni tyynyjen päälle. Suljin silmäni ja uppouduin hetkeksi muistoihini. Aurinkoinen päivä, hippaleikki niityllä, pimeä, suuri metsä… Tyhmät luulot siitä että Bill selviäisi sieltä pois yksin. Kuinka olin voinut olla niin tyhmä? Äitikään ei ollut paljoa ihmetellyt, vaikka olin istunut useita tunteja portailla odottamassa. Onneksi hän oli lopulta nukahtanut sohvalle, oli siivonnut koko päivän taloa ja sitten nukahtanut sohvalle, niin että olin päässyt lähtemään metsään.
Olen vuosia miettinyt, mitä olisi tapahtunut jos en olisikaan löytänyt Billiä niiden kivien välistä. Jos olisinkin vain kävellyt ohi siitä, enkä jäänyt tutkimaan aukiota… Bill olisi varmasti kuollut kylmyyteen. Hän oli ollut aivan sininen, ja jääkylmä. En olisi ikinä saanut häntä pois sieltä elävänä, ellen olisi ensin kiertänyt polkuja hänen kanssaan. Hän olisi paleltunut matkalle, ja ties mitä muuta.
Pahinta oli ollut se katse. Kun hän oli viimein avannut silmänsä, olin kuolla siihen paikkaan. Turvonneet, pelkoa täynnä olevat silmät… Olin luullut että hän lähtisi karkuun, että hän pelkäsi minua. Se olisi ollut oikeutettua minua, törkeää, ídíoottímaista tolvanaa kohtaan. Olin minäkin isoveli.
Oli mennyt kuukausia ennen kuin pystyin olemaan hänen kanssaan normaalisti. Aina kun minun piti mennä pois hänen näkökentästään, minun oli pitänyt ensin vannoa utelevani takaisin. Senkin jälkeen hän oli ollut levoton, ja aina kun palasin hänen luokseen hän oli liki hypännyt kimppuuni. En ollut halunnut herättää ihmisten huomiota, joten olin seurannut Billiä kaikkialle. Hän oli aina ollut liki kiinni minussa, ei ollut uskaltanut lähteä luotani.
Kaiken aikaa olin epätoivoisesti toivonut ja odottanut että hän unohtaisi. Turhaan. Bill ei ikinä tulisi pääsemään yli sen päivän tapahtumista. Monesti olin jo luullut hänen unohtaneen, ja olin uskaltanut olla pidempiä aikoja pois hänen luotaan. Jokainen paluu oli kuitenkin paljastanut sen saman tosiasian; hän ei ollut unohtanut. Pelko yksin jäämisestä oli ollut liian selkeä, liian vahva hänen kasvoillaan.
Samassa tajusin sen. Kaivoin kalenterini esiin lipastosta, joka seisoi sänkyni vieressä. Selasin sen sivuja kuumeisesti, etisen tätä päivää. Pelkoni kasvoi jokaisen kääntyneen sivun myötä, kunnes viimein pysähdyin.
13. elokuuta.
Sydämeni pomppasi kurkkuun. Tänään oli tullut kymmenen vuotta täyteen elokuun 1999 tapahtumista. Hengitin katkonaisesti ja viha itseäni kohtaan puski pintaan. Löin kalenterin kiinni ja viskasin sen vastapäiseen seinään kiukkuisena. Tukahdutin raivoisan huutoni tyynyyn, ja mietin mitä tuskaa Bill mahtoi tuntea sisällään. Ei. Hän ei saisi tuntea sitä, estäisin sen. Nousin nopeasti ylös sängystäni, kiskaisin vaatekaapistani päälleni tummat farkut ja valkoisen T-paidan, ja ryntäsin alakertaan.
LUKU 5.
GEORG
Gustav odotti minua Tomin huoneen oven takana. Kohautin olkiani hänelle ja kävelimme yhdessä alakertaan. Istuimme olohuoneen sohville mietteliäinä.
“Mitä Tom huusi?” Gustav kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Taisi nähdä jotain unta. Ei suostunut kertomaan mitään, ei edes tiennyt huutaneensa. Ja hänellä oli jotain hengitysvaikeuksia, ihan kuin joku koittaisi tukehduttaa hänet”, vastasin ja katsoin Gustavia.
“Bill sanoi nähneensä pahaa unta. Hänkään ei kertonut, mitä. Mutta ei se ihan tavallinen uni voinut olla, kun kerran noin huusi.”
Katselin vastapäistä seinää miettiväisenä. Mitähän unta pojat olivat nähneet? Oli aivan selvää, että he olivat nähneet samaa unta, kumpikin oli sen verran järkyttynyt. Tom oli ainakin näyttänyt olevan murtumapisteessä, olen vain harvoin nähnyt hänet sen näköisenä kun hän oli nyt. Melko pelottavaa.
“Pitäisiköhän käydä katsomassa miten ne pärjää? Ihan vaan varmuuden vuoks”, Gustav sanoi ja nousi ylös sohvalta. Samalla Tom rymisteli alas portaita, harppoi keittiöön ja kohta kuului erittäin äänekästä repimistä. Menimme Gustavin kanssa nopeasti keittiöön, jossa Tom repi kaikki näkemiään kalentereita ja almanakkoja silpuiksi, ja pudotti ne sitten vesiastiaan lillumaan. Tuijotin näkyä hämmentyneenä.
“Mitä sä oikein teet?” Gustav kysyi ja otti pöydältä yhden kalenterin, jolloin Tom nappasi sen käteensä ja repi palasiksi. Hän tuhosi vielä loputkin pöydälle kasatut paperi- ja pahvipinot, ja viskasi ne sitten nopeasti veteen.
“Tom, mikä nyt?” kysyin ja tartuin tämän käteen. Hän huitaisi sen pois, juoksi vesikipon kanssa vessaan ja kaatoi sen sisällön pönttöön. Hän paiskasi kannen kiinni ja harppoi takaisin keittiöön.
“Tom. Onko kaikki okei?” Gustav kysyi ja katsoi Tomia silmiin. Hän vain istui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä. Istuimme hänen molemmille puolilleen hiljaisina, selitystä odottaen.
“Älkää kertoko Billille. Mitään. Se ei saa tietää, mikä päivä tänään on.” Tom ruhjotti pöytää kuin aikoisi porata siihen reiän katseellaan.
“Mikä tässä päivässä muka on vialla?” kysyin hiljaa. Gustav katsoi Tomia kummastuneena.
Tom nousi ylös ja laski kämmenensä pöydälle. Hän sulki silmänsä ja näytti pinnistelevän pitääkseen itsensä hallinnassa.
“Se ei vaan saa tietää mikä päivä tänään on. Luvatkaa, ettette kerro sille yhtään mitään.” Tom katsoi meitä kumpaakin silmiin sen näköisenä, että saisimme maksaa kalliisti jos Bill saisi selville monesko päivä tänään oli.
“Me luvataan”, sanoin vilkaistuani Gustavia. Nousin ylös, läimäytin Tomia toverillisesti selkään ja lähdin huoneesta. Paras antaa sen rauhoittua, sanoin äänettömästi Gustaville, joka seurasi perässäni olohuoneeseen. Löin TV:n päälle ja aloin surffata kanavia läpi, mukamas kiinnostuneena.
LUKU 6.
BILL
Olin maannut tuijottamassa seinää varmaan tunnin. Kyyneleet valuivat hiljalleen poskiani pitkin, kun muistelin yksinäisyyden aiheuttamaa tuskaa. Kymmenen vuotta olin esittänyt, että olin unohtanut. Olin melko varma, että Tom oli uskonut kaiken. Olin pitänyt pelkoni hyvin piilossa, ainakin omasta mielestäni.
Miksiköhän olin nähnyt sen päivän tapahtumat unessani? Tähän kysymykseen en osannut vastata. En keksinyt mitään yhteyttä tämän ja sen päivän välille. Mutta tuskin se oli mitään tärkeää. Nyt pitäisi vain saada itsehillintäni toimimaan.
Seinän takaa kuului metakkaa. Nostin päätäni tyynystä ja katsoin takanani seisovaa seinää, mutta enhän minä sen läpi mitään nähnyt. Tom kuului nousevan sängystään ylös, penkovan kaappiaan ja sitten rymistelevän alas portaita. Kummallista.
Pianoin pääni takaisin tyynyyn väsyneenä. Halusin sulkea silmäni ja unohtaa, nukkua taas. Mutta en uskaltanut. En halunnut nähdä sitä unta uudelleen.
Alakerrasta kuului jotain outoa ääntä. En kuullut kunnolla mitä se oli, mutta tuskin siellä ainakaan kokattiin mitään. Ja jos siellä sittenkin kokattiin, Tom taisi olla vuorossa. Hymyilin hieman ajatellessani Tomia laittamassa ruokaa. Huvittava näky. Muistan edelleen kuinka hän oli neljätoista vuotta sitten auttanut äitiä kokkaamaan pastaa jauhelihakastikkeessa. Äiti oli joutunut hetkeksi menemään puhelimeen, ja me olimme jääneet kahdestaan keittiöön. Tom oli ajatellut ettei pastavesi kiehu tarpeeksi, ja vääntänyt lämmön täysille. Hän oli alkanut vispata kastiketta samalla kun pasta oli kiehunut hienosti kattilassaan. Kastike oli lentänyt ympäri keittiötä, ja olimme olleet oikein tyytyväisiä lopputulokseen kunnes äiti palasi. Hän oli sännännyt sammuttamaan lieden, mutta liian myöhään. Pastasta oli ollut jäljellä kova, juuston näköinen klöntti, ja hän oli antanut sen meille palloksi. Olimme menneet iloisina pihalle potkimaan sitä, kunnes kummankin varpaat olivat tunnottomat ja äiti oli saanut uuden pastan valmiiksi. Sen jälkeen pastapallomme olikin lentänyt piha-aidan yli metsikköön, emmekä olleet enää nähneet sitä koskaan.
Naurahdin hiljaa. Alhaalta ei kuulunut enää mitään, ja aiheuttamani ääni tuntui aavemaiselta tässä tilanteessa. Vedin hädissäni henkeä, ja tunsin huoneen seinien vetäytyvän kauemmas, muuttuvan loputtomaksi, pimeäksi metsäksi. Tunsin olevani jälleen kymmenvuotias, makaavani yksin kivien alla itkemässä.
Henkäisin kauhusta ja tunsin kaiken kaatuvan päälleni. Henki ei taaskaan tahtonut kulkea, joku iski keuhkoihini saaden ne vuotamaan kaiken hapen pois vaikka kuinka koitin pitää sen sisällä. Tuijotin kattoa kauhuissani, mutta näin vain pimeän taivaan, jolta satoi loputtomasti vettä. Parkaisin hädissäni ja tartuin patjaani kaksin käsin, yrittäen pysyä tässä hetkessä. Silmäni sumenivat, kaikki muuttui pimeäksi.
Kuulin oven pamahtavan auki ja jonkun tarttuvan harteisiini. Näin sumeita, muodottomia hahmoja hyörimässä ympärilläni, kuulin heidän sanovan nimeäni moneen kertaan, mutten saanut ääntäni kulkemaan. Yhtäkkiä kaikki pimeni ja äänet katosivat tyhjyyteen.
LUKU 7.
TOM
Kuulin Billin huudon yläkerrasta ja juoksin päätä pahkaa portaat ylös. Meinasin kompastua housujeni lahkeisiin, muuta en välittänyt siitä. Hyppäsin viimeiset askelmat ylös ja pamautin Billin huoneen oven auki.
Bill makasi sängyssään ja tuijotti kattoa silmät kauhusta laajenneina. Vatsaani kouraisi nähdä tuo ilme hänen kasvoillaan, mutta juoksin hänen viereensä ja tartuin hänen harteisiinsa hädissäni.
“Bill, rauhoitu. Olen tässä, olen tässä…”, koitin saada veljeni rauhoittumaan, turhaan. Hän ei nähnyt minua, näin hänen silmistään ettei hän ollut tässä ajassa. Hän oli siirtynyt kymmenen vuotta taaksepäin, ja näki kaiken taas kuin kymmenvuotias.
Georg ja Gustav säntäsivät huoneeseen. He porhalsivat sängyn luo, ja tarttuivat Billiin ja koittivat estää häntä rimpuilemasta.
“Mikä hänellä on?” Gustav katsoi minua kysyvänä, koittaen samalla estää Billiä hakkaamasta kättään säpäleiksi seinään. Georg koitti pitää veljeni jalkoja paikallaan, samalla kun katsoi minua odottaen. Purin huultani ja päätin kertoa osan totuudesta.
“Hän… Muistaa. Yhden asian kymmenen vuoden takaa.”
Muut tuntuivat käsittävän etten halunnut puhua asiasta enempää, ja pitelivät Billiä paikallaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja jäykistyi. Huudahdin järkyttyneenä ja tartuin hänen kasvoihinsa. Silmät olivat kiinni, mutta luomien alla ne pyörivät villisti.
Gustav irrotti otteensa, nappasi kännykän Billin pöydältä ja soitti hätäkeskukseen. En kuunnellut lainkaan mitä hän sanoi, katselin vain pikkuveljeni kasvoja. Georg lähti alakertaan, sanoi tekevänsä jotakin, mutta en kuullut sitäkään. Kaikki huomioni oli kiinnittynyt Billiin.
“Ambulanssi on matkalla. Meidän täytyy yrittää siirtää Bill alas, säästämme sillä aikaa.” Gustav ravisteli minut ylös ja tarttui Billin jalkoihin. Irrotin hänen otteensa, mulkaisin häntä vihaisesti ja kaappasin veljeni käsivarsilleni. Hän painoi yllättävän vähän, olin odottanut hänen painavan ainakin kymmenen kiloa enemmän. Gustav koitti pysyä perässäni, kun harpoin alakertaan varoen jokaista askeltani. En missään nimessä saanut pudottaa Billiä.
Georg oli siirtänyt tavaroita pois tieltämme, niin että sain helposti Billin sohvalle makaamaan. Istuin polvilleni maahan, katsoen veljeni kasvoja. Silmät pyörivät villisti luomien alla, hiki valui otsaa pitkin ja suonet tykittivät kiivaasti. Gustav ojensi käteeni märän pyyhkeen, jolla aloin pyyhkiä veljeni otsaa vapisevin käsin. Joka kerta kun muut tulivat metrin lähemmäs Billiä, hätistin heidät pois. En saanut antaa kenenkään satuttaa häntä.
Aika kului piinaavan hitaasti. Vilkaisin seinällä olevaa kelloa muutaman sekunnin välein, mutta aika ei tuntunut etenevän yhtään. Pelkäsin että pian olisi liian myöhäistä, että menettäisin veljeni.
Lopulta, kymmenen piinaavan minuutin kuluttua ambulanssi ajoi pihaamme. Nostin Billin syliini mahdollisimman hellästi ja juoksin ulos, missä ensihoitajat availivat ambulanssin ovia ja koittivat saada kärrynsä ulos sen sisältä. Murahdin ärtyneesti, puskin miesten läpi ja asetin Billin varovasti paareille. Ihmiset katosivat minua hölmistyneinä, tekemättä mitään.
“Tehkää nyt joku jotakin!” karjaisin niin kovaa kuin ääntä lähti ja istuin paarein viereen. Ihmiset pakkautuivat ambulanssiin, Georg ja Gustav hyppäsivät mukaan kenenkään erityisesti huomioimatta ja alkoi matka sairaalaan. Kunhan emme vain saapuisi sinne liian myöhässä.
Matka kesti toiset piinaavat kymmenen minuuttia. Hoitajat häärivät Billin ympärillä koko ajan, mittasivat verensokeria, pulssia, kiinnittivät hänet erilaisten johtojen ja letkujen avulla kaikenlaisiin koneisiin ja näyttivät yksinkertaisesti esittävän olevansa päteviä. Itse puristin koko ajan Billin kättä omissani, pidin siitä kiinni. Tein kaikkeni kertoakseni hänelle olevani mukana, kertoakseni ettei hän ollut yksin.
Kun viimein pääsimme sairaalalle, juoksin paarien vierellä koko ajan. Kun hoitajat kärräsivät Billin ensiapuun, koitin ohittaa muutaman valkotakkisen miehen, jotka estivät pääsyni osastolle.
“Väistykää. Nyt”, sanoin miehille niin hyytävästi kuin vain osasin, mutta he vain työnsivät minut taaksepäin ja ilmoittivat osaston olevan suljettu kaikilta multa paitsi potilailta ja henkilökunnalta. Koitin vielä epätoivoisesti päästä heidän ohitseen, mutta lopulta Gustav ja Georg raahasivat minut odotushuoneeseen istumaan. En jaksanut tapella vastaan, vaan laahauduin heidän perässään näkemättä mitä ympärilläni tapahtui. Ainoa mitä enää näin oli Bill, avuttomana makaamassa paikallaan, näkemättä, kuulematta tai tuntematta mitään. Istuin muovipenkille ja hautasin kasvoni käsiini.
LUKU 8.
TOM
Aika kului. Istuin koko ajan paikallani, katsomatta ympärilleni. Ajattelin kaikkea mitä olin saanut kokea Billin kanssa näiden vuosien aikana. Jokainen asia jonka olin joskus kokenut Billin kanssa, liukui näkökenttäni läpi saaden kivun iskemään koko ruumiiseeni. Halusin itkeä, halusin kuolla. En tiennyt, mitä tekisin jos Billiä ei tämän jälkeen enää olisi. Elämäni olisi loppu.
Yhtäkkiä tajusin mitä minun pitäisi tehdä. Minä olisin se, joka soittaisi äidille ja kertoisi tapahtumat. Minä olisin se, joka saisi kertoa millainen Bill oli ollut kuollessaan. Minä olisin se, joka oli aiheuttanut hänen kuolemansa.
En enää kestänyt. Ponkaisin pystyyn ja ryntäsin ensiapuosastolle, välittämättä ihmisistä jotka koittivat estää minua. Juoksin käytäviä pitkin, kurkistin joka ovesta sisään nähdäkseni Billin. Ovi toisensa jälkeen, tuntemattomat kasvot. Jos pahin olisikin jo tapahtunut… Jos saapuisin paikalle liian myöhään, en kestäisi sitä.
Viimein pääsin käytävän päähän. Ainoa ovi, jota en ollut vielä avannut, tuntui nyt ylitsepääsemättömältä esteeltä. Laskin käteni sen kahvalle, mutta vedin sen pois. En pystyisi tähän, en voisi mennä sisään. En voisi katsoa ainoaa veljeäni tämän maatessa sängyssä avuttomana, pienenä ja pelokkaana. Niin kuin kymmenen vuotta sitten.
Joku tarttui olkapäähäni. Käännyin ympäri ja katsoin Gustavia silmiin. Mies nyökkäsi minulle pienesti, kääntyi ympäri ja alkoi taluttaa minua takaisin odotushuoneeseen.
Kuulin oven aukeavan hiljaa takanani, mutta jatkoin matkaa pää painuksissa. Luultavasti joku vain meni tauolleen, ei siinä mitään sen kummempaa.
“Tom Kaulitz?” kuului ääni takaani. Pyörähdin ympäri ja katsoin silmiin pienikokoista nuorta naista, joka hymyili ystävällisesti. Hän oli kaunis, mutta ei kiinnostanut minua yhtään tässä tilanteessa.
“Niin?” kysyin jännittyneenä. Sydämeni hakkasi niin että korvissa soi.
“Veljenne on kunnossa. Hän kärsi melkoisen sokin, mutta tulee kuntoon muutaman päivän levolla.”
Tuntui kuin maailma olisi kääntynyt ympäri. Silmäni laajenivat ällistyksestä, tunsin leijuvani mailien korkeudessa ja vedin Gustavin tiukkaan halaukseen. Mies pihisi jotain hiljaa, ja vääntäytyi irti haukkoen henkeään, mutta hymyili minulle.
Säntäsin halaamaan naistakin, mutta hän väisti nopeasti otteeni alakautta. Minun teki mieli hyppiä ilosta, kun nainen avasi viimeisen oven minulle ja päästi minut sisään. Hymyilin hänelle sanattomana ja menin sisään. Gustav säntäsi takaisin odotusaulaan kertomaan ilouutiset Georgelle.
LUKU 9.
TOM
Kun astuin sisään, hymyni hyytyi. Bill makasi peiton alla pienenä, voimattomana keränä. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta pelästyin kaikkia niitä johtoja jotka liittivät hänet sairaalan laitteisiin. Istuin tuoliin sängyn viereen ja oin hänen kätensä omaani. Hän ynähti hiljaa unissaan, mutta ei avannut silmiään. Tunsin kyynelten tekevän tuloaan.
“Anna anteeksi. En tarkoittanut tätä”, kuiskasin hiljaa ja silittelin Billin kättä hellästi. Katsoin hänen kasvojaan hiljaa, ainoa ääni joka rikkoi hiljaisuuden oli koneiden piippaus ja veljeni hengityksen pieni, lähes kuulumaton tuhina.
Hän näytti niin pieneltä siinä maatessaan, riutuneelta ja kalpealta. En enää kestänyt, vaan annoin tunteideni purkaantua. Kyyneleet valuivat hiljalleen poskiani pitkin, pudoten Billin peitteille. Painoin pääni hänen kätensä viereen, ja jäin siihen itkemään.
Kului tunti. Yhä vain pidin päätäni Billin peitteillä ja itkin tuskaani. Hän ei liikkunut koko aikana, nukkui vain rauhallisesti, tuhisten pienesti. Lopulta nostin pääni ylös ja hymyilin. Siitä oli niin kauan aikaa, kun viimeksi olin saanut katsella veljeni kasvoja tämän nukkuessa. Laskin käteni hänen otsalleen, joka tuntui taas olevan normaalilämpöinen. Pyyhkäisin muutaman mustan rastan pois hänen kasvoiltaan nähdäkseni ne kunnolla. Bill liikahti pienesti, tuhahti hiljaa, haukotteli ja käänsi kylkeään. Hän makasi liikkumatta muutaman sekunnin ennen kuin avasi silmänsä. Hän räpytteli kummastuneena muutaman kerran ja katseli ympärilleen ymmällään.
“Tom?” hän kysyi hiljaa huomattuaan minut. Hymyilin hänelle ja hieroin sormillani hänen oikean kätensä kämmenselkää.
“Niin?” kysyin ja katsoin häntä silmiin. Hän näytti pieneltä lapselta, joka herää aamulla muualta kuin omasta sängystään.
“Näin outoa unta. Ihan kuin happi olisi loppunut, ja maailma pimennyt… Ja…” Bill koitti nousta istumaan, mutta voihkaisi kivusta kesken yrityksensä.
“Shh! Älä ajattele sitä nyt. Sinun on levättävä.” painoin hänet hellästi takaisin makuulle.
“Mitä tapahtui? Missä olen?” Bill näytti siltä, että hyppäisi pystyyn ellei saisi selitystä tällä sekunnilla.
“Menit sokkiin. Toimme sinut sairaalaan useita tunteja sitten”, vastasin ja vilkaisin kelloa. 19.36. Olimme olleet sairaalassa yli seitsemän tuntia.
“Wau.” Bill totesi ja tuijotti kattoa hiljaa. Käänsin katseeni takaisin hänen kasvoihinsa ja hymyilin pienesti. Hymyni kuitenkin hyytyi muutaman sekunnin kuluttua, kun päästin mieleeni kuvan veljeni pelokkaista, puolikuolleista kasvoista.
“Olen niin pahoillani tästä. Kaikesta.”
Bill kääntyi katsomaan minua kummissaan.
“Mistä?”
“Että olen ollut tämmöinen ääliö. Olen jättänyt sinut yksin, enkä ole ollut tukenasi kun tarvitsit minua.” Minun teki mieli huutaa, mutta jokin Billin katseessa esti minua.
“Älä syytä itseäsi. Ei ole sinun vikasi, että minä olen typerys.”
“Typerys? TYPERYS? Sinä jos kuka et ole typerys!” liki huusin Billille. Hän vain hymyili hiljaa ja käänsi katseensa vastakkaiseen seinään. Kaduin heti huutamistani.
“Anteeksi, en tarkoittanut…”
Bill pyörähti ympäri ja asetti kätensä suulleni. Hän hymyili pienesti, tarttui käteeni ja veti sen rinnalleen.
“Ei se mitään. Meidän on vain opittava elämään sen kanssa.” Hän hymyili, veti käteni poskelleen, sulki silmänsä ja nukahti. Katselin hänen rentoja, onnellisia kasvojaan vielä pitkään, ennen kuin painoin omat kasvoni hänen kasvojensa viereen ja nukahdin itse tuolille hänen viereensä.
LUKU 10.
GUSTAV
Juoksin käytävää pitkin odotushuoneeseen. Kun paukautin käytävän ensimmäisen oven auki, Georg hyppäsi seisomaan tuolilta jolla oli istunut ja katsoi minua hätääntyneenä.
“Ei kai Bill ole…”
Juoksin ystäväni luo ja vedin hänet suureen karhunhalaukseen. Hymyilin hänelle niin iloisena kuin vain pystyin.
“Hän on kunnossa. Hän koki melkoisen sokin, mutta tulee kuntoon levolla.”
Georg huokaisi helpottuneena, istui takaisin tuolille ja tuijotti seinää. Hän näytti siltä, että pyörtyisi kohta onnesta. Istuin itsekin hänen viereensä ja laitoin kämmenieni sormet yhteen. Nyt meidän olisi vain odotettava. Tom haluaisi varmasti ensin puhua veljelleen, eikä sitä hetkeä kannattanut mennä häiritsemään.
Aika lipui ohitsemme hitaasti, muttemme välittäneet. Nyt tärkeintä oli vain se, että Bill tulisi mahdollisimman pian kuntoon, vaikka se merkitsisi sitä ettemme me voisi viettää koko aikaamme hänen seurassaan.
Kun kello alkoi lähestyä seitsemää, pitkä valkotakkinen mies lähestyi meitä. Hän pysähtyi aivan eteemme.
“Meidän pitäisi alkaa sulkea tätä osastoa. On parasta että lähdette kotiin.”
Nousimme tuoleilta, nyökkäsimme miehelle ja kävelimme ulos sairaalasta. Kävelimme hitaasti mietteissämme bussipysäkille, tuulen iskiessä meihin edestä päin. Ihan kuin se olisi halunnut meidät takaisin sisälle välittömästi.
Bussi tuli muutaman minuutin kuluttua. Astuin sisään, maksoin meidät molemmat ja menin liki tyhjän auton perälle istumaan. Georg istui viereeni äänettömästi. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota, ja hyvä niin. Nyt oli parempi päästä kotiin ilman mitään hässäkkää.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuimme rinnakkain ulos bussista ja hölkkäsimme talolle. Georg avasi oven ja napsautti valot päälle. Paikka näytti pahasti sotkuiselta ja minua hiukan hymyilyttikin. Aloin järjestellä tavaroita, niin että talo näyttäisi edes hieman enemmän ihmisasumukselta.
GEORG
Gustavin järjestellessä menin keittiöön katsomaan jotain syömistä. Olin syönyt viimeksi liki kaksitoista tuntia aiemmin, mutten ollut huomioinut kuinka nälkäinen olinkaan. Olin ollut niin huolissani Billistä.
Nappasin kaapista pari leipää, jotka ahmin suihini heti. Vedin päälle litran vettä, tyydyttääkseni janoni nopeasti. Vilkaisin ikkunasta katua, joka pimeni nopeasti ja tyhjeni ihmisistä, jotka kiiruhtivat omiin koteihinsa lepäämään ja sulattelemaan päivänsä tapahtumia. Hymyilin hieman itsekseni, nousin portaat yläkertaan ja menin suihkuun.
GUSTAV
Georg kuului ahmivan jotain keittiössä. Naurahdin sille hieman ja laitoin pienen pöydän oikealle paikalleen, Georg kun oli mennyt työntämään sen nurkkaan saadakseen Billille tilaa.
Georgin lähtiessä yläkertaan talo näytti jo jokseenkin siistiltä, ja menin itsekin haukkaamaan jotain suuhuni. En jaksanut paljoa valikoida, vaan vedin suuhuni pienen kasan leipiä jonkin tuoremehun kera, en ollut varma mitä se oli. Ei se ainakaan pahalta maistunut.
Syötyäni siivosin vielä tiskipöydän, jotta se ei olisi aamulla täpötäynnä, niin että astiat putoaisivat kolisten lattialle. Semmoista sattui tässä talossa valitettavan usein, mutta mitä väliä. Pojat on poikia, ainakin kun on kysymys Kaulitzin veljeksistä.
Tulin ajatelleeksi vessaa, jonka Tom oli julmasti lupaa kysymättä tukkinut paperisilpulla. Huokaisin hiljaa ja menin tarkastamaan tilanteen.
Pahemminkin olisi voinut käydä. Jos Tom olisi saanut neroleimauksen ja vetänyt vessan, lainehtisimme nyt vedessä ja putkimies olisi saanut rutkasti lisätienestejä. Otin suuren kauhan käteeni ja aloin kerätä silppua pöntöstä sen avulla. Haisevaa ja ällöttävää hommaa, mutta taisin olla täällä ainoa joka suostuisi tekemään sen. Heitin mössön vatiin, joka lojui vieressäni, ja sain sen ääriään myöten täyteen haisevasta, likaisenvalkoisesta mönjästä.
Nappasin ämpärin käsiini ja kiikutin sen ulos. Se painoi melko paljon, mutta niin voi odottaakin paperilta joka on useita tunteja kerännyt vettä itseensä. Kippasin koko roskan roska-astiaan ja hölkkäsin sisälle, ilma oli tuulen ansiosta viilentynyt paljon aamuisesta. Heitin vadin vessaan, säntäsin yläkertaan ottamaan pienen suihkun ja painuakseni itsekin yöpuulle. Georg oli käynyt suihkussa ajat sitten, ja kuului nyt kuorsaavaan huoneessaan erittäin kovaäänisesti. Hymähdin äänelle antaessani lämpimän veden valua pitkin jännittynyttä vartaloani. Hyvä jos saisin nukuttua tässä melussa silmällistäkään.
Kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja löntystin huoneeseeni. Vedin päälleni vanhan T-paidan ja kuluneet sortsit, heittäydyin sänkyyn ja vedin peiton korvilleni. Nukahdin melkein silmänräpäyksessä, ja viimeinen asia jonka muistan oli ikkunasta sisään mollottava täysikuu. Ja seinien läpi kuuluva kuorsaus.
LUKU 11.
TOM
Heräsin auringon lämmittäessä selkääni. Hieroin silmiäni väsyneesti ja vilkaisin ympärilleni ihmetellen missä olen. Vartaloa kivisti inhottavasti, kun suoristin selkäni ja haukottelin pitkään. Tunsin käteni olevan jumissa jonkin ti jonkun alla ja käännyin katsomaan sitä.
Bill puristi kättäni niin lujaa kuin unissaan pystyi. Hän piti sitä vieläkin samassa paikassa johon oli sen viime iltana vetänyt, ilmeisesti hän oli nukkunut niin hyvin ja levollisesti ettei ollut liikkunut yhtään. Hymyilin veljeni onnellisesti hymyileville kasvoille ja vedin peiton paremmin hänen päälleen.
Joku oli käynyt tuomassa pienelle pöydälle syömistä. Ilmeisesti kukaan ei ollut hennonnut herättää meitä, ja hyvä niin. Kumpikin meistä oli tarvinnut lepoa.
Nappasin pöydältä leivän ja aloin nakertaa sitä tutkiskellen Billin kasvoja katseellani. Hän näytti pieneltä lapselta, joka oli käpertynyt kokoon lämmittääkseen itseään. Hän hengitti tasaisesti hiljaa tuhisten, ja näky sai kyyneleet kihoamaan taas silmiini. Nielaisin hiljaa ja hörppäsin hieman vettä, janoni oli kamala. Ei se kyllä mikään ihme ollut, olin huomaamattani jättänyt kaiken syömisen ja juomisen pois eilen.
Bill tuhahti unissaan. Hän nyrpisti hieman nenäänsä, kietoi kummankin kätensä omani ympärille ja hengitti siihen rauhallisesti. Hän hymyili pienesti ja jatkoi rauhassa uniaan.
Käteni tuntui puutuvan puuhaloksi, mutten välittänyt siitä yhtään. Jos Bill tunsi olonsa mukavaksi näin, annoin sen olla. Mikään ei ollut nyt tärkeämpää kuin Bill.
Aurinko oli hitaasti liikkunut ja paistoi nyt Billin kasvoihin suoraan. Hän nyrpisti taas nenäänsä, veti peittoa tiukemmin päälleen ja kätki kasvonsa siihen. Kädestäni hän piti edelleen kiinni kuin se olisi hänen olemassaolonsa ainoa syy.
Haukottelin hiljaa. Unet tekisivät edelleen terää, mutta en pystynyt sulkemaan silmiäni. Ties mitä voisi tapahtua, jos sen tekisin. Tutkiskelin katseellani laitteita, jotka ympäröivät sänkyä. Toiset piippasivat rauhalliseen ja säännölliseen tahtiin, toiset taas piirsivät tasaisia käyriä näyttöihinsä. Ainakin kaikki näytti olevan kunnossa.
Yhtäkkiä Bill potkaisi peittonsa päältään, aivasti ja räväytti silmänsä auki. Hätkähdin ja huudahdin yllättyneenä, mutta Bill katsoi minua rauhallisena eikä näyttänyt kärsineen mitenkään.
“Huomenta”, hän sanoi hiljaa ja hymyili koko kasvojensa leveydeltä. Huokaisin ja hymyilin takaisin.
“Älä pelästytä mua noin. Oikeesti. Meinasin saada kohtauksen.”
Bill vain veti käteni pois poskensa alta ja alkoi tutkia sitä mietteliäänä. Hänen silmänsä olivat ammollaan ja hän hymyili.
“Katso”, hän sanoi ja työnsi käteni kasvojeni alle. Kämmen oli punainen, enkä tuntenut siinä oikeastaan mitään. Bill hieroi sitä sormillaan koittaen saada tunnon palautumaan siihen. Hän hymyili saadessaan sormeni heilumaan velttoina.
“Et sitten yhtään ajatellut ottaa sitä turvaan?” hän hymähti virne kasvoillaan. Hän läpsi kättä kevyesti koittaen saada toimintakykyni palautumaan.
“En. Näytit pitävän siitä niin paljon”, virnistin takaisin ja koitin koukistaa sormiani. Ne taipuivat hieman, ja Bill läpsäisi niitä vielä kerran. Ne heilahtivat kerran velton oloisesti, pysähtyivät kuin seinään ja jäivät aloilleen. Puristin sormet nyrkkiin ja naurahdin.
“No sainpas käteni takaisin”, sanoin ja tartuin Billin käsiin. Ne tuntuivat haurailta, niin särkyviltä. Ilmeeni synkkeni heti ja hieroin veljeni käsiä hennosti.
“Ne näyttävät niin pieniltä”, kuiskasin hiljaa.
“Haurailta ja voimattomilta.”
Bill katseli kasvojani hetken, puristin omat kätensä nyrkkiin ja avasi ne taas.
“Mutta ne toimivat”, hän kuiskasi takaisin ja katseli sormiaan, jotka lepäsivät kalpeina omaa ihoani vasten. Nostin oman katseeni äänen kasvoihinsa, jotka nekin näyttivät uskomattoman pieniltä ja heikoilta. Bill ei tuntunut huomaavan katsettani, vaan antoi minun nähdä itsensä juuri sellaisena kuin nyt oli.
“Kerroitko äidille?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa kasvoihini. Pudistin päätäni pienesti.
“En pystynyt soittamaan hänelle. Tämä on kaikki minun syytäni.”
Bill nosti kätensä kämmenistäni ja kietoi ne ympärilleni. Hän veti korvani suunsa kohdalle ja kuiskasi hiljaa:
“Eikä ole. Tämä ei missään nimessä ole sinun syytäsi. Ja kuka sinua syyttäisi?”
Työnsin Billin kauemmaksi ja näin pelon vilkahtavan hänen katseessaan. Nappasin hänen kämmenensä nyrkkeihini ja katsoin hänen silmiinsä tiukasti.
“Minä en jätä sinua. Minun ei olisi koskaan pitänytkään jättää sinua.”
Bill katsoi minua voimattomana. Hän laski katseensa peittoonsa ja sulki silmänsä.
“Älä. Minun olisi pitänyt juosta kovempaa.”
Tartuin veljeni leukaan ja nostin hänen katseensa omiin silmiini. Hän koitti vältellä katsettani, muttei pystynyt.
“Sinä teit kaikkesi. Minä se tyhmä tässä olin. Muuta en sinulta ansaitsisi kuin kunnon potkua persauksiin, nyt heti.” Nousin seisomaan, mutta Bill veti minut takaisin alas.
“En aio satuttaa sinua. Vaikka mikä olisi.”
“Sinulla on siihen täysi oikeus. Saat tehdä minulle ihan mitä vaan, kunhan se tekee sinut iloiseksi.” Tuijotin häntä silmiin rävähtämättä.
“Ihan mitä vaan?”
“Mitä ikinä haluat.”
Bill hymyili, tarttui minuun ja sulki syleilyynsä. Hän hautasi kasvonsa hartioihin, ja tunsin hänen vapisevan pienesti. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja istuin hänen viereensä sängylle, varoen johtoja jotka risteilivät ympärilläni. Bill pysyi kiinni minussa pitkään, mutta kymmenien minuuttien kuluttua hän nosti katseensa kasvoihini ja hymyili pienesti. Katseessa oli vielä pelkoa, se oli itkuinen ja väsynyt, mutta siinä oli myös jotakin uutta. Toivoa.
“Tuntuuko jo paremmalta?” kysyin hiljaa pidellen kättäni hänen harteillaan. Bill nyökkäsi ja niiskautti hiljaa. Hän laski päänsä syliini ja sulki silmänsä. Jäin katsomaan häntä vielä pitkäksi aikaa, ennen kuin omat silmäni alkoivat painua kiinni ja nojasin pääni takanani olevaan seinään.
LUKU 12.
GUSTAV
Aurinko oli vasta nousemassa, kun heräsin. Kuulin seinien takaa Georgin kuorsauksen, ihme että olin saanut nukuttua yhtään tuossa melussa. Nousin ylös ja vääntäydyin vaatekaapilleni, josta vedin päälleni mustan paidan ja siihen sopivat farkut. Löntystelin alakertaan hiljaa, jotten herättäisi Georgia.
Vilkaisin eteiseen. Tomin kenkiä ei näkynyt missään, joten hän oli luultavasti vieläkin sairaalassa. Tai sitten hän oli käynyt kotona nukkumassa ja palannut sinne yön aikana. Jotenkin uskoin enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon, eikä se kyllä kovin epäuskottavaakaan ollut. Itse ainakin olisin viettänyt koko yön siskoni vierellä, jos hän olisi joutunut sairaalaan sellaisessa tilassa.
Kaivelin ruokakaappeja miettiväisenä. Bill luultavasti pääsisi jo tänään kotiin, jos kaikki menisi hyvin. Pitäisi järjestää pienoiset pippalot sen kunniaksi. Jätkät ainakin nauttisivat olostaan, jos ei muuta. Tosin, kysyisin kyllä ensin Tomin mielipidettä asiasta. En halunnut samanlaista reaktiota kuin eilen yrittäessäni auttaa Billin kantamisessa.
Istahdin tuolille mietteliäänä. Mikäköhän oli saanut aikaan niin suojelevan reaktion? En ollut koskaan nähnyt Tomia niin vihaisena. En ollut edes ajatellut, että hän suojelisi veljeään niin raivokkaasti. Syyn täytyi olla erittäin vakava, siitä olin varma. Ehkä se kalenterien repiminen liittyi tähänkin kohtaukseen. Mitä jos Tom oli tehnyt jotakin Billille, kymmenen vuotta sitten? Jos Bill oli järkyttynyt siitä, ja luottamus veljeen oli ollut katkolla vuosia? Sitä en kyllä kunnolla uskonut, sen verran tiiviisti kaksoset kuitenkin olivat yhdessä.
Ehkä voisi olla avuksi patistaa pojat jonkun psykologin juttusille. Jos Bill toipuisi sillä. Ja Tom todellakin näytti tarvitsevan apua suojeluvaistojensa kanssa.
Aloin miettimään mitä itse olisin tehnyt, jos Billin tilalla olisikin ollut minun siskoni. Olin melko varma, että reaktioni olisi ollut sama. Ehkä se oli jokin sisarusrakkaussuhde, joka käynnistyi sisaren ollessa vaarassa. Se voisi olla hyvin mahdollista. Päätin puhua Tomin kanssa kahden heti kun saisin siihen tilaisuuden. Ehkä hän pystyisi hieman valaisemaan tätä probleemaa.
Aurinko oli noussut jo kattojen ylle, kun viimein havahduin aatoksistani. Tarkistin vielä muutamia kaappeja, repäisin palasen paperia pienestä pinosta ja aloin kirjoittaa listaa aineista joita tarvittaisiin. Hmm. Ainakin pastaa, ja ehkä siihen voisi lisätä jotain kasviksia. Olutta voisi myös hankkia hieman, mutta ei liikaa. Kummankaan kaksosen pää ei tainnut olla tällä hetkellä ihan juomakunnossa.
Portaista kuului hiljaisia askelia, ja kohta Georg ilmestyi oviaukkoon. Miehellä oli yllään valkoinen T-paita ja harmaat farkut, ja hän haukotteli pitkään katsellessaan minua.
“Mitä sä puuhaat?” hän kysyi ja istui tuolille viereeni. Hän vilkaisi listaani miettiväisenä.
“Aattelin piristää poikia. Pienet juhlat Billin kotiin pääsyn johdosta ei olisi pahitteeksi.”
“Nii, jos se pääsee ulos sieltä tänään”, Georg sanoi edelleen katse listassani.
“Kyllä se sieltä pääsee, kuhan me vaan annetaan sen levätä. Mennään käymään niiden luona parin tunnin kuluttua.” Luin listani vielä kerran läpi ja ryntäsin sen taskuuni. Kysyisin Tomin mielipiteen asiasta ennen kuin alkaisin valmistella mitään enempää.
Odotellessa siivosimme kämppää oikein perusteellisesti. Imuroin lattiat samalla kun Georg pesi ikkunoita, ja sen jälkeen passitin hänet kylppäriä kuuraamaan. Hän ei näyttänyt kovinkaan iloiselta työnjaosta, mutta mieluummin hän näköjään meni kaakeleita hinkkaamaan kuin pyyhki pölyjä katonrajasta. Kummallista. Mutta ainakin talo olisi tämän jälkeen siisti.
Kului kolmisen tuntia, ennen kuin saimme kaiken siivotuksi. Katselin lopputulosta tyytyväisenä, se oli selkeä, pölytön ja sai tilan näyttämään paljon suuremmalta. Georg kyllä haisi kuin likakaivo, mutta en antanut sen häiritä. Passitin hänet kuitenkin vielä suihkuun, ennen kuin lähtisimme. Häntä ei luultavasti oltaisi päästetty sairaalan sisälle jos hän olisi sinne saapuessaan haissut kuin vuosikaudet kaivoissa asunut.
Seisoin hetken miettiväisenä paikallani. Kohta harpoin portaat ylös suoraan Billin huoneeseen, nappasin hänen vaatekaapistaan tumman, pitkähihaisen paidan ja tummat pillit. Hän luultavasti haluaisi pukeutua ennen kuin toisimme hänet takaisin kotiin.
Menin katsomaan autoani. Se nökötti tiellä vaatimattomana, ja aloin ihmettelemään, miksemme olleet heti eilen tajunneet ajaa itse sairaalaan. Mutta ehkä näin oli ollut parempi, ties mitä Tom olisi saanut aikaan. Hän olisi luultavasti halunnut itse ajaa, eikä se välttämättä olisi onnistunut puolikuollut veli sylissä. Jos ei muuta, poliisi olisi ainakin pysäyttänyt meidät ja syyttänyt liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.
Ovi paukahti kiinni, sora rahisi jalkojen alla ja Georg ilmestyi viereeni. Menimme sisälle autooni ja lähdimme sairaalaan.
LUKU 13.
TOM
Aurinko paistoi lämpimästi kasvoilleni. Avasin silmäni ja venyttelin hieman käsiäni. En tiennyt, kuinka kauan olin nukkunut, mutta kai siinä oli pari tuntia kulunut. Bill makasi edelleen sylissäni, kasvot seinää päin. Hän hymyili koko kasvojensa leveydeltä ja näytti kerta kaikkiaan onnelliselta.
Ovelta kuului hiljainen koputus, ja Gustav astui sisään Georg perässään. Viittasin heitä sormellani pysymään hiljaa, ettei Bill häiriintyisi. He istuivat muovisille tuoleille hiljaa, katsellen Billiä.
“Miten hän voi?” Gustav kuiskasi hiljaa. Vilkaisin häntä ja hymyilin.
“Hyvin. Hän on vain todella väsynyt, ja henkisesti uupunut, mutta muuten hän on täysin kunnossa.”
“Hyvä”, Georg sanoi ja nojasi helpottuneena taaksepäin. Katselin hetken Billin kasvoja, miettien miten sanoa sanottavani.
“Olen… Pahoillani siitä miten käyttäydyin eilen. En olisi saanut kohdella teitä niin.”
Gustav katsoi minua hymyillen, ja Georg yhtyi siihen.
“Ei se mitään. Itsekin olisin luultavasti käyttäytynyt niin, jos kyseessä olisi ollut siskoni”, Gustav sanoi ja kumartui tutkimaan Billin kasvoja. Hän tuhisi hiljaisesti pää sylissäni, rastat puoliksi kasvojen edessä. Gustav hymyili huvittuneena, mutta näin hänen silmissään myös pientä sääliä.
“Kuule, me ajateltiin että juhlistettaisiin vähän Billin kotiin pääsyä. Oltaisiin vaan yhessä, katottaisiin vaikka jotain leffaa ja vietettäisiin iltaa.” Gustav katsoi minua kysyvästi, ilmeisesti hän halusi saada suostumukseni ennen kuin alkaisi tehdä mitään. Hymyilin hänelle hieman.
“Kyllä se käy, kunhan ei mennä liian pitkälle. Ja Bill saa määrätä tahdin”, sanoin hiljaa, Billin vetäessä itsensä kippuralle. Hän veti olallansa lepäävän käteni itseään vasten, ja puristi sitä kuin pehmolelua. Naurahdin hiljaa ja kumarruin katsomaan veljeni kasvoja, mutta rastat olivat nyt peittäneet ne täysin.
“Menetän vielä käteni tätä mukaan”, sanoin hiljaa toisten hymyillessä. Näytin toista kättäni, joka tuntui vieläkin heikolta ja punoitti.
“Bill puristi sitä koko viime yön poskensa alla”, selitin nähdessäni Georgin kummastuneen katseen. Mies hymähti hiljaa ja katsoi Billiä, joka hengitti liki äänettömästi jalkojani vasten. Vilkaisin monitoreja, jotka ilmoittivat kaiken olevan kunnossa. Hyvä.
Gustav katseli ulos ikkunasta, josta näkyi sairaalaan parkkipaikalle. Hän näytti uppoutuvan täysin ajatuksiinsa, eikä välittänyt enää kysellä minulta mitään. Olin siitä kiitollinen, en halunnut vastailla kiusallisiin kysymyksiin eilisen tapahtumien syistä. Georg kiinnitti myös huomionsa ikkunaan, ja huokaisin helpotuksesta. Vastauksien aika tulisi myöhemmin, jos se tulisi.
BILL
Avasin hitaasti silmäni. Näin edessäni vain epäselviä varjoja, rastojeni aiheuttamia. Tunsin makaavani jonkin lämpimän ja turvalliselta tuntuvan päällä. Hengitin sen tuoksua syvälle sisälleni, ja höristin korviani kuullakseni ympäristöni äänet. Kuulin pientä, ärsyttävää piipitystä ja pienen huokaisun. Puristin käsiäni tiukemmin rintaani vasten, ja huomasin puristavani niillä jotain muutakin. Vilkaisin sitä nopeasti. Käsi. Vahva, ruskettunut, minulle maailman tärkein käsi. Puhalsin siihen hiljaa ja hymyilin. Käsi liikahti hieman, ja tunsin toisen käden nostavan rastat kasvoiltani.
“Moro.” Hymähdin hiljaa ja katsoin veljeni silmiin. Tom hymyili niin leveästi kuin vain osasi, ja nosti minua istuvampaan asentoon. Nojasin pääni häntä vasten tyytyväisenä olooni.
“Täällä olisi sulle vieraita”, Tom sanoi ja viittasi Georgen ja Gustavin suuntaan. He hymyilivät minulle leveästi ja kumartuivat puoleeni. Heilautin heille hieman kättäni, ja jäin toljottamaan sitä. Yäk. Se oli liitetty moneen johtoon ärsyttävillä teipeillä, jotka minun teki mieli repiä irti. Tom nappasi käteni pois kasvojeni edestä ja naurahti hiljaa.
“Älä edes kuvittele, sitä sinä et revi irti.”
Nostin katseeni ylös hänen kasvoihinsa ja näytin kieltä. No, ei se mitään. Irrottaisin sen heti kun muiden katse välttäisi. Tom mulkaisi minua kuin arvaten ajatukseni, ja nappasi toisenkin käteni kouraansa hymyillen juonikkaasti. Irvistin kiukkuisena, jolloin Georg naurahti typerän kuuloisesti. Käänsin julmistuneen katseeni häneen, jolloin hän vain virnisti leveästi ja laittoi kätensä ristiin rinnalleen. Jumaliste näitä jätkiä.
“Terve vaan”, Gustav sanoi ja pyyhkäisi yhden rastan pois kasvoiltani. Virnistin hänelle silmät sirrissä. Samalla kuulin oven avautuvan, ja sisään astui pienikokoinen nainen. Tom hymyili naiselle flirttailevasti, ja hymähdin itsekseni. Tomiin saattoi luottaa ainakin tässä asiassa.
Nainen tuli sänkyni viereen ja tutkaili monitorien lukemia. Seurasin hänen puuhiaan kiinnostuneena. Halusin ymmärtää kaikkien näiden vehkeiden tarkoituksen, tai ainakin osan. Ehkä olisi paras etten saisi selville mitä kaikki tekivät. Voisin vielä pyörtyä saadessani jonkun tarkoituksen selville.
“Hmm… Tämä näyttää hyvältä. Pääsette vielä tänään kotiin”, nainen sanoi ja hymyili minulle. Hän vilkaisi käsiäni jotka olivat edelleen Tomin kourien puristuksessa. Tom irrotti otteensa, mutta tarkkaili edelleen etten tuonut käsiäni liian lähelle toisiaan.
Hoitaja tarttui oikeaan käteeni ja alkoi irrottaa teippiä. Katselin hänen puuhiaan kiinnostuneena, Tomin pitäessä tarkasti vahtia. Irvistin kun teippi viimein irtosi, paljastaen pistoskohdat joista johdot oli pistetty ihoni läpi. Hoitaja irrotti piikit käsistäni ja laittoi tilalle laastarit. Vielä pahempaa. Minun olisi heti saatava repiä ne irti, ennen kuin ne tekisivät minut hulluksi.
Hoitaja lähti hetkeksi viereiseen huoneeseen täyttelemään papereita. Tom tuijotti hänen peräänsä, jolloin hivutin oikean käteni vasemman ranteelle ja aloin nyppiä laastaria irti. Gustav köhäisi, Tom vilkaisi minua huokaisten ja vangitsi käteni taas karhuotteeseensa. Perkule. En ikinä saisi näitä teippejä irti itsestäni.
Nainen palasi huoneeseen paperipino mukanaan. Hän ojensi paperit Gustaville ja alkoi selittää hänelle jotain, mitä en kuullut. Tuijotin vain kiukkuisena Tomia, joka irvisteli takaisin kun hoitajan katse vältti. Viimein Gustav kiitti ohjeista, avasi oven ja viittasi meidät lähtemään. Tom auttoi minut seisomaan ja tarttui vyötäisiini kun horjahdin äkisti. Georg siirtyi toiselle sivulleni valmiina kaappaamaan minut kiinni jos kaatuisin häntä kohti. Eikä. Pitäisikö minun kävellä sairaalasta ulos tällaisessa saattueessa? Kyllä. Muut eivät näköjään välittäneet mistään muusta kuin siitä että pysyin pystyssä, näytti se sitten miten nololta tahansa. Oloni oli kuitenkin kummallisen kevyt ja turvallinen nojatessani Tomiin, joka puristi minua kylkeään vasten tiukasti.
LUKU 14.
BILL
Astuimme ulos sairaalan ovista kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samassa alkoi kauhea meteli. Näin kaikkialla ihmisiä, jotka rynnivät meitä kohti kuin pillastunut norsulauma, huutaen nimeäni. Kuinka he oikein olivat saanet tämän selville? En tajunnut sitä. Tom murahti kiukkuisena ja lähti hölkkäämään Gustavin perässä tämän autolle, pidellen samalla tiukasti minusta kiinni. Onneksi hän piteli, muuten olisin kaatunut jo ensimmäisellä juoksuaskeleellani. Georg hölkkäsi perässämme koittaen estää ihmisjoukkoa saamasta meitä kiinni.
Gustav avasi auton takaoven ja Tom työnsi minut penkille istumaan. Hän kiersi toiselle puolelle juosten ja hyppäsi sisään viereeni. Katselin hölmistyneenä ihmisiä, jotka juoksivat Georgin perässä koittaen nähdä kasvoni. Gustav käynnisti auton ja Georg hyppäsi etupenkille paukauttaen oven kiinni.
Gustav ajoi ulos sairaalaan porteista koittaen varoa ihmismassaa, joka pakkautui ärsyttävästi tiellemme huutaen minua ja kysellen vointiani. Tom tuhahti kiukkuisena ja kiinnitti minut vöihin. Tuijotin häntä hölmistyneenä. Tämä alkoi tuntua jo hieman liialliselta huolenpidolta.
Matka kesti merkillisen vähän, luultavasti Gustav ajoi pienoista ylinopeutta. Georg puhua papatti jotakin kännykkäänsä, mutten välittänyt hänen sanoistaan. Huomioni oli kiinnittynyt Tomiin, joka tuijotti jääräpäisesti eteensä ja näytti siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä alkaa savuta korvistaan. Tökkäsin häntä varovasti kylkeen, jolloin hän kääntyi minua kohti kysyvä ilme kasvoillaan.
“Onko kaikki okei?” sopersin nopeasti, melkein sotkeutuen sanoihini. Tom nyökkäsi ja hymyili minulle, Katsoin häntä edelleen epäuskoisesti, jolloin hän huokasi ja tuli lähemmäs minua.
“Olen vain huolissani. Sinun pitäisi levätä, eikä joutua ihmismassan tallottavaksi heti kun yrität lähteä.”
Nielaisin hiljaa ja nyökkäsin. Tämä oli jo liiallista huolenpitoa, ehdottomasti.
Auto ajoi pihaan, ja Tom hyppäsi ulos autosta ja tuli oveni taakse ennen kuin ehdin edes irrottamaan itseäni turvavyöstä. Hän repi vyön auki ja auttoi minut ylös autosta, tarkkaillen samalla ympäristöä. Kadulla ei ollut liikettä, mutta olin melko varma että tänne oli tulossa suuri ihmisjoukko. Kävelin mahdollisimman ripeästi Tomin vierellä sisään taloon, kompastellen jalkoihini. Tom piteli minua sitkeästi pystyssä, eikä irrottanut otettaan ennen kuin painoi minut sohvalle makaamaan.
Tuijottelin kattoon hämmentyneenä. Mistä ihmeestä äkillinen sairauskohtaukseni oli vuotanut julkisuuteen? Olin täysin varma siitä, ettei ainakaan kukaan tämän talon seinien sisältä ollut vuotanut tietoa reporttereille. Se oli joku muu, joku oli ehkä katsellut eilen kun minua siirrettiin ambulanssiin.
“Tom?” kysyin hiljaa, ja kuulin Tomin säntäävän viereeni keittiöstä, jossa hän oli ollut puuhaamassa jotain. Hän istui lattialle polviensa päälle ja tuijotti minua huolestuneena. Pelko tuntui haihtuvan ympäriltäni hitaasti, ja kun hän siirsi kätensä omani päälle, se hävisi kuin tuhka tuuleen.
“Olen ihan kunnossa, en minä sitä”, vastasin hänen kysyvään katseeseensa. Tom huokaisi ja rentoutui hieman. Hän viittasi minut jatkamaan heilauttamalla kättään.
“Kertoisitko mitä eilen tapahtui? Kerro kaikki”, sanoin ja katsoin veljeäni tiukasti silmiin. Halusin saada kunnollisen selityksen, ilman yhtään ainutta aukkoa siinä.
Tom vilkaisi minua alistuneesti ja veti alleen tuolin, jotta pystyisi katsomaan minua paremmin. Katsoin häntä odottavaisena, valmiina kuulemaan selityksen.
“Olin täällä alakerrassa jätkien kanssa, kun yhtäkkiä aloin huutamaan. Pelästyin tietysti ja juoksin yläkertaan niin että meinasin kaatua, tai ainakin muistelisin että se meni niin. Juoksin suoraan huoneeseesi, missä makasit sängyllä ja tuijotit kattoa suu kauhusta ammollaan. Heittelehdit ympäri sänkyä, puristaen patjaa käsilläsi niin kovaa kuin suinkin pystyit. Tartuin sinua harteista ja koitin saada sut lopettamaan, turhaan. Gustav ja Georg tulivat melkein perässäni, ja tarttuivat käsiisi ja jalkoihisi. Sitten… Sä vaan pysähdyit. Jäykistyit. Suljit silmäsi ja lakkasit melki hengittämästä. Gustav soitti hätäkeskukseen ja Georg meni raivaamaan alakertaa, että saataisiin sut ulos. Mä koitin saada sut hereille, mutten onnistunut. Sun silmäs vaan pyöri luomien alla ja hikoilit kuin maratonilla. Gustav palasi ja koitti auttaa mua kantamaan sut alas, mut en antanu… Kannoin sut yksin alas tähän sohvalle, ja siitä kymmenen minuutin kuluttua ambulanssiin. Ne tolvanat ei ees saanu paareja ulos siitä autosta”, Tom murahti kiukkuisena ja katsoi minua. Tuijotin häntä järkyttyneenä. Tom oli kantanut minut alas ilman apua… Hän siis todella välitti musta. Ei, ei se varmaan niin menny. Tom oli vaan hätääntynyt ja kantanut mut alas, ei siinä sen kummempaa.
Tom laski kätensä otsalleni ja hymyili rauhoittavasti. Hän silitti päätäni, isällisesti. Kummallista.
“Meni kymmenen minuuttia ennen kun päästiin ensiapuun. Juoksin sun rinnalla osaston ovelle asti, kunnes hoitajat käännytti mut takaisin. Siinä me sitten ooteltiin poikien kanssa monia tunteja.” Tom huokaisi hiljaa ja katseli hetken vastapäistä seinää, ennen kuin käänsi katseensa takaisin silmiini.
“Lopulta en enää kestänyt. Juoksin hoitajien ohi, katsoin kaikista ovista sisään ja etsin sua. Lulin jo että sut on siirretty jonnekin muualle, tai pahin oli tapahtunu… Kunnes tulin viimeiselle ovelle. En kyennyt avaamaan sitä, en vaan pystyny. Pelkäsin että löytäisin sen takaa sut, kuolleena… Gustav tuli ja oli jo viemässä mua pois, kun ovi avautui ja se pieni hoitaja astui ulos. Se sanoi että oot kunnossa, ja että sun luo sai mennä…”
Katselin Tomin kasvoja lumoutuneena. Hänen silmänsä olivat kosteat, suu vääntynyt pelokkaaseen, surulliseen ilmeeseen… Hän käänsi katseensa minuun. Hymy palasi hänen huulilleen ja hän jatkoi:
“Istuin sun vierelläs kauan. Siinä kului ainakin tunti, ja koko ajan mä istuin paikallani. Lopulta sä haukottelit ja heräsit… Ja siitä sää varmaan muistatkin jo loput.” Tom hymyili leveästi ja katsoi minua. Tuijottelin siinä sormiani, keksimättä mitään sanottavaa. Tom nousi seisomaan ja katosi taas keittiöön. Tunsin kyynelten tekevän taas tuloaan, mutta päätin itkeneeni jo kylliksi Tomin edessä. Jos se kerran aiheutti hänelle noin suurta tuskaa, en antaisi hänen kestää sitä enää.
Tom kolisteli jotain keittiössä, kun suljin silmäni ja upotin pääni tyynyyn. Tunsin vajoavani syvälle itseeni, unohtavani päivän tapahtumat. Haukottelin vielä viimeisen kerran ja nukahdin.
LUKU 15.
TOM
Vilkaisin olohuonetta muutaman minuutin kuluttua. Bill nukkui rauhallisesti sohvalla, puristaen itseään käsillään. Hymyilin itsekseni ja kävelin hänen luokseen. Vedin sohvan toiseen päähän viikatun viltin hänen ylleen ja varmistin että se peitti hänet kokonaan. Hiippailin hiljaa takaisin keittiöön katsellen häntä olkani yli.
Kunpa voisin itsekin vain nukahtaa noin, ilman pelkoa siitä että löytäisin hänet seuraavan kerran pienenä, tekevänä myttynä pimeydessä. Vilkaisin äkkiä oviaukosta että hän oli vielä paikallaan, ja huokaisin helpottuneena. Älä ole noin tyhmä, huusi ääni pääni sisällä. Ei hän noin vain katoa.
Väärin. Kyllä vain hän katosi. Bill onnistui katoamaan aina kun sitä vähiten odotti. Monet kerrat olin tuntenut sydämeni tykytyksen kurkussani, kun hän oli yllättäen kadonnut jonnekin. Niitä tilanteita sattui aivan liian usein, ja jokaisen sellaisen jälkeen Billin katseessa oli sama, järkyttynyt pelko. Tunnistin sen katseen vaikka kilometrin päästä, olin täysin virittynyt tunnistamaan sen. Sen vaistosi ilmassa, jollain yliluonnollisella tavalla. En ollut koskaan täysin ymmärtänyt, kuinka se oli mahdollista, enkä välittänytkään. Tärkeintä oli silloin vain olla Billin tukena.
Kello tikitti hitaasti seinällä. Istuskelin tuolilla ja katselin ulos, jossa ihmisiä tuntui parveilevan koko ajan. Tiesin Gustavin ja Georgen kiertelevän katuja ympäri kaupunkia tälläkin hetkellä, ja muutaman turvamiehen estävän ihmisten pääsyn kadulle. Tai ainakin suurimman osan heistä, jokainen joka pysähtyi kadulle liian pitkäksi aikaa ajettiin pois. Ihmiset katselivat taloja uteliaina, miettien mitä oli meneillään. Olin kiitollinen turvamiesten läsnäolosta, en olisi kestänyt istua siinä paikallani jos ihmiset olisivat koko ajan koittaneet päästä sisään ja hinkuneet haastattelua, ja selitystä Billiltä. Eivätkö he voineet käsittää, että hän tarvitsi lepoa, eikä sisään änkeäviä, liian uteliaita ihmisiä?
Hiivin olohuoneeseen niin hiljaa kuin pystyin. Bill makasi edelleen samassa asennossa, johon olin hänet jättänyt, hiljaa tuhisten. Istuin maahan hänen eteensä ja laskin pääni hänen kasvojensa eteen. Katselin liikkumattomia, levollisia kasvoja pitkään liikkumatta, tuskin hengittäen. En halunnut häiritä veljeni unta millään tavoin. Haukottelin äänettä, ja Bill liikahti hieman. Suljin suuni nopeasti, ja hän jatkoi uniaan heräämättä. Hyvä. Mikään ei auttaisi häntä nyt paremmin kuin lepo. Ja minun läsnäoloni. Nousin seisomaan ja istahdin nojatuoliin. Käperryin siihen kokoon ja suljin silmäni.
BILL
Haukottelin pitkään ja hartaasti, potkaisten lämpimän peiton pois päältäni. Se putosi lattialle, ja seurasin sitä silmieni raosta. Räpyttelin silmiäni koittaen totutella valoon, joka osui kasvoihini verhojen raosta. Nousin istumaan hitaasti, käsieni avulla haparoiden tukea niistä.
Tom lojui viereisellä nojatuolilla väsyneenä. Katselin häntä hetken hymyillen hänen miettiväiselle ilmeelleen, joka oli näköjään jämähtänyt hänen kasvoilleen. Suu oli hieman auki, ja sieltä kuului hiljaista kuorsausta. Hymähdin itsekseni ja nousin haparoiden seisomaan.
Jalat tuntuivat heikoilta, kuin lahoilta puupölkyiltä. Hoipertelin hitaasti keittiöön, ottaen tukea seinistä ja tuoleista, joita oli matkan varrella muutamia. Kävelin hitaasti jääkaapille ja avasin sen. Nappasin hyllyltä palan leipää, istuin tuolille ja aloin nakertamaan hieman kuivahtanutta leipäpalaani. Tuntui ihanalta saada taas jotain niellyksi, eikä tarvinnut saada ravintoa letkujen kautta.
Kesti monta minuuttia, ennen kuin sain koko leivän alas. Tunsin kuitenkin voimieni pikkuhiljaa palautuvan, kun katselin ulos ikkunasta laskevan auringon valaisemaa katua. Ihmisiä oli yllättävän paljon liikkeellä näin myöhäiseksi iltapäiväksi, ja suurin osa heistä vilkuili ympärilleen, ilmeisesti etsien minua. Naurahdin hiljaa. Eikö ihmisillä todellakaan ollut muuta tekemistä kuin bongailla itseään tunnetumpia ihmisiä ja sitten kertoa heidän olinpaikkansa medialle?
Tutkiskelin pöydälle kasaantuneita lehtiä aikani kuluksi. Talousmaailma näytti hieman valoisammalta, mutta edelleen ihmiset olivat varovaisia sijoituksissaan. Katseeni eksyi lehden ylänurkan päivämäärään, 13. elokuuta. Muistini tuntui hieman hämärältä, mutta jotenkin minusta tuntui että tuossa päivässä on jotain erityisen tärkeää. Kohautin olkiani hetken mietittyäni ja aloin hajamielisesti nyppiä vasenta rannettani koristavaa laastaria irti.
Pihatieltä kuului soran rahinaa, ja kohta oven pamahdus. Gustav ja Georg taisivat tulla pikku reissultaan kotiin. Hymyilin kuvitellessani heidät ajamaan pitkin kaupunkia suuri ihmisjoukko perässään.
Ulko-ovi aukesi ja sulkeutui sitten hiljaa. Gustav astui keittiöön kauppakassi kädessään ja laski sen pöydälle jonka ääressä istuin edelleen nyppimässä laastaria irti. Gustav laski kätensä ranteelleni ja virnisti hieman. Virnistin vain takaisin ja vetäisin käteni pöydän alle, jossa jatkoin laastarien repimistä kynsilläni.
“Mikä olo?” Georg kysyi kun asteli viimein keittiöön. Hän katseli virnistystäni hetken, nyökkäsi ja istui sitten viereeni. Hän nappasi oikeasta kädestäni kiinni ja painoi sen pöytää vasten niin etten voinut nyppiä laastareita irti, ja murahdin hänelle kiukkuisesti. Antaisivat nyt jumalauta tehdä mitä haluan, eivätkä leikkisi äitiäni.
Olohuoneesta kuului äänekästä haukottelua, ja kohta Tom ilmaantui oviaukkoon hieroen niskaansa. Hän hymähti jotakin ja istui sitten minua vastapäätä, katsellen minua hiljaa. Muutkin tuntuivat pysähtyneen vain tuijottaakseen kasvojani.
“Mikä ihme teitä riipoo?” kivahdin väsyneenä jatkuvaan killitykseen. Georg nousi pöydästä ja lähti auttamaan Gustavia jossakin, mitä hän oli mennyt puuhaamaan yläkertaan. Nostin käteni puuskaan rinnalleni ja tuijotin Tomia toinen kulma ylhäällä.
“Niin?” kysyin vaativasti. Tom huokaisi ja suoristi itsensä.
“Meidän pitää vain olla varmoja hyvinvoinnistasi”, hän totesi peukaloitaan pyöritellen. Tuhahdin arvostelevasti ja jatkoin tuijottamista, arvaten ettei siinä ollut vielä kaikki.
“Noh, tuota…” Tom änkytti ja katseli pöydällä pyöriskeleviä peukaloitaan. Voi hiivatin hiivatti. Kukaan ei voinut kertoa minulle mitään.
“En halua että tunnet olosi hylätyksi.” Tom nosti katseensa minuun hitaasti. Näin hänen silmissään aitoa huolta, enkä täysin ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti. Rypistin otsaani ja purin huultani.
“Ymh. Vai niin.” Siirsin katseeni pöytään, jotten joutuisi kohtaamaan Tomin katsetta. En halunnut nähdä mitä hän ajatteli.
“Oikeesti. Näytät siltä, kuin olisimme hylänneet sinut. Se ei ole niin.”
“Aha.” Nousin pöydästä tuoli kirkuen lattialla ja harpoin yläkertaan. Tom kuului seuraavan tiukasti perässäni, kuin vahtien etten kaadu. Portaiden yläpäässä horjahdin hieman, ja tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni hellästi, mutta lujasti. Ravistin itseni irti Tomin otteesta ja säntäsin huoneeseeni, paukautin oven kiinni ja heittäydyin sängylleni makaamaan. Ei halvattu.
LUKU 16.
TOM
Jäin seisomaan Billin huoneen ovelle katsellen jalkojani. Nostin käteni oven kahvalle, mutta annoin sen pudota velttona alas. Ei auttanut ärsyttää Billiä nyt.
“Sää onnistuit taas”, Georg sanoi hiljaa. Hymyilin alakuloisesti ja menin omaan huoneeseeni. Suljin oven hiljaa ja istahdin sänkyni laidalle pää käsissä. Samperin ääliö.
Rojahdin selälleni makaamaan. Tuijottelin kattoon masentuneesti, miettien kuinka helpompaa Billin elämä olisi ilman minua. Paljon helpompaa. Hänen ei tarvitsisi ikinä muistella, kuinka jätin hänet yksin metsään pelkäämään. Hänen ei tarvitsisi ikinä ajatella, että maailmassa on joku joka ei muuta aiheuta kuin tuskaa. Hänen ei tarvitsisi viettää helvetíllístä elämää minunlaiseni typeryksen kanssa.
Nappasin tyynyn ja painoin sen kasvoilleni kiukkuisena. miksi minun piti olla tämmöinen typerys, joka ei muuta osannut kuin ärsyttää ja kiduttaa veljeään? Minä en ansainnut Billiä, hän oli liian hyvä. Minä olin vain kasa sontaa, enkä muuksi muuttuisi. Ikinä.
Löin itseäni poskelle avokämmenellä. Ja hiivatti. Se ei edes sattunut kunnolla. Tarvitsin jotain millä lyödä lujempaa, paljon lujempaa. Niin että siitä jäisi ikuinen jälki.
Katseeni eksyi sähkökitaraan, joka roikkui seinällä. Se näytti erittäin lupaavalta. Nousin seisomaan kuin unessa ja kävelin kitaran luo. Nostin sen hellävaraisesti käsilleni ja tutkiskelin sitä. Sen pinta kiilsi kauniisti, eikä siinä näkynyt naarmuakaan. Hymyilin sille alakuloisesti.
“Anteeksi, kamu. Tämä ei johdu susta.”
Nostin kitaran ilmaan pitäen sitä molemmin käsin ylösalaisin. Katsoin siihen hymyillen ja iskin kitaran alas.
BILL
Olin tuijotellut kiukkuisena kattoa kymmeniä minuutteja. Se tuntui mulkoilevan yhtä vihaisesti takaisin, ja näytin sille tuon tuosta kiukkuisena kieltä. Tunsin olevani naurettava kun suutuin huolenpidosta, mutta hermoni olivat kireällä eilispäivän unen vuoksi.
En olisi saanut kiukutella Tomille näin. Hän yritti vain auttaa, niin kuin veljen kuuluu. Se oli aivan normaalia, ja kaksosilla se taisi olla vielä välttämätöntäkin. Ainakin jos toinen tuntui olevan toinen puolisko itsestäsi.
Voihkaisin ja nousin istumaan. Katselin hetken käsiäni miettiväisenä. Minun pitäisi pyytää anteeksi Tomilta, ei hän ansainnut tällaista kohtelua. Olin juuri nousemassa seisomaan, kun seinän takaa kuului kaamea rysähdys.
Säntäsin ulos huoneestani ja törmäsin vastapäiseen seinään vauhdissa. En välittänyt siitä, vaan käännyin toiseen suuntaan ja paukautin Tomin huoneen oven auki.
Veljeni makasi lattialla tajuttomana, särkynyt kitara vieressään.
“Voi saakuta!” karjuin ja juoksin Tomin viereen. Laskeuduin polvilleni ja tartuin hänen kasvoihinsa, joita pitkin virtaisi pieni veripuro.
“Tom, sano jotakin! Tom!” Vapisevat käteni koittivat saada eloa Tomiin, mutta eivät kyenneet siihen. Gustav ja Georg törmäsivät yhtä aikaa sisään järkyttyneinä. Georg karjui vihaisena pitkän liudan kirosanoja, mutten edes kuunnellut niitä. Gustav koitti tyynnytellä minua.
“Bill, katso minua. Katso minua!”
Nostin vavisten katseeni Gustavin silmiin. Hän katsoi minua tyynnyttelevästi, ja alkoi selostaa matalalla äänellä:
“Hae alakerrasta sidetarpeita, pyyhkeitä ja vettä. Pakkaa ne johonkin pussiin, ja mene autoon. Tuon Tomin Georgin kanssa sinne, niin lähdetään sairaalaan.”
Nyökkäsin nopeasti ja lähdin vapisevin askelin harppomaan alakertaan. Etsin ensiapukaapista sideharsoa ja desinfiointiainetta, nappasin komerosta muutamia valkoisia pyyhkeitä ja hain keittiöstä pullollisen puhdasta, haaleaa vettä. Avasin ulko-oven vapisevin käsin ja säntäsin pihatiellä odottavalle autolle. Gustav ja Georg tulivat muutaman sekunnin jälkeeni, kantaen Tomia yhdessä. Nappasin Gustavilta avaimet ja avasin takaoven, hyppäsin itse sisään ja autoin muita nostamaan Tomin autoon. Gustav hyppäsi rattiin ja Georg hänen viereensä, puhelin kourassa. Hän näppäili hätäkeskuksen numeron ja alkoi selittää tilannetta puhelimeen vastanneelle päivystäjälle.
Pidin Tomin päätä sylissäni ja puhdistin hänen kasvojaan punaisesta verestä valkealla pyyhkeellä, joka värjäytyi pikkuhiljaa punertavammaksi. Muutama yksinäinen kyynel valui poskeani pitkin ja putosi veljeni kasvoille, mutta pyyhin ne heti pois. Tom makasi liikkumatta paikallaan, kasvoillaan epätoivoinen ilme. Pitelin hänen kasvojaan vapisevissa käsissäni, koittaen saada hänet puhumaan.
LUKU 17.
BILL
Muutaman piinallisen minuutin kuluttua ajoimme sairaalan pihaan. Autoin Tomin muiden käsille varovasti, kuin hän olisi maailman hienointa ja kalleinta posliinia. Niin kuin hän olikin, minulle.
Gustav ja Georg kantoivat Tomin sisään juosten niin nopeasti kuin kykenivät, minun hoiperrellessa perässä. Kolme ensihoitajaa juoksi auttamaan kantamisessa, ja Tom laskettiin paareille varovasti. Hoitajat lähtivät kiidättämään veljeäni hoitoon, juuri kun astuin sisälle ensiavun ovista. Katsoin paarein perässä sulkeutuvia ovia ja tunsin jalkojeni pettävän. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja hautasin kasvoni kämmeniini.
Tunsin vahvojen käsien auttavan minut pystyyn, ja ohjaavan minut istumaan penkille. Lysähdin siihen velttona, katsomatta ympärilleni. Kuulin jonkun puhuvan hiljaisella äänellä, ja toinen ääni vastasi siihen. Minut autettiin taas seisomaan ja talutettiin toiseen huoneeseen. Hellät kädet työnsivät minut makuulleni rahisevan paperin päälle, ja käperryin kippuraan itkemään.
Joku puhui edelleen, mutta en saanut sanoista selvää. Lopulta tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja nostavan sen ylös. Kuulin teippiä revittävän ja pyörien natisevan minua kohti, ja kohta tunsin inhottavan piikin uppoavan ranteeseeni. Minun teki mieli huutaa, anoa heitä ottamaan se pois, mutten pystynyt. Ääneni oli kadonnut jonnekin, ja kyyneleet sumensivat näkökenttäni. Vähitellen tunsin lipuvani pois tästä maailmasta, tunsin leijuvani pilvien päällä. Lakkasin ajattelemasta ja unohdin kaiken.
Seisoin pihan nurkassa yrittäen sulautua seinään. Vedin itseäni littanasi, ja koitin olla hengittämättä. Näin ympärilläni mustia varjoja, jotka tulivat koko ajan pelottavan lähelle ja tuntuivat koskettavan minua. Ne halusivat repiä minut mukaansa, ottaa valtaansa ja kiduttaa.
Katselin kauhun lamaannuttamana, kun yksi varjoista tuli minuun kiinni ja salpasi hengitykseni. Tuijotin sitä silmät selällään varjon kasvoja, jotka muovautuivat yhtäkkiä uusiksi. Silmät muuttuivat ihmismäisiksi ja ruskeiksi, nenä kapeni, suu pieneni… Varjolle kasvoi tyhjästä tummat, päätä pitkin kulkevat letit, ja se hymyili minulle huulikoru loistaen. Kavahdin peloissani taaksepäin, kun varjo työnsi kasvonsa lähemmäs hymyillen petollisesti. Sen suu liikkui hitaasti, ja kuulin Tomin äänen.
“Mitä sinä pelkäät? Tule kanssani, vien sinut turvaan täältä.”
Varjo ojensi mustan, paksun kätensä minua kohti, ja se muuttui ruskettuneeksi, vahvaksi kämmeneksi, joka oli minulle niin tuttu. Halusin tarttua käteen, luottaa siihen; mutta sydämeni kielsi. Varjon käsi läheni omaani, melkein hipaisi jo sitä. Vetäisin käteni itseäni päin, ja näin hirvittävän varjon liukuvan Tomin kasvojen ohi. Kasvot muuttuivat vihaisiksi, vaarallisiksi, mutta sekunnin kuluttua ne tuijottivat minua kummastuneena. Tom kallisti päätään ja katsoi minua suurilla, tummilla silmillään, kuin koiranpentu.
“Bill. Se olen minä, Tom. Tule, lähdetään pois.” Varjo ujutti kätensä kämmeneni sisään, ja tunsin jonkin alkavan repiä minua suuntaansa. Katsoin edessäni tempovaa varjoa peloissani, kun se hymyili minulle Tomin kasvoilla ja repi samalla kättäni puoleensa. Koitin pitää kiinni seinästä, tarttua sen punaruskeisiin tiiliin, mutta turhaan. Varjo irrotti otteeni ja imaisi minut sisäänsä.
Ympärilläni oli pelkkää pimeyttä. Löin nyrkkejäni mustiin seiniin, koittaen saada aikaan reiän josta paeta. Kaikkialta ympäriltäni kuului ivallista naurua, joka muistutti minua Tomista.
“Älä viitsi. Et pääse pois, sinut on hylätty. Olet yksin. Ikuisesti.”
Parkaisin kauhusta ja kaaduin maahan polvieni pettäessä.
“Yksin.”
Kyyneleet puskivat poskilleni ja sumensivat näkökenttäni.
“Ikuisesti.”
Räväytin silmäni ammolleen ja aloin huutaa.
Katsoin järkyttyneenä kattoa, joka levittäytyi pääni yllä. Se oli valkoinen, ei jälkeäkään pimeydestä. Erotin sumeasti usean hahmon kumartuvan ylleni, kyselevän jotakin. Lämpimät kädet koskettivat omiani, kun suljin silmäni ja vajosin takaisin tiedottomuuteen.
LUKU 18.
GEORG
Kun Bill alkoi huutaa, meinasin pudota tuolilta. Hän katsoi pelästyneenä kattoa, ja huusi niin kovaa kuin pystyi. Hän vapisi kauttaaltaan ja räpytteli silmiään, totutellakseen valoon.
“Bill! Bill, rauhoitu!” Gustav sanoi ja painoi heittelehtivää miestä takaisin maakuulle. Autoin häntä parhaani mukaan, koittaen itsekin tyynnytellä Billiä. Kohta hän sulki silmänsä, rentoutui ja upposi takaisin uniinsa. Huokaisin helpotuksesta ja löin kämmeneni otsalleni. Että osasivat olla rasittavia. Koko ajan kauhunsekaisia herätyksiä, tajunnan menetyksiä ja masokistisia kohtauksia… Olivatkohan kaikki kaksoset samanlaisia?
Gustav katseli Billiä säälivästi. Hän hieroi tämän kättä varovasti, koittaen saada miehen pysymään rauhallisena. Hiki kelmeili yhä Billin kasvoilla, ja pyyhin sen varovasti pois paperinpalasella.
Kun olimme Gustavin kanssa varmoja siitä, että Bill oli taas unessa, rentouduimme ja jatkoimme taas lehtien tutkiskelua mietteliäinä. Lehdet oli tuotu meille lähinnä siksi, että voisimme tehdä jotain muuta kuin hermoilla ja pelätä ystäviemme puolesta.
Pläräsin jotain aikakauslehteä mukamas kiinnostuneena, tutkiskelin yli vuoden vanhaa kuvaa jostain Hollywood-tähdestä. Hulluja nuo amerikkalaiset, ajattelin ja käänsin sivua. Aika mateli hitaasti eteenpäin, ja tunnin kuluttua siirryin muovituolilta seinän vieressä olevalle sohvalle, kävin pitkäkseni ja suljin silmäni.
GUSTAV
Laskin lehden käsistäni ja tuijottelin ulos ikkunasta. Kuu paistoi taas aavemaisen kirkkaasti, saaden parkkialueen näyttämään liki hautausmaalta. Irvistin ajatukselle ja käännyin ympäri nähdäkseni Billin.
Bill makasi aloillaan, taas kiinnitettynä letkuihin. Hiljainen huokaus karkasi huuliltani. Edes päivää ei olut kulunut, ja siinä se taas makasi ruokittavana. Olimme saaneet melkoisen saarnan siitä ettei Bill ollut heti kotiin päästyään saanut kunnollista ateriaa. Olin pahoitellut asiaa hoitajille kymmeniä minuutteja, jonka jälkeen he olivat vannottaneet minut huolehtimaan Billin syömisistä kunnolla.
Meidän olisi saatava kumpikin kaksonen rauhoittumaan. Kohta alkaisi hirveä rumba Humanoidin ilmestymisen vuoksi, ja jätkien tulisi olla huippukunnossa. Päätin patistaa pojat puhumaan toisilleen täysin avoimesti, ennen kuin kumpikaan tekisi jotain todella tyhmää.
Nousin hiljaa paikaltani ja avasin huoneen oven. Kurkistelin hämärää käytävää kumpaankin suuntaan, ennen kuin lähdin odotushuoneeseen. Kävelin suoraan vastaanottotiskille päivystäjän luo. Hän oli noin kahdenkymmenen, hoikka ja vaalea nainen, jolla oli kirkkaanvihreät silmät. Nainen hymyili ystävällisesti nähdessään minut.
“Onko Tom Kaulitzin tilasta tietoja? kysyin katsoen naista samalla silmiin. Hän näpytteli jotain koneelleen, selasi hetken papereitaan ja nyökkäsi.
“Hänen tilansa on vakaa, hänet siirretään kohta tarkkailuun samaan huoneeseen kuin veljensä.”
Huokaisin helpottuneena ja kiitin naista tiedoista. Palasin nopeasti tarkastamaan Billin tilaa, kun näin käytävän toisesta päästä nopeasti lähestyvän sängyn. Sitä työnsi eteenpäin lyhyehkö mies, jolla oli kiiltävä kalju ja valkoinen takki. Mies nyökkäsi minulle tervehdykseksi, viittasi oikealla olevaan oveen ja käänsi sängyn sitä kohti. Avasin oven ja astuin itse sisään miehen perässä. Georg liikahti sohvalla ja nousi ylös, katsellen sängyllä liikkumattomana makaavaa Tomia.
Hoitaja lähti huoneesta tutkiskellen papereitaan. Siirsimme tuolimme Tomin sängyn viereen, jotta näkisimme hänet paremmin.
Tom makasi peiton alla kasvot kalpeina ja silmät ummessa. Hänen päätään kiersi paksu side, jonka alla piileskeli tikattu haava. Mahdoimme selvitä säikähdyksellä tästäkin takaiskusta.
“Koitetaan saada jätkät puhumaan toisilleen”, sanoin hiljaa. Georg kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi.
“Meidän täytyy. Tämä ei voi jatkua näin”, Georg myönsi ja katseli kaksosia huolissaan. Nousin seisomaan ja kävelin ulos huoneesta, Georgin seuratessa hiljaa perässäni. Hölkkäsimme autoni luo, pakkauduimme siihen sisään ja ajoimme kotiin lepäämään. Kaksosten olisi selvitettävä tämä asia kaksin, me emme voisi siinä enää auttaa.
LUKU 19.
BILL
Paperi rahisi inhottavasti selkäni alla, kun käänsin kylkeä. Huone oli suljettujen silmienkin takaa katsottuna ärsyttävän valoisa, luultavasti aurinko paistoi suoraan sisään ikkunasta. Tiukat farkut tuntuivat epämukavilta jalassa, ja pitkähihainen paita tuntui olevan tiukasti liimaantunut selkään. Huokaisin hiljaa ja tunsin yhtäkkisen ymmärryksen hypähtävän tajuntaani. Ponkaisin istuma-asentoon ja pyörittelin päätäni.
Tom makasi vienosti kuorsaten viereisessä sängyssä. Hänellä oli otsallaan valkoinen, tiukka side, joka näytti minun silmiini erityisen inhottavalta. Monitorit piippailivat ympärillämme ärsyttävän tasaisesti, ja laskeuduin sängyltä lattialle vapiseville jaloilleni.
Raahasin itseeni kytketyn tippalaitteen perässäni Tomin vuoteen viereen. Repisin johdot myöhemmin irti itsestäni, nyt minun oli päästävä Tomin luo. Vedin tuolin kiinni sänkyyn ja istuin siihen huokaisten. Tom hengitti tasaisesti ja rauhallisesti, kasvot minuun päin. Laskin vapisevan käteni hänen olalleen mahdollisimman hellästi, hädin tuskin koskematta häntä.
Oli minun syyni että makasit nyt siinä tiedottomana. Oli minun syytäni, että olit päättänyt lyödä kitaran säpäleiksi otsaasi. Oli minun syytäni, että olit liki kuollut yrittäessäsi rankaista itseäsi minun teoistani.
Laskin pääni Tomin peitteille toivottomana. Olin hirveä veli. Tomin olisi niin parempi ilman minua. Olin aina se joka häiritsi häntä, olin aina se joka esti häntä tekemästä unelmiensa mukaan. Olin aina se, joka aiheutti kaiken kärsimyksen ja tuskan.
Ynähdin vihaisena itselleni. Puristin päätäni molemmin käsin sänkyä vasten, toivoen voivani tukehtua. Kaikki olisi niin paljon helpompaa sinulle, jos häipyisin kiduttamasta sinua.
TOM
Kuulin hiljaisen, tukahdutetun ynähdyksen viereltäni. Raotin hieman silmiäni ja näin tummat rastat, joiden peittämää päätä kalpeat kädet painoivat patjaan. Ymmärrys iski tajuntaani ja ponkaisin istualleni, huonoin tuloksin. Päätä vihlaisi ikävästi, ähkäisin kivusta ja vajosin takaisin peitteisiini.
Bill nosti päänsä silmänräpäyksessä ja tarttui hartioihini säikähtäneenä. Pidin silmiäni hetken kiinni, huimauksen hellittäessä pikkuhiljaa.
“Tom, oletko kunnossa? Minne sattuu?” Billin kädet kulkivat hellästi hipoen kasvojani pitkin, etsien kohtaa jonka kipua leivittää. Ynähdin heikosti ja raotin silmiäni kirkkaassa valossa. Bill tuijotti kasvojani silmät selällään pelosta, toinen käsi oikealla hartiallani ja toinen poskellani.
“Huimaa vain vähän”, sanoin hiljaa, tyynnyttelevästi. Bill laski kätensä hellästi otsaani peittävän siteen päälle, ja voihkaisin kivusta. Bill vetäisi kätensä pois salamannopeasti, katsoen minua säälivästi. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta viittasin hänet hiljenemään pienellä käden heilautuksella.
“Olen pahoillani. En olisi saanut tehdä niin.”
“Ei, minä olen pahoillani. Minä ajoin sut lyömään itseäsi sillä kitaralla, se on kokonaan mun syytä…” Bill katsoi minua silmät kosteina. Hän veti kätensä syliinsä ja painoi päänsä. Katselin häntä kauhuissani, eihän tämä hänen syytään ollut!
“Älä syytä itseäsi, tein sen ihan omasta päätöksestäni, en halunnut enää kiduttaa sinua…” Liikutin kättäni anovasti hänen käsiään kohti, ja hän tarttui siihen hellästi.
“Kiduttaa? Et sinä minua kiduta, minä kidutan itseäni ihan itse. Minä aiheutan sinulle jatkuvasti tuskaa, vaikka kuinka yritän muuta…” Bill katsoi minua silmiini, anteeksipyytävä katse silmissään. Tuijotin häntä hetken ymmälläni, tajuamatta mitä hän sanoi.
“Älä sano noin. Minä tämän kaiken olen aiheuttanut, olen ollut täysi vajaapäinen apina, en ole ymmärtänyt mitään -”
Bill ponkaisi seisomaan kädet otsallaan. Hän irvisti tuskasta ja sulki silmänsä, seisoen paikallaan kuin patsas. Säikähdin kuollakseni ja ponkaisin taas istumaan, vain tunteakseni hirvittävän paineen pääni sisällä ja vajotakseni takaisin makuulle. Bill käänsi selkänsä minulle ja painoi kyynärpäänsä seinää vasten.
“Bill, älä. Pyydän, älä tee noin…” Ääneni kuulosti heikolta, voimattomalta. Bill kääntyi takaisin minua kohti, avasi silmänsä ja lysähti maahan kyljelleen. Tippalaite, joka oli yhä kiinni hänen kädessään, kaatui kolisten lattialle hänen viereensä.
“Bill! Bill, nouse ylös, älä tee tätä! Hei, tulkaa nyt joku auttamaan!” Huutoni tuntui jäävän seinien sisälle, ilman että kukaan kuuli minua. Koitin taas nousta istumaan, mutta huimaus pakotti minut makuulle ja jäin vain katselemaan, kuinka Bill makasi liikkumattomana paikallaan. Kauhu valtasi minut, halusin huutaa ja repiä itseni kappaleiksi, mutta suustani ei kuulunut ääntäkään ja ruumiini tuntui menettäneen kaiken voimansa.
Ovi aukesi, lauma hoitajia vyöryi sisään ja peitti Billin näkyvistäni. En saanut selvää äänistä ympärilläni, jäin vain tuijottamaan kuinka Bill nostettiin ylös ja siirrettiin sänkyyn, joka kiidätettiin ulos huoneesta. En ymmärtänyt enää mitään, ja vajosin pimeyteen.
LUKU 20.
GUSTAV
Kännykkäni soi kovaäänisesti yöpöydälläni. Haparoin sen käteeni, painoin vihreää luuria ja nostin sen korvalleni.
“Haloo?” sanoin unisena.
“Gustav Schäfer?” kuului kysymys toisesta päästä. Hieraisin silmiäni ja vääntäydyin istumaan.
“Olen, mitä asiaa?”
“Bill Kaulitzin tila on heikentynyt. Ja hänen veljensä vaikuttaa olevan vakavasti järkyttyneessä tilassa, hän kaipaa erittäin kipeästi tukea.”
Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja nielaisin hätääntyneenä. Jotenkin sain säilytettyä malttini ja henkäisin syvään.
“Olemme tulossa. Kiitos soitosta, näkemiin.” Lopetin puhelun nopeasti ja säntäsin herättämään Georgia. Miestä ei näkynyt ollenkaan peiton alta, ja potkaisin näkemääni möykkyä nopeasti.
“Auh! Mitä halvattua..?” Georgin pöllämystynyt pää ilmaantui jostain peiton sopukoista.
“Meidän on mentävä sairaalaan. Nyt heti”, vastasin ja juoksin vetämään vaatteet päälleni. Georg kuului penkovan omaa vaatekaappiaan kiroten kaksosia.
Vedin nopeasti farkut jalkaani ja nappasin paidan kainalooni. Säntäsin alakertaan kiskoen samalla paitaa pääni yli, nappasin auton avaimet ja juoksin ulos ovesta. Hyppäsin ajajan puolelta sisään, käynnistin moottorin ja ajoin tielle. Pysäytin autoni sen reunaan ja soitin torvea, odottaen Georgin tuloa. Hän säntäsi ulos ovesta, pamautti ulko-oven kiinni ja juoksi autolleni. Mies hyppäsi sisään avaamastani ovesta ja veti sen kiinni. Painoin kaasua ja lähdin renkaat ulvoen ajamaan sairaalaan.
Matka tuntui kestävään jälleen kerran ikuisuuden. Joka risteyksessä paloivat punaiset valot, joka auto edessämme tuntui ajavan etananvauhtia. Soitin torvea joka välissä, ihmisten mulkoillessa kiukkuisina. Muutama päälle kolmikymppinen äijä pui minulle nyrkkiäkin, mutta ajoin heidän ohitseen huomioimatta heitä muuten.
“Ei voi olla”, Georg voihkaisi vilkaistuaan taakse. Katsoin itsekin peilin kautta, ja tuhahdin ärtyneesti nähdessäni takanamme ajavan pakettiauton. Sen katolla oli satelliitti, ja kyydissä näytti istuvan pienikokoinen, vahvasti meikattu nainen mikrofonia pidellen. Hän selosti jotain ajajalle, joka ajoi tiiviisti perässämme.
Painoin kaasun pohjaan ja annoin auton mennä. Ehdimme läpi risteyksestä juuri kun valot vaihtuivat punaisiksi, mutta valkoinen paku tuli edelleen tiukasti perässä.
Muutaman minuutin kuluttua ajoin auton sisään sairaalaan parkkipaikalle, pysäköin ensimmäiselle vapaalle paikalle ja hyppäsin ulos ovesta. Tarkistin pikaisesti että ovet menivät lukkoon ja säntäsin kohti ovia, jättäen reportterit taakse selostamaan tilannetta innokkaasti. Aiemmin näkemäni pieni nainen juoksi peräämme heti kun pääsi ulos autostaan, ja kameramies juoksi tiukasti hänen kannoillaan.
“Odottakaa!” kuulin naisen huutavan mikkiinsä, mutta en pysähtynyt hetkeksikään. Suorastaan lensin sisään sairaalan ovista ja säntäsin vastaanottotiskille, jonka takana istuva mies katseli minua kummastuneena.
“Tahdomme nähdä Kaulitzit”, huohotin nojaten tiskiin. Mies vilkaisi nopeasti ovea lähestyviä reporttereita, kirjoitti jotain lapulle ja ojensi sen käteeni.
“Tom Kaulitz on tässä huoneessa”, hän sanoi. Kiitin nopeasti ja säntäsin Georgin rinnalla tarkkailuosastolle. Kuulin vielä reportterinaisen kinaavan vastaanottovirkailijoiden kanssa, ennen kuin ovet heilahtivat kiinni takanamme ja jatkoimme matkaa kävellen ripeästi. Ohitimme monia ovia, ennen kuin osuimme oikealle ja astuimme sisään.
Tom nojasi seinään silmissään lasittunut katse, puoli-istuvassa asennossa. Hän ei reagoinut ilmaantumiseemme mitenkään, istui vain hiljaa tuijottaen vastapäistä seinää.
“Tom.” Koitin kiinnittää hänen huomionsa itseeni, onnistumatta. Mies tuijotti seinää, kuin olisi ollut toisessa ulottuvuudessa. Istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, Georg taas kiersi toiselle puolen ja koitti saada Tomin liikahtamaan, turhaan.
Tom hengitti tuskin huomattavasti. Hänen silmänsä olivat nauliintuneet pieneen tauluun seinällä. Vilkaisin sen suuntaan. Taulu esitti peltoa, jolla kirmasi kaksi pientä lasta. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja kaikki näytti uskomattoman kauniilta. Käänsin katseeni takaisin Tomin kasvoihin, ja näin pienen kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen. Katselin kuinka se valui hiljalleen alaspäin, ja lopulta putosi Tomin jähmettyneelle kädelle.
“Tom, kuuletko minua?” Puristin hänen kättään, ja tunsin hänen sormiensa nytkähtävän hieman. Katsoin häntä tiukasti silmiin, kun hän nielaisi ja sulki silmänsä. Georg katseli tilannetta uteliaana, pidellen Tomin toista kättä.
“Tom. Vastaa minulle.”
Tom käänsi hieman päätään minua kohden. Hänen silmänsä aukenivat ja hän tuijotti minua odottavaisena. Huokaisin ja päästin hänen kätensä. Hän seurasi, kuinka käteni laskeutui sängyn päälle ja jäi siihen.
“Onko Bill kunnossa?” Tom kuiskasi heikosti, katsellen yhä kättäni. Huokaisin hiljaa ja kohautin olkiani.
“En tiedä vielä. Mutta olen varma, että hän tulee kuntoon.”
Tom nyökkäsi hiljaa ja veti jalkansa rintaansa kiinni. Hän painoi päänsä polviaan vasten ja jäi siihen heilumaan pienesti. Nousin seisomaan ja kävelin ovelle. Georg nosti katseensa kummastuneena, mutta viittasin hänet pysymään aloillaan ja astuin käytävään.
Kävelin pitkin käytävää hitaasti. Muutama ihminen ohitti minut, kuiskien jotain seuralaisilleen. Ovien takaa kuului erilaisia ääniä, kun omaiset puhuivat potilaille ja lohduttivat heitä. Pysähdyin osaston ovien eteen ja vetäydyin nurkkaan. En vielä menisi kysymään mitään Billistä, minun olisi ensin ilmoitettava tästä jollekin.
En pystynyt soittamaan kellekään. En kestäisi selittää asiaa sanoin. Päätin tekstata kaksosten äidille, Simonelle.
“Hei. Joudun ilmoittamaan nämä uutiset sinulle, sillä kumpikaan pojistasi ei tällä hetkellä ole kykeneväinen kertomaan niitä sinulle. Olemme sairaalassa, Tom on yrittänyt tappaa itsensä kitaralla ja Bill on jo toista kertaa sokissa kolmen päivän aikana. Tarvitsemme sinut tänne, mahdollisimman pian. En tiedä, mikä poikia vaivaa, mutta he tuntuvat kärsivän erittäin pahasti.
Gustav.”
Etsin Simonen numeron kännykästäni ja lähetin viestin. Huokaisin, avasin osaston oven ja astuin median armoille.
LUKU 21.
GUSTAV
Kun avasin oven, kuulin kohahduksen. Ihmiset säntäilivät ympäri huonetta, ja yritin epätoivoisesti päästä ulos. En missään nimessä tukkisi koko vastaanottohuonetta median avulla.
Puskin ihmisiä tieltäni, samalla kun he tunkivat kameransa ja mikkinsä naamaani kiinni. Puuskahdin ärtyisästi ja tönäisin jonkun lehdistöön kuuluvan miehen pois tieltäni. Astuin ulos ovesta ja säntäsin juoksuun. Ihmiset piti saada pois sairaalan ovilta.
Pysähdyin muutaman kymmenen metrin päähän ja kiipesin penkille seisomaan.
“Joka iikka pois ovilta! Jos haluutte haastattelun noin kipeästi, tulette tänne tällä sekunnilla!” Pari poliisia lähestyi minua oikealta, ja astuin alas penkiltä.
“Mikäs kansankokous täällä on meneillään?” toinen miehistä kysyi ja katseli minua muistikirja kädessään. Selostin tapahtumat heille, mutta rajasin suuren osan pois. En todellakaan kertoisi kaikkea julkisesti.
Tällä välin median edustajat olivat liikkuneet ovelta luokseni. Poliisit seisoivat molemmin puolin minua, koittaen estää ihmisiä jyräämästä päälleni. Nousin taas penkille seisomaan, kameroiden räpsiessä kuvia.
“Kuten moni teistä on jo näköjään huomannut, olemme parina viime päivänä liikkuneet tiuhaan tässä sairaalassa. Syy siihen on tämä; bändimme, Tokio Hotelin, keulahahmo Bill ja hänen veljensä Tom Kaulitz, ovat kokeneet muutamia tapaturmia ja ovat sen vuoksi erittäin huonossa kunnossa. Yritämme saada heidät kuntoon parhaalla mahdollisella tavalla, emmekä mieluusti jakaisi näiden tapahtumien syitä kaiken maailman kuultavaksi.” Ihmiset huutelivat kysymyksiä ristiin ja koittivat päästä lähemmäs, mutta poliisit estivät heidän etenemisensä.
Laskeuduin maahan ja lähdin vaivalloisesti etenemään sairaalaa kohti. Ihmiset tunkivat tielleni, koittivat tivata minulta lisää tietoja, mutta ohitin heidät jääräpäisesti ja suuntasin pääovia kohti. Yhtäkkiä sama pienikokoinen nainen, jonka olin nähnyt valkoisessa pakettiautossa aikaisemmin matkalla sairaalaan, hyppäsi jostakin eteeni ja veti minut sivummalle. Hiivatti soikoon.
“Saisinko haastattelun?” nainen kysyi vaativasti ja katsoi minua silmiin. Hän ylti minua tuskin leukaan, ja hetken jo mietin tönääväni hänet pois tieltäni, mutta luovutin miettiessäni millainen haloo siitä nousisi. Huokaisin ja koitin ohittaa hänet, mutta hän tarttui hihaani ja tunki mikkiään itsepäisesti nenääni. Katsoin häntä ärtyneesti, mutta hän ei näyttänyt olevan siitä moksiskaan.
“Edes viisitoista minuuttia”, hän sanoi ja hymyili itsetietoisesti. Katsoin nopeasti ympärilleni, huokaisin ja nyökkäsin hiljaa.
“Saat kymmenen.”
Nainen hymyili voitonriemuisena ja raahasi minut sisään sairaalan ovista. Kameramies seurasi perässäni, kun minut työnnettiin istumaan muovipenkille ja nainen istui viereeni. Hän ohjeisti vielä hieman kameran kanssa hosuvaa miestä, pöyhi kampaustaan ja asettui mukavasti tuoliinsa. Kamera napsahti päälle ja nainen alkoi papattaa mikkiinsä.
“Ja nyt seuraa Tokio Hotelin rumpalin, Gustav Schäferin, haastattelu yksinoikeudella. Gustav on luvannut kertoa meille, miksi bändi on pari viime päivää ravannut tiuhaan sairaalan ja kotinsa välillä. Gustav, kertoisitko meille hieman enemmän?” Nainen tuuppasi mikkinsä minulle, ja aloin puhumaan katsomatta kameraan.
“Laulajamme Bill Kaulitz sai toissapäivän aamuna sokkikohtauksen, jonka syy ei ole vielä täysin selvinnyt. Tämän seurauksena hän joutui sairaalaan hoitoon, ja vietti täällä päivän tiputuksessa. Eilen hänet kotiutettiin, mutta Tomille sattui pieni tapaturma ja hän sai pahan haavan päähänsä. Kiidätimme hänet tänne hoitoon, ja Bill tuli vielä viime iltana erittäin heikkokuntoiseksi ja joutui uudestaan tiputukseen. Tänä aamuna Bill sai vielä toisen kohtauksen ja joutui taas teholle, ja tämän seurauksena Tom on pahasti järkyttynyt. Tällä hetkellä koitamme saada kaksoset kuntoon ja pois täältä, jotta kumpikin saisi kaipaamaansa rauhaa ja lepoa.” Nainen nyökkäsi hyväksyvästi, mutta näytti vielä janoavan tietoja.
“Voisitko valaista tarkemmin, mitä Tomille tapahtui?”
“En levittele hoitoon joutumisen syitä tämän enempää”, vastasin nopeasti ja asetin käteni polvilleni. Tarkkailin ovien ulkopuolella pyöriviä ihmisiä väsyneenä, kuinka he jaksoivat?
“Entä sitten Bill? Mikä on hänen tilansa tällä hetkellä?”
“En tiedä vielä varmasti, koska hän oli vielä tehon puolella kun tulin tänne.” Katselin naista tylsistyneenä, mutta hän näytti olevan onnensa kukkuloilla ja miettivän vielä mitä kysyä.
“Ovatko nämä tapahtumat vaikuttaneet jotenkin veljesten välisiin suhteisiin?”
“En kommentoi.” Mulkaisin naista kiukkuisena, kuinka joku saattoikaan olla noin tyhmä ja kysyä tuommoista?
“Mitä veikkaat, kuinka kauan kestää ennen kuin pääsette pois sairaalasta?”
“Se riippuu siitä, miten lääkärit arvioivat kaksosten pärjäävän. Heitä auttaisi juuri nyt erittäin paljon se, etteivät median edustajat juoksisi koko aikaa heidän perässään, ennen kuin he ovat täysin kunnossa.” Katsoin naisen reaktiota tarkasti, mutta hän ei näyttänyt edes huomaavan viittaustani. Vilkaisin kelloani. Muutama minuutti jäljellä.
“Entäs se eilinen? Näytitte poistuvan sairaalan alueelta melkoisella kiireellä, mikä siihen oli syynä?”
“Halusimme saada Billin kotiin lepäämään mahdollisimman nopeasti, ettei hän stressaantuisi.”
“Mies näytti olevan erittäin heikossa kunnossa, johtuiko se kohtauksesta?”
“Osittain ainakin. Mutta nyt, jos sallitte, aika on lopuillaan.” Asetin käteni tuolin käsinojille, valmiina nousemaan.
“Saammeko vielä yhden kysymyksen? Tulevatko nämä tapahtumat vaikuttamaan uuden levynne ilmestymisaikatauluun?” Nainen piteli kättään käteni päällä, kuin estääkseen minua nousemasta vielä.
“Sen näkee sitten. Näkemiin.” Ponkaisin seisomaan ja lähdin kävelemään kohti tarkkailuosastoa, mutta päätin käydä vielä kyselemässä Billin vointia.
“Onko Bill Kaulitzin tilasta uusia tietoja?” kysyin matalalla äänellä naiselta, joka istui neuvontapisteen takana.
“Odottakaapas hetki… Hän on yhä teholla, mutta hänen tilansa on vakiintumassa. Hänet siirretään luultavasti tunnin sisällä.”
“Kiitos.” Astuin hiljaa sisään tarkkailuosaston ovista ja kävelin Tomin huoneen ovelle. Tom makasi hiljaa kyljellään ja räpläsi yhtä päätään myöten menevää lettiä. Hänelle oltiin näköjään käyty vaihtamassa side, tämä nykyinen oli paljon siistimmän näköinen. Georg istui samassa paikassa kuin viimeksikin, mutta luki nyt lehteä. Hän nosti katseensa minuun kysyvästi.
“Missä olit?” hän kysyi hiljaa. Tom nosti katseensa minuun toiveikkaana.
“Häätämässä mediaa. Annoin yhden haastattelun saadakseni ihmiset lähtemään. Ja sitten ilmoitin tästä Simonelle.” Tom painoi päänsä häpeissään, luultavasti tuntien syyllisyyttä siitä ettei itse ollut kyennyt soittamaan äidilleen.
“Ja kävin kysymässä Billin vointia.” Tom ponkaisi istumaan ja Georg painoi hänet rauhallisesti takaisin makuulle, kun hän huojahti ja tarttui päähänsä tuskissaan.
“Miten hän voi?” Tom ähkäisi painaessaan päänsä tyynyille. Hymyilin hänelle rohkaisevasti.
“Hän on yhä teholla, mutta tila on jo melko vakaa. Hän pääsee tänne luultavasti tunnin sisällä.” Tom huokaisi helpottuneena.
Samassa kuulin kännykkäni soivan taskussani. Nappasin sen käteeni ja vilkaisin soittajan nimeä.
“Äitisi”, sanoin ja vilkaisin Tomia, joka katsahti minua. Painoin vihreää luuria ja nostin puhelimen korvalleni.
“Hei Simone. Olenkin jo odottanut soittoasi.”
“Ovatko pojat kunnossa?” hengästynyt ääni kysyi nopeasti. Kuulin selvästi hätääntyneen äänensävyn.
“Tom voi jo hyvin, hänellä on vain kovaa päänsärkyä. Ja Bill on vielä teholla, mutta tila on jo melko vakaa ja hän pääsee tarkkailuun ehkä jo tunnin kuluttua.”
Tom vilkaisi minua ja ojensi kättään anovasti. Nyökkäsin hänelle.
“Tom haluaa puhua kanssasi.”
“Hyvä, anna luuri hänelle”, Simone sanoi selvästi helpottuneena. Ojensin kännykkäni Tomille, kävelin ovelle ja viittasin Georgin perääni. Suljin oven takanamme ja istuin penkille vastapäiselle seinälle. Ehkä Simone saisi kaksoset rauhoittumaan. Ehkä.
LUKU 22.
TOM
“Hei äiti”, sanoin hiljaa kun ovi sulkeutui Georgin perässä. Huokaisin hiljaa ja nojasin päätäni tyynyihin.
“Tom, oletko kunnossa?” Äidin ääni oli selvästi hätääntynyt, ja pystyin kuvittelemaan hänet eteeni silmät itkuisina ja pelokkaan näköisinä. Näky vihlaisi sydäntäni.
“Olen. Ihan hyvässä kunnossa.”
“Mitä siellä oikein on meneillään?”
“Meillä on vain… Ongelmia. Billin kanssa”, sanoin välttelevästi. En halunnut puhua näistä asioista puhelimessa, enkä oikeastaan edes äidin kanssa.
“Mikä siellä oikein on? Onko teille sattunut jotain, vai…” Keskeytin äidin.
“Mitään ei ole sattunut, Bill vain… Öh, hän pelkää.”
“Mikä häntä vaivaa? Oletko joku tehnyt hänelle jotain?” äiti tivasi.
“Minä… Mä en voi kertoa. En näin, ainakaan ilman Billiä.” Purin huultani puhuessani. En haluaisi puhua näistä asioista, vaikka mikä olisi. Tämä oli minun ja Billin välinen asia.
“Jos tulen sinne? Voisimmeko sitten puhua?”
“En… En tiedä. Tämä on tavallaan vain minun ja Billin välinen asia. En haluaisi sotkea muita tähän.”
Äiti kuului huokaisevan alistuneesti. Hän ilmeisesti ymmärsi, ettemme todellakaan voisi puhua asioita selviksi kenenkään muun läsnä ollessa. Emme edes voisi kertoa syitä tähän kaikkeen.
“Hyvä on. Mutta jos saan vielä yhdenkään ilmoituksen, että te olette tehneet jotain, tai jompikumpi on joutunut sairaalaan, tulen sinne. Poikkeuksetta.” Äiti kuulosti niin päättäväiseltä, että se melkein hymyilytti.
“Selvä. Lupaan pitää huolen Billistä, oikeesti.”
Äiti kuului hymähtävän, ja kuvittelin kuinka hän hymyili tyytyväisenä.
“Okei. Pyytäisitkö vielä Gustavin puhumaan? Minulla on hänelle asiaa.”
“Joo, oota hetki.” Painoin kämmeneni kännykän päälle, peittääkseni huutoni.
“Gustav! Tule tänne!”
Ovi suorastaan pamahti auki ja Gustav törmäsi sisään. Hän näytti tyrmistyneeltä, mutta samalla helpottuneelta havaittuaan että olen kunnossa.
“Äitillä on sulle jotain asiaa.” Ojensin kännykän Gustaville, ja hän tarttui siihen huokaisten. Hän meni käytävän puolelle, mutta jätti ovea sen verran auki että kuulin mitä hän sanoi.
“Joo, lupaan ilmoittaa heti jos jotakin käy. Selvä. Joo, moikka.” Gustav sulki puhelimen ja työnsi sen taskuunsa. Hän astui takaisin huoneeseeni ja istui tuolille sänkyni viereen. Georg tuli perässä, mutta hän jäi seisomaan oven viereen.
“Ootte te kyllä melkoisia jätkiä. Simone on ihan hermona, ja sää kiellät sitä tulemasta tänne?” Gustav katsoi minua päätään pudistaen, odottaen selitystä.
“Meidän pitää puhuu nää asiat selviksi kahestaan. Ei se muuten onnistu.” Purin huultani ja katselin sormiani, jotka näyttivät melkoisen voimattomilta levätessään paikallaan peittoni päällä.
“Vai niin.” Gustav katseli sormiani, jotka koittivat saada jotain aikaan, huonolla menestyksellä. Hän virnisti ärtyneelle ilmeelleni, kun en saanut puristettua sormiani kunnolla nyrkkiin.
“Koitattehan kuitenkin selvittää kaiken pian? Ennen kun jotain vakavaa sattuu?” Gustav katsoi tiukasti silmiini, vaativasti. Nyökkäsin hänelle pienesti ja hymyilin hieman. Kunhan Bill saisi hieman voimia, tekisin kaikkeni saadakseni hänet luottamaan itseeni.
“Hyvä. No, me tästä sitten lähdetäänkin taas. Tulemme katsomaan teitä illemmalla.”
Gustav nousi seisomaan ja lähti huoneesta Georg perässään. Pojat heilauttivat vielä nopeasti käsiään, ennen kuin ovi sulkeutui ja jäin yksikseni. Tuijottelin kattoa väsyneenä, kuitenkaan kykenemättä nukkumaan. Ajattelin kaikkea, mitä olin kokenut Billin kanssa. Jos hän ei enää ikinä luottaisikaan minuun kunnolla, mitä jos hän ei enää haluaisi olla kanssani? Jos hän ei ikinä pystyisi unohtamaan, vaan jäisi muistojensa vangiksi koko loppuelämäkseen? En kestäisi nähdä häntä sellaisena. Silloin lähtisin hänen elämästään. Antaisin hänen elää omaa elämäänsä rauhassa, mutta olisin hänen lähellään koko ajan. Vaikka juoksisin sata metriä hänen perässään, missä hän ikinä sitten olisikin. Mutta ikinä, ikinä en jättäisi häntä täysin yksin. Aina kun näkisin hänen pelkonsa ilmaantuvan, olisin hänen tukenaan jos hän sitä pyytäisi. Aina kun hän tuntisi olonsa yksinäiseksi, pitäisin hänelle seuraa. Aina, kun muut hylkäisivät hänet, olisin se joka välittäisi. Vaikka hän haluaisi minut pois elämästään, olisin aina kulisseissa, odottamassa sitä hetkeä kun hän tarvitsisi minua. Hän ei olisi ikinä yksin.
Huokaisin hiljaa ja käänsin kylkeä. Kunpa hän tulisi nyt. Halusin puhua hänelle, kertoa miten häntä tarvitsin. Halusin että hän tuntisi itsensä tärkeäksi, vaikka itse inhoaisi minua. minulle olisi ihan sama, välittäisikö hän enää minusta. Minä en hylkäisi häntä koskaan. Ikinä.
LUKU 23.
BILL
Ympärilläni kuului hyörivän kauhea lauma ihmisiä. He puhuivat koko ajan, kolisivat joidenkin metalliastioiden kanssa ja neuvottelivat hoitomenetelmistä. Lisäksi kaikkialta ympäriltäni kuului inhottavaa piipitystä, kun erilaiset laitteet ilmoittivat mittaustuloksistaan ja muista hömpötyksistään. Halvattu soikoon se ääni kuulosti ärsyttävältä. Ja lisäksi valaistus oli sietämättömän kirkas. Sinertävää, hirveän voimakasta valoa, jota ei päässyt pakoon. Tuhahdin kiukkuisena, ja samassa ihmiset hiljenivät. Raotin hieman silmiäni, jolloin ainakin viisi ihmistä syöksyi minua kohti.
“Mikä olo?” “Sattuuko minnekään?” “Annetaanko tämä kivunlievikkeeksi?” “Älä käytä sitä, ota tätä mieluummin. Se on vahvempaa.” “Tyhmäksikö sinä minua luulet? Totta kai hän tarvitsee lisää nesteitä kehoonsa.” “Onko kellään potilastietoja?”
Kaikki tuntuivat huutavan toistensa päälle, ajattelematta lainkaan kuinka sellainen ottaa korviin. Avasin silmäni ammolleen ja vääntäydyin hieman ylemmäs.
“Voin ihan hyvin, voisitteko lakata huutamasta?” liki karjuin lääkäreille, jotka vain jäivät tuijottamaan minua hölmistyneenä.
“Kiitos”, sanoin ja painauduin takaisin peitteisiin, kun kaikki tuntuivat hiljenneen.
Joku mies tuli viereeni seisomaan paperipino kädessään. Hän katsoi minua tutkivasti.
“Särkeekö minnekään?” mies kysyi tutkiskellen papereitaan.
“Ei, ei satu, ei pyörrytä, ei heikota, ei väsytä, olo on vallan mainio” vastasin topakasti, toivoen pääseväni Tomin luo mahdollisimman pian. Lääkäri tarkkaili minua toinen kulma ylhäällä, ilmeisen yllättyneenä äänensävystäni. Hän pyysi jotakuta naista mittaamaan verenpaineeni, normaali. Verensokeriarvot, normaalit. Minulta testattiin vielä muutamaa muutakin juttua, mutten jaksanut kiinnittää niihin huomiota. Halusin vain päästä Tomin luokse.
Viimein lääkärit olivat mitanneet kaikki arvoni ja tutkineet minut perusteellisesti, vain havaitakseen kaiken olevan kunnossa. Pyörittelin silmiäni tylsistyneenä, kun he edelleen pohtivat voisivatko viedä minut tarkkailuun, vai pitäisikö vielä testata muitakin hommia. Halvattu. Oliko se muka noin vaikea uskoa että olin täysin kunnossa?
Lopulta he päättivät siirtää minut. Hymyilin tyytyväisenä kun minua työnnettiin ympäri sairaalan käytäviä, ja ihmiset katsoivat minua melkoisen järkyttyneenä. Harvoin sitä näkee Bill Kaulitzia tyytyväisenä makaamassa sängyssä, varsinkaan tippalaitteeseen kiinnitettynä. Ai niin, minun pitäisi saada itseni irti siitä vehkeestä mahdollisimman pian. Mieluummin vaikka söisin raakaa lihaa kuin sietäisin sitä piikkiä kädessäni enää hetkeäkään.
Viimein minut saatiin tarkkailuosaston puolelle. Minut kärrättiin käytävän päähän, jossa käännyttiin oikealle, ja siitä taas kolmannesta ovesta vasemmalle. Hymyilin onnellisena nähdessäni Tomin makaavan sängyssään hiljaisena, selkä minuun päin.
“Tom”, huikkasin hiljaa ja katselin, kun Tom pyörähti ympäri ja virnisti riemuissaan. Ainakin hän oli siis kaivannut minua.
Hoitajat näyttivät työntävän sänkyni tarkoituksella liki kiinni Tomin sänkyyn, jottemme hyppisi ylös niistä koittaessamme päästä toistemme luo. Ja hyvä niin, olisin tullut hulluksi jos en olisi saanut olla kiinni veljessäni.
Ovi sulkeutui hoitajien perässä, mutta emme sanoneet mitään. Tuijotimme vain toisiamme silmiin, suut tiukkoina viivoina. Lopulta Tom ei enää kestänyt, vaan revähti nauruun ja nappasi minut halaukseensa. Nauroin hänen reaktiolleen katketakseni, mutta katselin otsa rypyssä sidettä, joka edelleen kiersi hänen päätään.
Viimein Tom irtautui minusta sen verran, että näin taas hänen kasvonsa. Laitoin jalkani ristiin ja venyttelin selkääni, joka rusahteli inhottavan kuullisesti. Irvistin Tomin katsellessa minua huolestuneena, mutta pidin katseeni rauhallisena. Nyt ei todellakaan ollut tarpeen pyörtyä tai saada kohtausta, kun viimein olimme yhdessä.
“Mikä olo?” kysyin katseltuani hetken Tomin käsiä, jotka näyttivät kummallisen heikoilta verrattaessa eiliseen. Tom kohautti olkiaan.
“Ihan hyvä, mitä nyt vähän sattuu päähän edelleen.” Nyökkäsin mutristaen huuliani. Menisi jo sekin särky ohi, sehän rajoitti juttutuokiotamme järkyttävästi.
“Äiti soitti.” Nostin katseeni Tomin kasvoihin huolestuneena, mutta hän hymyili leppoisasti.
“Hän käski meidän puhua asiat selviksi. Ja jos jompikumpi meistä joutuu vielä kertaakaan sairaalaan tämän käynnin jälkeen, hän tulee tänne vahtimaan meitä. Ja nyt Gustav on meistä vastuussa”, Tom irvisti. Hymyilin ilmeelle ja ajattelin, kuinka äiti säntäisi tänne hiukset sekaisin, matkalaukku toisessa ja lääkärinlaukku toisessa kädessä. Niin hän luultavasti tulisikin, jos emme saisi asioitamme kuntoon.
“Ei Gustav meille mitään voi”, hymähdin ja läpsäisin käteni yhteen. Tom virnisti huvittuneena.
Istuimme hiljaa ajatuksissamme muutaman minuutin. Tunsin että kohta Tom aloittaisi, syyttäisi itseään kaikesta. En tuntenut olevani vielä valmis. En voisi puhua siitä, vielä.
“Kuule, Tom…” sanoin hiljaa. Tom nosti katseensa peitostaan ja katsoi minua. Hän ei näyttänyt täysin ymmärtävän äänensävyni merkitystä.
“Ei puhuta siitä vielä. En… En halua. En pysty.” Tarkkailin Tomin ilmettä huolissani, peläten että hän loukkaantuisi.
“Ymmärrän. Saat aikaa ihan niin paljon kuin haluat”, Tom sanoi ja tarttui käteeni. Hän puristi sitä hellästi, hymyillen samalla. Huokaisin helpotuksesta ja kiedoin käteni veljeni vyötärön ympärille.
“Kiitos”, henkäisin pienesti, Tomin vetäessä minut tiukemmin itseensä kiinni. Hän keräsi tummat rastani niskaani, pois kasvoiltani. Hymyilin hänen rintaansa vasten, puristaen häntä hellästi käsilläni. Katselin vastapäistä seinää hiljaisena, Tomin pidellessä minua itseään vasten ja hyräillessä samalla. Tunnistin kappaleen An Deiner Seiteksi. Hymyilin iloisena ja puristin itseäni tiukemmin veljeäni vasten. Tom vain naurahti ja jatkoi hyräilemistään.
”Oliko sun muuten tarkotus tappaa kitaras?” kysyin muutaman minuutin kuluttua, kun Tom oli lopettanut hyräilynsä. Tom katsahti minuun nauraen, kun kierähdin selälleni hänen jalkojensa päälle ja katselin hänen silmiään.
”No, oliko?” kysyin malttamattomana.
”Ei oikeestaan. Se oli ihan hyvä kaveri, vaikka tuppaskin välillä olemaan epävireessä”, Tom naurahti ja nappasi kiinni ranteistani. Esitin järkyttynyttä ja leikin kiljuvani kurkku suorana, tosin ilman ääntä jotta saisimme olla rauhassa.
”Ei se silti kyllä ansainnut ihan semmoista kohtaloa”, mutisin ja näytin kieltäni. Tom tuhahti, otti kummankin käteni toiseen kouraansa ja alkoi kutittaa minua. Nauroin suu korvissa ja anelin Tomia lopettamaan, mutta hän vain nauroi päälle ja jatkoi kutittelua. Perkule.
”Hei, kiltti, lopeta! Lopeta!” Koitin saada käteni irti Tomin kourista, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän oli liian vahva, ainakin nyt. Jos en vain olisi pyörtynyt aamulla… Kieriskelin Tomin sylissä ja nauroin niin että mahaan sattui.
Viimein Tom irrotti otteensa ja katsoi minua virnistäen. Vedin käteni puuskaan ja murjotin mulkoillen häntä vihaisesti, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, vaan nappasi jalkani ja alkoi kutittaa sitä. Revähdin nauruun koittaen irrottaa Tomin jalastani, mutta hän tönäisi käteni pois pienellä huitaisulla.
”Älä! Mulla menee järki…” Huohotin naurunpurskahduksieni välissä. Tom irrotti otteensa ja vetäisi minut kainaloonsa, ennen kuin ehdin tehdä mitään.
”Vieläkös sitä koitetaan murjottaa? hän sanoi virnistäen. Irvistin takaisin ja painauduin syvemmälle hänen viereensä, ennen kuin hän alkaisi taas kutittaa. Lääkärit eivät välttämättä olisi katsoneet touhujamme läpi sormien, jos olivat löytäneet minut puolikuolleena naurusta.
”No, vastaatkos?” Tom kysyi ja liikutti sormiaan kainaloitani kohden.
”Ei, ei murjoteta!” huusin kurkku suorana, ja Tom veti kätensä takaisin hymyillen. Hän painoi päänsä tyynyyn ja veti minut mukanaan. En edes harkinnut panevani vastaan, minun oli tässä niin mukava olla.
”Vieläkö särkee päähän?” kysyin hetken kuluttua. Arvelin tietäväni vastauksen jo, mutta halusin silti kysyä.
”Ei, ei ole sattunut pitkään aikaan. ja se taitaa olla yksin sun ansiotas”, hän hymähti ja kietoi oikean kätensä harteilleni. Hymyilin tyytyväisenä ja kaivauduin vedin peittoa päälleni. Kuulin Tomin alkavan taas hyräilemään, tällä kertaa Heiligiä. Kummallista. Ei hän yleensä noin hyräillyt, ainakaan meidän biisejämme. Suljin silmäni ja kuuntelin hyräilyä, joka pikkuhiljaa alkoi unettamaan. Vajosin uniini hymyillen, painautuen Tomia vasten niin tiukasti kuin suinkin kykenin.
LUKU 24.
TOM
Katselin Billiä hyräillen, kun hän sulki silmänsä ja kaivautui tiukemmin kainalooni. Vedin häntä enemmän itseeni kiinni, tämän hengittäessä rauhallisesti hymyillen paitaani. Hän näytti niin onnelliselta siinä. Siltä kuin kaikki olisi hyvin, olisi aina ollut.
Kului vain muutama minuutti, kun totesin veljeni nukkuvan hiljaa tuhisten itseäni vasten. Jatkoin edelleen hyräilemistä, tällä kertaa Rette Michiä. En minä kyllä yleensä laulujamme näin hyräillyt, mutta nyt se tuntui rauhoittavan Billiä sen verran etten halunnut lopettaakaan.
Tunsin silmäluomieni alkavan painua hiljalleen kiinni. Hymyilin katsellen Billiä silmieni raosta, kun uni viimein valtasi minut ja leijailin itseeni.
GEORG
Meillä ei ollut ollut koko päivän oikeastaan mitään tekemistä. Istuimme vain kotona tuijottamassa telkkaria, odottaen että aika kuluisi nopeammin ja pääsisimme taas katsomaan kaksosia. Toivon mukaan he puhuisivat asiansa selviksi tällä välin, eikä ikäviä sairaalareissuja enää tarvittaisi.
Lehdistö oli tuntunut pyörivän lähistöllä koko sen ajan, kun istuimme kotona. Ilmeisesti he halusivat lisää tietoja, mutta meistä ei kyllä ollut niitä antamaan. Muutaman kerran minua oli haluttanut sännätä ulos ja pamauttaa muutama pää mäsäksi, mutta jotenkin olin saanut itseni hillittyä ja istunut nyrkkejäni tuijotellen sohvalla. Ne janosivat päästä lyömään jonkun naama uudistuskuntoon, mutta en voinut tehdä sitä. Minun oli ajateltava seurauksia.
Kello läheni kuutta, kun viimein Gustav sammutti telkkarin ja nousi seisomaan. Nousin perässä venytellen, odottaen innolla kohtaamistamme poikien kanssa. Kävimme vielä nopeasti syömässä pari leipää, ja hakemassa kaksosille uudet vaatteet, ennen kuin astuimme ulos ulko-ovesta ja hyppäsimme autoon.
Tällä kertaa Gustav ajoi maltillisesti, aiheuttamatta suurta kiukkua muissa liikenteen käyttäjissä. Mediaakaan ei vaikuttanut olevan perässämme, ja olin erittäin iloinen siitä. Ehkä tällä kertaa pääsisimme pois sairaalasta ilman suurta hässäkkää.
Hieman päälle kymmenen minuutin kuluttua Gustav ajoi autonsa parkkiin mahdollisimman lähelle sairaalan ovia. Kävelimme sisään vastaanottotiskille ja ilmoitimme asiamme, ennen kuin lähdimme kohti tarkkailuosastoa. Käytävillä on melko vähän liikettä, eikä kovinkaan moni kiinnittänyt mitään huomiota meihin.
Avasin kaksosten huoneen oven varovasti ja kurkkasin sisään. Hymyilin nähdessäni heidät vierekkäin makaamassa yhdistetyissä sängyissä, Tomin kuorsatessa suu hieman ammollaan ja Billin tuhisemassa veljensä kylkeä vasten. Päästin Gustavin kurkkaamaan näkyä oven raosta, ennen kuin suljin oven ja istuimme käytävää reunustavalle penkille odottamaan että pojat heräisivät.
“Ovatkohan he jo selvittäneet asiansa?” mietin ääneen ja katselin katon kirkkaita lamppuja. Gustav pyöritteli hetken peukaloitaan ennen kuin vastasi.
“En oikein usko. Bill ei vaikuttanut olevan eilenkään kovin halukas puhumaan, enkä usko että Tom painostaa häntä siihen. Uskon heidän hoitavan asian kun Bill tuntee olevansa valmis siihen.”
Nyökkäsin ääneti ja katselin käytävää päästä päähän. Ovia siisteissä riveissä, kummallakin puolin käytävää. Lamput roikkuivat katosta kolmen metrin välein, valaisten joka nurkan kirkkaasti sinertävällä valollaan. Muutaman oven takaa kuului pientä puhetta, mutta muuten kaikki oli hiljaista.
Ohitsemme kulki pari hoitajaa työntäen sänkyä, jolla makasi pieni, noin kymmenvuotias tyttö. Hän katseli meitä silmät suurina, ihmeissään. Hymyilin hänelle hieman, jolloin hän punastui ja kätki kasvonsa peittonsa alle. Hoitajat hymähtivät hiljaa ja jatkoivat matkaansa. Vielä ennen kuin he kääntyivät nurkan taa, tyttö nosti katseensa ja heilutti minulle ujosti. Heilautin kättäni takaisin, jolloin tytön kasvot kirkastuivat ja hän hymyili leveästi takaisin. Sitten hän katosi nurkan taa, mutta kuulin edelleen pienen, herttaisen naurun kaikuvan tyhjässä käytävässä.
Gustav hymähti ja katsahti minuun.
“Mitä?” kysyin ja katselin hänen omahyväistä virnettään.
“Sait vain tuonkin tytön niin iloiseksi, ihan vain hiukan hymyilemällä ja heiluttamalla.”
“Mitä meinaat?”
“Sitä, että kun kerran tuollainenkin piristää noin pienen ihmisen päivää, meidän pitäisi käydä täällä useammin piristämässä heitä.”
Hymähdin hieman ja käänsin katseeni kenkiini. Gustav oli oikeassa. Jos pienikin hymy sai lapsen noin iloiseksi, voisimme alkaa käydä katsomassa lapsia useammin. Ja olihan todistettu, että positiiviset potilaat parantuivat nopeammin. Päätin ehdottaa kaksosille, että alkaisimme vierailla lastenklinikoilla useammin piristämässä lapsia.
“Käydäänkö kurkkaamassa?” Gustav kysyi ja osoitti vastapäistä ovea kämmenellään. Nyökkäsin ja nousin penkiltä, avatakseni oven ja mennäkseni tarkistamaan kaksosten vointia.
LUKU 25.
BILL
Kuulin kuinka ovi aukeni, ja joku astui sisään. Nostin pääni Tomin kainalosta, jonne olin sen näköjään työntänyt unissani. Räpyttelin hetken, ennen kuin sain selvää hahmoista. Georg ja Gustav katselivat minua hymyillen, ja istuivat tuoleille sänkyni viereen.
“Miten voit?” Gustav kysyi hymyillen, mutta näin silti pienen huolen hänen silmissään.
“Ihan hyvin, ei satu minnekään”, hymyilin hänelle takaisin. Mies näytti helpottuneelta ja katseli Tomia, joka kuorsasi hiljaa vieressäni. Vilkaisin häntä leveä hymy kasvoillani ja tökkäsin häntä hieman kylkeen. Veljeni ei reagoinut siihen mitenkään, jatkoi vain kuorsaustaan.
Vilkaisin kättäni ja huokaisin raskaasti. Olin vieläkin kiinni tippalaitteessa, hiivatti soikoon. Vilkaisin Gustavia anovasti.
“Ettekö voisi pyytää heitä irrottamaan tätä?” koitin matkia koiranpennun katsetta, ja taisin onnistuakin siinä melko hyvin, Georgin ilmeestä päätellen. Gustaviin se ei kuitenkaan vaikuttanut tehoavan.
“Ei, ennen kuin olet syönyt jotakin kunnolla.” Gustav katsoi minua päättäväisenä.
“Höh.” Käänsin katseeni Tomiin, joka kuorsasi edelleen, ärsyttävän autuaana. Vaan eipä kuorsaa enää kauaa, virnistin ja tungin käteni hänen kainaloonsa kostaakseni muutaman tunnin takaisen kutituskidutuksen. Tom kierähti ympäri silmät selällään, ja katsoi minua murhaavasti.
“Vai että tämmöistä peliä”, hän sanoi virnistäen ja hyökkäsi kimppuuni. Kaaduin selälleni nauraen, samalla kun Tom kutitti mahaani armottomasti. Kuulin Georgin räkättävän takanamme kuin hullu, ja Gustavkin taisi nauraa hervottomasti. Kohta hän kuitenkin kuului kokoavan itsensä ja erotti minut veljestäni, pidätellen nauruaan melko onnistuneesti.
“Voisitte odottaa edes sen verran, että pääsemme kotiin”, Gustav sanoi hymy korvissa. Virnistin Tomin kanssa, ja olin melko varma ilmeemme olevan täysin samanlainen.
“Georg, käytkö hakemassa jonkun tutkimaan heidät? Ennen kuin he repivät toisensa kappaleiksi.”
Georg lähti kävelemään rivakasti käytävään, ja näytti tekevän kaikkensa hillitäkseen itsensä nauramasta. Katselin Tomin jalkaa, joka pilkisti erittäin lupaavan näköisesti sängyn toisessa päässä peiton alta. Tom näytti kuitenkin arvaavan aivoitukseni ja vetäisi jalkansa piiloon virnistäen samalla. Näytin hänelle kieltä ja vedin polveni kiinni rintaani. Painoin poskeni kiinni jalkoihini ja aloin heijaamaan itseäni edestakaisin, tuijotellen Tomia suutani mutristellen. Hän tuijotti takaisin hymyillen ilkikurisesti, ja näyttäen siltä kuin valmistautuisi hyökkäämään päälleni. Vetäisin Gustavin nopeasti eteeni makaamaan, käyttääkseni häntä suojakilpenä.
“Bill, koitas ny vähän rauhoittua”, Gustav sanoi ja nousi istumaan, mutta pysyi edelleen välissämme suojakilpenäni. Hän katseli Tomia hymyillen, ja minä irvistelin veljelleni Gustavin olan yli. Tomin sormet näyttivät suorastaan syyhyävän, mutta hän pysytteli paikallaan ja tyytyi vain tuijottamaan takaisin rävähtämättä.
“Voi luoja teidän kanssanne”, Gustav manasi ja käänsi katseensa minuun, juuri kun venytin naamaani erittäin typerän näköisesti. Mies katsahti minuun kummastuneena ja revähti nauruun. Minä vain tuijottelin häntä nenä pystyssä.
“Mikähän sillekin tuli?” mietin ääneen esittäen kummastunutta. Tom puristi käsiään suunsa edessä, näyttäen siltä kuin voisi tukehtua nauruunsa.
“Georg palasi hoitajan kanssa. Gustav vääntäytyi ylös välistämme hymyillen niin että suu näytti repeävän, ja hoitaja, joka oli melko pitkä, tummahiuksinen nainen, katsoi häntä kummastuneena. Hän tuli viereeni seisomaan ja katseli hetken monitoreja kulmat kurtussa.
“Olette näköjään vähän riehuneet täällä”, hän totesi osoittaen suurin heittoja käyrässä. Hymähdin virnistäen ja ojensin käteni naisen eteen.
“Jos millään voisit…” Kokeilin koiranpentuilmettäni, ja hoitaja suorastaan suli eteeni. Hän tarttui käteeni ja alkoi rivakasti irrottaa tippaletkua siitä. Virnistin omahyväisesti Tomille, joka tuhahti ja näytti siltä, että kohta saisin kunnolla mallia siitä miten nainen saadaan olemaan kuin sulaa vahaa.
“Kiitos”, hymyilin mahdollisimman leveästi kun hoitaja viimein teippasi käteeni pienen laastarin ja siirtyi taas tarkkailemaan käyriä. Vetäydyin Tomin viereen, työnsin kasvoni hänen korvaansa ja kuiskasin:
“Oleppa hyvä, sun vuoros.”
Tom hymyili minulle siihen malliin, että liki etoi. Olin melko varma, että jo olisin ollut tyttö, ja Tom ei olisi ollut veljeni, olisin jo pyörtynyt hänen eteensä.
“Voisitkohan hieman auttaa?” Tom kysyi ja pyöritti kielikoruaan naisen nenän edessä. Nyt hän näytti suorastaan siltä, että hyökkäisi veljeni kimppuun, ja tarrasi tämän käteen hieman liiankin innokkaasti. Tom hymyili omahyväisesti ja jatkoi esittämistään, ja nainen näytti irrottavan johdon hänen kädestään ennätysajassa. Tom nuolaisi erittäin typerän näköisesti huuliaan, vinkkasi silmäänsä ja hymyili naiselle. Hoitaja näytti olevan pyörtymisen partaalla, ja Gustav ohjasi hänet ulos huoneesta ennen kuin mitään kävi.
“Ette voisi sitten yhtään rajoittaa?” hän kysyi turhautuneena kun ovi sulkeutui naisen perässä. Tom virnisti kulma ylhäällä ja minä tuhahdin potkaisten veljeäni samalla sääreen. Tom tökkäsi minua mahaan ja murahti.
“Älä edes yritä”, hän sanoi ja painoi minut selälleni makaamaan. Irvisti hänelle ja vedin käteni niskani taa.
“Päästäispä jo pois”, huokaisin hiljaa ja tuijottelin kattoa. Tom lysähti viereeni, otti saman asennon kuin minä ja heilutteli varpaitaan tylsistyneenä.
“Älä muuta sano. Mulla menee hermo täällä, kun en saa kutittaa sua hengiltä ilman että satapäinen lääkärilauma on kimpussa.”
Käänsin kasvoni häntä kohti ja vilkaisin sidettä, joka kiersi tämän päätä. Rypistin kulmiani miettiväisenä.
“No sut nyt oiksi parasta pitää täällä, niin kauan että päästään eroon tosta”, sanoin ja osoitin sidettä. Tom tuhahti ja pyöritteli silmiään.
“Ei se mua vaivaa yhtään. Ja voinhan mä aina vaihtaa sen mustaks, nii se herättää vähemmän huomiota.”
“Niinpä kai sitte”, huokaisin ja käänsin katseeni takaisin kattoon. Minulle se olisi oikeastaan ihan sama, kunhan Tom olisi kunnossa. Ja pääsisimme ulos täältä.
LUKU 26.
TOM
Bill makasi vieressäni hölmösti hymyillen. Tunsin naurun polttelevan keuhkojani, mutta päätin pitää suuni kiinni, ihan vain siltä varalta että joku sattuisi tulemaan tutkimaan meitä.
Aavistukseni osui oikeaan, kun ovi aukeni muutaman sekunnin kuluttua ja pienikokoinen naishoitaja astui sisään vetäen perässään pieniä ruokakärryjä. Edellinen taisi olla vessassa rauhoittumassa, enkä kyllä yhtään ihmettelisi sitä. Hymyilin itsetyytyväisesti ja katselin naista, jolla oli punaiset kerroksittaiset hiukset ponnarilla niskassa, merensiniset silmät ja aurinkoinen hymy. Ei mikään pahannäköinen typykkä, ikääkin taisi olla vain hieman päälle parikymmentä.
Nainen vilkaisi minua ja hymyili. Iskin silmää takaisin Billin yskäistessä vieressä, ilmeisesti peittääkseen naurunpuuskansa. Mottasin häntä nopeasti käsivarteen, kun hoitaja käänsi selkänsä ja otti kärryjensä alatasolta jotain lautasia.
“No, mitä haluaisitte? Täällä olisi kanakeittoa, perunoita ja kalakastiketta tai sitten kasvisvaihtoehtona sosekeitto. Juotavana maitoa tai vettä, kumpaa ikinä haluattekin.”
Vilkaisin Billiä, joka tuijotti kärryjä miettiväisenä. Hänelle aterian valitseminen tuntui aina olevan vaikeaa. Itse odottelin hiljaa minkä hän ottaisi, osaamatta itse päättää.
“Hmm… Jos nyt sitten ottaisin vaikka sitä kanakeittoa”, Bill sanoi hetken kuluttua, Nainen kauhoi lautaselle pari kauhallista ja ojensi sen Billille, joka hymyili kiitollisena ja alkoi hiljaa lusikoida soppaansa.
“No, mitäs sinä sitten ottaisit?” Hoitaja kääntyi puoleeni ja katseli minua silmät tuikkien. Taisi olla erittäin positiivista tyyppiä.
“Otan samaa”, vastasin lyhyesti. Nainen annosteli minulle keittoa lautaselle saman verran kuin Billillekin, ja istahti sitten tuolille seinän viereen. Gustav ja Georg istuivat huoneen toisella puolen puhuen jostakin, erotin vain sanan “vierailut”. Mitähän he nyt olivat keksineet?
“Mikäs on olo?” nainen kysyi ja tapitti meitä merensinisillä silmillään. Melko lumoava katse, mutta se ei kyllä ollut iskemiseen tarkoitettu. Bill vaikutti kyllä melkoisen myydyltä, mutta en uskonut että se oli muuta kuin ystävällinen hymy.
“Ihan hyvä” vastasimme kuorossa veljeni kanssa. Nainen hymyili ja näytti pidättelevän nauruaan, ilmeisesti olimme puhuessamme näyttäneet täysin samalta. Bill naurahti ja laski tyhjän lautasen käsistään kärryille huoahtaen.
“Otatko vielä?” nainen näytti hyppäävän seisomaan ja otti tyhjän lautasen käteensä, mutta Bill pudisti päätään.
“Ei ainakaan nyt, ei ole nälkä.” Bill veti polvensa alleen ja alkoi siinä taas heijaamaan itseään edestakaisin. Mikähän silläkin oli, kun koko ajan piti heilua?
Lusikoin lautaseni tyhjäksi ja työnsin sen kärryihin. Painoin pääni tyynyihin ja aloin rummuttaa patjaani sormillani. Kaipasin kitaran tuntua käsissä, sen hienovaraisia käännöksiä ja sointuja, vaikka sitten epävireisiä jos ei muuta.
Hoitaja keräsi astiat alatasolle, heilautti kättään ja pyysi ilmoittamaan jos haluamme vielä jotakin. Hän työnsi kärryt ulos ovesta ja katosi sen taa hymyillen.
“Jätkä on taas vauhdissa”, Bill naurahti ja läimäytti minua olalle. Virnistin takaisin ja nostin sormeni valmiusasentoon. Bill jännittyi ja valmistautui puolustautumaan kutitustani vastaan, mutta Georg ja Gustav ehtivät väliin ja pitivät meidät erossa toisistamme.
“Olkaa nyt kärsivällisiä ja odottakaa että päästään pois”, Gustav sanoi pidellen Billiä tiukasti itseään vasten. Bill näytti siltä, että haluaisi potkaista jotakin, ja olin erittäin iloinen siitä että pojat olivat tulleet väliin. Sormiani kyllä syyhytti edelleen päästä kiduttamaan pikkuveljeä, mutta ei voinut mitään.
“Georg, kävisitkö kysymässä saammeko jo viedä jätkät kotiin?” Gustav sanoi ja hivuttautui eteeni, jotten kävisi Billin kimppuun. Minuun hän kyllä saattoi luottaa tällä hetkellä, enemmän olisin tarkkaillut Billiä, joka näytti siltä että kohta mennään. Georg irrotti otteensa minusta ja käveli ripeästi käytävään, ilmeisesti hänkään ei oikein uskonut siihen että Gustav pystyisi pitämään meidät erossa toisistamme jos oikein haluaisimme selättää toisemme.
Samassa kännykkäni pirahti soimaan viereiselläni pöydällä. Nappasin sen nopeasti kouraani, vilkaisin soittajan nimeä ja katsahdin Billiin.
“Äiti.”
Bill ryömi luokseni Gustavin ohi, joka näköjään uskoi että pystyisimme puhumaan äidin kanssa. Hän meni nopeasti oven ulkopuolelle, kun nostin kännykkäni korvalle, painoin kaiuttimen päälle ja vastasin.
“Moi äiti.”
“Tom, onko Bill kanssasi?” Äidin ääni kuulosti huolestuneelta, mutta luultavasti hän vain halusi tietää meidän olevan kunnossa.
“Oon mä, tässä näin Tomin vieressä”, Bill huudahti. Hän halusi näköjään kipeästi puhu äidin kanssa, vaikkakin vain puhelimessa.
Äiti kuului huokaisevan helpottuneena.
“Ootteko kunnossa? Sattuuko mihinkään?”
“Joo, me ollaan ihan kunnossa. Jos vaan päästäis pois täältä, oltaisi vielä paremmassa”, Bill sanoi ja huokaisi hiljaa.
“Meillä on kummallakin kaikki arvot kunnossa, ne ei vaan meinaa päästää meitä pois”, jatkoin ja heiluttelen kännykkää kämmenelläni.
“No, toivotaan että pääsette kohta pois. Soitan teille sitten myöhemmin tänään, nyt pitää mennä”, äiti sanoi ja kuului rapistelevan jotain papereita.
“Joo, moikka.”
“Heippa!”
“Muistatte sitten ilmoittaa, jos jotakin vielä tapahtuu. Heipat.” Äiti katkaisi puhelun, juuri kun Georg astui sisään joku ihmeen ylilääkäri perässään.
“No niin, mitenkäs sitä voidaan?”
Huokaisin raskaasti, kuinka monta kertaa se piti kysyä?
“Ihan hyvin, minnekään ei satu ja olo on kaikin puolin loistava meillä molemmilla”, Bill sanoi ja painotti sanaa molemmilla.
“No, tarkastetaanpas teidät nyt kuitenkin vielä kerran.” Lääkäri painoi kummankin meistä selälleen makuulle ja alkoi tarkkailla monitorejaan, merkiten samalla jotain muistiin paperipinoonsa.
Makasimme siinä paikallamme muutaman minuutin, vastaillen miehen esittämiin kysymyksiin kuin niitä olisi kysytty meiltä koko elämämme ajan. Ärsyttävää, olihan aivan selvää että kumpikin oli terve kuin pukki. Ainakin ruumiillisesti, henkisestä en ollut niin varma.
“Jaa, no, kyllä te molemmat vaikutatte olevan ihan kunnossa. Pidämme teidät täällä vielä tunnin ajan, sitten olette vapaat menemään. Mutta vain sillä ehdolla, että kumpikin lepää tarpeeksi ja pysyy rauhallisena. Stressiä on parasta välttää, se voi aiheuttaa ongelmia”, lääkäri sanoi kääntyen Gustaviin päin. Ilmeisesti tämä oli ainoa, johon luotettiin tarpeeksi. Virnistin Gustaville, joka mulkaisi minua takaisin.
Lääkäri vilkaisi meitä vielä kerran, kääntyi ympäri ja asteli ulos ovesta.
LUKU 27.
BILL
Kun ovi sulkeutui lääkärin perässä, virnistin leveästi ja nousin istumaan tyynyjen päältä. Pian pääsisimme pois, viimein.
“Lupaatteko pysyä irti toisistanne jos me käydään hieman valmistelemassa lähtöä?” Gustav kysyi ja tuijotti Tomia ja minua tiukasti, näyttäen liki äidilliseltä. Virnistimme ja nostimme yhtä aikaa kädet rinnallemme.
“Lupaamme pyhästi ja henkemme kautta”, sanoin juhlallisesti.
“Jos rikomme lupauksemme, saamme teiltä kunnon potkut persauksiin”, Tom jatkoi. Vilkaisin häntä kulmat ylhäällä.
“Sinä saat, en minä. Enhän minä voisi ikinä rikkoa lupaustani”, sanoin muka järkyttyneenä ja nostin käteni otsalleni teatraalisesti. Georg katseli meitä hymyillen, Gustavin huokaistessa. Hän pudisti päätään, mutisi jotain “toivottomista tapauksista” ja häipyi ulos ovesta Georg perässään.
“No, mitäs tehdään ensimmäiseks ku päästään kotiin?” kysyin ja vedin itseni Tomin viereen istumaan. Tom hymähti ja katseli kattoa.
“Nooh… Enpäs kerro”, hän sanoi ja tökkäsi minua polveen.
“Nyt kyllä…” huudahdin ja hyökkäsin veljeäni päin. Ehdin nähdä hänen liikahtavan nopeasti, ja sitten makasinkin jo selälläni kädet pään yllä ja Tomin kasvot liki kiinni omissani. Hän virnisti leveästi ja naurahti voitonriemuisena.
“Oot liian hidas, pikkunen.”
Paljastin hampaani ja sähisin päin Tomin naamaa, mutta hän vain nauroi ja veti minut ylös, pidellen käsiäni loukussa omissaan pääni yllä.
“Et sitten millään vois irrottaa?” kysyin ja katselin Tomia yrittämällä taas kerran näyttää koiranpennulta. Tomin silmissä näkyi jotakin sanoinkuvaamatonta, en ymmärtänyt mitä. Hän hymyili pienesti ja laski käteni hellästi alas tuijottaessani hänen ilmettään.
“Sanoinko jotakin pahasti? Vai sattuuko sinuun?” kysyin hiljaa, koittaen saada Tomin nostamaan katseensa itseeni. Hän vain tuijotteli peittoaan hiljaisena, vastaamatta mitään.
“Tom.” Nostin vasemman käteni hänen olalleen ja toisen taas laskin hänen käsiensä päälle. Hän ei reagoinut kosketukseen mitenkään. Tunsin hätäännyksen kasvavan sisälläni hälyttävää vauhtia. Mitä olin sanonut, mitä oli tapahtunut?
Halusin huutaa, tunsin kauhun yltyvän sisälläni. Purin huultani ja koitin pysyä hiljaa, mutta hengitykseni alkoi kiihtyä nopeasti. Minua ahdisti ja happi tuntui loppuvan, jokin puristui kylkiäni vasten estäen hapen saamisen. Vedin katkonaisesti henkeä ja tunsin itsehillintäni pettävän.
Tom nosti nopeasti katseensa minuun hätääntyneenä. Hän näytti säikähtävän ja tarttui olkapäihini tukevasti pitääkseen minut pystyssä. Hänen kosketuksensa tuntui rentouttavalta, se helpotti oloani valtavasti. Vedin syvään henkeä ja katselin veljeni kasvoja hiljaa.
“Anteeksi”, Tom kuiskasi hiljaa irrottamatta otettaan minusta. Hänen kasvonsa näyttivät järkyttävän surullisilta, niin että teki oikein pahaa katsella niitä.
“En olisi saanut pelästyttää sinua noin”, Tom jatkoi koittaen saada minut rauhoittumaan. En pystynyt siihen, tunsin sydämeni takovan tuhatta ja sataa syvällä rinnassani. Tom henkäisi pienesti, nosti toisen kätensä ja painoi sen silmilleni. Hän asetti minut selälleni makaamaan ja koitti rentouttaa jäykistyneet lihakseni.
“Bill, rentoudu. Se helpottaa.”
Koitin saada ruumiini hillitsemään itsensä, mutta se ei tuntunut onnistuvan. Rintaa puristi edelleen ja tuntui pahalta, kohta varmaan oksentaisinkin. Pidin silmäni kiinni, jotenkin tunsin Tomin haluavan sitä.
Tom kaatui pehmeästi viereeni makaamaan ja kietoi toisen kätensä niskani taa. Hän veti minut itseään vasten ja hieroi jännittynyttä kättäni tuskin huomattavasti. Hän puhalsi hiljaa poskeeni, se tuntui rauhoittavalta.
“Vedä ihan rauhassa henkeä, ja avaa sitten silmäsi.”
Vedin pitkään ja syvään henkeä, puhalsin kaiken ulos ja avasin silmäni. Valo sokaisi minut hetkeksi, mutta olo tuntui jo paljon paremmalta. Tom nousi istumaan pidellen käsiäni.
“Noin. Tuntuuko jo paremmalta?” Tom katseli minua pienesti hymyillen, ja hymyilin takaisin rennosti nyökäten. Tom huokaisi helpottuneena ja auttoi minut istumaan.
“Mitä se oli?” kysyin hiljaa ja katselin veljeni kasvoja. Hän hymyili hieman ja puristi kättäni.
“Ilmeesi vain… Toi muistoja mieleen. Sori, en olisi saanut muistella niin.” Tom näytti katuvalta, ja hänen silmänsä katsoivat omiini levottomasti.
Silitin veljeni kättä hennosti ja hymyilin mahdollisimman rohkaisevasti.
“Ei se mitään. Kunhan et tee sitä enää kovin usein.”
Tom hymyili katsellen silmiini ja tarttui käteeni, kuin luvatakseen lopettavansa säikyttelyni tuolla tavoin. Hymyilin hänelle takaisin ja vedin taas jalkani rintaani vasten, niin että sain laskettua pääni polvilleni. Aloin taas heijaamaan itseäni edestakaisin, Tom revähtäessä nauruun.
“No mikä nyt?” kysyin ja katselin kuinka veljeni näytti nauravan keuhkonsa tyhjiksi.
“Näkisit ittes. Sä näytät niin tyhmältä tollai”, Tom sanoi ja katseli minua suu korvissa. Esitin loukkaantuvani taas suuresti, nostin nenäni pystyyn ja käänsin selkäni veljelleni. Kohta tunsin kuitenkin taas sormien hiipivän selkääni pitkin, ja käännähdin ympäri hieman liian myöhään. Sekunnissa makasin sängyllä Tomin kiduttavien sormien vallan alla.
“Herrajumala, lopeta! Lopeta!” Huutoni kuulosti omiin korviini suoranaiselta kiljunnalta, mutta Tomia se näytti ainoastaan innostavan kutittamaan enemmän. Hän piti minusta tiukasti kiinni jalkojensa avulla, antaen sormiensa kulkea kehoani ympäri ilman mitään tiettyä suuntaa. Lopulta, kun minusta tuntui etten enää kestäisi sekuntiakaan, hän irrotti otteensa ja virnisti suu korvissa.
“Jumaliste sun kanssas. Odotas vaan ku päästään kotiin, päästä mut silmistäs hetkeksikään ja oot kuollu”, tuhahdin ja hieroin kylkeäni, jota kutitti inhottavasti. Tomin virne vain leveni, mutta hän antoi asian olla ja uppoutui ajatuksiinsa. Katselin häntä hetken, mutta annoin sitten katseeni ajautui vastapäiseen seinään ajattelematta mitään.
LUKU 28.
GUSTAV
Kävelin käytävää pitkin Georgin seuratessa kannoillani. En ollut todellakaan varma, oliko mitään järkeä jättää kaksosia kahdestaan, mutta nyt ei auttanut muukaan. Pakko heidät olisi jotenkin saada puhumaan.
Avasin vastaanottoaulaan johtavat ovet. Aula oli melko autio, siellä oli vain muutamia ihmisiä keskustelemassa hiljaisella äänellä omaisistaan. Kävelin aulan läpi ulko-oville, jotta voisin hakea autoni valmiiksi lähemmäs ovia, jotta pääsisimme sen suojiin nopeasti mahdollista lehdistöä pakoon.
“Käyn hakemassa sen auton, ootatko tässä sen aikaa?” Katsahdin Georgiin, joka nyökkäsi ja jäi ovensuulle nojaamaan. Lähdin juoksemaan pientä hölkkää autoa kohti rivakasti, koittaen olla herättämättä huomiota.
Lopulta pysähdyin autoni viereen ja hyppäsin kuskin paikalle. Käynnistin moottorin ja lähdin hitaasti mutkittelemaan ovia kohti, tarkkaillen muuta liikennettä tarkemmin kuin yleensä. Se tästä vielä puuttuisi että ajaisin jonkun yli sairaalan pihassa. Auto hurisi rauhallisesti allani, saaden oloni turvalliseksi. Siihen ainakin voisin luottaa vielä pitkän aikaa, ennen kuin se pettäisi minut.
“No tulithan sä sieltä”, Georg hymähti kun pysäköin autoni muutaman metrin päähän hänestä. Irvistin ja nappasin takapenkiltä muovikassin, jossa oli vaihtovaatteita pojille. Ei kumpikaan niitä mielellään päälleen kuitenkaan pukisi, mutta ei auttanut valittaa. Tuskin kumpikaan haluaisi lainata minun tai Georgin vaatteita, emmekä me todellakaan pukeutuisi heidän vaatteisiinsa. Ainakaan Billin. Lähdimme takaisin tarkkailuosastolle kävellen rinnakkain.
Aulassa oli näköjään saatu tietoa jostakin onnettomuudesta, tai ainakin se siltä vaikutti. Hoitajia säntäili ympäriinsä selaillen samalla papereitaan ja vilkuillen ympärilleen etsien lisää siirrettäviä sänkyjä ja tuoleja. Samassa joku blondi nainen valkoisissa vaatteissaan juoksi eteeni selaten samalla kuumeisesti papereitaan.
“Ettekös te olleet vastuussa Kaulitzin kaksosten kotihoidosta?” hän kysyi ja nappaili samalla muutamia papereita kainaloonsa.
“Joo, oon mä. Onks jätkät tehny jotain?” kysyin huolestuneena. Näinkö nopeasti he olivat jo saaneet hässäkän aikaan?
“Eivät ole, mutta me tarvitsemme tilaa, ja siksi suuri osa tarkkailuosastolla olevista joudutaan lähettämään kotihoitoon. Keskustassa on sattunut paha ketjukolari, ja tänne ollaan tuomassa kymmeniä potilaita.”
“Eli meidän pitää viedä pojat pois pian. Saadaanko me vielä jotain hoito-ohjeita vai viedäänkö jätkät suoraa päätä pois?”
Vastauksena kysymykseeni nainen työnsi syliini paksun nivaskan papereita ja säntäsi seuraavaa tehtäväänsä hoitamaan. Katselin hetken hänen peräänsä, kunnes lähdin jatkamaan matkaa tarkkailuosastolle kaksosia hätistelemään.
Georg avasi oven, jonka takaa paljastui kaksi hajamielisesti seiniä tuijottelevaa kaksosta, joilla näytti olevan täsmälleen sama ilme ja asento. Kumpikin nojasi takanaan olevaan seinään ja piti päätään hieman kallellaan. Georg yskäisi hieman, luultavasti peittääkseen naurunpuuskan ja sai kummankin kaksosista nostamaan katseensa samanaikaisesti. Pelottavaa.
“Pukekaa nopeasti, meidän pitää lähteä kohta”, sanoin ja viskasin muovipussin sängylle. Bill suorastaan hyökkäsi sen kimppuun ja levitti sen sisällön sängylle. Tom katseli hiljaa vierestä, kun Bill kaappasi käteensä siniset vanhat pillit ja punaisen T-paidan. Hän sujautti ne nopeasti päälleen Tomin selvitellessä housujaan, jotka olivat jotenkin sotkeutuneet toiseen paitaan kiinni. Bill napsautti niittivyönsä kiinni ja katseli vaatteitaan arvioivasti.
“Eikö siellä ollu mitään muuta?” hän kysyi tuskastuneena. Ilmeisestikään hän ei pitänyt asustaan, johon hänen oli ollut pakko pukeutua. Tom katseli veljeään hymy huulillaan pelkät housut jalassaan, kiristäen samalla omaa vyötään.
“Eipä tainnu olla, koita ny vaan kestää”, hän virnisti Billin mulkaistessa takaisin silmät viiruina. Hivuttauduin hieman lähemmäs Billiä jottei tämä kävisi veljensä kimppuun, emme ikinä pääsisi täältä pois jos he alkaisivat nyt pelleillä.
“Tom, koita ny vetää se paita päälles”, sanoin ja aloin raahata Billiä ovelle. Hän seurasi vastahakoisesti perässäni, haluten selkeästi käydä kiinni veljeensä ja sanoa tälle pari valittua sanaa.
Astelimme käytävään Tomin yhä kiskoessa paitaa päälleen. Ohitse kävelevän kiireisen hoitajan vauhti hiljeni huomattavasti ja katse lukittui Tomiin, joka virnisti ja veti paitansa alas.
Kävelimme takaisin vastaanottohuoneeseen, johon oli tällä välin saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä lisää. Loukkaantuneiden omaisia, ajattelin vilkaistuani ilmeitä, jotka olivat suurimmalla osalla hätääntyneet ja pelokkaat. Hiippailimme nopeasti ihmisten ohi, herättämättä liikaa huomiota. Hyvä niin, tästä hommasta ei olisi tullut mitään jos joku olisi tunnistanut meidät ja alkanut seurata tai kutsua mediaa paikalle.
Hoputin kaksoset autoon ja pamautin oven kiinni heidän perässään. Hyppäsin paikalleni rattiin Georgin viereen ja käynnistin moottorin. Lähdin ajamaan mahdollisimman nopeasti ulos parkkialueelta, ennen kuin se tukkiutuisi sisään ajavista ambulansseista, joiden sireenit soivat jo kuuloetäisyydellä.
LUKU 29.
TOM
Bill istui vieressäni, tuijotellen ulos ikkunasta poissaolevana. Hän näytti jotenkin siltä, kuin voisi lipsua äkisti toiseen ulottuvuuteen, pois ulottuviltani. Tunsin jokin putoavan vatsani pohjaan ja nappasin nopeasti kiinni veljeni kädestä, peloissani. Bill käänsi päätään ja hymyili hieman, mutta palasi taas ajatuksiinsa ja tuijottelemaan ohi ajavia autoja. Huokaisin ja käänsin katseeni eteenpäin.
Gustav ajoi ensimmäistä kertaa moneen päivään rauhallisesti, kiireettä. Kiireettömyys saattoi tosin johtua siitäkin, että tie oli täysin tukossa. Hymyilin hieman vilkaistessani peiliä ja nähdessäni Gustavin kiukkuisen ja kärsimättömän ilmeen.
“Mitähän täälläkin on tapahtunut?” kysyin ja nojauduin etupenkkien selkämyksiin. Georg katsahti minuun ja alkoi selittää.
“Joku tolvana on aiheuttanut ketjukolarin keskustassa, ja se on tukkinut tien. Siitä syystä teidätki kotiutettiin jo nyt. Loukkaantuneita on kuulemma kymmeniä.”
Nyökkäsin hiljaa, vakavana. Tiesin tarkalleen miltä tuntui pelätä läheisensä puolesta, kun ei päässyt näkemään tätä ja joutui vain odottamaan uutisia välikäden kautta. Pieni pelko lehahti sisälläni, ja puristin Billin kättä tiukemmin. Hän oli tässä, hän ei ollut menossa minnekään. Turha edes ajatella semmoista.
Lopulta Gustav kyllästyi seisomaan ruuhkassa ja ajoi sivukadulle heti kun löysi sopivan aukon luikahtaa pois autojen keskeltä. Tämän jälkeen matka sujui huomattavasti nopeammin, aikaa kului enää vaivaiset kymmenen minuuttia ennen kuin auto allamme kääntyi pihatiellemme ja pysähtyi.
Hyppäsin ulos autosta ja kiersin sen hölkäten, auttaakseni ajatuksiinsa täydellisesti vajonneen Billin ulos. Avasin oven, mutta veljeni ei reagoinut siihen mitenkään, katseli vain mykkänä eteenpäin.
“Bill? Haloo, maa kutsuu!” Heiluttelin kättäni hänen kasvojensa edessä yrittäen kiinnittää hänen huomionsa itseeni.
Bill heilautti päätään ja räpytteli silmiään vilkaisten minuun kummastuneena. Hän nousi hieman hapuillen ylös ja katsahti ympärilleen, aivan kuin olisi löytänyt itsensä täysin vieraasta paikasta. Hän lähti hitaasti kävelemään sisälle päin, minun katsoessa kummastuneena vierellä ja vahtien että hän pysyi pystyssä. Georg odotteli meitä ovea pidellen, ja Gustav puuhasi jotakin sisällä.
Bill käveli nopeasti sisään ja jatkoi ajatuksissaan yläkertaan. Katsoin hänen peräänsä pitkään, kunnes kuulin vaimean äänen oven sulkeutuessa. Kohta alkoi kuulua musiikin pauhua, ilmeisesti Bill oli heittäytynyt sängylleen makaamaan ja kuuntelemaan musiikkia.
“Kuule Tom”, kuulin äänen takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin Gustavin katseen, joka ei ilmaissut mitään. Katselin ystäväni laseja kummastuneena, keksimättä mitään muutakaan.
“Niin?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. En kaikesta yrityksestä huolimatta saanut selville, mitä Gustav ajoi takaa.
“Puhuitteko te Billin kanssa?” Gustav kysyi varovaisesti. Kuin peläten.
“Ei… Vielä. Bill sanoi ettei ole valmis, ettei pysty siihen. Koitan kuitenkin saada hänet puhumaan”, sanoin hiljaa. Tunsin kuinka puheeni kuulosti puolustelulta ja selittelyltä, mutten voinut muutakaan.
“Okei. Koittakaa pärjätä.” Gustav kääntyi ja palasi keittiöön puuhailemaan jotakin. Menin olohuoneen puolelle ja istahdin Georgin viereen sohvalle, missä hän luki sairaalasta saatua paksua nivaskaa. Katselin häntä hetken, puhalsin ilmat suustani ja käynnistin telkkarin. Selasin kanavat läpi tylsistyneenä, etsien jotakin mitä katsoa.
Lopulta luovutin ja totesin, ettei tällä hetkellä tullut yhtään mitään mitä katsoa. Huokaisin ja sammutin TV:n, nousin seisomaan ja lähdin laahustamaan yläkertaan. Pysähdyin hetkeksi Billin oven taa, miettien pitäisikö minun avata ovi. Nostin hieman kättäni, mutta annoin sen pudota alas velttona. Tahdonvoimani ei riittänyt oven avaamiseen, saati sisään astumiseen. Huokaisin raskaasti, käännyin ympäri ja menin omaan huoneeseeni heittäytyäkseni sängylleni makaamaan ja miettimään. Kunpa olisin vain tiennyt, mitä miettiä.
LUKU 30.
BILL
Makasin sängylläni ja tuijotin kattoa. En tajunnut mitä oli meneillään. Kaikki tuntui niin… Tyhjältä. Ihan kuin jotain puuttuisi. Tai jokin olisi muuttunut. En vain keksinyt mikä.
Tutkiskelin tunteitani. Voisiko tämä olla surua? Ei, ei voisi. Jotain puuttui jotta tämä olisi ollut surua. Jos olisin ollut surullinen, se olisi ollut selvempää. Olisin ymmärtänyt sen, olisin ollut Tomin kanssa.
Entäpä vihaa? Olinko suuttunut jollekin? Tämäkään ei tuntunut oikealta. Kukaan ei ollut loukannut minua, en ollut kokenut mitään sellaista mikä olisi antanut syyn vihata jotakuta. Viha olisi ollut täysin erilainen, paljon heikompi tunne. Kai. En ollut täysin varma.
Mutta jos tämä olisikin rakkautta? Tai ihastumista? Ei todellakaan. Se olisi ollut itsestään selvää, se ei olisi missään nimessä tuntunut tältä. Enkä ollut kohdannut ketään viikkoihin, ainakaan sellaista joka olisi sytyttänyt liekin sisälleni. Ja jos olisin tavannut jonkun, en makaisi tässä näin vain ajattelemassa, vaan istuisin sen henkilön kanssa ja kertoisin tälle tunteistani.
Taas umpikuja. Käänsin kylkeä ja pyörittelin pientä rastaa sormenpäissäni. Mitä ihmettä tämä oli? Mitä minulta puuttui? Mikä oli vialla? Missään ei tuntunut olevan järkeä. En ymmärtänyt mikä tämä tunne oli, en saanut selvää siitä. Se oli kuin koodi, joka minun pitäisi purkaa, mutten osannut. Tyhmä Bill. Käytä aivojas, kun sulla sellaiset kerran on.
Äh. Ei tästä tullut mitään, en keksinyt mikä oli vialla. Kieriskelin lakanoideni päällä ja koitin kiinnittää huomioni musiikkiin. Tuloksetta. En edes ymmärtänyt, kuka lauloi ja mitä hän lauloi. Uskomatonta. Ei minulle ollut koskaan ennen tämmöistä sattunut. En tajunnut, miksi se tapahtui nytkään. Kunpa joku vain osaisi selittää minulle tämän kaiken.
Käänsin taas kylkeä ja katselin pientä pöytää sänkyni vieressä. Katseeni eksyä kännykkääni, joka näytti ikään kuin odottavan että tarttuisin siihen ja näppäilisin numeron. Että soittaisin sille joka tunsi minut ehkä toiseksi parhaiten maailmassa. Tom kun ei nyt tuntunut voivan auttaa, vaikka kuinka yritti.
Huokaisin ja nappasin kännykän käteeni. Nousin istumaan ja painoin pääni seinää vasten samalla, kun hain tiedostoista äidin numeroa. Lopulta löysin sen ja painoin vihreää luuria, nostaen kännykän samalla korvalleni.
Kuului vain pari tuuttausta, ennen kuin äiti vastasi puhelimeen. Hän kuulosti pahasti säikähtäneeltä.
“Bill, oletko se sinä? Mitä on sattunut?”
“Joo, oon mä. Kaikki on ihan hyvin… Tai oikeastaan ei ole.” Huokaisin pienesti ja hiljensin stereoiden äänet soimaan hiljaa taustalla.
“Mikä on vialla?”
“En tiedä. Tuntuu vain niin… Tyhjältä. En tajua mitä tapahtuu, tuntuu kuin lipsuisin omasta hallinnastani pois. Etten enää olisi minä.”
Pystyin sieluni silmin kuvittelemaan, miten äiti rypisti otsaansa ja mietti kuumeisesti. Ihan kuin hän olisi seissyt edessäni.
“Pystytkö kuvailemaan tarkemmin miltä se tuntuu? Sattuuko mihinkään?”
“Se on niin kuin jokin söisi minua sisältä päin, veisi onnellisuuden ja kaiken hyvän pois. Mihinkään ei satu, tai ei ole ainakaan vielä sattunut.”
“Tietääkö Tom? Oletko puhunut hänen kanssaan?”
“Öh, no, en. En jotenkin vaan pysty siihen. En saa yhteyttä häneen, vaikka kuinka yritän. Ja hän yrittää.” Tunsin itseni typeräksi puhuessani näin, mutta se tuntui olevan ainoa oikea tapa.
“Kulta pieni, koita edes puhua. Pyydä vaikka Tom siihen viereen, niin kokeillaan voisiko se toimia.” Äiti kuulosti vaativalta, niin etten kehdannut, saati uskaltanut väittää vastaan. Hän yritti vain auttaa.
“Okei. Oota hetki, hän sen tänne.” Laskin puhelimen tyynylleni ja kävelin hiljaa ovelle. Avasin sen varovasti, tajuamatta itsekään miksi. Hiippailin hiljaa käytävää pitkin Tomin huoneen oven taakse ja koputin hiljaa. En tehnyt sitäkään kovin usein, mutta nyt en jotenkin vain uskaltanut astua sisään ilman lupaa.
Kuulin ison tömähdyksen ja muutamia hätäisiä askelia, ennen kuin ovi aukeni ja Tom seisoi edessäni huolestuneen näköisenä. Hän katsoi minua kysyvästi ja samalla peläten, ihan kuin odottaisi minun kaatuvan lattialle millä sekunnilla hyvänsä.
“Öh, ömm… Äiti haluaa puhua meille”, sopersin ja tunsin jalkojeni muuttuvan hyytelöksi. Otin hieman tukea seinästä ja rukoilin etten kaatuisi tai horjahtaisi.
“Tuliks se tänne? Tässä ajassa?” Tom katsoi minua hölmistyneenä, pyöritellen huulikoruaan.
“Ei, kun mä soitin sille. Ja se käski meidän puhua sen kanssa. Tuutko sä, ennen kuin yhteys katkeaa?” Tartuin veljeni käteen ja aloin kiskoa häntä huoneeseeni. Horjahdin pari kertaa, ja tämän jälkeen se oli pikemminkin Tom joka työnsi minua ja piteli samalla pystyssä. Ärsyttävää, enkö minä pysyisi pystyssä edes paria minuuttia?
Tom katsoi että istuin kunnolla sängyllä ennen kuin istui viereeni. Ilmeisesti hän pelkäsi että voisin pudota siitä ja loukata itseni, mikä oli kyllä ihan ymmärrettävää. Nappasin kännykkäni käteeni ja painoin kaiuttimen päälle.
“Noni, me ollaan molemmat tässä nyt. Ootko sä vielä siellä?” kysyin ja pitelin kännykkää omani ja Tomin korvan välissä.
“Joo, olen. Luulin jo että olit pyörtynyt matkalle tai jotain. Ootko varmasti kunnossa?” Äiti kuulosti entistä huolestuneemmalta, ja se taas ärsytti minua. Tom vilkaisi minua huolestuneena ja tarttui kännykään.
“Oon mä, ihan kunnossa. En vaan ymmärrä tätä olotilaa.”
“Mitä olotilaa?” Tom kysyi. Huokaisin ja selitin tälle pikaisesti tunteeni, äidin huomautellessa jotain aina kun unohdin sanoa jotakin mitä olin hänelle kertonut. Rasittavaa.
Kun olin saanut asiani sanottua, Tom katseli minua hetken pää kallellaan. Äiti odotti kärsivällisesti, ilmeisesti pidättäen omaa hengitystään kuullakseen meidän hengityksemme.
“Hmm. Mikset sanonu mulle aiemmin? Mä olin kauheen huolissani, kun sä et reagoinut mihinkään.” Tomin ääni kuulosti toruvalta, mutta hän katsoi minua ystävällisesti.
“Mä en tiedä. Jotenkin vaan en tajua mitään, kaikki tuntuu tyhjältä ja oudolta. Mä koitin keksiä, mitä se on, mutten tajunnut mitään.”
“Mitä epäilit sen olevan?” äiti kysyi nopeasti. Hän selvästi halusi saada kaiken selville.
“No, ensiks ajattelin että olisin surullinen tai vihainen, mutta se ei tunnu maholliselta. Ja sitten mietin jos olisin ihastunut, tai jotain voimakkaampaa, mutta sekään ei tunnu vaihtoehdolta tähän oloon.” Liikuttelin kielikoruani mietteliäänä, ottaen samalla mukavamman asennon.
“Mieti, mitä kaikkea on tapahtunut. Voisiko se johtua siitä järkytyksestä, joka aiheutti sen sokkikohtauksen? Mikä oli syynä siihen?”
Tunsin pienen nipistyksen sisälläni, kun tajusin että äiti oli osunut suoraan asiaan. Se se oli. Pelko oli turruttanut minut niin, etten enää ymmärtänyt mitään. Tom katseli minua hermostuneena, ihan kuin olisi ollut varma siitä että pyörryn tai lakkaan hengittämästä. Ja siinä hän kyllä oli oikeassa, minusta tuntui kuin happi olisi loppumassa. Taistelin vastaan kaikin voimin, nyt en saisi menettää itsehillintääni. Nyt pitäisi olla vahva, vahvempi kuin koskaan ennen.
“Pojat? Oletteko te vielä siellä? Hei, vastatkaa!” Äiti kuulosti pahasti pelästyneeltä, eikä se olut kyllä ihmekään. Olimme olleet hiljaa melko pitkän aikaa, ja äiti oli ilmeisesti luullut että olimme molemmat pyörtyneet.
“Joo, ollaan me. Oo ihan rauhassa vaan, Bill vaan tajus mikä on syynä sen oloon”, Tom rauhoitteli ja tarttui minuun, jotta pysyisin järjissäni. Olin varma siitä, etten näyttänyt kovin hyvinvoivalta, sen näki Tomin kasvoista. Katsoin itseni heijastusta hänen silmissään, ja näin surkean, pelokkaan näköisen itseni. Pelästyin sitä, en ollut koskaan tiennyt voivani näyttää tältä.
“Bill, mitä se on? Pystytkö kertomaan?”
“En… En pysty. En voi”, Sanoin hiljaa pihisten. Ääneni kuulosti avuttoman pieneltä, olin varma että se säikäyttäisi äidin hengiltään. Vedin nopeasti henkeä jatkaakseni.
“Me hoidetaan tää asia. Mä lupaan sen. Mut nyt pitää lopettaa, sori. Me soitetaan myöhemmin, käykö se?”
“Tom, onko Bill kunnossa?” Äiti ei vaikuttanut uskovan minua sitten yhtään, en kyllä olisi itsekään jos olisin ollut hänen sijassaan.
“Joo, mut se on pahasti tolaltaan. Mä hoidan tän, mä lupaan. Voidaanks jo lopettaa?” Tom teki kaikkensa pitääkseen äänensä tyynenä, näin sen selkeästi. Ja hän sentään onnistui siinä, onneksi. Nyt ei kyllä kaivattu äitiä tänne näin sotkemaan meidän asioita entistä enemmän. Vaikka se kuinka yrittäisi, vaan me kaksi voitaisiin ratkaista tämä homma. Muut ei sitä voisi auttaa.
“Okei. Mutta lupaat sitten soittaa heti, kun olette puhuneet.”
“Joo, mä lupaan. Moikka.”
“Heipat”, sanoin hiljaa.
“Pojat, muistakaa tää. Mä en ikinä, ikinä unohda tai jätä teitä. Te kaks oiotte mun koko elämä, se ei muutu ikinä. Rakastan teitä”, äidin ääni kuului sortuvan ja kuulin hänen henkäisevän hiljaa, koittaen pitää itsensä kasassa.
“Mekin rakastetaan sua. Aina. Heippa”, Tom sanoi ja katkaisi puhelun. Hän laski kännykkäni pöydälle ja kääntyi katsomaan minua, silmät suurina. Nielaisin hiljaa. Nyt se alkaisi. Tätä ei voisi enää siirtää, tuntuisi se sitten kuinka pahalta hyvänsä. En ollut valmis, en todellakaan, mutta tätä valmiimmaksi en ikinä tulisi.
LUKU 31.
TOM
Katselin veljeäni mietteliäänä. Hän näytti niin pieneltä, avuttomalta ja täysin itsensä hukanneelta. Minuun iski äkillinen halu kaapata hänet syliini, puristaa hänet itseäni vasten ja tehdä kaikin puolin selväksi, että olen tässä. Ettei hän olisi yksin, ikinä.
Bill veti itsensä sykkyrään ja hautasi kasvonsa polviinsa. Ihan kuin hän haluaisi itkeä. Siirryin hänen viereensä niin lähelle kuin suinkin ja laskin käteni varovasti hänen selälleen. Tunsin hänen värisevän pienesti kämmeneni alla, ja vedin hänet itseäni vasten.
“Onko sulla kylmä?” kysyin hiljaa. Bill mumisi jotain, minkä oletin tarkoittavan kyllä. Kiskoin peiton pois altamme, nostellen Billiä ympäri sänkyä. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisimme varmaan nauraneet katketaksemme. Mutta ei nyt.
Viimein sain peiton kiskottua Billin ylle ja pidin häntä tiukasti itseäni vasten. Hän piti edelleen kasvonsa piilossa, luultavasti hän itki. Tunsin muutaman pisaran putoavan reisilleni, mutten välittänyt siitä. Jos hän halusi itkeä, itkeköön. Minä en katoaisi tästä ikinä.
Lopulta Bill nosti kasvonsa, mutta haroi rastansa niiden eteen peittääkseen ne. Katselin häntä hetken, kunnes kumarruin lähemmäs. Hän vetäisi päänsä nopeasti hieman alemmas, estääkseen minua näkemästä kasvojaan.
“Itke vain, jos siltä tuntuu. Mä en lähde tästä minnekään.”
Bill näytti menettävän älysin itsehillintänsä ja purskahti avoimesti kyyneliin. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin hänen päänsä hartiaani vasten. Hän nyyhkytti hiljaa minua vasten, puristaen minua kuin vastasyntynyt äitiään. Omatkin silmäni tuntuivat kirvelevän, haluavan itkeä, mutta halusin pysyä vahvana. Bill tarvitsi nyt tukea, enkä välttämättä pystyisi sitä antamaan murtumalla itse.
“Du wirst für mich immer heilig sein
Ich sterb' für uns're Unsterblichkeit
meine Hand von Anfang an
über dir ich glaub an dich
du wirst für mich immer heilig sein…”
Lauloin hiljaa, mahdollisimman lohduttavasti. Bill vaikutti hieman rauhoittuvan sanoistani, olkoonkin että ääneni ei ollut se maailman ihanin kuunneltava. En itse oikein tajunnut, missä vaiheessa olin saanut nämä sanat uppoamaan itseeni näin hyvin, mutta olin iloinen siitä että pystyin laulamaan sen. Kunhan se helpottaisi pikkuveljeni oloa, tekisin sen. Välittämättä mistään muusta.
”Tuntuuko jo paremmalta?” kysyin hetken kuluttua, kun olin lopettanut laulamiseni. Bill nytkäytti hieman päätään ja nosti kasvonsa minun nähtäväkseni.
”Kiitos”, hän kuiskasi hiljaa ja hymyili pienesti. Hymyilin hänelle takaisin ja autoin hänet pystympään asentoon, hyräillen samalla pienesti.
”Missä vaiheessa sä oikeen oot opetellu noi sanat? Et sä ennen niitä oo tolleen osannu”, Bill kysyi ja katseli minua silmät suurina ihmetyksestä. Hymähdin pienesti ja kiedoin käteni tiukemmin hänen ympärilleen.
”Kunhan oon kuunnellu sun lauluas”, sanoin vähättelevästi. Bill katseli sormiaan mietteliäänä ja henkäisi pienesti.
”Ai”, hän sanoi lopulta.
”Haluutko mun laulavan vielä lisää? Vai riittikö toi surkea esitys?”
Bill katsoi minuun kummastuneena.
”Ei se mikään surkee ollu, vaikka äänes ei sieltä parhaimmasta päästä olekkaan.”
”Kuhan sanot”, tuhahdin ja katselin Billin nenää, joka näytti yhtäkkiä kummallisen kiinnostavalta. Outoa.
”Mikä siinä mun nenässä nyt noin kiinnostaa?” Bill kysyi parin minuutin kuluttua. Hän hipaisi pienesti nenän varttaan ja katseli minua kummastellen.
“En oikeen tiiä. Se näyttää nyt vaan jotenkin hienolta”, sanoin hiljaa. Bill tuhahti ja nosti käteni nenälleen.
“No, onko se edelleenki niin ihmeellinen?”
“En tiä. Se on jotenki outo tänään”, sanoin ja naurahdin hiljaa. Billkin hymyili, mutta uppoutui taas ajatuksiinsa. Istuimme melko pitkään hiljaa, tuijotellen vain toisiamme.
“Tuntuuko vielä pahalta?” kysyin hiljaa. En tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut, mutta sama se. Sillä ei nyt ollut väliä.
“Ei kauheen. Mutta kyllä se edelleen siellä on…”, Bill sanoi hiljaa ja painoi katseensa. Mietin muutaman minuutin mitä sanoa, kunnes päätin mennä suoraan asiaan. Mutta en ihan vielä.
“Kuule, mää käyn äkkiä alhaalla. Ootatko tässä sen aikaa?” kysyin nopeasti, katsoen Billiä mahdollisimman vakuuttavasti. Minun oli saatava hänet täysin varmaksi siitä etten jättäisi häntä, ennen kuin voisin poistua. Bill katseli minua hetken arvioiden.
“Mä tulen takasin. Vannon sen”, sanoin tasaisella äänellä katsoen suoraan veljeni silmiin. Hän nyökkäsi pienesti ja käpertyi peiton alle, kuin suojatakseen itsensä ulkomaailmalta. Nousin hitaasti ylös, pitäen katsekontaktin koko ajan. Bill värisi hieman, mutta piti itsensä kasassa. Peräännyin hitaasti ovelle, avasin sen ja luikahdin käytävään katsellen veljeni kasvoja koko ajan.
“Palaan kohta“, kuiskasin ja lähdin nopeasti alakertaan. Hypin portaat alas kolme kerrallaan, välittämättä siitä että meinasin koko ajan katkaista niskani housujeni takia. Säntäsin keittiöön, jossa Georg ja Gustav puhuivat hiljaisella äänellä. he käänsivät katseensa minuun samanaikaisesti ja hyppäsivät pystyyn, luullen ilmeisesti että Billille oli sattunut jotain.
“Kaikki on hyvin, ihan hyvin… Mutta te ette saa missään nimessä tulla ylös. Bill tarvitsee nyt täyden rauhan, mä koitan saada sen puhumaan. Tuun alas sitten kun ollaan puhuttu, okei?”
Gustav huokaisi helpottuneena ja istui penkille. Hän hymyili ja silmät tuikkivat hauskan näköisesti lasien takaa.
“Me luvataan. Saatte puhua rauhassa ihan niin kauan kuin haluutte. Kunhan ilmotat välillä että ootte kumpikin hengissä, vaikka yskäiset hieman.”
“Tai sitten hieman hyppäät, niin että me kuullaan se”, Georg sanoi ja nojaili rennosti tiskipöytään.
“No mä koitan ilmottaa sen jotenkin. Mut nyt on oikeesti tärkeetä että ootte hiljaa, Billiä ei saa hermostuttaa. Mut mä meen nyt, ennen ko se alkaa taas…” En viitsinyt sanoa lausettani loppuun, vaan säntäsin yläkertaan, taas loikkien portaat kolme askelmaa kerrallaan. Pysähdyin vasta metrin päässä Billin huoneen ovesta ja astuin hiljaa sisään.
LUKU 32.
TOM
Bill istui yhtenä myttynä peiton alla vavisten. Hänen kasvonsa olivat pelokkaat ja hän henkäisi helpottuneena nähdessään minut. Astelin nopeasti sängyn luo ja istuin hänen viereensä, jolloin hän tarttui käteeni ja puristi sitä kuin hullu. Hän oli todella pelännyt, etten palaisi. Veisi taas ikuisuuden saavuttaa hänen luottamuksensa kunnolla.
“No niin, olen tässä. Enkä oo menossa enää minnekään”, sanoin rauhoittavasti ja vedin itseni peiton alle Billin kylkeen kiinni. Hän hymyili ja piteli minusta kiinni, kunnes sai taas itsensä koottua ja vetäytyi hieman kauemmas, katsoen samalla silmiini.
“Hyvä. Toi tuntu oikeesti pelottavalta, ihan ku oisit lähteny lopullisesti”, Bill sanoi hiljaa. Tunsin hänen värähtävän pienesti ja vedin hänet tiukemmin lähelleni, toivoen että se auttaisi voittamaan pelot.
“Tuntuuko se aina samalta?” kysyin koittaen saada keskustelun kunnolla liikkeelle. Bill puri huultaan ja veti muutamaan kertaan syvään henkeä.
“Melki aina. On tuntu siitä päivästä asti”, hän sanoi lopulta ja katsahti minuun hermostuneena. Hymyilin rohkaisevasti takaisin, koittaen saada hänet jatkamaan.
“Sun ois pitäny sanoa se mulle suoraan. Mä näin sen aina, joka kerta kun palasin sun luo näin sen saman pelon, joka sussa oli sinä iltana.”
Bill katsoi minua ihmeissään.
“Miltä mä sitten näytin?”
Huokaisin ja annoin muistikuvan palata tajuntaani. Se palasi nopeasti, saaden minut vapisemaan kauhusta. Bill piteli kättäni, koittaen valaa minuun voimia kohdata muisto. Suljin silmäni ja aloin kuvailla.
“Sun kasvosi olivat kuin kuolleella, kalpeat. Huulet olivat siniset, sä vapisit kuin sulla olisi ollut Parkinsonin tauti. Sun ihos oli jäinen ja kova, ihan kuin jäätä. Mutta pahinta oli sun katsees. Sun silmäs oli suuret pelosta, ne oli valmiit jättämään tän maailman taakseen. Ne oli täynnä pelkoa, menettäneet kaiken toivon. Mä meinasin kuolla siihen paikkaan, mä pelästyin sun katsettas enemmän kuin oon koskaan pelästyny mitään muuta. Mä oikeesti luulin että sä olit jo ylittänyt rajan, jättänyt mut lopullisesti…
Mutta sä vastasit mulle. Sä hengitit, sä itkit. Mä olin niin helpottunut, mä tunsin suurempaa iloa kuin koskaan ennen. Ja kuitenkin pelkäsin koko ajan, että sä lipsuisit pois mun luota. Siksi mä aloin kierrättään sua ympäri metsää, siksi mä peitin sun silmät. Halusin että sä luottaisit taas muhun, että me oltaisiin taas yksi ja kokonainen. Niin kuin muutama tunti sitten oltiin oltu”, sanoin ja avasin silmäni. Bill tuijotti minua sääli ja suru silmissään, itkun partaalla taas kerran. Samassa tajusin että omatkin poskeni olivat kyynelistä juovikkaat. Käänsin katseeni välittömästi pois ja nostin käteni pyyhkiäkseni juovat pois, mutta tajusin Billin pitelevän niitä omissa käsissään.
“Älä häpeä niitä. Ei sun tarvitse olla vahva mun takia, ihmisiä me vaan ollaan”, hän kuiskasi korvaani. Vavahdin hänen sanoistaan, mutta annoin kyynelten tulla. Jos Bill kerran halusi minun itkevän…
“Mä luulin että sä olit hallusinaatio”, Bill sanoi parin minuutin kuluttua. Nostin katseeni hämilläni.
“Miten sä niin luulit?” kysyin hiljaa, koittaen pitää ääneni tasaisena.
“Koko sen ajan mä olin varjojen maassa. Kaikkialla oli pimeyttä, kaikkialla oli hahmoja, jotka sanoi olevansa sä. Ne koitti viedä mut mukanaan, mut mä… En uskaltanut. Mä en pystynyt lähtemään niiden mukaan. Ne oli täydellisiä kopioita susta, yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.”
Katsoin Billiä lumoutuneena. En ollut aiemmin edes kuvitellut, että hän olisi joutunut kestämään tuollaista. Itse en olisi ikinä kestänyt sitä.
“Mitä niiltä puuttui?” kysyin tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
Bill katsoi silmiini hiljaa, kuin pitäen minua tyhmänä. Hän henkäisi pienesti ja jatkoi.
“Niiltä puuttui se tärkein asia. Sitä ilman sä et olis sä. Ei kukaan voisi olla sä ilman sitä. Niiltä puuttui se, mikä meitä yhdistää. Kukaan niistä ei todella tuntenut mua, kukaan niistä ei todella ollut mun toinen puolikas.”
“Toinen puolikas…” sanoin hiljaa. Totta, ilman sitä me emme olisi me. Olisi vain Bill ja Tom, Tom ja Bill. Mutta ei meitä.
“Niin. Kumpikaan meistä ei ole yksin kokonainen, ei tule koskaan olemaan. On vaan me, kaksi minua ja kaksi sinua. Me. Sinä ja sinun toinen puolikas, minä ja minun toinen puolikas. Ei sinä ja minä.”
Vaikka tiesin sen olevan hölmöä, ymmärsin kaiken mitä Bill sanoi. Vain kaksoset pystyivät sen ymmärtämään, ei kukaan muu. Vaikka kuinka olisimme selittäneet sitä muille, he eivät olisi ymmärtäneet.
“Sinä olet minä, minä olen sinä”, sanoin ja katsoin Billiä. Hän hymyili ja painoi päänsä seinää vasten. Tai tarkemmin sanoen minä nojasin pääni seinään, mehän teimme kumpikin aivan samoin. Niin outoa kuin se sitten olikin.
“Mitä sitten tapahtui? Kun et mennyt niiden mukaan?” kysyin hetken kuluttua. Bill huokaisi raskaasti, ja tunsin raskaan painon ylläni. Ihan kuin jakaisimme tunteet keskenämme. Niin kuin jaoimmekin.
“Ne muuttui. Niistä tuli suuria, voimakkaita ja muodottomia, osa pimeyttä. En erottanut niitä, joten ne saivat täyden vapauden tuhota mua. En taistellut vastaan, koska ajattelin että se tekisi kaikesta nopeempaa. Että pääsisin pois ennemmin, ja olisin vapaa kaikesta tuskasta.
Mutta niin ei käynyt. Ne tuli kiduttavan lähelle, vei kaiken ilon ja voiman ja jätti sitten siihen kitumaan. Olin koko ajan rajalla, mutta nipin napin tarpeeksi kaukana siitä. En päässyt sen yli vaikka kuinka yritin. Ja sitten se alkoi. Pieni osa, joka edelleen halusi olla olemassa, halusi päästä sun luo, alkoi tapella. Se rikkoi kaikki kahleet ja sai pimeyden raivostumaan. Mut sysättiin yhä lähemmäs rajaa, mutta ei annettu ylittää sitä. Vaikka kuinka yritin päästä sen yli.
Sitten mä jotenkin heräsin. Sain itteni kasaan ja laahauduin sinne kivien luo, jäin siihen odottamaan kuolemaa. Mä niin odotin että se tulisi, veisi mut mennessään… Ja sitten sä tulit. Mä luulin että se oli hallusinaatio, mutta se tuntui liian vähältä. Ajattelin että se oli enkeli, joka oli viimein tullut hakemaan mut pois. Olin aivan varma siitä, kunnes sä viimein sait mut hereille. Menetin kaiken itsehillintäni, ja lopun sä sitten tiedätkin jo.”
Bill tuijotti minua ja itki. Hän antoi kyynelten valua poskilleen vapaasti, antoi niiden olla. Annoin omienikin kyynelten valua hiljalleen, tunsin että niitä tuli enemmän kuin koskaan. Itkimme molemmat myös toistemme tuskaa, annoimme sen valua hiljalleen pois.
“Ja se pimeys on seurannut sua aina. Aina kun mä oon lähteny, se on palannu. Eikö niin?” kysyin kun pystyin taas lopulta puhumaan. Bill nyökkäsi pienesti.
“Joka kerta. Se on vaivannut mua aina, en oo päässyt siitä yli. Se palaa aina kun sä lähdet, ja lähtee kun sä palaat.”
Suljin silmäni. Näin edessäni loputtoman pimeyden, joka oli täynnä ääniä. Ne kutsuivat minua hiljaa, viettelevästi. Käskivät minua seuraamaan itseään, ja ottivat Billin hahmon. Ne tulivat lähemmäs, koittivat saada minut mukaansa. Henkäisin peloissani ja räväytin silmäni auki. Bill katsoi minua murheellisena.
“Näit ne? Kuulit ne?”
Nyökkäsin ja vedin peittoa tiukemmin ylleni. Väristykset kulkivat lävitseni loputtomana virtana, tuoden uuden varjon silmien eteen joka kerta kun suljin ne. Bill puristi kättäni lujaa, yrittäen saada minut takaisin nykyhetkeen.
“Pelottavia”, sopersin lopulta. Bill nyökkäsi ja nousi seisomaan. Katsoin häntä hetken, kun hän horjahti pienesti ja kaatui selälleen sängylle. Vedin hänet takaisin keskelle sänkyä ja katselin hänen silmiään päätäni pudistellen.
“Susta ei tuu sitten mitään tolla menolla”, sanoin hiljaa. Bill hymähti ja nousi istumaan.
“Pakkohan sitä nyt on koittaan. Mut kuule, eiköhän me olla jo puhuttu tarpeeksi tälle päivälle. Mennään nukkumaan, ja hoidetaan tää homma huomenna loppuun.”
Nyökkäsin ja nousin seisomaan vetäen Billin samalla mukanani. Hän vetäisi housut nopeasti pois jalastaan ja nappasi kaapista jotain, mitä en kunnolla erottanut heikossa valaistuksessa. Kävelin nopeasti ovelle ja avasin sen, juoksin äänettömästi omaan huoneeseeni ja vaihdoin päälleni jotkut vanhat collarit ja paidan. Kävelin hiljaa Billin huoneen avonaiselle ovelle ja kurkkasin sisään.
Bill istui jalat ristissä sängyllään ja tuijotti kattoa hämillään. Hän keinui hajamielisesti ympyrää ja kaatui hiljaa tömpsähtäen makaamaan. Hän huokaisi pienesti ja sulki silmänsä, mutta räväytti ne saman tien auki. Hän vilkaisi minua epätoivoinen ilme kasvoillaan.
“Ne on taas täällä”, hän kuiskasi. Astelin hiljaa hänen sänkynsä laidalle ja istuin siihen katsellen pikkuveljeni silmiin.
“Haluatko että nukutaan samassa huoneessa? Vai että mä istun tässä niin kauan että nukahat?”
“En mä raaski pitää sua hereillä niin kauaa”, Bill sanoi hiljaa.
“Se on sitten selvä asia”, sanoin ja vedin peiton pois altani. Ryömin sen alle ja kiinni Billiin, jolloin hän huokaisi helpottuneesti ja tarttui käteeni. Hymyilin pienesti ja katselin hänen kasvojaan, kun ne vaipuivat tyynyyn ja sulivat onnelliseen hymyyn. Suljin omat silmäni ja katselin varjoja, jotka pakenivat pois luotani. Vilkaisin vasemmalle sivulleni ja hymyilin nähdessäni siihen syyn, jota parempaa ei ollut olemassakaan; iloisesti hymyilevän Billin, joka puristi kättäni. Vaivuin uneen levollisena, kuunnellen Billin vaimeaa hengitystä.
LUKU 33.
GEORG
Aika mateli hitaasti eteenpäin. Odotin koko ajan että edes toinen kaksosista tulisi alas, mutta ei hän niin käynyt. Yläkerta pysyi äänettömänä, kukaan ei tullut alas tai päästänyt pientäkään ääntä.
Istuimme Gustavin kanssa olkkarin sohvalla ja tuijotimme telkkaria, josta tänään tuli näköjään vain jotain kummallista matkailuohjelmaa. Tai ainakin se oli ainoa ohjelma, jota me pystyimme katsomaan. Ehkä sitä oli osuvampaa kutsua hajamieliseksi toljottamiseksi, kun kumpikaan meistä ei osannut keskittyä siihen sitten lainkaan.
Gustav otti vähän väliä lasinsa pois nenältään ja pyyhki ne paitaansa. En oikein tajunnut, tekikö hän sen vain aikansa kuluksi vai menivätkö ne todella noin nopeasti likaisiksi tekemättä mitään. No oli miten oli, hän toisti puhdistusoperaationsa kymmenen minuutin välein eikä näyttänyt kyllästyvän siihen.
Näpräilin vyöni solkea hermostuneena. En kestänyt tällaista odottamista, vaikka tiesin sen olevan välttämätöntä. Halusin koko ajan nousta pystyyn ja juosta yläkertaan, tarkistamaan miten pojat edistyivät. Mutten voinut. Olisin pilannut kaiken, mihin Tom oli lopulta saanut Billin valmiiksi. Ja jos se menisi pilalle, he eivät välttämättä saisi toista tilaisuutta enää ikinä. Ja sitä en ikinä antaisi itselleni anteeksi.
“Onko sulla nälkä?” Gustav kysyi äkkiä ja nousi pystyyn. Mumisin jotain epäselvää vastaukseksi ja nousin seisomaan kävelläkseni keittiöön Gustavin perässä. Hän aukoi kaappeja ja etsi jotakin syömistä, päätyen lopulta nappaamaan kaapista hieman pastaa ja ainekset tomaattikastikkeeseen. Kaivoin kattiloita esille ja laitoin hellan päälle, saadakseni edes jotain tekemistä.
Gustav silppusi joitain yrttejä pannulle minun upottaessa pastan kiehuvaan veteen. Murskasin pari tomaattia ja iskin nekin pannulle ja aloin etsimään jotain millä sekoittaa kastiketta. Gustav tökkäsi puisen lastan käteeni ja kaatoi soseuttamansa tomaatit pannulle. Hän alkoi penkoa kaapista mausteita minun vispatessa kastiketta tylsistyneenä. Aika ei edelleenkään tuntunut kuluvan sitten millään.
Lopulta pasta oli valmista ja kastikekin alkoi jo olla viimeisillään. Nappasin astiakaapista pari lautasta ja iskin ne pöydälle. Gustav jakoi pastan kahteen osaan lautasille ja kippasi kastikkeet päälle, ja istahdimme pöydän ääreen syömään hiljaisina.
Pyörittelin pastaa haarukkaani ajatuksiini uppoutuneena. Oli inhottavaa vain istua tässä odottamassa, kun ylhäällä saattoi tapahtua samalla mitä vain. Jos pojat eivät saisikaan asioitaan kuntoon, vaan erkaantuisivat toisistaan… Se oli liki mahdotonta kuvitella. He olivat aina olleet niin läheisiä, he olivat erottamattomia. Välillä he olivat kuin yksi ja ainoa, kuin ei olisikaan ollut kaksosia vaan yksi ihminen.
Lopulta sain ruokani nieltyä ja huuhtaisin lautasen nopeasti vedessä. Jätin sen altaan pohjalle likoamaan ja menin takaisin olkkariin sohvalle kyhjöttämään. Gustav istui kohta viereeni ja alkoi taas hinkata lasejaan. Voi taivas. Eivät ne kai oikeasti noin nopeasti likaantuneet?
“Pitäskö meidän käydä katsomassa niitä?” Gustav kysyi muutaman minuutin kuluttua. Kohautin harteitani, nousin seisomaan ja kävelin hiljaa yläkertaan. Pysähdyin Billin oven luo ja kuuntelin hetken aikaa. Kuulin heidän puhuvan matalalla äänellä, mutten erottanut sanoja. Hiippailin hiljaa takaisin alakertaan Gustavin seuratessa hiljaa perässäni.
“Kai ne sitten saa asiansa kuntoon”, sanoin hiljaa ja istuin takaisin sohvalle. Gustav jäi nojaamaan seinään ja uppoutui täysin ajatuksiinsa. Katselin häntä hetken, nappasin edessäni seisovalta pieneltä pöydältä lehden ja aloin selailla sitä. Taas joku vammainen juorulehti, ajattelin ja tuhahdin hiljaa. Mistähän sekin oli tänne eksynyt? Selasin sen nopeasti loppuun löytämättä mitään lukemisen arvoista ja viskasin sen takaisin pöydälle. Täyttä roskaa koko painos.
“Mä meen kävelylle”, Gustav sanoi muutaman minuutin kuluttua ja katosi eteiseen. Ynähdin pienet heipat ja jäin tuijottamaan seiniä oven sulkeutuessa hiljaa.
LUKU 34.
GUSTAV
Kävelin hiljaa katua pitkin, katsellen taivaalla loistavia auringon viimeisiä säteitä. Ne valaisivat koko kaupungin pienesti, jättäen varjot synkiksi mutta pieniksi. Tuuli iski hiljaa kasvoihini ja sai lehdet havisemaan puissa tuskin kuuluvasti. Jatkoin matkaa tietämättä minne mennä, annoin jalkojeni vain kulkea hitaasti eteenpäin.
Olin kävellyt ehkä noin puoli tuntia, kun huomasin olevani pienellä metsäpolulla. Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa spontaanisti, miettimättä erityisesti minne tie veisi. Näin pari oravaa ja yhden jäniksen, joka loikki ohitseni mahtavaa vauhtia. Hymyilin sen menolle ja pysähdyin katsomaan puita, jotka levittivät oksiaan pääni ylle. Niiden lehdet heiluivat hiljaa ja pitivät pientä, kahisevaa ääntä. Huokaisin hiljaa ja jatkoin matkaani.
Kävelin muutaman minuutin, kunnes tulin pienelle aukealle. Katselin ylläni leviävää tähtitaivasta istahtaen samalla kivelle. Tähdet tuikkivat pieninä ja kirkkaina, valaisten maan allaan. Nypin ruohoa maasta mietteliäänä, samalla kun muutama lehti leijaili alas puista ylleni.
Kaikki näytti niin rauhalliselta. Hiljaiselta. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt ja minä olisin ainoa joka enää pystyi tekemään mitään. Ajatus oli hieman haikea, mutta samalla se tuntui hyvältä. Tuuli puhalsi hiljaa kasvoilleni ja sai ruohonkorret taipumaan hienoisesti.
Nousin taas seisomaan ja lähdin kävelemään. Etsin pienen polun jota seurata ja annoin jalkojeni kulkea päämäärättä eteenpäin, ajatuksiini uppoutuneena. Ilma tuntui kylmenevän, mutten välittänyt siitä. Tarvitsin aikaa selvitellä mieltäni.
Kohta oikealta puoleltani alkoi kuulua pientä veden solinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja käännyin sitä kohti. Hetken kuluttua näin edessäni pienen puron, joka virtasi solakasti eteenpäin, välkehtien tähtien valossa kauniisti. Polvistuin sen rantaan ja upotin sormenpääni jäätävään veteen, väristysten kulkiessa lävitseni. Vesi rentoutti minua, sai huolet kaikkoamaan. käärin takkini hihaa ylemmäs ja upotin käteni veteen kyynärpäätä myöten, tunne oli lamaannuttava. Kylmä vesi vei kaiken mukanaan, en tuntenut enää muuta kuin kevyen tyhjyyden. Henkäisin pienesti ja vedin käteni hitaasti ylös. Vesi jatkoi solinaansa hiljaisena, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
“Ole onnellinen”, kuiskasin hiljaa.
“Sua ei kukaan voi kahlita, oot vapaa huolista. Kunpa mäkin oisin.” Vesi liplatteli iloisesti, kuin ilkkuen minua sanoistani.
Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään takaisin aukiota kohti. Kaipasin taas inhimillisiä ääniä, ääniä jotka voisivat vastata ja ymmärtää. Vaikka eivät ne kuitenkaan ymmärtäisi.
Tuuli yltyi ja pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Katselin sitä odottavaisena, kohta vesi alkaisi putoilla suurina pisaroina ylleni. En tajunnut miksi, mutta hidastin vauhtiani ja tähyilin koko ajan taivasta. Kohta suuri pisara putosi otsalleni, ja sen perässä monta muuta. Pysähdyin ja annoin veden valua vartaloani pitkin kastellen jokaisen kohdan minne se vain pääsi. Halusin puhdistua, halusin että kaikki ikävä ja murheellinen katoaisi.
Muutaman minuutin kuluttua tunsin olevani kuin uitettu koira ja lähdin taas liikkeelle. Pidin yllä pientä hölkkää, pitääkseni lämpöni tasaisena. Aikaa kului vain parikymmentä minuuttia, ennen kuin juoksin talomme pihaan ja suoraan sisälle. Vesi putoili taivaalta suurina pisaroina, kastellen kaiken mikä ei ollut suojassa.
Avasin oven ja pudistelin hieman itseäni ennen kuin astuin sisään. Muut taisivat olla jo nukkumassa, ainakaan en kuullut ääntäkään. Hiippailin hiljaa yläkertaan ja suihkuun, pysähtyen Billin huoneen oven taa. Kuulin vain hiljaista tuhinaa ja pientä kuorsausta, ilmeisesti pojat olivat lopulta nukahtaneet sinne puhuessaan. En viitsinyt mennä herättämään heitä, joten kävelin suoraan kylppäriin ja suihkuun. Kuuma vesi sai lämpöni nousemaan nopeasti, ja hyvä niin. Ulkona oli ollut todellakin kylmä, tajusin sen kunnolla vasta nyt.
Kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja kävelin hiljaa huoneeseeni. Heitin pyyhkeen kaapin oven päälle kuivumaan ja kiskoin ylleni vanhan harmaan paidan ja pitkät housut, kylmyys tuntui edelleen iskevän sisuskaluihini asti inhottavasti. Kaivauduin sänkyyni peiton alle ja käperryin pieneksi sykkyräksi, hieroen samalla jalkojani. Pyöriskelin peiton alla muutaman minuutin, jotta sänky lämpeni kunnolla.
Katselin huonettani miettiväisenä. Tähdet valaisivat lattiasta kohdan, johon valo pääsi ikkunan kautta. Varjot olivat tummia ja uhkaavia, mutta jotenkin tuttuja. Huokaisin pienesti ja kaivauduin syvemmälle sänkyyni sulkien samalla silmäni. Uni tuli nopeasti, liki huomaamattani.
LUKU 35.
BILL
Räpyttelin pikku hiljaa silmiäni auki, koittaen saada ne tottumaan kirkkaaseen valoon, joka paistoi sisään ikkunasta. Hieraisin hieman silmiäni ja nousin hieman ylemmäs, varoen herättämästä vieressäni yhä levollisesti nukkuvaa veljeäni. Tom makasi liikkumatta, hengittäen rauhallisesti pää tyynyyn kaivautuneena. Katselin hänen päätään kiertävää sidettä totisena. Se oli hieman nuhjuisen näköinen, mutta silti tiukasti kiinni. Onneksi ei ollut käynyt pahemmin.
Nousin hiljaa seisomaan ja kävelin ovelle. Avasin sen hiljaa ja pujahdin ulos, jättäen oven hieman raolleen. Puikkelehdin alakertaan hiljaa, kuunnellen radiota joka soi hiljaa keittiössä. Pysähdyin sen ovelle ja jäin nojaamaan ovenkarmiin hymyillen Gustaville ja Georgille, jotka puuhasivat ruokatarvikkeiden kanssa.
“Kopkop”, hymähdin hiljaa saaden toiset hätkähtämään. He katselivat minua kuin hullua, varmaan syystäkin. En uskonut olevani kovin edustavan näköinen rastat levällään ja naama kalpeana ja riutuneena.
“Älä viitti tehä tollai”, Gustav huokaisi ja veti tuolin pois pöydän alta niin että pääsin istumaan. Virnistin hänelle ja nappasin koskemattoman vesilasin käteeni, samalla kun radiossa alkoi soida Automatisch. Nostin kulmiani pienesti ja hörppäsin hieman vettä.
“Onks sulla hyvä olo?” Georg kysyi ja istui tuolille minua vastapäätä.
“Joo, ihan hyvä. On vaan kauhea nälkä”, sanoin vatsani murahtaessa äänekkäästi. Katsoin sitä äimistyneenä. Ei nyt sentään noin nälkä. Georg tuijotti minua nauruaan pidätellen ja alkoi tutkiskella ruokavalikoimaa.
“Mitä otat?” hän kysyi samalla kun Gustav otti kaapista ison leipäköntin.
“Onks täällä yhtään pitsaa?” kysyin ja nappasin pikaisesti pöydällä seisovasta kulhosta pienen omenan ja tungin puolet siitä suuhuni. Jessus osasi olla nälkä.
“Me oltiin just tekemässä, kun sä tulit. Jos pystyt oottaan semmotteen tunnin, saat itte tehtyä pitsaa”, Gustav sanoi ja alkoi pilkkoa tomaatteja.
“Okei, mä koitan elää sen tunnin”, virnistin ja nousin seisomaan. Hiippailin hiljaa yläkertaan varoen askeliani, en oikein luottanut jalkoihini, ne kun olivat edelleen melkoisen höttöisen tuntuiset. Luikahdin sisään huoneeseeni ja hymyilin katsellessani Tomia, joka oli kaivautunut sänkyyn niin että näkyi enää pari lettiä tyynyllä. Kaikki muu oli yhtä suurta lakanamönttiä.
“Yngh”, hän mumisi ja mytty liikahti pienesti. Köhäisin hiljaa pidätellen nauruani ja avasin vaatekaappini oven. Nappasin käteeni tummansiniset farkut ja mustan paidan, ja kävelin hitaasti vessaan pukeutumaan. Olisin vain herättänyt veljeni jäämällä samaan tilaan hänen kanssaan.
Viskasin nopeasti vaatteet päältäni lattialle ja löntystin suihkuun. Annoin lämpimän veden virrata vartaloani pitkin ja pesin viime päivien liat yltäni perusteellisesti. Lopulta olin saanut itseni pestyksi ja nappasin pyyhkeeni naulasta, johon olin sen muutama päivä sitten jättänyt. Kietaisin sen nopeasti päälleni hytisten vähän, ilma suihkun ulkopuolella tuntui inhottavan kylmältä. Kuivasin nopeasti selkääni pitkin valuvat rastat ja kiepautin ne niskaan kiinni, nyt en jaksanut laittaa niitä mitenkään erikoisesti. Seuraavaksi kaappasin paidan pöntöltä jolle olin sen heittänyt ja kiskoin sen päälleni. Vedin vielä housut jalkaani ja käänsin sitten katseeni kohti peiliä.
Vastaan tuijottivat hieman uteliaat, mutta samalla huolestuneet kasvot. Silmät olivat väsyneet ja hieman turvoksissa, iho oli kalpea ja silmänaluset tummemmat kuin yleensä, mutta muuten vaikutin ihan normaalilta. Onneksi, nyt oli parempi vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä olooni, ettei Tom vain menisi satuttamaan itseään enempää. Pesin vielä nopeasti kasvoni ja hampaani, ennen kuin avasin vessan oven ja palasin huoneeseeni.
Kun avasin huoneeni oven, katselin hetken tyhjää sänkyäni. Kohautin olkiani ja astuin peremmälle, jolloin tunsin jonkun kaappaavan minut kiinni vyötäisiltäni. Naurahdin hiljaa tunnistaessani voimakkaan turvallisen otteen.
“Mitä sä hommaat?” kysyin ja käännähdin katsomaan veljeäni, joka virnuili typerän oloisena.
“Tarkistan et oot kunnossa”, hän sanoi ja perääntyi askeleen. Hän vilkuili minua arvioiden, pidellen toista kättään leukaansa vasten. Levitin käteni odottavaisena.
“No, oonko mä kunnossa vai en?” utelin ja peruutin pari askelta istuakseni sängylleni. Tom tuhahti ja istui viereeni.
“Et ole. Ensinnäkin, sulla ei ole meikkiä. Sä et voi olla terve.”
Pärskähdin naurusta ja heittäydyin selälleni makaamaan. Katselin veljeni kasvoja hymyillen samalla leveästi.
“Niin kait sitte. Mut tiäkkö, miks sä et voi olla terve?”
Tom nojautui minua kohti uteliaana kuulemaan selitykseni. Nousin takaisin istumaan ja tuuppasin hänet seisomaan.
“Sun housus on luonnottoman korkeella”, virnistin ja kiskaisin Tomin housut nilkkoihin. Hyppäsin pystyyn ja säntäsin ulos huoneesta nauraen veljeni kiroamiselle, joka seurasi minua koko matkan alakertaan. Tom kuului juoksevan perässäni, kun juoksin keittiöön ohi Gustavin ja Georgin, jotka olivat ilmeisesti luulleet että olimme taas satuttaneet itsemme tai jotain muuta vastaavaa.
“Ei se mitään, se vaan suuttu mulle pikkasen!” huusin kavereilleni ja säntäsin olkkariin.
“Sä saat maksaa tosta!” kuulin Tomin karjuvan portaissa samalla kun hän rymisteli niitä alas. Hyppäsin sohvan taakse ja käännyin katsomaan, kuinka Tom porhalsi oviaukkoon virnistäen.
“Tiäkkö mitä? Nyt oot kuollu”, hän sanoi ja hyppäsi sohvalle. Juoksin nopeasti toiselle puolen huonetta ja suoraan päin Gustavia, joka kaappasi minut itseään vasten ja talutti keittiöön. Äänistä päätellen myös Tom oli jäänyt kiinni, ja vaikutti tappelevan kovasti vastaan. Kurkkasin nopeasti oviaukosta olohuoneeseen, ja kohtasin Tomin nauravan, mutta samalla närkästyneen katseen. Virnistin hänelle takaisin ja istahdin istumaan tuolille. Tämän päivän alku vaikutti erittäin lupaavalta.
LUKU 36.
TOM
“Kuule, päästäisit nyt vaan irti”, anoin Georgilta, joka piteli käsiäni selkäni takana samalla kun työnsi minua ylös portaita. Mies vain naurahti ja pyöritteli päätään.
“En tasan päästä. Sä saat nyt käydä vähän suihkussa viilentämässä tunteitas, etkä käy viattoman pikkuveljes kimppuun”, Georg sanoi ja tuuppasi minut vessaan.
“Viattoman?!” pärskähdin ja nappasin pyyhkeen, joka lensi sisään ovesta juuri ennen kuin se sulkeutui. Katselin hetken ovea tyrmistyneenä, kännyin ympäri ja vetäisin paidan pois päältäni. Helvata soikoon, Bill saisi vielä kärsiä tästä.
Ravistelin housut pois yltäni, astelin suihkun alle ja päästin veden valumaan päälleni. Varoin kastelemasta päätäni kiertävää sidettä, en oikein innostunut ajatuksesta kastella haavaa vielä.
Punoin seuraavat minuutit päässäni erilaisia suunnitelmia, joita käyttää Billiä vastaan, mutta torjuin suurimman osan niistä liian haastavina toteuttaa tässä kunnossa. Ne saisivat odottaa myöhempää käyttöä, nyt olisi liian aikaista niille.
Kohta sammutin suihkun ja kiedoin pyyhkeen ympärilleni. Paukautin oven auki ja katselin Georgia, joka tuijotti takaisin valmiina ottamaan minusta kiinni, jos edes yrittäisin juosta alakertaan.
“Luuletko et mä oikeesti lähtisin tälläi höyhentään sitä?” kysyin ja kiedoin käteni puuskaan rinnalleni. Georg virnisti takaisin ja kohautti olkiaan.
“Ei sitä koskaan susta tiä, mitä sä teet seuraavaks.”
Tuhahdin ja kävelin huoneeseeni puolijuoksua, kiroten samalla kaikki mielessäni. Avasin vaatekaappini ja nappasin nopeasti päälleni mustan T-paidan ja vaaleat farkut, jotka kiinnitin vyöllä tiukasti ylös. Koittakoot nyt vetää housut kinttuihin, sanoin mielessäni ja otin kännykkäni pöydältä, jolle olin sen eilen jättänyt. Tungin sen taskuuni ja lähdin alakertaan, Georgin mennessä koko ajan tiukasti edessäni kuin mikäkin henkivartija. Ihan turhaan, olisin minä hetkenä hyvänsä voinut yksinkertaisesti hypätä hänen ohitseen ja juosta kostamaan veljelleni tämän epäinhimillisen kohtelun itseäni kohtaan.
Astelin keittiöön Georgin seuratessa tiukasti liikkeitäni ja istahdin tuolille Billiä vastapäätä. Pojankloppi katseli minua virnuillen samalla omahyväisesti, mikäs siinä oli irvailla kun oli kaksi muuta turvana. Odottakoon vain että pääsisimme taas kaksin, sitten hän olisi vainaa.
“Ja mikäs oli sitten tähän kahakkaan syynä?” Gustav kysyi ja istui tuolille, joka jäi väliimme. Tuijotin Billiä murhaavasti välittämättä kysymyksestä.
“Sillä oli housut luonnottoman ylhäällä”, Bill hymähti ja hymyili autuaana. Hyvähän sen oli hymyillä siinä, kun saattoi luottaa siihen että muut pelastaisivat jos menettäisin hermoni.
“Mitä sä meinaat?” Georg kysyi, vaikka näyttikin jo arvaavan vastauksen, ainakin hymystä päätellen. Bill virnuili omahyväisesti ja pyöritteli peukaloitaan iloisena. Jouduin todellakin käyttämään kaiken tahdonvoimani etten hyökännyt pöydän yli hänen kimppuunsa.
“Voi kiesus teidän kanssa”, Gustav huokaisi ja nousi ylös. Hän nousi seisomaan ja palasi hommiinsa pitsatäytteidensä luo, samalla kun Georg jatkoi meidän tarkkailua. Puristelin rystysiäni yhteen ja purin huulta, koittaen hillitä itseni Billin jatkaessa omahyväistä virnuiluaan.
Samassa kännykkäni pirahti soimaan. Nappasin sen taskustani ja vilkaisin soittajan nimeä.
“Ala tulla, äiti haluu kuitenkin puhua sun kanssas”, sanoin ja nousin seisomaan. Sekä Gustav että Georg nytkähtivät pienesti, kun astuin Billin luo ja tartuin tämän käsivarteen. Kiskoin veljeni perässäni olkkariin ja työnsin sohvalle istumaan. Lysähdin hänen viereensä ja painoin kaiuttimen päälle.
“Moi äiti.”
“Onko kaikki kunnossa?” Äiti kuulosti taas kerran huolestuneelta, ilmeisesti hän oli odottanut soittoani koko viime illan.
“Joo, on. Ei oo mitään ongelmaa”, sanoin ärtyisästi Billin tirskahtaessa vieressäni.
“Okei, mikä siellä nyt on? Bill?”
“Ei mikään, ei mikään… Mä vaan vähän pelleilin täällä”, Bill sanoi ja hytkähti naurusta.
“Kuulkaas nyt, oletteko te selvittäneet sen asianne?” äiti kysyi jo hieman kärsimättömänä.
“Joo, ollaan me. Tom tosin taitaa vielä janota kostoa…” Bill revähti nauruun ja katseli minua omahyväisesti.
“Tsiisus, pidä nyt se turpas kii tai mä vielä kostanki sen…” Puin nyrkkiä Billin naaman edessä, mutta sekös vasta naurattikin häntä. Hän kierähti selälleen ja näytti kerta kaikkiaan naurettavalta.
“Pojat pojat, kunnolla siellä. Mitä sä nyt olet tehnyt?” äitikin kuului pidättelevän nauruaan, ilmeisesti klopin nauru oli tarttuvaa ihan minkä vain kautta.
“Mä vaan sanoin että sillä on housut luonnottoman korkeella, ja päätin korjata tilanteen. Ei kai siinä mitään pahaa ole, mähän tein tolle vaan palveluksen”, Bill sanoi ja esitti kummastunutta. Äiti kuului nauravan puhelimeensa.
“Bill, koitahan nyt jättää se isoveikka rauhaan ja keskittyä tervehtymiseen”, äiti sanoi lopulta ja kuului vieläkin hihittelevän.
“Okei, mä koitan”, Bill sanoi suu korvissa.
“Ja Tom, sähän et kiusaa veljeäs, lupaatko?”
Murahdin jotain vastaukseksi, ja Bill virnisti typerästi. Kun vain voisin vähän käsitellä häntä…
“No niin, moikka sitten äiti. Me soitetaan sulle myöhemmin”, Bill sanoi.
“Joo, tehään niin. Mutta jos Tom tekee jotain, soita mulle heti. Moikka.”
Tuhahdin kiukkuisena ja suljin puhelimen. Tungin sen taskuuni ja tuijotin Billiä, joka jatkoi virnistelyään kuin järjetön.
“Mikäs nyt?” hän kysyi hetken tuijoteltuani.
“Mietin kuules että paljonko saan jos myyn sut slummiin, tai jauhan sut koirille ruuaksi”, sanoin hampaat irvessä. Bill henkäisi teatraalisesti ja nosti kätensä rinnalleen esittäen pahasti järkyttynyttä. Tunsin jonkin kertakaikkisesti poksahtavan päässäni ja tuuppasin veljeni makaamaan, alkaen kutittaa häntä kaikkialta minne vain yltin.
“Hei! Älä! Armoa!” Bill huusi naurunsa lomasta, mutten välittänyt siitä. Nyt piti vain saada maksettua takaisin, hinnalla millä hyvänsä.
“Kiesus sun kanssas”, kuulin Georgin manaavan ja samalla tunsin kahden käsiparin tarttuvan itseeni takaapäin. Nousin vastahakoisesti seisomaan ja katselin sormiani naksautellen Billiä, joka nousi pystyyn vatsaansa pidellen, hymyillen koko olemuksellaan.
“Et sää onnistu, et sitten millään”, hän virnisti ja hyppelehti ohitseni keittiöön taputtaen olalleni lohduttavasti. Tuhahdin ärtyneenä ja ravistelin toiset irti itsestäni, istuakseni sohvalle mököttämään.
LUKU 37.
GEORG
Katselin Tomia, joka selvästi kiehui raivosta ja janosi päästä veljensä kimppuun. Huvittava näky, pakko sanoa. Lähdin keittiöön tarkistamaan ettei Bill nyt vain saisi päähänsä mitään typerää, tai alkaisi sähläillä ruokien kanssa.
“Mitä sä nyt sillä teet?” kysyin kummastuneena, kun Bill heilui tomaattimurskapurkin kanssa ja näytti epäilyttävästi siltä, ettei ollut vain laittamassa sitä pitsaan täytteeksi.
“En mitään, en mitään…” Bill sanoi ja työnsi purkin selkänsä taa. Nappasin sen itselleni ja laitoin takaisin hyllyyn odottamaan hieman järkevämpää käyttöä. Tuskin Tomkaan olisi kovin iloinen saadessaan purkillisen tomaattimurskaa päähänsä.
“Älä kuule ees yritä. Käytä mieluummin vaikka makkaranpaloja, ne on helpompi siivota.”
Bill virnisti ja nappasi käsiinsä makkarapaketin, mutta menetti sen saman tien viereeni ilmestyneelle Gustaville, joka katseli meitä arvioiden.
“Älkää nyt herrajumala enempää kiusatko lyötyä miestä”, hän naurahti ja passitti Billin istumaan takaisin tuolille. Aloin asetella täytteitä pitsojen päälle, samalla kun Bill hyräili jonkin radiosta kuuluvan biisin mukana. Hän viskoi juustoa pitsoille sen näköisenä, että odotti maalintaulunsa saapumista ja vain tappoi aikaa tekemällä jotain enemmän hyödyllistä. Gustav taisi oivaltaa saman ja pelasti juustoraasteet itselleen, ennen kuin ne lentäisivät ympäri taloa.
“Höh”, Bill huokaisi ja nosti kätensä rinnalleen loihtien kasvoilleen mököttävän ilmeen. Ihan kuin hän oli taas taantunut viisivuotiaan tasolle, ja kiukuttelisi meille kuin äidilleen. Ajatus hymyilytti minua, kun pudottelin juustoa pitsojen päälle. Gustav katsoi minua sen näköisenä kuin olisin menettänyt järkeni ja alkoi nostella pitsoja uuniin.
“Saako tulla?” kuului kysyvä, edelleen turhautunut ääni ovelta. Bill yskäisi, ilmeisesti peittääkseen naurunsa ja painoi päänsä pöytää vasten kuin olisi hävennyt jotakin. Olisi varmaan ollut syytäkin, ajattelin kun Tom vilkaisi veljeään julmistunut katse silmissään ja istahti tämän viereen.
“Ole nyt jumaliste hiljaa siinä”, hän murahti ja tarttui lehteen joka lojui pöydällä. Bill nosti hitaasti katseensa ja virnisti naurahtaen samalla. Tom pyöritteli silmiään ja mittaili pöydällä lojuvia maustepurkkeja miettiväisenä, ilmeisesti mielessään samat ajatukset kuin veljellään hetki sitten. Gustav alkoi kiireesti keräillä purkkeja haltuunsa ja tunkemaan niitä kaappeihin piiloon, ennen kuin kumpikaan pojista tekisi jotakin tyhmää.
“Mitäs ootte ajatellu tehä tänään?” kysyin ja istuin kaksosia vastapäätä. Bill virnuili edelleen typerästi Tomin mulkoillessa tätä kiukkuisena. Ei tietenkään, ajattelin. Kumpikaan ei ikinä kasvaisi kunnolla aikuiseksi, vaikka mitä yrittäisi.
“Mitäs jos lähdettäisiin vähän kyläilemään?” Gustav sanoi ja istui viereeni hakaten samalla pöytää sormillaan. Hän selvästi halusi saada kapulat käteensä ja päästä hakkaamaan rumpujaan.
“Minne?” Tom sanoi irrottamatta katsettaan leveästi hymyilevästä veljestään. Katselin Gustavia miettiväisenä. Minnehän hän suunnitteli vievänsä meidät?
“Ottaen huomioon se, kuinka hanakasti te kaksi koitatte päästä hengestänne, suosittelisin pientä matkaa juurille”, Gustav sanoi ja vetäisi unohtamansa oliivikipon turvaan Tomin nytkähtelevän käden luota.
“Meinaat viedä meidät äitin luo vai?” Bill kysyi ja myhähti huomatessaan Tomin entistä kiukkuisemman katseen. Kumpikin kaksosista näytti siltä, että kohta mentäisiin.
“Pitää kokeilla, josko Simone sais teihin jotain tolkkua”, Gustav sanoi ja nousi seisomaan. Hän taisi vainuta kaksosten välisen kitkan, ja halusi olla heti erottamassa heidät toisistaan.
“Selvä. Me lähetään parin tunnin sisällä”, sanoin ja nousin itsekin ylös. Kaksoset katsoivat meitä hölmistyneinä, Tom näytti unohtavan kiukkunsa ja Billin hymy hyytyi.
“Äääh.. Eiks se oo jo vähän liian myöhästä? Bill sanoi haroen samalla rastojaan. Tom näytti vähintäänkin yhtä hölmistyneeltä kuin veljensä.
“Ei todellakaan. Jos joku saa teidät aisoihin, niin se on äitinne.” Gustav sanoi sen niin ponnekkaasti, että asia tuntui olevan sillä käsitelty. Hän kaivoi kännykkänsä taskustaan ja valitsi numeron.
“Hei, mä täällä taas. Ei, ei oo sattunu mitään, mitä nyt pojat koittaa höyhentää toisensa tomaattimurskalla… Ajateltiin tässä vähän porukalla, että tuotais pojat sinne niin rauhoittumaan. Me ei oikeen onnistuta niiden aisoissa pitämisessä. Me koitetaan hypätä ensimmäiseen junaan joka tulee sinne. Me ollaan siellä vielä tän päivän iltana. Joo, moikka.” Gustav hymyili voitonriemuisena lopettaessaan puhelun.
“Alkakaas sitten laputtaan siitä, teillä mahtaa olla aika paljon pakattavaa.”
“Ja kuinkas pitkäks aikaa sä meinasit meidät heivata sinne pusikkoon?” Bill kysyi ja nousi seisomaan nojaten käsiinsä. Tom katseli Gustavia kuin hullua, suu auki.
“Ainakin viikko vietetään siellä. Magdeburg kutsuu, taas”, Gustav sanoi ja hymyili. Bill tuhahti ja lähti yläkertaan kiskoen edelleen hämmentynyttä veljeään perässään. Tom näytti havahtuvan horroksestaan tuntiessaan Billin kosketuksen ja ravisteli itsensä irti, jolloin Bill pinkaisi juoksuun kuin tuli hännän alla. Kohta yläkerrasta raikui äänekäs nauru, jonka perään Tom karkasi murahtaen.
“Meen perään”, huikkasin Gustaville joka nojasi pöytään kädet silmillään ja näytti siltä että menettäisi hermonsa tuota pikaa. Juoksin portaat ylös ja kiskomaan Tomin irti veljensä ovesta, joka näytti pysyvän kiinni kaikesta kiskomisesta huolimatta. Bill kuului räkättävän oven takana katketakseen.
“No niin, mitäs jos koittasit taas vähän rauhoittua?” sanoin kiskoessani vastaan pyristelevää miestä huoneeseensa. Tom vain tuhahti kiukkuisena ja paukautti huoneensa oven kiinni.
“Koitas sitte pakata nopeasti, että päästään menemään”, sanoin edessäni seisovalle ovelle. Tom kuului potkaisevan jonkin laatikon auki ja tyhjentävän sen sisällön laukkuunsa. Käännähdin ympäri ja kurkkasin sisään Billin huoneeseen, jossa mies makasi nauraen sängyllään ja koitti hillitä itsensä.
“Ja koita sä kerätä itkes. No ni, mitä sä otat mukaas?” kysyin ja kiskaisin ison matkalaukun esiin sängyn alta. Bill nousi hitaasti istumaan ja hyppelehti kaapilleen suu korvissa nauraen. Hän alkoi kiskoa paitoja laukkuun ja töni minua samalla kohti ovea.
“Jos meillä kerran on noin kiire, sunki ois sitte parasta pakata”, hän virnisti ja veti ovensa kiinni. Hymy nousi huulilleni samalla kun kävelin omaan huoneeseeni pakkaamaan. Gustav kuului puuhaavan jo omassa huoneessaan, ja hyvä niin. Ainakin pääsisimme pian lähtemään.
LUKU 38.
BILL
Heittelin vaatteitani laukkuun naureskellen samalla. Että kaikki osasi olla erilaista kuin muutama päivä sitten. Ehkä olisi todellakin hyvä mennä käymään äidin luona Magdeburgissa, voisi olla virkistävää vaihtelua puhua muiden kanssa.
Aloin kerätä housuja käsilleni edelleen nauraen. Pitäisi keksiä jotakin, millä vielä hieman ärsyttää Tomia. Pitäisi tosin varoa menemästä liian pitkälle, etten ajaisi muita hermoromahduksen partaalle. Mietteisiini uppoutuneena aloin laulaa Screamia, viskoen farkkuja käsiltäni laukkuun.
Lopulta olin saanut vaatteet pakattua ja hyppelin laukun päällä koittaen saada sen kiinni. En edes ollut tunkenut sinne paljoa tavaraa, vain kuukauden vaatteet… Pitihän sitä vaihtovaatetta olla mukana. Hyppäsin koko painollani laukun päälle polvilleni ja kiskaisin vetoketjun kiinni nopeasti. Nousin seisomaan tyytyväisenä ja aloin raahata laukkua perässäni alakertaan.
Katselin portaita arvioiden. Ne näyttivät jostain syystä siltä, että laukkuni ei millään selviytyisi niistä ilman apua. No, pakko kuitenkin yrittää. Laskin kantamukseni ensimmäiselle portaalle ja hyppäsin itse pari askelmaa alemmas. Nostin laukun taas hieman alemmas ja astuin sen yli, kaikki meni edelleen kuten pitikin. Kummallista, ei se ollut näyttänyt tältä ylhäältä katsottuna. No, mitä väliä. Jatkoin laukun nostamista ja sen yli hyppimistä alakertaan saakka. Työnsin laukun seinään kiinni ja hypähtelin keittiöön tarkistamaan pitsojen kunnon.
Gustav oli juuri asettamassa pitsoja jäähtymään pöydille. Hän vilkaisi minua hymyillen ja läimäytti uunin luukun kiinni jalallaan. Hyppäsin istumaan tiskipöydälle ja katselin höyryäviä pitsoja nälkäisenä.
“Apua, tää haju tappaa mut”, henkäisin ja imin mausteista tuoksua sisääni. Gustav vain naurahti ja alkoi kaivella lautasia kaapista. Georg asteli sisään ovesta ja katseli minua hymyillen.
“No mikä nyt? Onks mulla ötököitä päässä?” kysyin ja haroin niskaani.
“Ei, sulla on vaan taas tommonen tyhmä ilme”, Georg virnisti ja nappasi Gustavin ojentaman veitsen itselleen. Hän asteli lähimmän pitsan luo ja alkoi pilkkoa sitä osiin, jotka mahtuisivat lautasille.
“Mä käyn hakemassa Tomin”, sanoin ja hyppäsin alas pöydältä. Gustav käännähti ympäri, ilmeisesti esittääkseen vastalauseen, mutten jäänyt kuuntelemaan häntä. Loikin portaat ylös ja suoraan veljeni huoneeseen.
Avasin oven ääneti, niin ettei Tom huomannut mitään. Hän manaili jotakin itsekseen penkoen samalla vaatekaappiaan, ja viskoi housuja avonaiseen laukkuun joka lojui lattialla. Virnistin ja hiivin hiljaa veljeni taa.
“Moro”, huikkasin nopeasti ja kiedoin käteni Tomin niskaan. Hän hätkähti pienesti ja tarttui ranteisiin, niin etten päässyt karkuun. Hän nosti käteni päänsä yli ja kääntyi ympäri hymyillen kasvojensa leveydeltä.
“Päivää vaan”, hän sanoi ja istutti minut sängylleen. Hän piteli käsistäni edelleen kiinni ja kiersi taakseni istumaan. Koitin irrottaa hänen otteensa, mutten oikein onnistunut. Hän vain naurahti ja veti pääni takakenoon, niin että minun oli pakko katsoa hänen silmiinsä. Virnistin hänelle heti katsekontaktin saatuani ja näytin kieltäni.
“Aattelin kuules vaan tulla sanomaan että ruoka ois valmista”, sanoin ja kallistin päätäni oikealle. Tom katseli minua hymyillen sen näköisenä, etten pääsisi tästä helpolla.
“Vai niin. Olitkos ajatellut yhtään, etten mä välttämättä tule ihan heti?”
“Ehkäpä”, sanoin venyttäen joka tavua pitkään. Tom virnisti ja kietoi jalkansa vyötäröni ympärille tehden liikkumisen entistä hankalammaksi.
“Ehkäpä? Itte olisin pikemminki sanonu että kyllä”, Tom sanoi ja työnsi kätensä salamannopeasti kainalooni. Heittelehdin avuttomana hänen jalkojensa tiukassa puristuksessa, samalla kun kutitus kävi hetki hetkeltä inhottavammaksi.
“Tom, älä, oikeesti! Multa loppuu happi!” huusin nauruni seasta epätoivoisena.
“Eikä lopu, sulla on liian hyvät keuhkot siihe!” Tom vastasi ja siirsi kätensä kyljelleni, kutittaen entistä kovemmin.
“Heih, oikeesti! Apua!” Huutoni kuulosti omissa korvissani suorastaan kirkumiselta, mutten välittänyt. Tom vaikutti kuitenkin hellittävän hieman otettaan, niin että sain käteni vapaaksi hänen kourastaan. Tartuin hänen jalkoihinsa ja ravistelin ne irti vyötäröltäni, vääntäytyen samalla pystyyn. Tom nousi perässäni nauraen täyttä kurkkua.
“Kuules, sä saat vielä joku päivä multa sellasen käsittelyn, ettet ikinä unoha sitä”, hän sanoi ja hieroi käsiään. Virnistin ja istahdin lattialle katselemaan sekalaisen näköistä laukkua.
“Meinaatko sä pakata ton loppuun? Vai pitäskö mun vähän auttaa sen täyttämisessä?” kysyin ja nappasin käteeni vanhan, mustan ja järkyttävän hajuisen sukan, jonka viskasin saman tien Tomin kasvoille. Hän istahti viereeni ja tunki saman sukan nenääni, nauraen samalla katketakseen. Tartuin sukkaan ja viskasin sen selkäni taa, se taisi lentää roskikseen.
“Itte asiassa voit. Istu siinä niin ja odota hetki, mä tungen sut kohta sinne sisälle.” Tom nousi seisomaan ja viskasi vielä muutamat sukat ja yhden paidan laukkuunsa, ennen kuin käännähti minuun ja hymyili omahyväisesti.
“Ja sitten sun vuoros”, hän sanoi ja tarttui käsiini. Nauroin niin etten edes jaksanut rimpuilla vastaan, kun hän istutti minut vaatevuoren päälle ja alkoi kiskoa vetoketjua kiinni.
“Et sä sitä saa kiinni, mussa on liikaa läskiä!” huusin ja kierähdin pois vaatteiden päältä. Hyppäsin laukun päälle istumaan ja tartuin vetoketjun toiseen päähän. Saimme laukun hetkessä kiinni, ja sitten Tom kaappasi minut vyötäröltä kiinni ja raahasi sängylleen istumaan.
“Sä et ole läskiä nähnytkään”, hän virnisti ja nappasi laukkunsa mukaansa. Lähdin hyppelehtimään alas hänen perässään, kun hän veti laukun rytinällä alas portaita. Millähän hänkin onnistui siinä? Tätä en viitsinyt kysyä, olisin luultavasti itse vain joutunut laskemaan portaat alas istuen alkuun päällä. Ajatus nauratti minua, kun hyppäsin taas Tomin niskaan ja hän lähti viemään minua keittiöön selässään kantaen.
Gustav vilkaisi meitä kerran, huokaisi ja pudisti päätään keskittyen lautasellaan seisovaan pitsapalaan. Georg suorastaan löi päänsä pöytään ja näytti kerta kaikkiaan siltä että olimme menossa liian pitkälle. Minkäs minä sille voin, että halusin ottaa elämästä kaiken irti, vaikka sitten joutuisinkin taantumaan yli kymmenen vuotta nuoremmaksi?
Tom laski minut tuolille istumaan ja nappasi lähimmän lautasen itselleen. Hän työnsi toisen eteeni ja alkoi mutustaa omaa palaansa miettiväisenä. Tartuin omaan palaani ja aloin syödä sitä hymyillen samalla Georgille, joka hitaasti nosti päänsä ylös ja huokaisi.
“Onks meillä jo liput?” kysyin koittaen saada edes pientä keskustelua aikaan.
“Varasin ne pakatessa, juna lähtee kahelta”, Gustav sanoi ja uppoutui taas ruokaansa. Georgkaan ei sanonut mitään, Tom vain vähän hymyili. Jessus oli vähäpuheista porukkaa.
“Mitäs me voitais tehä sitte Magdeburgissa?” utelin hetken kuluttua, kun kukaan muu ei näyttänyt edes yrittävän puhua. Georg kohautti olkiaan ja Gustav katseli seinää takanani. Tom odotteli muiden vastausta, keksimättä itse mitään.
“Voitais vähän tutkia paikkoja, ja sellasta”, Gustav sanoi lopulta.
“Mites ois käynti sun vanhempies luona? Tai pieni kierros kylällä…” sanoin miettiväisenä. Koittaisivat nyt edes puhua.
“Käydään vähän baareissa”, Tom virnisti ja tunki puolet pitsapalasestaan suuhunsa. Tuhahdin ja katselin Georgia, joka näytti olevan täysin uppoutunut pieneen tummaan kohtaan pöydässä.
“Niin kait sitte”, sanoin hiljaa. En enää viitsinyt yrittää, muut eivät näköjään olleet sitten yhtään juttutuulella. Söin lautaseni tyhjäksi nopeasti, join päälle pari lasillista vettä ja lähdin yläkertaan katsomaan että olin varmasti pakannut kaiken mukaani.
“Kymmenet farkut, viisitoista paitaa, huppari, kolme takkia, kolme pyyhettä, kahdet kymmenet sukat…” Kävin listaa hiljaisella äänellä läpi. Muistin tarkalleen mitä olin pakannut laukkuuni, mutta jotenkin minusta tuntui että jokin oli unohtunut. Kaivoin vaatekaappini vielä kerran läpi, kurkkasin sängyn alle, kävin kirjoituspöydän kaikki laatikot ja vielä seiniä kiertävät hyllytkin, mutten keksinyt mikä puuttui. Istuin sängylleni ja aloin mietiä.
Vaatteita oli tarpeeksi, pyyhkeitä myös, oli meikkiä, hiustuotteita, rahaa, kännykkä, kyniä, vihkoja, pari levyä, kännykkä ja kaikkea muuta sälää. Mikä sitten puuttui? En tajunnut sitä. Ihan outoa. Äkkiä päässäni välähti ja hyppäsin pystyyn. Pengoin hetken pöytäni laatikoita, kunnes löysin pienen valokuvan. Hymyilin sitä katsellessani ja työnsin sen varovasti taskuuni, varoen rypistämästä sitä. Nyt olin valmis lähtemään.
LUKU 39.
TOM
Katselin hetken Billin perään, ennen kuin nielin viimeisetkin palat pitsastani ja lähdin itsekin tarkistamaan että olin ottanut kaiken mukaani. Viskasin lautaseni tiskialtaaseen ja lähdin yläkertaan reisiäni taputellen. Vilkaisin Billin huoneen ovea, mutta en viitsinyt häiritä häntä nyt. Hän kuului penkovan jotain kuumeisesti, oli luultavasti hukannut kajaalinsa jonnekin. Hymyilin itsekseni ja suljin huoneeni oven.
“Katsotaanpas sitten. Vaatteet on, pyyhkeitä on, musaa on, rahaa on...” ajattelin ääneen. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta. Kitara seisoi nurkassa kotelossaan ja odotti lähtöä, pöytä oli yhtä sekaisin kuin oli ollut aamullakin eikä mikään näyttänyt puuttuvan. Raaputin hieman otsaani ja ähkäisin muistaessani päätäni kiertävän siteen. Että se osasikin olla ärsyttävä. Kai minä sitten olin pakannut kaiken. Voisi ehkä kuitenkin olla viisasta ottaa vielä vähän sidetarpeita mukaan.
Lähdin alakertaan vaihtaakseni jo hieman kärsineen näköisen siteen toiseen. Nappasin ensiapukaapista pienen rullan sidettä ja palan teippiä, kävelin olkkariin ja istahdin sohvalle irrottamaan siteen. Haparoin sitä sormillani hetken ennen kuin löysin oikean kohdan, ja aloin hitaasti repimään sitä auki.
“Äh”, tuhahdin hiljaa tuntiessani pienen nipistyksen hiusrajassani. Irrotin otteeni hetkeksi ja aloitin sitten alusta, koitin irrottaa siteen toiselta puolen. Tulos oli huono, en saanut sidettä auki sitten millään. Huokaisin ja katselin vastakkaista seinää tylsistyneenä.
“Tarviitko apua?” ääni kysyi ovelta. Katsahdin Billiä, joka nojaili ovenkarmiin kädet puuskassa näyttäen huvittuneelta. Irvistin hänelle ja jatkoin siteen irrottamista.
“Et sä sitä noin saa pois. Anna mä autan”, Bill sanoi ja istui viereeni. Laskin käteni turhautuneena syliini ja odottelin kärsivällisesti, kun Bill näpräsi sidettä hieman ja alkoi sitten hitaasti kääriä sitä auki. Hän katseli päätäni vakavana ja näytti hieman pahoinvoivalta, kun lopulta sai siteen pois haavan päältä.
“Se näyttää aika pahalta. Sattuuko siihen paljoa?” hän kysyi ja kokeili haavaa pienesti sormellaan.
“Auh!” uikahdin nopeasti, ja Bill vetäisi kätensä pois. Hän rypisti otsaansa huolestuneen oloisena.
“Ehkä meidän pitäisi käydä näyttämässä sitä jollekin… Gustav, tuutko käymään äkkiä?” Bill huusi. Gustav harppoi sisään ovesta hetkessä, ihan kuin hän olisi seisonut seinän takana odottamassa. Hän veti pienen jakkaran eteeni ja alkoi tutkia päätäni hiljaa.
“Tää näyttää kyllä oikeesti huonolta. Se voi olla tulehtunu”, hän snoi hetken tutkittuaan. Bill istui vieressäni jännittyneenä ja näpräsi siderullaa hermostuneena.
“Kyl mä pärjään sen kanssa. Siihen sattuu vaan sillon ku siihen koske, ei muuten”, sanoin vähättelevästi. Gustav ei näyttänyt vakuuttuneelta ja Bill vaikutti hermostuvan entisestään. Huokaisin ja nappasin siderullan Billin kädestä.
“Ette nyt vaan viitsis sitoa sitä uudestaan? Vai oisko parempi pitää se avoinna?”
“Ehkä voitais pitää se vielä hetki näin, että se saa kunnolla ilmaa. Bill saa sitoa sen sitten autossa”, Gustav sanoi ja nousi seisomaan. Hän haki nopeasti pienen muovipussin ja nappasi siderullan ja teipin sinne, ja suuntasi sitten vessaan, luultavasti hakemaan puhdistusaineita ja muuta minkä arveli tarpeelliseksi päätäni varten. Bill veti jalkansa sohvalle ja katseli minua silmät huolesta suurina.
“Herrajumala, Bill. Ei se tunnu niin pahalta kuin näyttää”, sanoin turhautuneena. Bill nyökkäsi hiljaa ja näytti punnitsevan jotain mielessään. Lopulta hän huokaisi, nousi seisomaan ja lähti yläkertaan.
“Mä haen sun kitaras”, hän huikkasi ovelta ja pyyhälsi ylös. Tuhahdin ja kaaduin selälleni makaamaan. Älkää nyt alkako ylihuolehtiviksi, sitä en kestäisi.
Bill palasi alle minuutissa kantaen kitaraani kuin se olisi maksanut miljoonan. Tai oikeastaan viisisataa kertaa enemmän, hän näytti varovan jokaista varjoakin. Naurahdin hiljaa ja nousin istuvampaan asentoon, jotta Billkin mahtuisi istumaan sohvalle. Hän asetti kitaran varovasti nojaamaan seinää vasten ja istui jalkojeni viereen.
“Haluutko sä jotakin? Vaikka juotavaa tai muuta…”
“En. Mä voin ihan hyvin, ei satu minnekään, ei ole jano eikä nälkäkään. Oo ihan rauhassa vaan.”
“Sä et näytä voivan ihan noin hyvin”, Bill huomautti ja katsoi minua silmiin. Nostin käteni kasvoilleni ja vedin sen hitaasti leukaani kohden alaspäin. Bill nojautui huolissaan eteenpäin ja katseli minua kuin pientä lasta.
“Hei, ihan oikeesti. Toi ylihuolenpito on vaan turhauttavaa.”
Bill nosti kulmiaan ja puri huultaan.
“Sitte varmaan tajuat miks mulla menit pari päivää sitten hermot kun te pörräsitte ympärillä koko ajan niin kuin kärpäset”, hän sanoi ja risti kätensä polvilleen.
“No sä nyt olet eri asia. Mä oon nähny, miten sulle voi käydä jos sun perääs ei katso koko aikaa.”
Bill tuhahti ja pyöritteli silmiään.
“Sulleko ei sitten ikinä käy mitään? Mitäs se kitaran tappaminen oikeen oli?”
“Sekin on eri asia. Mä tein sen sun vuokses”, puolustelin nopeasti. Tyhmä minä, älä sano noin.
“No paljonpa sekin autto.” Bill tuijotteli kattoa ja vaikutti loukkaantuneelta. Hän puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja hengitti hitaasti nenän kautta. Tunsin syyllisyyden pistoksen rinnassani ja nousin nopeasti istumaan.
“Sori, mä en tarkottanu tota. Mulla vaan on hermot kireellä”, sanoin nopeasti ja purin kieleenikin siinä välissä. Auts.
Bill käänsi katseensa takaisin minuun ja hymyili pienesti.
“En mäkään. Sori.”
“Älä sä siinä anteeksi pyytele, tää on kaikki mun syytä…”
“Voisitko jo lopettaa ton ittes syyttelyn? Se ei ollut sun vikas, mä en juossu tarpeeksi nopeeta. Ja ittehän mä lakkasin liikkumasta sillä aukiolla”, Bill sanoi kuulostaen jo vähän ärtyneeltä.
“Se oli täysin mun syytä, mun ois pitäny palata heti takaisin eikä jatkaa kotiin. Oikeesti, älä nyt ala vaan itteäs syyttään siitä ettet muka juossu tarpeeksi lujaa”, anelin hiljaisella äänellä. Halusin vain vajota maan alle, joutua täysin ala-arvoiseksi ja kadota maailmasta. Niin ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan.
“Tom, lopeta. Se oli mun syy ja sillä selvä. Tää asia on nyt loppuun käsitelty.” Bill ponnahti seisomaan ja harppoi ulos huoneesta, törmäten oven takana seisovaan Georgiin, joka punehtui nopeasti ja marssi matkoihinsa mumisten jotain. Bill kuului ravaavan keittiöön ja laskevan sitten altaan täyteen vettä, kolistelevan astioita hetken ja sitten hän ilmeisesti alkoi tiskata. Tsiisus, olin näköjään saanut hänet lopullisesti järjiltään. Bill ei ikinä, ikinä pessyt astioita käsin.
Nousin nopeasti seisomaan ja juoksin keittiöön. Kuten olin arvellut, Bill seisoi tiskialtaan luona ja hinkkasi lautasta kuin hullu. Laskin käteni hänen olalleen varovasti, varoen pelästyttämästä häntä.
“Oon pahoillani. Mä… Mä menin liian pitkälle.”
Bill huokaisi ja pudotti harjan kädestään altaan pohjalle. Hän pudisteli pesuainevaahdon käsistään, kuivasi ne ja kääntyi katsomaan minua.
“Me molemmat mentiin. Ei ois pitäny sanoo tommosta… Ja Georg taitaa olla nyt melkoisen yllättynyt. Ei tainnu tajuta yhtään mistä me puhuttiin”, Bill naurahti ja katsahti altaassa seisovaa vettä. Hänen ilmeensä kirkastui nopeasti ja hän vilkaisi minua kummallinen ilme kasvoillaan. Ennen kuin ehdin tajuta mitään, paitani oli tiskivedestä märkänä. Bill nauroi ja roiski lisää vettä päälleni.
“Nyt kuule sää kuolet!” huudahdin ja tartuin lasiin joka seisoi pöydällä, täytin sen vedellä ja kaadoin sen veljeni paidalle. Bill naurahti ja roiskaisi lisää vettä päälleni, varoen kuitenkaan osumasta päähäni. Että hän sitten ajatteli liikaa.
“Pojat, ette nyt millään viitsis. Me lähetään ihan just”, Gustav kuului sanovan ovelta. Käännyimme häntä kohti yhtä aikaa, vilkaisimme nopeasti toisiamme ja täytimme kumpikin kätemme vedellä, jonka sitten roiskaisimme Gustavin päällä.
“Mitä helv… Nyt kuulkaa saatte selkäänne!” Gustav karjaisi ja juoksi altaan luo. Hän kaappasi kulhollisen vettä ja viskasi sen päällemme, varoen ettei vain saisi päätäni kasteltua. Nauroimme hänen reaktiolleen katketaksemme, ja meni vielä muutama minuutti ennen kuin kukaan meistä älysi kunnolla mitä olimme tehneet.
“Oho”, Bill sanoi esittäen vakavaa. Vilkaisin häntä ja revähdin uudestaan nauruun, Gustavin ravistellessa märkää paitaansa. Kumpikin katseli minua tarkkaavasti, kuin varmistaen etten ollut kastellut päätäni missään vaiheessa. Olin jotenkin onnistunut pitämään sen kuivana, vastoin kaikkia odotuksia. Hymyilin tyytyväisenä.
“Ööh… Mitä jos mä vaan tuon teille moppeja?” Georg huikkasi ovelta, käännähti kannoillaan ja palasi kohta tuoden mukanaan rättejä ja pari moppia. Hän heitti ne meille ja aloimme edelleen nauraen luuttuamaan lattiaa, ennen kuin se menisi kokonaan pilalle veden takia.
LUKU 40.
GUSTAV
Istuimme autossani ja ajoimme kohti asemaa. Minua hymyilytti edelleen pieni välikohtauksemme keittiössä. Olimme saaneet lattian luututtua parissa minuutissa, sitten olikin tullut kiire vaihtaa vaatteet ja siistiä itsemme. Bill oli ollut liki paniikissa, koska ei ollut saanut meikata itseään rauhassa, mutta oli hänkin lopulta saanut silmänsä mustiksi melko pienessäkin ajassa. Tom oli nauranut veljelleen niin että vaikutti menettäneen järkensä lopullisesti, mutta istui nyt kärsivällisen näköisenä takapenkillä ja puri huultaan samalla, kun Bill sitoi uutta sidettä hänen päänsä ympärille. Taisi sattua aika paljon, ainakin päätellen tuskaisesta ilmeestä. Onneksi olin varannut mukaan purkin särkylääkkeitä, ja ajattelin heittää Tomin terveyskeskukseen ennen kuin menisimme Simonen luo.
“Auh!” Tom inahti kun Bill sitoi sidettä kiinni.
“Koita nyt kestää, täs menee vaan hetki… Noin. Onks se liian tiukalla?” Bill kysyi ja naputteli sormiaan reisiään vasten.
“Njääh, kunhan kirvelee nyt jonkin aikaa.”
“Me kuule käydään näyttämässä sitä jollekin, ennen ku päästetään sua Simonen lähelle. Sehän saa kohtauksen jos näkee tollasen”, sanoin ja vilkuilin Tomin ilmettä peilin kautta. Hän näytti alistuvan kohtaloonsa ja painautui syvälle penkkiinsä.
“Viikko ilman Berliiniä”, hän mumisi kuin itsekseen katsellessaan ohi ajavia autoja. Bill näytti miettiväiseltä ja Georg tuijotteli edessä levittäytyvää tietä sen näköisenä että olisi kuitenkin mieluummin jäänyt viikoksi Berliiniin.
“Magdeburg tekee meille hyvää. Saadaan taas vähän rauhottua”, sanoin tuntien olevani puolustuskannalla. En oikein ymmärtänyt, mitä pojat näkivät suurkaupungin melskeessä, kun voisivat ihan yhtä hyvin viihtyä sellaisessa paikassa kuin Magdeburg.
Loppumatkan olimme hiljaa kaikki neljä, uppoutuneet omiin ajatuksiimme. Lopulta ajoin päärautatieaseman parkkialueelle ja etsin autollemme sieltä hyvän paikan. Ei hyödyttäisi ottaa sitä mukaan Magdeburgiin, olisi helpompaa kulkea siellä vaikkapa sitten taksilla. Tai voisinhan aina lainata isäni autoa…
Hyppäsin ulos autosta ja hölkkäsin takakontille. Avasin sen ja aloin nostella laukkuja maahan, josta muut sitten nappasivat ne itselleen. Billillä vaikutti olevan vaatteita mukana kymmenen edestä, kuten yleensäkin. Nytkin hänellä oli päällään omasta mielestäni tarpeeton määrä vaatetta, tai pikemminkin asusteita. Tummat pillifarkut, musta T-paita jonka päälle hän oli vetänyt nahkatakin, jalassa oli suurieleiset maiharit ja kädet täynnä sormuksia ja muuta sälää. Uskomatonta kuinka hän jaksoi.
Vertailun vuoksi vilkaisin Tomia, jolla oli yllään huomattavasti veljensä pukeutumisesta eroavat vaatteet. Hänenkin farkkunsa olivat tummat, vaikkakin monta kertaa Billin housuja isommat, ja valkoinen paita oli vähintäänkin kymmenen kertaa isompi kuin olisi tarvinnut. Jalassa hänellä oli yksinkertaiset lenkkarit ja päälleen hän oli vetänyt suuren mustan hupparin, jonka hupun hän oli vetänyt päähänsä estääkseen sidettä näkymästä. Se olisi luultavasti herättänyt melkoisen hälyn, jos joku olisi sen nähnyt.
Hymyilin hieman kaksosten täysin toisistaan poikkeaville tyyleille. Nytkin heitä yhdistivät vain suuret, mustat aurinkolasit, jotka he olivat ilmeisesti laittaneet peittämään kasvot, tai ainakin suurimman osan niistä. Ei niistä kyllä minusta paljoa apua ollut, kun otti huomioon että he olivat tuon näköisiä oikeastaan aina liikkuessaan kaupungilla.
Lähdimme kävelemään kohti sisäänkäyntiä yrittäen herättää mahdollisimman vähän huomiota, tällä kertaa onnistuneesti. Olin suorastaan tyrmistynyt, kun kukaan ei tunkenut viereen urkkimaan keitä olimme. Johdatin muut väkijoukon läpi tiskille lunastamaan liput.
“Neljä lippua Magdeburgiin, kiitos”, sanoin ja nojasin pöytään kyynärpäilläni. Tiskin takana istuva nainen hymyili minulle ystävällisesti, samalla kun näpytteli jotain koneelleen.
“Oletteko jo varanneet liput?”
“Joo, tänään muutama tunti sitten Gustav Schäferin nimellä.”
Nainen keskitti huomionsa koneensa näyttöön ja näpytteli taas jotakin. Hän kirjoitti jotakin muistiin pienelle paperilapulle ja kävi nopeasti hakemassa lippumme jostakin huoneesta joka näkyi tiskin toisella puolen. Hän palasi minuutin sisällä ja ojensi minulle pienen paperinivaskan.
“Siinä on”, hän sanoi ja katseli taakseni, ilmeisesti kummastellen kaksosia. Vilkaisin heitä itsekin ja huokaisin nähdessäni heidän tökkivän toisiaan kuin neljävuotiaat. Georg näytti kokonaan luovuttaneen ja seisoi selin kaksosiin tuijotellen varpaitaan.
“Kiesus”, manasin hiljaa ja kaivoin lompakostani maksun. Nainen otti sen vastaan pidätellen nauruaan ja toivotti hyvää matkaa. Niin kuin se voisi olla hyvä, tässä seurassa, ajattelin päätäni pudistellen.
“Mennään sitte. Juna tulee vartin sisällä, meidän vois olla ihan hyvä olla laiturilla odottamassa sitä sillon.” Hätistelin pojat liikkeelle ja ohjasin heidät ihmismassan läpi laiturille odottamaan junan saapumista.
Odottaminen tuntui suoranaiselta kidutukselta. Kaksoset eivät näköjään voineet pysyä irti toisistaan, he pilailivat koko ajan ja räkättivät päälle vähän turhan äänekkäästi. Ihmiset toljottivat meitä kuin hulluja, mikä näytti saavan Tomin ja Billin entistä innostuneimmiksi. He nauroivat toisilleen kuin pikkulapset, ja kuulostivat kerta kaikkiaan ääliömäisiltä.
Viimein juna saapui ja saimme alkaa kerätä kamojamme. Passitin Tomin menemään edeltä Georgin kanssa ja tulin itse perässä Billiä auttaen, ei hän olisi itse saanut laukkuaan nostettua junaan. Lopulta olimme kuitenkin kaikki pakkautuneet istumaan paikoillemme, kuitenkin niin etteivät kaksoset pääsisi kosketuksiin toisiinsa. Poikia se näytti hieman harmittavan, mutta uskoin että kumpikin pääsisi sen yli ennen kuin olisimme perillä. Ja ihan lyhyt matkahan tämäkin oli.
Juna oli ollut liikkeellä jo jonkin aikaa, kun Tom alkoi vaikuttaa huonovointiselta. Hän nosti kättään vähän väliä otsalleen ja hieroi sitä kevyesti, saaden joka kerta Billin liki hyppäämään kattoon.
“Jokos siihen alkaa sattua?” kysyin kun Bill näytti pysyvän paikallaan enää vaivoin ponnistellen. Bill nojautui nopeasti eteenpäin katsellen Tomia huolestuneena.
“Joo, alkaa… En kyl tiä mikä siihen nyt on tullu”, Tom sanoi ja irvisti.
“Se on sitten varmaan tulehtunu. Mennään tarkastuttaan se heti kun päästään pois täältä”, sanoin hiljaa. Bill naputteli reittään hermostuneena, hän näytti tekevän kaikkensa ettei alkaisi hätääntyä liikaa. Tom veti hupun syvälle päähänsä ja nojautui taaksepäin koittaen nukkua kipua pois, muttei oikein onnistunut siinä. Koitin saada hänet nielemään edes yhden särkylääkkeen, mutta hän kieltäytyi ja sanoi ettei saisi sitä kuitenkaan alas. Siltä hän kyllä vähän näyttikin, ja se huolestutti minua paljon enemmän kuin annoin näkyä.
Kului muutamia minuutteja ilman että puhuimme mitään. Sitten Billin kännykkä pirahti soimaan äänekkäästi liki tyhjässä vaunussa, kaikuen kummallisesti seinistä. Bill nappasi kännykkänsä takkinsa taskusta nopeasti ja katseli soittajan nimeä suutaan mutristellen.
“Äiti soittaa taas”, hän sanoi ja vastasi painaen samalla kaiuttimen päälle.
“Moi äiti.”
“Hei vaan kulta. Ootteko te jo matkalla?”
“Joo, tässä on enää vaan joku puoli tuntia sinne. Mut meidän pitää ensin käydä vähän lääkärillä, Tom ei voi oikein hyvin”, Bill selosti vilkuillen samalla veljeään, joka puristeli sormiaan nyrkkiin ja koitti löytää mukavamman asennon.
“Mikä nyt? Onko jotain sattunut taas?” Simone kuulosti melkoisen hätääntyneeltä.
“Se sen päähaava taitaa olla tulehtunu… Ei olla oikeen varmoja mistään. Se näytti pari tuntia sitten aika pahalta, mut ei ollu vielä yhtään kipee. Tai niin Tom ainaki väitti.”
“Tuun teitä vastaan asemalle autolla. Oottelen siinä pääsisäänkäynnin edessä, huomaatte mut kyllä. Mun pitää lopettaa, soitathan heti jos jotain pahempaa sattuu?”
Bill lupasi soittaa tarpeen tullen ja hyvästeli äitinsä. Hän työnsi kännykkänsä takaisin takin taskuun nopeasti ja keskitti taas kaiken huomionsa huultaan purevaan Tomiin, joka irvisteli kivusta vähän väliä. Toivoin vain, että tämä ei olisi mitään vakavaa.
LUKU 41.
BILL
Katselin Tomia levottomana. Hän näytti todella kärsivän kivuistaan, ja minua otti päähän se etten voinut auttaa häntä mitenkään. Toivoin vain että voisin ottaa edes osan hänen kivustaan pois, ottaa sen itselleni. Kunhan Tomin ei tarvitsisi kestää sitä kaikkea yksin.
Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin juna pysähtyi ja keräsimme tavaamme. Raahasimme ne ulos junasta, ja koitin ottaa Tominkin laukun itselleni, mutta jouduin luovuttamaan todettuani etten yksinkertaisesti saanut sitä liikkeelle, ainakaan luopumatta omasta laukustani. Gustav veti Tomin laukkua perässään vaivattomasti samalla kun Georg auttoi Tomia kävelemään, hän kun huojahteli pelottavasti kivun aaltojen iskiessä tasaisesti.
Kävelimme ulos aseman ovista ja jäimme oven tienoille odottelemaan että äiti saapuisi. Kohta eteemme ajoi suurikokoinen auto, jonka ratin takana äitimme istui ja näytti pelästyvän kuoliaaksi nähdessään Tomin väsyneet, kivun vääristämät kasvot.
“Nopeasti autoon siitä. Bill ja Gustav, menkää te takapenkille Tomin seuraksi, Georg saa tulla etupenkille viereeni”, äiti otti heti käskyvallan itselleen ja hyppäsi ulos autosta auttaakseen meitä laukkujen lastaamisessa. Hän auttoi minua nostamaan laukkuni sisään takakonttiin ja tarttui heti Tomin laukkuun, niin nopeasti että se liki nauratti. Hän oli taas huolehtivalla päällä.
Autoin Tomin keskipenkille istumaan ja hyppäsin itse perään. Gustav veti oven nopeasti auki ja istui Tomin toiselle puolen ojentaen samalla minulle vesipullon, viitaten minua juottamaan siitä Tomille. Tom näytti entistä heikommalta kun äiti käynnisti moottorin ja alkoi ajaa mahdollisimman nopeasti terveysasemalle, koittaen pysyä nopeusrajoitusten määräämissä vauhdeissa.
“Kauanko tätä on jatkunut?” äiti kysyi pysähtyessään punaisiin valoihin. Hän naputteli rattia kärsimätyönä mulkoillen vanhusta, joka ylitti tietä sietämättömän hitaalla vauhdilla.
“Se alkoi junassa. Oltiin oltu matkalla varmaan kaksikymmentä minuuttia, kun se alko”, sanoin koittaen samalla saada Tomin nielemään vettä enemmän kuin kaksi kulausta. Hän näytti tekevän kaikkensa pitääkseen edes sen sisällään, ja tunsin inhottavan pelon pistoksen rinnassani katsellessani hänen ilmettään, ja äitikin näytti irvistävän kun vilkaisin hänen suuntaansa peilin kautta.
“Tom? Pystytkö puhumaan?” äiti kysyi rypistäen otsaansa.
“Joo, jotenki”, Tom sanoi hiljaa ja voihkaisi nostaen kätensä otsalleen. Kokeilin vapisevin sormin hänen otsaansa ja värähdin hieman tuntiessani siitä hohkaavan kuumuuden.
“Sä oot ihan kuuma”, sanoin ja vilkaisin Gustavia, joka näytti mietteliäältä ja huolestuneelta.
“Oon vai? Musta sä kyl oot ihan kylmä”, Tom sanoi kuulostaen yllättyneeltä. Äiti näytti pelästyvän veljeni sanoja entisestään ja painoi kaasun pohjaan valojen vaihtuessa. Hän ajoi nyt kyllä hienoista ylinopeutta, mutten jaksanut välittää siitä. Katselin vain Tomia uskaltamatta koskea häneen, peläten että kosketukseni tuntuisi lian kylmältä. Tom kuitenkin tarttui käteeni ja hymyili pienesti.
“Älä nyt sitä pelkää, kait se on ihan normaalia jos on pientä kuumetta.”
“Jaa pientä? Äiti, kauanko tää matka kestää suurin piirtein?” kysyin hädissäni ja nojauduin etupenkkeihin katsellen äitiäni, joka näytti käyttävän kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itsensä painamasta kaasua entistä enempää.
“Muutama minuutti vielä, kunhan emme pysähdy kertaakaan. Älä huoli, ehdimme kyllä saamaan veljesi hoitoon”, hän sanoi liioitellun kepeästi saaden minut entistä rauhattomammaksi. Nojauduin penkkini selkänojaan lamaantuneena, puristaen samalla Tomin kuumaa kättä omassani. En ollut koskaan ennen tuntenut kenenkään olevan näin kuuma, ja se huolestutti minua järkyttävästi.
“Tom? Ooksä hereillä vielä?” Gustav kysyi hetken kuluttua tarttuen Tomia käsivarresta. Tom ynähti jotakin ja huokaisi.
“Väsyttää pirusti. En saa silmiä pysyyn auki”, hän mumisi tuskin kuuluvasti.
“Pitäkää hänet hereillä, puhukaa koko ajan”, äiti sanoi tiukasti ja keskittyi sitten ajamiseen niin syvästi kuin pystyi. Koitimme Gustavin ja Georgin kanssa pitää koko ajan yllä pientä keskustelua, mutta Tom näytti vaipuvan syvälle itseensä eikä jaksanut enää vastata meille. Hieroin hänen kättään rauhoittavasti ja koitin saada hänet avaamaan silmänsä.
“Pieni hetki vielä, se on ihan kulman takana…” äiti mumisi etupenkiltä ja käänsi auton oikealle. Vilkaisin pikaisesti ulos ikkunasta ja näin kirkkaasti valaistun tien, joka johti pienikokoiselle parkkipaikalle. Nostin Tomia pystympään asentoon ja vedin hänet itseäni vasten tiukasti.
Äiti pysäytti auton nopeasti ja hyppäsi ulos kiertääkseen minun puoleiselleni ovelle auttamaan Tomin ulos autosta. Georg ehti ennen häntä ja piteli Tomia pystyssä samalla, kun minä nostin häntä ilmaan ja hivutin hitaasti ylitseni pihalle. Gustav odotteli Georgin selän takana valmiina koppaamaan Tomin kiinni, jos hän kaatuisi.
“Tom, sano jotakin”, anelin katsellessani veljeni väsyneitä kasvoja. Tom avasi hitaasti suunsa ja hymyili minulle pienesti.
“Okei”, hän sanoi hiljaa ja tukeutui vasten Georgia yskähtäen samalla pienesti. Hyppäsin nopeasti ylös autosta ja tartuin Tomin vyötäröstä lähtien taluttamaan häntä sisään ensiapuasemalle Georgin kanssa. Äiti kulki koko ajan edessäni ja piteli käsiään Tomin edessä, samalla kun Gustav piteli meille pääsisäänkäynnin ovea auki.
Astelimme sisään ovesta hitaasti kannatellen Tomia. Vastaanottotiskin takana istuva keski-ikää lähestyvä nainen ponnahti pystyyn ja juoksi meitä vastaan rypistäen samalla kasvojaan huolestuneena.
“Oletteko olleet jossain onnettomuudessa vai mitä on tapahtunut?” nainen kysyi vakavana. Gustav alkoi selostaa tapahtumia äidin tukena samalla kun meidät opastettiin pitkään käytävään ja ensimmäisestä ovesta oikealle, pieneen tilaan jossa oli pari sänkyä, pöytä ja muutama tuoli erilaisten monitorien ja koneiden lisäksi. Asetimme Tomin sängylle makaamaan mahdollisimman varovasti ja hellästi, kipu kun sai hänet näyttämään järkyttävän huonovointiselta. Istahdin sängyn reunalle ja autoin hupparin pois hänen päältään, vaikka tiesin että hän alkaisi heti palella ilman sitä. Nyt oli vain pakko.
Sisään saapui pari hoitajaa, jotka vastaanotossa istunut nainen oli kutsunut. He alkoivat heti hääriä Tomin ympärillä, mittasivat hänen kuumeensa ja verenpaineensa, veren sokeriarvot sun muuta. En pystynyt keskittymään heidän puuhiinsa, istuin vain sängyn laidalla pidellen Tomia kädestä. Äiti istui vieressäni ja piti kiinni meidän molempien käsistä kuin viimeistä päivää. Hänelle tämä tuotti selkeästi hirvittävää tuskaa, mutta hän pysyi vahvana.
“Meidän pitää siirtää hänet toiselle osastolle. Te ette valitettavasti voi tulla mukaan, mutta voitte palata aulaan odottamaan”, toinen hoitajista sanoi hetken kuluttua. Nousin hitaasti ylös ja lähdin kävelemään käsi äidin olalla ulos huoneesta, vilkuillen koko ajan taakseni Tomiin. Hän makasi sängyllä heikkona ja kalpeana, haavoittuvaisen oloisena. Ovi sulkeutui takanamme ja suuntasimme istumaan aulaan. Odotus tulisi olemaan tuskaa.
LUKU 42.
BILL
Katselin äitiä pitkään, tajuamatta mitä ympärillä tapahtui. Hän tuijotteli lattiaa ja näytti koko ajan olevan purskahtamaisillaan itkuun. Pitelin kättäni hänen olkapäillään ja annoin hänen nojata itseäni vasten, halusin olla hänen tukenaan. Georg ja Gustav olivat hienotunteisesti lähteneet kävelylle ja jättäneet meidät kahden, arvatenkin he halusivat antaa meidän puhua asioista rauhassa kahdestaan.
“Bill?” äiti sanoi muutaman minuutin kuluttua. Hän nosti katseensa minuun ja vetäytyi hieman kauemmas nähdäkseen kasvoni kunnolla.
“Niin?” kysyin ja nojauduin taaksepäin penkilläni. Hän haluaisi tietysti vastauksia, nyt piti vain päättää mihin pystyisin vastaamaan ilman Tomia.
“Mistä tämä kaikki johtuu? Miksi olette tehneet tällaista minulle?” äiti päästi kysymykset suustaan yhtenä ryppäänä, hän oli selkeästi odottanut tilaisuutta tähän. Huokaisin ja haroin takaraivoani, miettien mistä aloittaa.
“No… Se alkoi oikeastaan kymmenen vuotta sitten. Muistatko vielä sitä päivää, kun olin Tomin kanssa siellä niityllä leikkimässä? Sä olit sillon kotona siivoamassa, ja Tom palasi kotiin ilman mua? Eikä mua näkyny koko päivänä sen jälkeen?”
Simone nyökkäsi epävarmasti. Hän ei ilmeisesti täysin muistanut kaikkea, ja olin tavallaan helpottunut siitä.
“En tiä miten sanoa tää, mut… Mä eksyin Tomista vahingossa. Ja jäin sinne metsään, kun en osannut pois sieltä. Mä pelkäsin kuollakseni, luulin että Tom oli unohtanu mut kokonaan…” Pidin tauon ja keräsin voimia jatkaakseni. Äiti tarttui käteeni ja hieroi sitä hellästi, katsellen minua rohkaisevasti hymyillen.
“Mä makasin siellä maassa tunteja. En kerro mitä näin ja koin sillä välin, en pysty siihen, mutta mä kuulin lopulta kuinka joku tuli mua kohti. Luulin et se oli joku eläin, joka tulis päättään mun kärsimykset… Mut se olikin Tom. Se oli tullu hakeen mut pois sieltä, pelastaan mut. Siltä se tuntu. Se toi mut takasin kotiin, vaikkakin kiertotien kautta, mutta se toi mut silti kotiin.
Muistat kai senkin, et olin sen jälkeen kuukausia aika paniikissa? En uskaltanu mennä minnekään, ja sanoin sen johtuvan jostain vanhemmista jätkistä.” Naurahdin hieman. Äiti oli niellyt sanani melkoisen helposti, hän oli tosin joutunut odottamaan tätäkin selitystä viikkoja, ja sittenkään en ollut kertonut enempää. Lopulta hän oli luovuttanut ja antanut asian olla.
“Eli siis pelkäsit että jäisit taas yksin? Ettei Tom enää olis sun kanssa?” äiti kysyi ja katseli minua kulmat kurtussa.
“Joo, niin tein. Mä oikeesti luulin että se vois tehä niin… Olin haudannut ton kaiken syvälle itseeni, kun mä sitten täs semmoinen viikko sitten näin unta tosta. Pelästyin niin että sain sen kohtauksen, ja Tom tietty alko syyttään itteään siitä. Se oli nähny sillon samaa unta, omasta näkökulmastaan. Se hätäänty siitä kaikesta ja alko sitten vähän ylireagoida, kuten nyt huomaa. Me ollaan jo puhuttu tää asia selväks, että siitä sun ei tarvii välittää. Me ollaan kumpikin ihan kunnossa, ei enää olla tekemässä mitään tyhmää.”
Äiti istui paikallaan muutaman minuutin sanomatta mitään. Hän näytti koittavan sulatella kaikkea kuulemaansa, yrittävän ymmärtää sitä. Lopulta hän nosti katseensa takaisin minuun.
“Ootko varma että kaikki on jo puhuttu? Että selviätte taas?”
“Oon, ihan varma. Ja kait tästäki on apua, et ollaan jonkin aikaa täällä”, sanoin ja venyttelin käsiäni. Tuntui helpottavalta tietää että äiti tiesi mitä oli tapahtunut. Nyt hän voisi taas ymmärtää meitä kunnolla.
“Toivotaan niin”, äiti sanoi ja kietoi toisen kätensä ympärilleni vetäen minut halaukseensa. Puristin häntä itseäni vasten tuntiessani silmien polttelevan, mutta päätin pysyä vahvana. Äidin ei tarvitsisi nähdä minun kyyneleitäni oman epätoivonsa keskellä, ei koskaan.
Halasimme toisiamme melko pitkään, ennen kuin äiti sai taas hillittyä itsensä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, mutta hän piti päätään painuksissa peittääkseen ne. Hän ei ilmeisesti halunnut pelästyttää minua enempää. Teki pahaa katsella häntä tuossa tilassa, mutta juuri nyt en voinut kuvitellakaan lähteväni tästä mihinkään. Ellen sitten Tomin luokse, ja sinnekin lähtisin vastahakoisesti, vaikka halusinkin päästä veljeni luo. Äiti tarvitsi nyt minun tukeani, ja minun oli oltava tässä antamassa sitä.
“Kuule Bill”, äiti sanoi hetken kuluttua, kun pystyi taas katsomaan minua itkemättä. Hymyilin hänelle pienesti ja nojauduin hieman lähemmäs. Hän katsoi minua räpytellen silmiään ja antoi pienen hymyn levitä kasvoilleen.
“Miten teillä muuten on mennyt? Onko kaikki ollut niin kuin ennenkin?”
Naurahdin pienesti ja annoin mieleni täyttyä muistikuvista parin viime päivän ajalta, kun olimme pelleilleet oikein olan takaa.
“Joo, oikeestaan se on ollut niin kuin sillon kun me oltiin ihan pieniä. Me ollaan taas sekoiltu kuin sillon kymmenvuotiana, ja tehty vähän kaikkee hölmöö… En kerro mitä, sä vaan menettäisit hermos meihin”, virnistin pienesti ja naputtelin reittäni sormillani.
Äiti tuijotti minua hetken sen näköisenä että kohta alkaisi saarna, mutta hän luovuttikin hetkessä. Ehkä hän halusi säästää sen myöhemmäksi, tai sitten ei vain jaksanut alkaa selittää siitä kuinka tärkeää lepo nyt oli. Helpotus, nyt en olisi jaksanut kuunnella useiden minuuttien puhetta kaikesta mahdollisesta.
Vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa ohimennen. Se näytti seitsemää, Tom oli ollut eristyksissä meistä jo tunnin. Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin kun ajattelin mitä hänelle tehtiin juuri nyt. Minun olisi päästävä takaisin hänen luokseen mahdollisimman pian, ennen kuin tulisin hulluksi. Kaivoin vapisevin sormin taskuuni laittamani kuvan esiin ja katselin sitä. Äiti kumartui viereeni ja henkäisi pienesti.
“Mä pidän tätä mukanani aina, kun lähen kotoa. Mun on vaan jotenki saatava tietää, että se on mun kanssani…” kuiskasin puristaen kuvan reunoja tiukasti. Katsoin meitä kahta, kun seisoimme vierekkäin viisitoistavuotiaina, pidellen käsiämme toistemme olilla ja nauraen kirkkaasti. Tomilla oli leveä hymy, ja hän heilutti kättään pääni takana. Hän oli juuri pörröttänyt hiuksiani, niin että ne sojottivat joka suuntaan kuin harakanpesä. Minä puolestani heitin juuri hänen lippistään ilmaan, se leijaili yllämme kuin jokin merkillinen lintu. Näytin kieltäni kameralle, kielikorun välkähdellessä suussani. Olimme juuri vetäneet mahtavan, vaikkakin pienen keikan, ja olimme tohkeissamme siitä. Laskeva aurinko näkyi pienesti takaamme, valaisten kadun liikkeineen. Kaikki oli niin hyvin, olimme onnellisia. Olimme yksi, ilman pelon häivää. Kummankaan ei tarvinnut silloin pelätä toisen puolesta, kummankaan ei tarvinnut istua yksin…
Pelästyin kun tajusin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Pyyhkäisin sen nopeasti pois, ennen kuin äiti näkisi sen. Hän vilkaisi minua nopeasti, mutta ei ollut ilmeisesti ehtinyt nähdä pientä pisaraa.
“Hän tulee kuntoon. Varmasti tulee”, äiti kuiskasi ja laski kätensä olalleni. Nyökkäsin ja pakotin hymyn kasvoilleni, samalla kun laitoin kuvan takaisin taskuuni.
Ulko-ovi avautui päästäen sisään raikkaan loppukesäisen tuulahduksen. Käännähdin katsomaan tulijoita, Gustavia ja Georgia. He näyttivät mietteliäiltä ja istuivat viereeni hiljaisina.
“Onko mitään uutta?” Gustav kysyi ja katsahti minuun. Pudistin hiljaa päätäni ja huokaisin, olisikin ollut. Äiti vavahti hieman vieressäni ja kiedoin käteni taas hänen hartioidensa ympärille.
“Pojat, mitä jos mä veisin teidät jo kotiin. Ootte varmasti väsyneitä pitkän päivän jälkeen, kaippaatte kaikki lepoa…” äiti sanoi ja katsoi meitä kolmea hymyillen pienesti.
“Ei, me kaks voidaan ainakin ihan hyvin pysyä täällä. Ja Billin kanta taitaakin olla itsestään selvä”, Georg sanoi ja vilkaisi minua. Nyökkäsin tomerasti ja käänsin katseeni takaisin äitiin.
“Musta sun kyllä pitäis päästä kotiin. Sä oot ihan väsyny, vaikutat koko ajan siltä että nukahat siihen.”
Äiti pudisti päätään ja suki hiuksiaan korvansa taakse.
“En lähe täältä minnekään, ainakaan ellei mun tarvii ajaa teitä kotiin. Pysyn täällä kunnes Tom pääsee lähtemään.”
“Sitten me taidetaan jäädä tänne kaikki”, Gustav sanoi ja korjasi asentoaan mukavammaksi. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Odottaisin täällä vaikka vuosia, mutta en lähtisi pois ilman veljeäni. Sanokoon muut mitä tahansa.
LUKU 43.
TOM
Makasin paikallani tajuamatta yhtään mitään. Muistin vain saaneeni vahvoja lääkkeitä ja kuulleeni parin kolmen hoitajan pyörineen ympärilläni mittailemassa jotakin, kun olin menettänyt tajuntani. En oikein saanut selvää näkökenttäni sumeista hahmoista, jotka liikkuivat koko ajan ja siirtelivät esineitä paikasta toiseen. Kipu häälyi epäselvänä jossain ruumiini sopukoissa, mutten pystynyt paikallistamaan sitä kunnolla. Kuuloni oli epäselvä, äänet korvissani sammaloituivat yhtenäiseksi puuroksi, josta oli mahdotonta erottaa sanoja.
Ynähdin hiljaa ja vedin syvään henkeä. Äänet vaimenivat ja varjo ilmestyi kasvojeni ylle peittäen kirkkaan valkoisen valon, joka hankaloitti näkemistä entisestään. Räpyttelin hetken silmiäni ennen kuin pystyin erottamaan pyöreät kasvot, jotka tarkkailivat minua hiljaisina.
“Kuuletko minut?” joku kysyi kovalla, selkeällä äänellä. Avasin suuni puhuakseni, mutten saanut aikaan kuin pientä pihinää. Vetäisin syvään henkeä ja koitin uudelleen.
“Joo, jotenki”, sanoin hiljaa, tuntien ilman pistelevän kurkussani. Se tuntui kuivalta kuin erämaa, ja siihen sattui inhottavasti.
“Sattuuko minnekään? Näetkö kunnolla?” ääni jatkoi kyselemistään. Kun oikein pinnistin aistejani, saatoin erottaa näkemäni kasvot pienikokoisen naisen uteliaiksi, ehkä jopa hieman väsyneiksi kasvoiksi. Kuulemani ääni taisi olla hänestä peräisin, ainakin hän näytti liikuttavan huuliaan täsmälleen samaan tahtiin kuulemieni sanojen mukaan.
“Vähän kurkkuun, muttei muualle. Ja näkisin paremmin ilman tota valoa”, sanoin hakien sanoja tarkasti mielestäni. Kaikki tuntui jotenkin hämyiseltä, ihan kuin en olisi täysin ollut tässä maailmassa.
“Susan, himmennätkö vähän valoja?” nainen kysyi ja nousi kunnolla seisomaan, niin ettei enää ollut valon edessä. Valot himmenivät äkisti ja huomasin pystyväni erottamaan äsken epäselvät muodot huomattavasti helpommin. Katsahdin ympärilleni tarkemmin, ja annoin sen liikkua hitaasti ympäri huonetta, kunnes se pysähtyi hoitajaan. Hän oli lyhyehkö, pyöreäkasvoinen nainen, jolla oli platinanvaaleat hiukset sidottuna kiinni niskaan ja siniset silmät. Hänellä oli yllään siniset vaatteet, suorat housut ja napitettu paita. Hän katseli minua tarkkaavaisena, kuin odottaen että menettäisin tajuntani tai jotakin muuta.
“Onko nyt parempi?” nainen kysyi minulta. Nyökkäsin pienesti ja nousin vähän parempaan asentoon, jatkuva makaaminen alkoi tuntua ikävältä. Älähdin hieman, kun tunsin pistävän kivun päässäni.
“Ota ihan rauhallisesti”, hoitaja sanoi ja auttoi minut nojaamaan pääni takana seisovia tyynyjä vasten. Laskin pääni niille varovasti, peläten uutta kipuaaltoa.
“Podit aika kovaa kuumetta, onneksi saimme sen laskemaan nopeasti. Ja pääsi haava on tulehtunut, mutta hoidettavissa.”
Nyökkäsin, vaikken tajunnut kunnolla sanaakaan siitä mitä kuulin. Tunsin vain jonkin puuttuvan, jonkin olevan poissa…
“Missä Bill on?” huudahdin nopeasti ja ponkaisin istumaan aivan liian nopeasti. Kipu iski päähäni kuin salama, saaden minut uikahtamaan kivusta. Hennot, päättäväiset kädet työnsivät minut takaisin makuulle ja pitelivät siinä pitkään.
“Meinaat veljeäsi vai? Hän on luultavasti vielä aulassa odottamassa, äitinne kanssa. Haenko heidät?” hoitaja kysyi irrottamatta otettaan minusta. Mumisin myöntävän vastauksen, jolloin nainen irrotti hitaasti otteensa minusta ja hävisi käytävään. Susaniksi olettamani, tummahiuksinen ja huomattavasti työtoveriaan pidempi nainen seisoskeli seinän vierustalla ja tutkaili monitorin näyttöön piirtyneitä kaavoja merkiten jotain edessään lojuvaan paksuun paperipinoon. Hän mumisi jotain itsekseen samalla kun kirjoitti nopeasti jotain muistiin, ja nappasi pinon syliinsä häviten ovesta käytävään sen kanssa.
Odottelin hetken tuijotellen varpaitani, kun ovi aukeni uudelleen ja Bill kurkisti varovasti sisään. Äiti työnsi oven auki hänen vieressään ja hymyili säteilevästi, salaamatta iloaan jälleennäkemisestä. Hän asteli sisään vetäen Billin perässään ja istutti tämän sänkyni jalkopäähän kyyristyen itse pääpuoleen kasvojeni tasolle.
“Moi taas”, virnistin pienesti ja katselin heitä. Kumpikin näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, mutta kummallakin oli leveä hymy kasvoillaan siitä huolimatta. Äiti nosti kätensä hellästi otsalleni silittääkseen sitä.
“Voitko hyvin? Sattuuko mihinkään?” hän kysyi liki kuiskaten.
“Olo on ihan hyvä, päähän vaan sattuu”, sanoin ja haukottelin. Väsymys painoi edelleen päälle, vaikka olinkin tainnut jo olla melko pitkään tajuttomana.
“Okei. Haluatteko puhua vielä kaksin, vai oltaisiinko me sitten valmiina lähtemään?” äiti kysyi katsahtaen Billiin, joka kohautti olkapäitään.
“Kait me voitais jo lähtee, jos ne antaa luvan.”
Äiti nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän vilkaisi minuun vielä kerran hymyillen niin äitimäisesti kuin osasi ja katosi käytävään sulkien oven perässään ääneti. Bill kallisti päätään ja katsoi minua miettiväisenä.
“Mitä?” kysyin tuijotettuani häntä hetken. Hän vain hymähti ja liukui varovasti lähemmäs minua.
“Sä vaan näytät siltä että kohta lähtee taju. Taiat olla aika väsyny?” hän sanoi ja otti varovasti käteni omaansa. Haukotukseni vastasi hänelle puolestani, en jaksanut sanoa mitään.
“Kyl ne varmaan päästää sut lähteen. Ei ne uskalla uhmata äitiä”, Bill naurahti. Ynähdin hieman ja siirsin pari lettiä pois kaulaltani, jossa ne tuntuivat kutittavan.
“Toivotaan”, huokaisin ja pyörittelin silmiäni. Että oli sitten vaikea koittaa pysyä hereillä.
“Kuule, autakko vähän? Mä nukahan tähän ihan justiinsa ellen nouse ylemmäs”, sanoin ja aloin vääntäytyä pystympään. Bill tarttui minuun ja auttoi minut istumaan, mahdollisimman varovasti ettei minuun sattuisi. Päätä jomotti hieman, mutta kipuaaltoa ei tullut.
“Onko parempi?” Bill kysyi kun olin viimein vääntäytynyt kunnolla istumaan. Nyökkäsin ja nipistin itseäni käsivarresta. Bill rypisti otsaansa ja kaappasi käteni omiinsa katsellen minua tuimasti silmiin.
“Vaikket pysyiskään hereillä, itteäs et ala satuttaan.”
“No nipistäminen nyt sattuukin paljon”, tuhahdin. Kuulin oven aukeavan ja äiti astui sisään sama pieni blondi hoitaja jäljessään.
“Päästään lähtemään jo, kunhan sä saat tarpeeks lepoa kotona”, äiti sanoi ja käveli sänkyni viereen. Hän vilkaisi kummastellen Billiä, joka edelleen piti kiinni käsistäni. Bill pyöräytti silmiään ja irrotti vastahakoisesti otteensa, mutta tarkkaili minua edelleen. Hän nousi seisomaan ja työnsi kädet taskuihinsa.
“Pääsetkö itse ylös?” äiti kysyi. Hän tarttui varmuuden vuoksi käsivarteeni ja piteli minua koko ajan, kun hitaasti vääntäydyin seisomaan. Jalkani tuntuivat vastahakoisilta, mutta kannattelivat silti painoni. Äiti irrotti varovasti otteensa, mutta antoi käsiensä häälyä vierelläni koko ajan valmiina tarttumaan minuun taas.
Hoitaja otti jostain hyllystä kangaskasan, jonka tunnistin vaatteikseni. Vasta nyt tajusin katsoa mitä minulla oli päälläni. Minut oli puettu vaaleansiniseen, mekkomaiseen pitkähelmaiseen paitaan, joka tuntui inhottavalta päällä. Äiti käveli nopeasti ulos huoneesta hoitajan perässä, jättäen Billin auttamaan minua pukeutumisessa.
“Otetaan toi nyt sitte pois sun päältäs”, Bill sanoi ja auttoi minua ujuttamaan käteni pois hihoista. Onneksi minuun ei ollut tarvinnut kytkeä mitään tippalaitteita, niin ettei letkuja ja johtoja tarvinnut irrotella yhtään. Painoin pääni alas samalla kun Bill vetäisi paidan pois yltäni, ja nappasin farkkuni sängyltä. Kiskoin ne nopeasti ylleni, Billin seistessä koko ajan valmiina ottamaan minut kiinni jos menettäisin tasapainoni. Hänen tarkkaavainen ilmeensä nauratti minua, ja tein kaikkeni pitääkseni naamani peruslukemilla.
Istahdin sängyn laidalle kiskomaan kenkiä jalkaani. Bill perääntyi muutaman askeleen ja jäi nojailemaan seinään silmät yhä kiinni minussa. Hän vaikutti taas vähän liian suojelevaiselta, muttei onneksi niin paljoa kuin aikaisemmin iltapäivällä.
“Ootteko jo valmiita?” äiti huikkaisi ovelta ja kurkisti varovasti sisään. Heilautin hänelle kättäni nostamatta katsettani kenkieni nauhoista ja viittasin hänet sisään. Mitä väliä vaikkei minulla ollutkaan paitaa päälläni, tuskin se nyt äitiä härnäisi yhtään. Toisaalta, hoitajia se saattaisi häiritä. Virnistin kasvot poispäin käännettynä, nyt ei ehkä ollut se ihan paras aika alkaa pelleillä äidin edessä.
Hoitajan ilme oli kyllä näkemisen arvoinen kun hän astui sisään äidin perässä. Nainen tuijotti minua silmät suurina, liki kuola suusta valuen. Aina sitä vain jaksoi ihmetellä, mikä naisissa sai aina aikaan saman reaktion. Se alkoi olla minulle jo ehkä vähän liiankin tuttu, mutta mitä sitten. Kiskaisin nopeasti paidan pääni yli, hidastellen vähän pään ulos työntämisessä jottei omahyväinen virneeni paljastaisi ajatuksiani.
“Mennääs sitte”, tokaisin ja ponkaisin pystyyn. Bill nytkähti vaistomaisesti minua kohti, mutta pysähtyi kuin seinään huomatessaan etten horjahtanut milliäkään. Helpotus kuulsi hänen kasvoiltaan, peittäen hämmästyksen joka näkyi hänen silmistään. Hän käveli rinnallani ulos huoneesta käytävään, äidin seuratessa perässämme hiljaisena.
LUKU 44.
BILL
Kävelin Tomin vierellä koko ajan valmiina ottamaan hänestä kiinni jos hän menettäisi tasapainonsa. Jotenkin tunsin olevani tyhmä tehdessäni niin, mutta nyt en jaksanut kuunnella järkeni ääntä. Sydämeni hallitsi nyt, ja tulisi hallitsemaan päätöksiäni seuraavat päivät.
Gustav ja Georg odottelivat meitä autolla, kun astuin ulos ovista pimenevään iltaan. Tom käveli vieressäni, näyttäen hieman uupuneelta, mutta kuitenkin tarmokkaalta. Jotenkin minusta alkoi tuntua, että hän tuupertuisi jossain vaiheessa vielä maahan väsymyksen takia. Ajatus säikäytti minut ja hivuttauduin nopeasti lähemmäs varmistaakseni saavani hänet kiinni huonosti käydessä.
Pysähdyimme autolle ja kaivoin takkini taskusta avaimet jotka äiti oli antanut, jäädäkseen vielä tiedustelemaan hoito-ohjeita sisälle. Avasin ovien lukot yhdellä painalluksella ja autoin Tomin takapenkille, samalla kun Gustav ja Georg kiersivät toiselle puolelle autoa. Tämä matka istuttaisiin samoin kuin tulomatkammekin, minuahan ei saisi erotettua Tomista etupenkin avulla.
Istuin Tomin viereen ja vedin oven kiinni perässäni. Nojasin ikkunaan tuijotellen ulos, odottaen että äiti tulisi ulos. Katselin ikkunaa, josta näin sisään odotushuoneeseen. Äiti näytti ottavan syliinsä paperipinon pöydältä, kiittävän ja astelevan sitten ulos suurista lasisista pariovista. Hän hölkkäsi auton luo, avasi oven auki ja ojensi käsistään paperit minulle. Vastineeksi pudotin auton avaimet hänen kämmenelleen.
“Meidän pitää käydä vielä nopeasti apteekissa, meiltä on särkylääkkeet loppu”, äiti sanoi ja käynnisti moottorin. Hän lähti ajamaan hallitusti pois parkkialueelta, katsellen tarkasti ympärilleen hämärässä valaistuksessa. Hän yritti niin kovasti olla esimerkillinen äiti, huolimatta siitä että oli mennyt tekemään monia holtittomia asioita nuorempana. Minä olin aina laskenut itseni ja Tomin mukaan niihin holtittomuuksiin, vaikken ollutkaan sanonut sitä äidille. Joskus oli vain parempi pitää suunsa kiinni, ainakin jos oli kysy holtittomasta käytöksestä tai muista typeryyksistä.
Tom nuokahteli vieressäni vähän väliä. Hän kuitenkin ravisti joka kerta itsensä äkisti hereille, ennen kuin nukahti. Raukkaparka. Minun kävi häntä niin sääliksi, olisin vain halunnut antaa hänen laskea päänsä syliini ja nukahtaa siihen. Mutta pidin suuni kiinni, en saisi häntä taivuteltua tekemään mitään sen kaltaista ellemme olisi kahden.
Auto ajoi hitaasti pitkin pimeitä katuja. Lopulta äiti pysäytti auton ja hyppäsi nopeasti ulos, juoksi kadun yli kohta sulkeutuvaan apteekkiin ja suoraan sisään. Hän palasi viiden minuutin sisällä, kantaen mukanaan pientä pussia. Hän hölkkäsi auton luo ja hyppäsi takaisin sisään, pudottaen pussinsa syliini. Hän käynnisti taas auton ja painoi kaasua.
“Sitten kotiin”, hän huoahti. Nojauduin hänen penkkinsä selkämykseen ja katselin hetken edessä levittäytyvää tietä.
“Onks Gordon kotona?” kysyin hetken kuluttua. Äiti hymähti ja katsahti minuun.
“Ei tällä hetkellä, hän matkusti muutama päivä sitten Esseniin. Pitää siellä pientä lomaa yksikseen.” Nyökkäsin ja nojauduin takaisin penkkini selkämykseen. Hyvä vain ettei hän ollut kotona, nyt voisi olla oikeastaan mukavampaa olla vain äidin kanssa.
Ajoimme Gustavin ja Georgin kotien kautta, äiti kun oli sitä mieltä että heillekin tekisi hyvää olla perheidensä parissa. Ehkä hän myös halusi olla kolmistaan meidän kanssamme, niin että saisimme rauhassa puhua asioista. Rentoutua ja päästää irti kaikesta ikävästä. Se todellakin olisi nyt tarpeellista.
Kun olimme heittäneet pojat koteihinsa ja toivottaneet molemmille hyvät yöt, lähdimme ajamaan omaa kotiamme kohti. En ollut ikinä oikein ymmärtänyt miksi äiti halusi asua Magdeburgissa, mutta oli se silti aina mukavaa palata tänne ja unohtaa muu maailma. Olla taas kuin se pieni nuori, joka oli laulanut pienissä kapakoissa muutama seteliä vastaan, joskus ilman palkkaakin. Muistot siitä ajasta saivat minut hymyilemään, ja vilkaisin Tomia koittaakseni arvata mitä hän ajatteli.
Tom tuijotteli väsyneen oloisesti eteensä ja näytti tekevän kaikkensa pysyäkseen hereillä. Hän näytti todella uupuneelta, ei varmasti pysyisi pystyssä kun joutuisi nousemaan tuosta. Puhalsin hitaasti ilmat ulos keuhkoistani, jotta saisin hänet huomaamaan itseni. Hän käänsi nopeasti katseensa minuun, silmät apposen auki. Hymyilin pienesti ja piirtelin jotain reiteeni sormenpäälläni. Tom pyöritteli silmiään ja risti käsivartensa rinnalleen, haukotellen samalla pitkään. Äiti tirskahti etupenkillä, yrittäen tukahduttaa äänensä.
“Mikä nyt noin naurattaa?” kysyin ja painoin poskeni hänen istuimensa selkänojaa vasten. Äiti vain naurahti ja heilautti pienesti kättään.
“Te vain alatte näyttää samalta kuin viisitoista vuotta sitten. Istuitte just tolla lailla, ja kumpikin näytti siltä että nukahtaa sekunnissa.”
“Näytänkö mä muka väsyneeltä?” ihmettelin ääneen. Äiti vetäisi nopeasti henkeä ja yskäisi pienesti, peittääkseen uuden naurunpurskahduksen.
“Arvaa vaan. Te ootte kyllä sellasia unikekoja että huhhuh.”
“Mä mikään unikeko oo. Vähän vaan tavallista väsyneempi ihminen”, Tom mutisi hupparinsa kaulukseen. Vetäydyin taaksepäin ja katselin häntä huvittuneena.
“Viimeinki”, äiti sanoi ja kääntyi pihatielle. Katselin pimeää taloa, joka näytti oudon tyhjältä. Ehkä se johtui siitä, ettemme olleet pitkään aikaan käyneet täällä jättämässä itsestämme jälkiä ympäristöön. No, tästä reissusta ympäristö ei säästyisi. Meistähän jäisi pitkäkestoiset jäljet pihaan ja sen ympärille, virnistin mietteilleni.
Auto pysähtyi tien päähän ja äiti astui ulos autosta. Hyppäsin itse ulos pian hänen jälkeensä, mutta Tomilla kesti vähän kauemmin ennen kuin hän sai itsensä ylös penkiltä. Kävin sillä välin kiskomassa laukkumme pois takakontista, vaivalloinen puuha se olikin. Lopulta sain laukut ulos äidin avustuksella ja raahasimme ne Tomin luo, kun hän paukautti oven kiinni ja jäi katselemaan tähtitaivasta miettiväisenä.
“Pääsetkö sä itte ovelle?” äiti kysyi Tomilta. Hän nyökkäsi ja lähti hitaasti laahustamaan ovelle päin, minun seuratessa tiiviisti takana. Hän näytti todellakin arveluttavalta siinä hoiperrellessaan, ihan kuin olisi juonut muutaman lasillisen liikaa aivan liian vahvaa ainetta.
Äiti avasi meille oven ja pujahti sukkelasti sisään. Hän napsautti valot päälle ja nojasi seinään päästääkseen meidät ohitseen. Vedin oven kiinni takanani ja katselin ympärilleni. Sisustusta oli muutettu melkoisesti viime käynnistämme, seinät oli maalattu uudelleen ja tänne oli tuotu uusia kalusteita. Pieni epäluulo kasvoi sisälläni, kun ajattelin oliko meidän huoneisiimme kajottu. Äiti taisi aavistaa sen, sillä hän hymyili leveästi ja naurahti hieman.
“Älä pelkää, en ole käyny teiän huoneitten kimppuun. Ne näyttää edelleen siltä miltä ootte ite halunneet niiden näyttävän.”
Helpotus huokui ylitseni ja tartuin Tomin käsivarteen. Ohjasin hänet olkkarin sohvalle istumaan, ennen kuin hän nukahtaisi seisaalleen. Äiti tuli perässä ja istahti Tomin viereen pieni muovipussi kädessään.
“Sulle pitää vielä laittaa side ennen ku meet nukkumaan. Ja sun pitää ottaa särkylääkettä pari pilleriä, ettei kipu häiritte yöllä.”
Tom ynähti jotakin epäselvää ja nosti hupun pois päästään. Istahdin sohvan selkänojalle auttamaan äitiä siteen sitomisessa. Hän nappasi pussista pienen siderullan ja alkoi purkaa sitä näppärin sormin. Odottelin rauhassa että hän sai sidettä kunnolla purettua, ennen kuin tartuin siihen ja aloin sitoa sitä veljeni pään ympärille. Tom istui paikallaan koittaen olla liikkumatta, ja onnistui siinä aika hyvin. Välillä vilkaisin häntä varmana siitä että hän oli nukahtanut, mutta joka kerralla kohtasin valppaan, vaikkakin alati väsyneen katseen.
LUKU 45.
BILL
Äiti meni hakemaan keittiöstä lasillisen vettä pillereiden ottamista varten, kun viimein sain siteen solmittua kiinni. Varmistin vielä että se oli varmasti solmussa, ennen kuin irrotin otteeni ja laskeuduin maahan kyykkyyn. Tom katseli minua pää hieman kallellaan hymyillen hassua, vinoa hymyä. Virnistin hänelle takaisin ja aloin tapella tiukasti kiinni olevan pilleripurkin kanssa. Tom katsoi touhuani päätään pudistellen ja nauruaan pidätellen, kunnes lopulta kyllästyi ja nappasi purkin käteensä. Katselin äimän käkenä, kun hän kiepautti korkkia kerran täysin eri suuntaan kuin minä olin kiepauttanut ja ojensi purkin käteeni.
“Hölmö”, hän hymähti. Näytin hänelle kieltä ja laskin purkin pöydälle. Äiti palasi takaisin juuri silloin ja katseli meitä hymy huulillaan, ojentaen samalla kantamansa lasin käteeni. Minä puolestani ojensin Tomille purkista ottamani kaksi pilleriä ja katselin kun hän nielaisi ne nopeasti. Hän nappasi lasin kädestäni ja joi sen tyhjäksi parilla kulauksella.
“Haluutteko vielä syödä jotakin vai meettekö suoraan nukkumaan?” äiti kysyi ja taputteli reisiään kämmenillään.
“Mä en kyllä pysy enää pystyssä jos en mee nukkuun nyt. Öitä vaan teille”, Tom sanoi ja nousi. Hän laahusti huoneensa suuntaan, katselin kun hän katosi kulman taa ja kohta kuulin oven sulkeutuvan vaimeasti hänen perässään. Kohautin olkiani ja nousin seisomaan.
“Mä taian kuitenkin syödä jotain”, mietiskelin ääneen. Äiti pomppasi pystyyn ja veti minut perässään keittiöön, ihan kuin hän olisi odottanut hetkeä jolloin saisi taas jonkun passattavakseen. Hän istutti minut pöytään ja katsoi minuun siihen malliin, että en saisi nousta siitä mihinkään ennen kuin olisin syönyt.
“Mitä tällä kertaa?” hän kysyi penkoen jääkaappia.
“Laita vaan leipä, varmaan tiiätkin jo mitä haluun täytteeks”, hymähdin ja hieroin niskaani. Äiti nappasi kaapista kurkkua, palasen salaattia, kinkkua ja juustoa ja alkoi väkertää leipää nopeasti. Hän sujautti parin leipäpalan väliin täytteet ja ojensi leivän minulle. Hän teki nopeasti itselleen samanlaisen leivän ja istahti minua vastapäätä pakattuaan ruuat ensin takaisin kaappiin.
“Mitäs ootte ajatelleet tehdä täällä?” äiti kysyi naputellen pöytää kynsillään. Kohautin olkapäitäni pureskellen leipääni miettiväisenä.
“Kierrellä katuja ja sen sellasta”, sanoin nieltyäni pureskelemani palan. Haukkasin toisen heti perään, ennen kuin äiti kysyisi mitään muuta.
“Aattelitteko tavata ketään?”
“Ei oikeestaan. mitä nyt jos törmätään johonki, sitte jäädään kyllä puhumaan. Mut vielä ei ainakaan olla sovittu mitään tapaamisia. Tuskin kukaan edes tietää meistä vielä.”
“Huomenna taitaa tietää. Kyllä ne hoitajat teidät tunnisti, sen näki ilmeistä. Ja ne ei varmasti osaa pitää suutansa kiinni, ainakaan nähtyään Tomin puolialastomana”, äiti virnisti ajatukselle. Hymähdin itsekin ja haukkasin uuden palan leipää.
“Eipä tietenkään. Pitänee taas vähän tarkkailla missä kulkee, ja kenen kanssa.”
“Niinpä. Koittakaas sitte olla aiheuttamatta joukkohysteriaa”, äiti kiusoitteli.
“Jaa mekö? Millä me muka sellanen aiheutettasiin?” kysyin muka kummastuneena ja pyörittelin silmiäni. Äiti hymyili leveästi.
“On ihanaa saada taas teidät tänne. Oikeesti.”
“Mustaki on kiva olla täällä. Vaikka täällä ei orkkaan niin paljon menoa ku Berliinissä… Koti tää on silti aina”, sanoin ja työnsin lopun leivästä suuhuni. Äiti hymyili tyytyväisesti ja nousi ylös.
“No, meeppäs jo siitä. Ethän sä nouse ollenkaan huomisaamuna jos valvot vielä hetkenkään pitempään”, äiti hössötti ja hätisteli minut ulos keittiöstä. Irvistin hänelle ja hyppelehdin ulos huoneesta. Hän naurahti ja otti kädestäni kiinni, vetäen minut halaukseensa. Puristin hänet itseäni vasten onnellisena.
“Hyvää yötä, kultapieni.”
“Öitä”, kuiskasin äidin hiuksiin ja irtauduin hänestä. Heilautin pienesti kättäni ja suuntasin yläkertaan huoneeseeni. Nappasin matkalla laukkuni kainaloni ja aloin raahata sitä yläkertaan, koittaen kovasti olla aiheuttamatta yhtään ääntä. Tom oli tainnut viedä oman laukkunsa jo, minun ja äidin huomaamatta. Olisi pitänyt viedä se ylös ennen Tomia, ties mitä olisi voinut sattua jos hän olisi menettänyt sen takia tasapainonsa portaissa.
Portaiden yläpäässä vilkaisin varovasti Tomin huoneeseen. Hän makasi peittonsa alla pienessä mykkyrässä, nukkuen syvää ja rauhallista unta. Hymyilin itsekseni ja vedin oven kiinni, jättäen sen kuitenkin hieman raolleen.
Hiivin hiljaa huoneeseeni ja avasin oven varovasti. Työnsin sen hitaasti kokonaan auki ja astuin sisään, painaen samalla valot päälle. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Sänky oli samassa nurkassa, julisteet muuttumattomina seinillä, kaappi ja kirjoituspöytä omilla paikoillaan. Vedin oven hiljaa kiinni ja istahdin sänkyni laidalle varovasti, epäillen hieman sen kuntoa. Se natisi samalla tavalla kuin aina ennenkin, toi turvallisuuden tunteen lähemmäs. Hymy levisi kasvoilleni, kun kiskoin sukat jalastani ja viskasin lattialle. Kuten olin tehnyt vuosikaudet aikaisemmin.
Kierähdin selälleni makaamaan ja tuijottelin kattoa. Ihan kuin olisin palannut vuosia taaksepäin, aikaan kun olin vielä se rasittava naapurin pikkupoika, jonka veli kaatoi tyttöjä tauotta. Oikeastaan, minähän olin yhä se rasittava naapurinpoika, jonka veli edelleen kaatoi tyttöjä lähes huomaamattaan.
Nousin hitaasti seisomaan. Kävelin ikkunan luo ja nojasin seinään, katsellen viileää ja pimeää iltaa haaveillen. Kaikki olisi taas onnellista, mikään ei enää pelottaisi minua… Mikään ei enää tulisi minun ja Tomin väliin. Voisimme olla ystäviä, voisimme olla veljiä. Voisimme olla itsemme.
Huokaisin ja vedin kaihtimet alas. Istahdin lattialle polvieni päälle istumaan ja avasin matkalaukkuni ottaakseni sieltä jotakin yökäyttöön sopivampaa vaatetta. Vedin laukun pohjalta valkoisen paidan ja mustat, ikiaikaiset verkkarit, jotka olivat vain niin mahdottoman hyvät nukkuessa etten ollut viitsinyt viskata niitä pois. Napsautin vyöni auki ja ravistelin housut pois jalastani, kiskoin paidan pois päältäni ja vaihdoin esiin ottamiini vaatteisiin nopeasti, huoneilma oli vähän kylmä. Mutta olihan se ihan ymmärrettävää, kukaan ei ollut viettänyt täällä kunnolla aikaa viikkokausiin.
Suuntasin nopeasti vessaan pyyhkeen kanssa, pestäkseni meikkini pois ennen kuin nukahtaisin. Hoidin puhdistuksen nopeasti ja pesin vielä hampaani, jonka jälkeen suuntasin takaisin huoneeseeni. Portaiden kohdalle tultuani kurkistin nopeasti alakertaan, jossa äiti edelleen puuhasi jotakin. Kohautin olkiani ja astelin huoneeseeni, napsautin valot sammuksiin ja sukelsin peiton alle. Ehdin vasta ummistaa silmäni, kun olin jo unessa.
LUKU 46.
TOM
Heräsin kuullessani hiljaiset askeleet oven takana. Katselin kuinka pieni varjo pysähtyi oveni taakse kuulostelemaan ja jatkoi sitten matkaansa hiljaa astellen. Hymy levisi huulilleni, kun kuuntelin äidin hiljaista sipsuttelua portaissa. Ääni oli tuskin havaittavissa, mutta olin tottunut kuulemaan sen joka aamu. Äidillä kun oli tapana kuunnella oven takaa olemmeko me jo heränneet, hän halusi aina varmistua asiasta ennen kuin meni alas.
Laskin hitaasti jalkani lattialle ja tunnustelin puuta jalkojeni alla. Se tuntui tukevalta, ja jalatkin tuntuivat olevan valmiit kantamaan painoni kunnialla. Nousin varovasti seisomaan ja levitin käteni sivuilleni, pitääkseni tasapainon. Yllätyksekseni pysyin pystyssä vaivattomasti, ja astelin hiljaa matkalaukkuni ääreen. Kyykistyin ja aloin penkoa vaatteita esiin. Nostelin niitä sattumanvaraisesti, kunnes minulla oli käsivarrellani tummanharmaa T-paita, vaaleansiniset farkut ja valkoinen pyyhe. Nousin seisomaan, viskasin vaatteet sängylle ja lähdin vaappumaan kohti kylppäriä.
Avasin kylpyhuoneen oven hiljaa ja sujahdin sisään. Vedin nopeasti vaatteet pois päältäni ja päästin suihkun veden valumaan, jotta se hieman lämpenisi ennen kuin alkaisin pestä itseäni. Kävelin suihkun alle hitaasti, antaen veden laskea päälleni pieninä puroina. Se oli suloisen lämmintä ja rentoutti lihakset, jotka olivat päässeet muutaman viime päivän aikana vähän jäykistymään. Seisoin veden alla kauan, nauttien sen rentouttavasta vaikutuksesta. Vahinko, etten voinut pestä päätäni kunnolla. Olisi ehkä pitänyt miettiä seurauksia tarkemmin ennen kuin tartuin siihen kitaraan.
Kiedoin pyyhkeen lantiolleni ja löntystin peilin eteen. Katselin sidettä pää kallellaan, kunnes kohautin olkiani ja aloin pestä kasvojani kylmällä vedellä. Ainakin heräisin vähän paremmin. Pyyhin kasvoni pieneen tummansiniseen pyyhkeeseen ja aloin pestä hampaitani.
Seisoskelin peilin edessä miettimässä vielä muutaman minuutin, ennen kuin palasin huoneeseeni. Billkin kuului jo heränneen, ainakin vaatteet kahisivat seinän takana sen verran kuuluvasti. Hymyilin itsekseni ja avasin huoneeni oven. Astelin suoraan sängyn luo, kiskaisin paidan päälleni ja vedin housut jalkaani. Jäin istuskelemaan sängylle ajatuksissani, jostakin syystä en vielä halunnut mennä alas. Puristelin vettä hiusteni latvoista pois aikani kuluksi. Mitä muutakaan olisin tässä tilanteessa tehnyt?
Ovi avautui ja Bill katsahti sisään. Havahduin hereille mietteistäni ja katselin häntä hölmistyneenä.
“Aattelin vaan tulla kattoon, mitä sä puuhaat. Oot ollu ainaki kakskytä minuuttia hiljaa”, Bill sanoi ja astui sisään kunnolla sulkien oven perässään. Olin kuin puullä päähän lyöty. Miten aika oli niin sujahtanut ohitseni? En ollut edes huomannut mitään.
“Aijaa”, sanoin hölmistyneenä. Bill vilkaisi minua kurtistaen kulmiaan. Hän istui viereeni sängylle ja jäi siihen tuijottamaan minua.
“Mitä?” kysyin hetken kuluttua. Bill vain pudisti päätään, niin että märät rastat heilahtivat. Muutama vesipisara roiskahti poskelleni.
“Älä nyt kastemaan mua ala”, älähdin ja muksautin veljeäni olkapäähän. Bill naurahti, hyppäsi pystyyn ja alkoi pyörittää päätään olan takaa.
“Jaa enkö sais tehä näin?” hän sanoi koittaen kuulostaa hölmistyneeltä. Nappasin tyynyn suojakseni, mutta huomattuani sen avun olevan olematon viskasin sen Billiä päin. Hän väisti täpärästi ja palasi takaisin viereeni istumaan.
“Pölvästi”, virnistin ja tartuin mustiin, yhä kosteisiin rastoihin. Puristin niistä lopun veden pyyhkeeseeni ja viskasin sen tuolin selkänojalle kuivumaan. Bill sitaisi rastat niskaansa hiuslenkillä ja alkoi sitten rummuttaa reisiään kämmenillään.
“Mitäs tehtäis tänään?” hän kysäisi katsellen seiniä. Kaaduin selälleni makaamaan ja levitin käteni sivuilleni.
“Mä vaan tiä”, mumisin.
“Pojat? Mitä te oikeen puuhaatte?” äiti huikkasi kurkaten samalla sisään ovesta. Hän naurahti hiljaa ja astui sisään. Hän jäi ovensuuhun nojailemaan seinään. Nostin pääni ja katselin, kuinka hän hymyili koko kasvojensa leveydeltä. Kampesin itseni pystyyn hakien käsistäni tukea.
“Ei mitään, sen kai näät itteki”, tuhahdin ja heilautin käteni ilmaan. Bill painoi päänsä alas, juuri oikeaan aikaan estääkseen kättäni osumasta päähänsä.
“Älä hakkaa siinä”, hän sanoi toruen, vaikka hymy huulilla ei oikein vakuuttanut minua. Virnistin hänelle takaisin ja käännyin takaisin äitiin.
“Haluut varmaan meiät syömään?”
Äiti nyökkäsi ja viittaisi meidät sormen heilautuksella peräänsä. Nousin kiskoen Billin perässäni ovelle ja alakertaan. Bill hypähteli perässäni vaikuttaen ylipirteältä, aivan kuin olisi ensimmäiseksi herätessään juonut kuusi kupillista kahvia. Aivan liikaa pienelle, ylivilkkaalle ipanalle, sanoin mielessäni ja hymähdin.
Istahdin keittiön pöydän ääreen, Billiä vastapäätä. Äiti tyrkkäsi eteeni vesilasillisen ja taas pari särkypilleriä. Katsahdin niihin arvostelevasti, mutta otin ne kuitenkin käteeni ja viskasin suuhuni. Nielaisin koko lasin vettä perään ja irvistin maistaessani lääkkeistä jääneen, inhottavan jälkimaun.
“Ottakaa siitä sitten, ei ne teitä pure”, äiti sanoi ja osoitti pöydälle asettamiaan leipiä, kasviksia, lihaleikkeitä ja muropakettia. Bill alkoi heti kasata itselleen leipää, samalla kun minä kippasin kasan muroja lasikulhoon. Vatsani tuntui halkeavan tyhjyydestä, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyi hiljaa. Aloin mutustaa murojani miettiväisenä, katsellen kuinka Bill ahtoi toivottoman täynnä olevaa leipäänsä suuhunsa. Ihme että se edes mahtui sinne, ottaen huomioon että se oli ainakin kymmenen senttiä korkea.
Äiti painoi radion päälle ja selaili kanavia tylsistyneenä. Ensimmäisellä puhuttiin parempaan päin kääntyvästä lamasta, toisella hevosista ja kolmannella kerrattiin jonkin onnettomuuden tapahtumia. Äiti käänsi kanavaa vielä kerran ja jätti jonkin viime vuonna esiin pongahtaneen artistin biisin soimaan. Se soi viimeisiä sointujaan, kunnes loppui ja antoi vuoron seuraavalle, pari vuotta vanhemmalle laululle.
“No, onkos tullut jo paljon keikkoja sovittua?” äiti kysäisi istuen pöydän päähän. Pyörittelin muroja lusikalla ennen kuin vastasin.
“Joo, on. Alkaa olla ens vuoden kalenteri täynnä.”
Bill nyökkäsi ja nielaisi pitkään pureksimansa palan nopeasti.
“Niitä tais olla sovittuna pitkälti vuoden ylikin”, hän sanoi ja haukkasi uuden palan leivästään. Kohautin olkiani ja keskityin taas muroihini.
“No, ainakaan teiltä ei tuu puuttuun tekemistä”, äiti sanoi. En ollut aivan varma, mutta olin kuulevinani pienen surun särähdyksen hänen äänessään. Vilkaisin häntä nopeasti, mutta hän katseli ulos ikkunasta niin etten nähnyt hänen ilmettään.
“Mitenkäs tytöt? Onko tullut ketään mukavaa vastaan?” äiti vaihtoi puheenaihetta. Hän katsahti meihin hymyillen, jos hän olikin äsken tuntenut surua hän peitti sen todella hyvin.
“Ei oikeestaan. Ei tässä oo oikeen kerinny katteleen ketään” Bill sanoi tunkien loput leivästään suuhunsa. Tyhjensin kulhoni nopeasti ja aloin vuorostani väkertää leipää itselleni, Billin napatessa yhdestä kulhosta appelsiinin.
“Eipä niin. En oo mäkään ketään löytäny… Onhan täs tosin muutama ollu”, totesin virnistäen pienesti. Äiti katsahti minuun hymyillen, pudistellen samalla päätään.
“Sun kanssas”, hän sanoi ja työnsi muutaman itsepäisen letin niskaani. Hymyilin omahyväisesti ja puraisin palan leipää, jonka olin täyttänyt juusto- ja kinkkusiivuilla.
“No on se ny sentään vähän rauhottunu entisestä”, Bill naurahti ja nyppi appelsiinia paloiksi kynsillään. Mulkaisin häntä, mutta hän vain hymyili takaisin kuin ei olisi sanonut mitään. Niinpä tietenkin. Äiti naurahti ja asetti sormenpäänsä yhteen miettiväisenä. Söin leivän nopeasti loppuun, tuijottaen pöytää hiljaisena. Billkin keskittyi vain appelsiininsa räjäyttämiseen, siltä se ainakin vaikutti. En edes viitsinyt miettiä, kuinka paljon hedelmästä hän oli saanut lennätettyä kasvoilleni. Mutta se kyllä oli varmaa, että minun olisi parasta käydä pesemässä kasvoni uudestaan ennen kuin näyttäytyisin ulkomaailmalle.
LUKU 47.
GEORG
Olin herännyt kolmisen tuntia sitten. En ollut keksinyt mitään muutakaan tekemistä, joten olin lähtenyt kävelemään päämäärättömästi. Yllätyksekseni olin törmännyt Gustaviin, joka ei hänkään ollut keksinyt mitään tekemistä. Nyt olimme tunnin kävelleet Magdeburgia ympäriinsä, katsellen paikkoja. Mikään ei tuntunut muuttuneen, melkein kuin kaikki olisi pysähtynyt paikoilleen odottamaan meitä.
“Pitäsköhän käydä kattomassa poikia?” Gustav pohti, kun istuimme pienen puiston laidalla seisovaan penkkiin. Kohautin olkiani.
“Kait sitä vois. Ei ne kuitenkaan koko päivää jaksa siellä istua, tekemättä mitään.”
Nousimme seisomaan ja lähdimme kävelemään Kaulitzien talolle. Matka kesti vain vartin, ja oli miellyttävää kävellä auringon luodessa koko ajan nousevia säteitä kasvoille. Pieni tuulenvire hipoi kasvojani, saaden niskaan ponnarille kiinnittämäni hiukset liehumaan pienenä pilvenä. Tungin ne sisään takkini alle, jotten näyttäisi aivan tomppelilta.
Kun pääsimme Kaulitzien talon kohdalle, vilkuilin vähän ikkunoista sisään. Pojat näyttivät istuvan keittiössä Simonen kanssa, puhuen jotain. Kävelimme etuovelle ja Gustav soitti kelloa.
Simone ilmestyi muutamassa sekunnissa oven taakse avaamaan. Hän hymyili meille leveästi.
“No hei vaan. Tulkaa sisään, pojat on vielä syömässä.”
Pujahdimme nopeasti sisään ja suljimme oven perässämme. Simone viittasi meidät perässään keittiöön, jossa Bill ja Tom vielä istuskelivat. Bill repi appelsiinia palasiksi, näyttäen keskittyvän siihen kaikella tahdonvoimallaan, Tom katsellessa häntä turhautuneena. Hän nosti katseensa meihin ja heilautti kättään, viitaten samalla veljeensä.
“Täystuho on taas vauhissa”, hän naurahti. Bill pyöräytti silmiään ja tunki loput hedelmästä suuhunsa.
“Sanoo se joka tykkää pamauttaa kitaria muusiks päähänsä.”
Kumpikin kaksosista tuijotti toistaan silmät viiruina, mutta purskahti sitten nauruun. Simone katseli poikiaan hymyillen suu korvissa, kietoen samalla kätensä ympärilleen. Hän vilkaisi nopeasti kelloa ja hivuttautui sitten ohitsemme yläkertaan.
“Onks teillä paljon pyykkiä? Laitan koneen nyt käyntiin.”
Tom hyppäsi pystyyn Bill perässään ja saapasteli ohitseni yläkertaan. Bill hyppelehti hänen takanaan suu korvissa, silmät loistaen. Kummallakin vaikutti olevan kaikki kunnossa, onneksi. Siirryin nojaamaan tiskipöydän kulmaan samalla kun Gustav tuijotti ulos ikkunasta mietteliäänä.
Tom rymisteli portaat alas ja ojensi äidilleen pienen vaatemytyn. Billin tuoma vaatekasa oli huomattavasti isompi, ja Simone naurahti kirkkaasti ottaessaan sen vastaan.
“Oottekos te menossa jonnekin nyt?” hän kysyi samalla kun käveli pieneen huoneeseen, jossa piti siivousvälineitä ja pesukonetta.
“Ajateltiin miettiä sitä nyt yhessä”, huikkasin ja naputtelin pöytää kynsilläni. Tom käväisi nopeasti vessassa, ilmeisesti pesemässä kasvoiltaan Billin appelsiinin tuhoamisprosessin tulokset. Bill virnisteli istuessaan sohvan laidalla, käsivarret ristittynä rinnalleen.
“Ole sä siinä vaan hiljaa”, Tom murahti ja hieroi käsiään yhteen saadakseen viimeisetkin vesipisarat haihtumaan. Bill näytti kieltään, saaden veljensä pyöräyttämään silmiään turhautuneena. Sitä oli hauska katsella, hymyilin pienesti ja liki toivoin, että minullakin olisi ollut veli. Olisi ollut mielenkiintoista kokea, miltä tuntui tuntea sellainen yhteys johonkuhun. Sen täytyi olla jotakin ainutlaatuista, jotakin sanoin kuvaamatonta.
“Hymh. Mitä jos mentäisiin ylös?” Tom kysyi hetken kuluttua. Gustav katsahti häneen ja kohautti olkiaan.
“Mulle käy.”
“Ei mullakaan mitään sitä vastaa oo”, tokaisin ja suoristauduin. Simone hääräsi edelleen jotain kodinhoitohuoneessa, kun kiipesimme portaat yläkertaan ja suoraan Billin huoneeseen. Billillähän ei ollut tässä asiassa sanavaltaa, meistä oli aina vain ollut mukavampaa puhua hänen kuin Tomin huoneessa. Ties mitä sielläkin oli tapahtunut… Irvistin ajatuksilleni ja istahdin pöydän alta vetämälleni tuolille.
Tom kipaisi vielä hakemassa kitaransa, näytti siltä kuin hänen sormensa olisivat todenteolla syyhynneet päästä soittamaan. Hän istua tömähti Billin sängyn päätyyn ja alkoi tapailla sointuja. Bill näpräsi paitansa helmaa, tuijotellen hajamielisesti veljensä sormien varmoja otteita. Gustavin katse oli liimautunut ulos ikkunaan, en tajunnut mikä häntä siellä noin kiinnosti.
Annoin katseeni lipua pitkin julisteilla peitettyjä seiniä hitaasti. En kiinnittänyt huomiota niiden aiheisiin, lähinnä vain siihen kuinka ne oli laitettu seinille. Kaikki olivat tarkasti omilla paikoillaan, kiinnitettynä tiukasti seinään takanaan. Bill oli uskomattoman tarkka niiden kunnosta, sen näki selvästi. Uppouduin ajatuksiini, enkä huomannut lainkaan mitä muut puhuivat. Äkkiä joku nyhjäisi minua hihasta.
“Häh?” älähdin yllättyneenä, koittaen tajuta mitä tapahtui.
“Nukutko sä vai mikä on?” Bill kysyi pitäen kiinni hihastani. Tom ja Gustav katselivat minua kummastuneina, ilmeisesti olin istunut liikkumatta ja hiljaa aika pitkään.
“Öh, ei mikään. Mä vaan aattelin kaikkee”, sanoin nopeasti ja irrotin Billin sormet paitani hihasta. Hän katsoi minua epäuskoisena mutta antoi asian olla.
“Höm. Musta ois oikeudenmukasta, että Gustav keksii meille tekemistä. Sun takiashan me tänne tultiin”, Tom sanoi rämpytellen kitaraansa. Gustav katseli häntä päätään pyöritellen.
“Ihan vaan teiän omaks parhaaks. Ei muuten.”
“Plääh, koittasit ees”, Bill mumisi ja painoi päänsä tyynyilleen. Hän hakkasi patjaa nyrkeillään ja hyräili jotakin, mitä en tunnistanut.
“Lähetään kylälle kävelemään, ja katotaan löydetäänkö ketään tuttuja. Vois olla siistiä nähä, miten kaikki teiän kanssa samalla luokalla olleet on muuttunu vuosien aikana”, Gustav sanoi ja pyöritteli peukaloitaan. Pysyttelin hiljaa, kun en keksinyt mitään sanottavaa. Billiä se näytti hermostuttavan, hän vilkaisi minuun vähän väliä silmäkulmastaan.
“Oke, mennään. Georg, nukahitko sä taas?” Bill ponkaisi istumaan ja heilutteli kättään kasvojeni edessä. Huokaisin ja tartuin hänen ranteeseensa.
“Joo, mutta kai sitä nyt jos joskus saa olla hiljaaki?”
Bill mumisi jotakin ja nousi seisomaan. Tom vei kitaransa takaisin huoneeseensa ja rymisteli perässämme alakertaan. Simone katseli meitä hetken istuessaan keittiön pöydän ääressä lukemassa lehteä. Hän nousi seisomaan ja tuli ovelle tarkkailemaan meitä miettiväisen näköisenä.
“Mikä ny?” Bill kysyi ja tarttui äitinsä käsivarteen. Simone pudisti päätään ja naurahti.
“Mietin vaan että mitä tältä vois odottaa? Te ootte ihan niinku muutama vuosi sitten, kun ravasitte täällä koko ajan.”
Tom virnisti ja pyöritteli kielikoruaan miettiväisen näköisenä. Gustav hymyili nojaten ovea vasten, kädet takin taskussa. Minä taas seisoskelin paikallani kuin tatti ja mietin Simonen sanoja. Käyttäydyimmekö todella niin kuin olimme käyttäytyneet vuosia sitten?
“No, me mennään ulos. Tullaan siinä joskus ruoka-aikaan, kait”, Bill arveli ja halasi äitiään pikaisesti. Hän hätisti meidät ulos edeltään ja sulki oven perässään hiljaa.
LUKU 48.
TOM
“Mennäänkö ekaks tutkiin koulun lähistöä?” kysyin ja katsoin muita. Bill hymyili ja nyökkäsi, eivätkä muut näköjään tohtineet väittää vastaan. Niinpä kävelimme pitkin katuja, koittaen tunnistaa vastaan käveleviä ihmisiä. Itse olimme sonnustautuneet mahdollisimman peittävästi, niin ettemme saisi hysteriaa aikaiseksi ympärillemme. Kaikilla meillä oli päässämme isot aurinkolasit, jolla koitimme peittää ainakin puolet kasvoistamme. Vaatteemme kyllä olivat melkoisen tunnistettavat, mutta sille ei mahtanut mitään.
“Kato, voisko toi olla Johanna?” Bill kysyi viitaten noin 170 senttiseen, hoikkaan punapäiseen naiseen, jolla oli yllään vaaleat, käytössä kuluneet farkut ja tummansininen pitkähihainen. Hänellä oli kainalossaan musta huppari, ja hän katseli hymyillen pienen, punertavahiuksisen pojan perään.
“Ei voi olla. Eiku juma, on se!” kähähdin ja tuijotin naista silmät selällään. Samanlaiset, kirkkaanvihreät silmät, pieni nenä ja roosanväriset huulet. Hiukset olivat pitkällä letillä, joka ulottui pitkälle yli puolen selän. Täysin samalla lailla kun muutama vuosi sitten, kun olimme olleet samalla luokalla.
Huomioni kiinnittyi pieneen poikaan joka juoksenteli heinikossa. Hänellä oli täysin samansävyiset hiukset kuin vieressä odottavalla naisella, ja hänenkin silmänsä olivat uskomattoman vihreät. Ilmeessä oli jotakin samaa, se sai heidät näyttämään toisiltaan entistä enemmän. Kävelimme hitaasti Billin kanssa lähemmäs, katsellen ihmeissämme. Georg ja Gustav jäivät katselemaan jotain puuta, puhuen jotain hiljaisella äänellä keskenään.
Johanna käännähti ympäri ja katsoi meitä kummastuneena. Hän viittasi pojan luokseen ja nosti tämän syliinsä.
“Keitä te ootte?” hän kysyi ja mittaili meitä katseellaan. Naurahdin hieman, äänessä oli sama, hieman määräilevä mutta samalla lempeä sävy. Otin lasit pois päästäni ja hymyilin.
“En kai mä nyt noin paljoa oo muuttunut, ettet sä tunnistais mua”, virnistin. Johannan silmät laajenivat ihmetyksestä kun hän tunnisti kasvoni.
“Tom? Ja Bill? Ei voi olla totta.” Johanna katseli minua kuin aavetta, mutta naurahti sitten. Hän
“Mites teil on menny? Ei olla puhuttu pitkiin aikoihin.”
“Hyvinhän meil, ja sullakin näyttää menevän ihan kivasti”, Bill sanoi nyökäten vähän pojan suuntaan. Johanna hymähti ja katsahti lasta.
“Joo, niin meneekin. Johan synty puoltoista vuotta sitten, ja naimisiinhan mä menin kaks vuotta sitten.” Hän puristi Johania itseään vasten ja kutitti pojan nenää. Lapsi kikatti ja vilkaisi meitä ujosti.
“Kuka sut oikeen alttarille sai? Mä luulin ettet sä ikinä menis naimisiin niin nuorena, sähän olit aina sellasta vastaan”, kysyin ja heilutin hieman kättäni Johanille, joka kirkaisi pienesti ja hautasi kasvonsa äitinsä olkapäähän. Johanna taputti poikaa rauhoittavasti päähän ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
“Peter. Se pastorin serkun poika, joka kävi täällä kesäisin. Ette te sitä varmaan muista, ettehän te ikinä puhuneet ees sille.”
Kohautin olkiani. Minulla oli jotenkin hämärä muistikuva ruipelosta pojasta, jolla oli mustat hiukset ja silmälasit, mutten muistanut mitään muuta. Emme todellakaan olleet viettäneet sen jätkän kanssa aikaa, hän ei ollut ikinä edes koittanut puhua meille.
“Ai. No kiva nähä et sulla menee hyvin”, Bill sanoi hymyillen. Hän koitti vielä puhua jotakin Johanille, mutta poika vain tuijotti häntä ujona eikä vastannut.
“No, meidän pitää mennä, Johanilla on lääkäri tossa vähän ajan päästä. No, puhutaan jos nähään vielä”, Johanna sanoi ja heilautti kättään hyvästiksi. Hän lähti kävelemään katua etelään päin, liverrellen samalla jotakin pojalleen. Hymyilin heidän jälkeensä, muistellen mitä kaikkea olimme kokeneet vuosia sitten. Minulla oli ollut lyhyehkö suhde Johannan kanssa, mutta eihän siitä ollut mitään tullut… Tyttö oli ollut liian pidättyväinen, liian kiinni elämänarvoissaan. Kiinnostukseni oli lopahtanut äkisti, ja sekös oli sitten saanut tytön kiehumaan raivosta. Tuntui hyvältä tietää ettei hän enää näyttänyt kantavan kaunaa mistään tapahtuneesta.
“Tom, tuutko sä?” Bill kysyi ja nykäisi minua hihasta. Käännyin ympäri ja lähdin kulkemaan veljeni perässä, vilkuillen kuitenkin vähän väliä olkani ylitse Johannaan. En voinut kunnolla uskoa sitä, että hän oli todellakin mennyt naimisiin niin nuorena ja saanut lapsen niin pian sen jälkeen. Hänellä täytyi todella olla tunteita sitä miestä kohtaan, kun noin oli mennyt uhraamaan tulevaisuudensuunnitelmansa huippuyliopistoista Amerikassa ja pitkästä ja menestyksekkäästä urasta bisnesalalla. Hän oli tiennyt aina mihin oli pyrkinyt, ja ollut varma tavoitteistaan. Ja niihin ei todellakaan ollut kuulunut avioliittoa ja lasta parikymppisenä.
“Tom, mitä sä oikeen mietit? Etkä sä ny vaan iskeny silmiäs siihen taas?” Bill kuiskasi korvaani. Pudistin päätäni nopeasti, en halunnut Billin ajattelevan minusta niin.
“Toi vaan oli outoa. Sehän halus aina opiskeleen Amerikkaan, eikä jäädä tänne lapsen kanssa. Eikä siitä todellakaan voinu sillon uskoa, että se olis naimisissa tässä iässä.”
Bill nyökkäsi ja katsahti taivaalle huokaisten.
“En kyl mäkään olis tollasta uskonu siitä. Mut kai se sit tietää mitä tekee.”
“Niin, No, eihän se meille kuulu”, sanoin ja katsahdin Georgia ja Gustavia, jotka katsoivat meitä oudosti.
“Mitäs se sano, ku te tolta näytätte?” Gustav kysyi.
“Johanna. Kait te muistatte, kun toi iski siihen silmänsä ysin alussa? Likka pimahti täysin kun Tom jatko eteenpäin niinku mitään ei ois tapahtunu. Ja nyt sillä on lapsi ja mies eikä se ole menny sinne jenkkeihin opiskeleen Darthmouthiin tai sellaseen…” Bill selitti huitoen samalla käsillään ilmaa ympärillään. Väistin täpärästi hänen oikean kätensä, kun se viuhahti ohitseni ja singahti taivasta kohti. Pyörittelin silmiäni ja kaappasin veljeni käsistä kiinni.
“Jos sä nyt kuitenkin rauhottusit sen verran, ettet posauta mun nenää tohjoks?”
Bill tuhahti ja veti kätensä mustan nahkatakkinsa taskuihin. Jatkoimme matkaa katuja pitkin, antaen tien viedä meidät mennessään vapaasti. Aurinko paistoi lämpimästi takaamme ja valaisi tienoon hyvin, tuulen iskiessä oikealta poskeeni. No, pakkohan sitä oli jotain vikaa olla tässäkin säässä.
LUKU 49.
BILL
Pieni kävelylenkkimme venyi odottamattoman pitkäksi. Vietimme koko iltapäivän kaduilla, juttelimme vastaantulijoille ja tutkiskelimme paikkoja. Kävimme syömässä pienessä ravintolassa, jonka entinen luokkakaverimme oli näköjään saanut haltuunsa, jäimme sinne pitkäksi aikaan vaihtamaan kuulumisia. Tapasimme myös pari vanhaa opettajaamme, ja ainoa sana jolla voin kuvailla keskustelua jonka kävimme on mielenkiintoinen. En olisi ikinä voinut uskoa, että entisen opettajan kanssa olisi voinut käydä sellaisen kuulumistenvaihdon läpi. Se oli jotenkin karmivaa, vaikka toisaalta siistiä ja uutta.
Kello läheni seitsemää, kun viimein kävelin Tomin kanssa äidin talon pihaan. Georg ja Gustav olivat jääneet vielä puhumaan tutuilleen, mutta olin päättänyt lähteä kotiin kun Tomin päätä oli taas alkanut särkeä. En olisi ikinä päästänyt häntä kävelemään yksin kotiin, kun en voinut olla varma iskisikö kipu liian suurena aaltona niin että tuupertuisi veljeni maahan. Pelkkä ajatus siitä tuntui karmivalta, ja olinkin hoputtanut Tomia liikkeelle vähän turhankin innokkaasti heti kun hän oli myöntänyt säryn kasvavan hetki hetkeltä.
“Moi”, huudahdin kun avasin oven. Äiti käveli keittiöstä eteiseen parin sekunnin kuluessa, hän oli tainnut odottaa meitä jo pitkään.
“Mä jo vähän ihmettelinkin missä te ootte. Haluutteko syödä jotakin, vai jätetäänkö myöhemmäks?”
“Ei mul ainakaan oo nälkä”, Tom sanoi. Äiti katsahti häneen nopeasti ja talutti sitten perässään keittiöön, ilmeisesti kipu näkyi selkeästi veljeni kasvoilta. Ripustin takkini henkariin ja käppäilin keittiöön.
Tom nieli juuri lääkkeitään kun astuin sisään ovesta. Hän köhäisi pienesti ja asetti lasinsa tiskipöydälle odottamaan seuraavaa käyttökertaa.
“Mä meen tästä maalaamaan, tulkaa sanomaan jos tarviitte jotakin”, äiti sanoi ja suuntasi yläkertaan huoneeseensa. Katselin Tomia miettiväisenä, kun hän tuijotti ulos ikkunasta hämärtyvään iltaan.
Kävelin olkkariin ja istahdin pienelle jakkaralle, joka oli tuotu sinne piano varten. Äiti oli tykästynyt pianon soittamiseen ja Gordon oli antanut sellaisen hänelle lahjaksi viime jouluna. Siitä lähtien äiti oli satunnaisesti soitellut ja opetellut kärsivällisesti muutaman kappaleen, jotka hän nyt osasi soittaa kauniisti. Nostin käteni koskettimille ja painoin pari niistä hiljaa alas, saaden aikaan pienen yksittäisen soinnun.
Kuulin takaani pienen naurahduksen. Pyörähdin nopeasti ympäri ja katselin Tomia, joka hymyili nojaten ovenpieleen. Käänsin huomioni takaisin koskettimiin ja painoin muutaman alas, koittaen muistella pientä sävelmää jonka olin joskus osannut soittaa. Jokin sointu meni pahasti pieleen ja sai minut kurtistamaan kulmiani.
“Anna mä näytän”, Tom sanoi ja istui viereeni jakkaralle. Siirryin hieman enemmän vasemmalle ja katselin tarkkaavaisena, kun Tom asetti sormensa valkoisille koskettimille ja painoi ne hiljalleen alas. Hän näytti minulle mallia ensin hitaasti, mutta antoi tahdin muuttua nopeammaksi soitettuaan pienen osan kappaleesta pari kertaa läpi. Nostin hitaasti käteni ja laskin ne, alkaen hitaasti toistaa veljeni näyttämää esimerkkiä. Tom siirsi kätensä oikealle ja soitti samaa tahtia kanssani, mutta huomattavasti puhtaammin.
Soitimme yhdessä, puhumatta muutaman minuutin kunnes irrotin otteeni. Sävel muuttui heti kauniimman, herkemmän kuuloiseksi, kun en sotkenut sitä vähän väliä soittamalla väärään tahtiin tai väärältä korkeudelta. Tom antoi käsiensä kulkea koskettimilla, soittaa kappaleen loppuun ennen kuin kääntyi minuun.
“Ihan hyvin se meni, sä tarvoit vaan vähän lisää harjotusta.”
Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni.
“Joopa joo. Oikeesti, se kuulostaa paljon paremmalta kun mä hoidan sanat.”
Tom hymähti ja nojautui minua kohti.
“Onks toi haaste? Kokeillaanko miten käy, jos mä soitan ja sä laulat?”
Nostin kulmiani ja suoristin ryhtini. Tom veti hupparinsa hihat kyynärpäihin ja asetti sormensa valmiiksi. Hän henkäisi nopeasti ja alkoi soittaa. Tunnistin heti ensimmäisen soinnun ja mulkaisin häntä. Zoom. Vai että sellaista peliä.
Tom vain virnisti ja jatkoi soittamista häiriintymättä yhtään. Hänen sormensa kulkivat varmasti ja täysin oikeassa tahdissa koskettimien päällä, tuoden ilmaan kauniisti soivat ja herkät sävelet. Vetäisin nopeasti henkeä ja aloin laulaa.
“Bist du irgendwo da draussen
Alleine mit dir
Hast dich irgendwo verlaufen
Und weisst nicht wofür
Ein Herzschlag
Den keiner fühlt
Bist du irgendwo da draussen
Zu schwach um zu weinen
Vor allen Menschen
Weggelaufen
Um Einer zu sein
Ich seh dich
Schau durch die Nacht
Zoom dich zu mir
Ich zoom mich zu dir
Wir werden scheinen
Weit Weg von hier
Durch Raum und Zeit
Zoom dich zu mir.”
Tom hymähti hiljaa ja jatkoi soittamistaan häiriintymättä. Henkäisin nopeasti ja jatkoin laulua.
”Lachst du irgendwo da draussen
Mit Tränen im Gesicht
Schreist du irgendwo da draussen
Bis die Stille zerbricht
Ich seh dich
Gib jetzt nicht auf
Zoom dich zu mir
Ich zoom mich zu dir
Wir werden scheinen
Weit Weg von hier
Durch Raum und Zeit
Zoom dich zu mir
Ich seh dich
Siehst du Mich.”
Hiljenin ja kuuntelin kuinka Tom liikutti sormiaan antaen sävelten tulla vapaasti. Hengitin tasaisesti ja katselin ikkunasta ulos. Vaikutti siltä kuin koko maailma olisi pysähtynyt, kaikki olisi hiljentynyt kahdenkeskisen taistomme ajaksi. Käänsin katseeni takaisin pianoon ja jatkoin laulua.
”Weit Weg von hier
Durch Raum und Zeit
Zoom dich zu mir
Zoom dich zu mir
Ich zoom mich zu dir
Durch den Sturm
Durch die Kälte der Nacht
Und die Ängste in dir
Weit Weg von hier
Durch Raum und Zeit
Zoom dich zu mir.”
Tom antoi sormiensa kulkea koskettimilla vielä hetken ennen kuin nosti ne hitaasti ylös, jättäen viimeisen soinnun ilmaan pitkäksi aikaa. Hän veti syvään henkeä ja hymyili katsellen minua samalla.
”Tais tulla tasapeli”, hän naurahti nostaen kätensä ilmaan. Hymyilin ja läpsäytin käteni hänen kättään vasten. Olimme kumpikin hoitaneet hommamme paremmin kuin pystyin kuvittelemaan, ja olin tavattoman ylpeä siitä kuinka hyvin olimme pelanneet yhteen vaikka olimmekin kilpailleet keskenämme.
Tunsin kuinka hento käsi laskeutui olkapäälleni. Nostin katseeni ja katsoin äitini silmiin, jotka tuikkivat hieman yläpuolellani. Tomkin katsoi häntä yllättyneenä.
“Kaunista. Uskomattoman kaunista”, äiti kuiskasi. Nousin hitaasti seisomaan ja ohjasin hänet istumaan sohvalle. Tom jäi jakkaralle istumaan mutta katsoi meitä hymyillen pienesti.
“No kiva et tykkäät”, hymähdin ja istahdin hänen viereensä. Hänellä näytti selkeästi olevan kyyneleet silmissä, mutta hän hymyili onnellisena. Tom kääntyi ympäri ja alkoi soittaa kappaletta alusta. Äiti kuunteli soittoa lumoutuneena, ja vilkaisi minuun kohta. Hymyilin hänelle ja aloin taas laulaa, hiljaa niin että se tuskin kuului soiton yli. Jotenkin se tuntui kuitenkin sopivan tilanteeseen paremmin, ja kuulostavankin paremmalta. Otin äidin kämmenet omiini ja hieroin niitä hiljaa samalla kun annoin sanojen purkautua suustani hiljaa.
LUKU 50.
TOM
Makasin sängyssäni hiljaisena, pidellen käsiäni ristissä niskani takana. Oloni oli kummallisen kevyt ja helpottunut, ihan kuin päältäni olisi poistettu tuhansien kilojen taakka. Muistelin yhteistä iltaamme hymyillen pienesti, antaen katseeni seuloa kattoa. Sormissani tuntui pientä kihelmöintiä, mutta sekin tuntui vain rentouttavalta.
Olimme istuneet yli tunnin äidin kanssa olohuoneessa, minä oli soittanut pianoa ja Bill oli laulanut. Äiti oli kuunnellut meitä haltioituneena, kyynelet silmissään. Hän oli ollut onnellisemman näköinen kuin olin koskaan ennen häntä nähnyt, ja se oli saanut minut onnelliseksi. Hänen hymynsä oli niin tarttuva, niin rauhoittava. Se sai huolet katoamaan ja ilman puhdistumaan, poikkeuksetta.
Billkin oli ollut uskomattoman onnellisen näköinen. Hän oli hymyillyt koko ajan, laulanut sydämensä pohjasta ja antanut tunteidensa näkyä. Pari kertaa olin uskonut nähneeni yksinäisen kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen, mutta se saattoi olla harhaa. En ollut täysin varma kaikesta mitä olin tänä iltana nähnyt, olin ennemmin keskittynyt siihen mitä olin tuntenut, mitä muut olivat tunteneet.
Käänsin kylkeä ja vedin käteni niskan takaa peiton alle. Vedin jalkani kiinni rintaani ja tuijottelin vastapäistä seinää pohdiskellen. Päähän ei enää sattunut, ja haavakin näytti vähän paremmalta, mutta siinä piti edelleen pitää sidettä, jottei siihen pääsisi pesiytymään bakteereja. Se tietäisi uutta sairaalareissua, ja olin saanut niistä tarpeekseni ainakin kymmenen vuoden ajaksi. Tuskin enää ikinä voisin mennä sairaalaan, ilman että tuntisin hermostuneisuuden ja huolen kasvavan.
Haukottelin pitkään ja suljin silmäni. Uni ei jostain syystä tahtonut tulla, vaikka olin rättiväsynyt. En jaksanut nousta seisomaan, jotenkin tahdonvoimani ei riittänyt siihen. Olin harkinnut nousevani ja meneväni alakertaan jo monta kertaa, mutten halunnut herättää äitiä tai Billiä, joten oli vain päättänyt jäädä makaamaan paikalleni.
Käänsin päätäni ja vilkaisin pöydällä olevaa digitaalista kelloa. Puoli yksi. Huokaisin ja vääntäydyin istumaan, ei tästä mitään tulisi vaikka kuinka yrittäisin nukahtaa. Jokin vain esti sen, en vain pystynyt sulkemaan silmiäni ja antautumaan unelle.
Oven takaa kuului hiljaisia askelia. Hiivin nopeasti sen taa ja kurkistin ulos, päästäen pienen kuunvalon säteen lattialle. Vessan ovi näkyi olevan hieman raollaan, Bill taisi olla siellä. Ainakin hänen huoneensa ovi minua vastapäätä oli auki.
Bill astui ulos vessasta ja katseli minua pää kallellaan. Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi, kävellen samalla luokseni.
“Et saa unta?” kysyin kuiskaten. Bill nyökkäsi ja painautui seinää vasten nojaamaan. Heilautin päätäni ja viittasin hänet huoneeseeni, jotta voisimme puhua rauhassa.
Istuin sängylleni ja vedin tyynyn selkäni taakse. Bill sulki oven hiljaa ja lysähti sitten sänkyni jalkopäähän istumaan.
“Että osaa olla vaikeeta”, hän manasi kuiskaten ja nosti katseensa kattoon tympääntyneenä.
"Älä muuta sano”, kuiskasin takaisin ja pyörittelin peukaloitani. Väsymys painoi päälleni, mutten saanut silmiäni kiinni. Nappasin pari mustaa lettiä sormieni väliin ja aloin kieritellä niitä ympäri keksimättä muutakaan tekemistä. Rasittavaa.
"Mitä luulet, onko tästä apua meille? Et ollaan muutama päivä tääl ja sit vaan häippästään takas Berliiniin?" Bill pohti ja piirteli peittooni jotain monimutkaista kuviota, josta en saanut selvää vaikka kuinka koitin hahmottaa sen. Lopulta hän oli toistanut sen niin monta kertaa, että siitä jäi painauma lakanaan. Yläpäästään avonainen ympyrä, jonka poikki kulki useita viivoja edestakaisin. Kummallinen kuvio. Havahduin mietteistäni ja etsin sanoja mielestäni vastatakseni.
"Ehkä. Jos me vaan saadaan rauhottua ja pitää vapaata."
Bill nyökkäsi. Hän piirsi edelleen samaa kuviota, mutta piirsi nyt sen avonaisen yläpään umpeen. Hän vilkaisi painaumia nopeasti, tuhahti ja painoi kämmenensä sen päälle tuhoten piirtämänsä viivat.
Painauduin tyynyä vasten hiljaisena. Bill vilkaisi minua nopeasti ja siirtyi hieman lähemmäs, katsoen minua kummallisesti. Koitin olla välittämättä hänen katseestaan, mutta kohta nostin katseeni kummastuneena.
"Mikä ny?" kysyin hiljaa. Bill vain pudisti päätään ja istahti viereeni, nojaten päätään seinään.
"Sä vaan näytät oudolta. Vaivaaks sua joku, vai sattuuko suhun?"
Tuijotin veljeäni hölmistyneenä. Näytinkö minä todella sellaiselta tällä hetkellä?
"Ai", sanoin hämilläni. "Ei mua mikään vaivaa, on vaan jotenki hassu olo. Sillai henkisesti."
Bill rypisti kulmiaan ja katsahti kattoon miettiväisenä. En ymmärtänyt mitä hänen ilmeensä tarkoitti, mutta ainakaan se ei vaikuttanut iloiselta.
"Sellanen tyhjä, mutta onnellinen olo?" hän kuiskasi hetken kuluttua, puhuen katon suuntaan.
"Joo, tavallaan. Onks sulla sitten sama juttu?" kysyin hämilläni. Mistä hän oli senkin nyt noin arvannut?
"Suurin piirtein. En oikeen tajuu miks."
Kiskaisin tyynyn pääni alle ja vaivuin sen päälle ajatuksissani. Kummallista. Tunteemme vaikuttivat taas kerran olevan täysin samanlaiset.
“Bill?” kysyin hiljaa parin minuutin kuluttua. Bill käänsi katseensa minuun ja hymyili.
“No?”
“Ihan vaan että nukutaanko tää yö samassa huoneessa? Musta tuntuu ettei tästä tuu mitään jos me ollaan erillään.”
Bill nyökkäsi miettiväisenä. Hän veti jalkansa alleen ja koputteli polviaan sormillaan.
“Ei tuukkaan. Kokeillaan jos tää auttais” hän sanoi ja kääntyi ympäri. Hakkasimme hetken tyynyjä, koittaen saada ne kunnolla pöyhkeiksi, ennen kuin heittäydyin makaamaan ja kohdistin katseeni kattoon. Bill tappeli hetken peittoni kanssa, koittaen saada sen oikein päin. Olin mytännyt sen melkoiseksi sotkuksi, mutta lopulta se selveni ja makasimme molemmat hiljaa kuunvalon tunkeutuessa lattialle ikkunasta.
“Öitä”, Bill sanoi ja naurahti hiljaa. Vilkaisin häntä uteliaana, mutta hän oli jo sulkenut silmänsä. Hän hymyili ja näytti siltä, että nukahtaisi ihan kohta. Makasin hiljaa katsellen hänen onnellista ilmettään, tuskin hengitin peläten häiritseväni häntä sillä.
Aika kului, huomasin sen hiljalleen siirtyvästi kuunvalosta. Bill oli jo selvästi nukahtanut, hän hengitti tasaisesti ja hiljaa. Hän puristi tyynyä pitkillä, kalpeilla sormillaan, kuin olisi halunnut rusentaa sen. Hymähdin hiljaa ja irrotin hänen otteensa hellävaraisesti.
“Nuku hyvin”, kuiskasin ja suljin silmäni. Tunsin Billin käden kietoutuvan omaani, kun vaivuin uniini nopeasti, saaden viimein kiinni unenhahtuvista.
***
Pieni haukotus poskeni vieressä herätti minut. Avasin silmäni selälleen ja katsoin Billiä, joka räpytteli hieroen samalla silmiään.
“Ai, sori. Ei ollu tarkotus herättää”, hän sanoi hiljaa. Hymyilin leveästi ja vääntäydyin istumaan.
“Et sä mua herättäny. Tai ei se ainakaan haittaa mua, mua ei väsytä.”
Bill katsahti minuun epäuskoisena, mutta näytti sitten antavan asian olla. Ehkä hän ei jaksanut alkaa vängätä asiasta, tai sitten hän todella uskoi sanojani. Tottahan ne olivat, minua ei kerta kaikkiaan väsyttänyt tippaakaan.
Nousin seisomaan hitaasti. Bill taputteli jalkojaan koittaen saada tunnon palaamaan niihin, ne olivat selvästi puutuneet yön aikana. Naurahdin hiljaa ja tartuin hänen käteensä vetäen hänet ylös. Hän horjahti hieman, mutta pystyi pitämään tasapainonsa.
Raahauduimme vessaan hitaasti. Kumpikaan ei jaksanut käydä suihkussa, joten pesaisimme vain kasvot nopeasti ja puhdistimme hampaat jotenkin, pienellä harjauksella ja suuvedellä. Se sai luvan riittää tälle päivälle.
“Tuutko sä?” kysyin Billiltä, kun hän venytti käsiään nojaten samalla lavuaariin. Hän nyökkäsi ja astahti minua päin, mutta näytti taas menettävän tasapainonsa.
“Kehveli. Niistä on nyt menny tunto oikeen kunnolla”, hän manasi ja istahti pöntölle hieromaan jalkojaan. Tuhahdin ja tartuin hänen käteensä.
“Hyppää selkään, ei tästä muuten mitään tuu”, sanoin ja autoin hänet selkääni istumaan. Kaappasin kiinni hänen jaloistaan, samalla kun hän kietoi kätensä kaulani ympärille rennosti.
“Sano jos alkaa huimata”, Bill tokaisi äkkiä kun tuppasin oven auki jalallani. Pärskähdin hiljaa ja lähdin kävelemään alakertaan. Bill hengitti hiljaa niskaani, saaden hiusrajan kihelmöimään pienesti. Se tuntui hölmöltä, ja minut valtasi mieletön halu läimäistä takaraivoani. Hillitsin kuitenkin itseni, nyt ei ollut se ihan paras hetki alkaa läimiä itseään.
Äiti katsoi meitä pidätellen nauruaan, kun astuin keittiöön. Virnistin hänelle ja laskin Billin tuolille varovasti, peläten että hänen jalkansa pettäisivät jos hän ei saisi tukea.
“Mun jalat on vaan vähän puutunu”, Bill sanoi ja läimäytti säärtään. Hän tuhahti, kun ei edes tuntenut kosketusta ja tarttui muropakettiin. Istahdin tuolille hänen viereensä syömään, otin samoja muroja kuin hänkin. Mutustelin ruokaani hiljaisena, miettimättä mitään. Tästä viikosta tulisi todellakin olemaan meille apua, siitä olin varma.
LUKU 51.
VIIKKO MYÖHEMMIN
BILL
Istuimme autossa hiljaisina. Viikko äidin luona oli sujunut yllättävän nopeasti ja meillä oli ollut aivan mahtavaa aikaa yhdessä. Olimme kierrelleet kaupunkia ja puhuneet asiamme kunnolla selviksi, niin kuin oli ollut tarkoituskin. Oli haikean tuntuista joutua lähtemään, mutta aikataulumme nyt oli mikä oli. Siitä emme päässeet mihinkään, meidän olisi välttämättä palattava Berliiniin jatkamaan siitä mihin jäimme lähtiessämme.
Istuin äidin vieressä etupenkillä, tuijotellen vähän väliä ulos ikkunasta, välillä taas katsellen äitiä. Hän puristi rattia hieman surullisen oloisena, mutta näytti vahvalta. Otsa oli hienoisessa kurtussa, silmät tarkkailivat edessä levittäytyvää tietä tarkasti. Hiukset laskeutuivat paksuina olkapäille, hieman pörröisinä ja sekaisen oloisena, kuin hänellä ei olisi ollut aikaa laittautua yhtään, tai ei olisi nukkunut viime yönä. Hän näytti kuitenkin levänneeltä, ulkoisia väsymyksen merkkejä ei ollut. Hän ei vain halunnut meidän näkevän kuinka kovasti hän halusi pitää meidät luonaan, kai hän ajatteli ettei saisi estää meitä toteuttamasta unelmaamme. Huomasin toivovani että hän voisi matkustaa kanssamme ympäri maailmaa, pysyä aina luonamme. Mutta hän ei voinut, hänen kuului olla täällä.
Vilkaisin takapenkille miettiväisenä. Tom tuijotti ulos ikkunasta, katseli ohi viliseviä maisemia purren samalla huultaan. Hän näytti huomattavasti terveemmältä kuin tänne tullessamme, vaikka päätä edelleen kiersi side. Iho oli terveen ruskettunut ja silmät valppaat, hän oli saanut akkunsa ladattua kunnolla. Tummat, ohuet letit valuivat alas hartioille, hukkuen samansävyiseen paitaan. Hänellä oli valkoinen huppari sylissään, ja hänen kätensä vääntelivät sitä hermostuneen oloisesti.
Kumpikaan meistä ei olisi vielä halunnut palata Berliiniin. Olisimme halunneet viettää enemmän aikaa äidin kanssa, olisimme halunneet olla rauhassa ja viettää kunnolla joutoaikaa. Kyllähän me kumpikin olimme elämämme kunnossa, terveitä ja onnellisia, mutta se ei tuntunut vielä täydelliseltä. Ja eihän se koskaan tuntuisi, aina jossain olisi parantamisen varaa.
Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Kohtapuoliin äiti ajaisi aseman parkkialueelle, auttaisi meitä purkamaan laukkumme tavaratilasta, saattaisi laiturille ja toivottaisi hyvää matkaa. Hän jäisi asemalle katselemaan poisajavan junan perään, kyyneleet silmissään ja toivoen voivansa kelata ajan taaksepäin. Minä istuisin Tomin kanssa junassa ja koittaisin nähdä hänet vielä kun asema häviäisi näkyvistämme, yrittäisin tavoittaa äidin pienen hahmon muodottomasta ihmismassasta. Näin sieluni silmin, kuinka äiti katoaisi näkyvistä ja jäisi kauas taakse, odottamaan päivää jona palaisimme taas hänen luokseen.
Ravistelin päätäni. En saisi ajatella näitä asioita nyt, kun vielä olimme yhdessä. Nyt olisi otettava kaikki mahdollinen irti ja tehdä tästä hetkestä sellainen, että se säilyisi ikuisesti.
Aurinko paistoi pilvien välistä satunnaisesti, pilkahti vähän väliä kasvoilleni. Vedin katossa olevan lipan eteeni niin että se suojasi minua auringon säteiltä, eikä hämärtäisi näkökenttääni. Huitaisin pikaisesti muutaman itsepäisen rastan niskaani ja tungin käteni nahkatakkini taskuihin, ilma tuntui olevan kylmenevään päin. Kai se oli odotettavissakin, syksy oli aluillaan jo näin elokuussa. Onneksi vielä oli vähän kesän lämpöä jäljellä, niin että ei tarvinnut vetää montaa vaatekerrosta päälleen.
Havahduin mietteistäni kun auto pysähtyi hitaasti. Äiti vetäisi avaimen virtalukosta huokaisten raskaasti. Napsautin turvavyöni auki ja katsoin häntä huolestuneena.
“No, eiköhän sitten mennä.” Äiti avasi ovensa ja astui ulos tuuleen, joka vaikutti yltyneen entisestään lyhyen automatkan aikana. Hyppäsin ulos autosta ja kävelin takakontille, jolla Tom jo nosti laukkuja ulos maahan. Tartuin omaani ja paukautin luukun alas ehkä hieman tarpeettoman lujaa, se pamahti aika kovasti. Nappasin povitaskustani suuret tummat aurinko lasit ja asetin ne nenälleni, toivoen että se estäisi ihmisiä tunnistamasta kasvojani. Tom veti hupparinsa päälleen ja kaivoi sen taskusta omat lasinsa, jotka nosti kasvoilleen sanaakaan sanomatta.
Lähdimme kävelemään sisään asemalle. Hain Gustavia ja Georgia katseellani, he olivat saapuneet paikalle omien perheidensä kyydillä. Olimme kaikki päättäneet viettää viimeiset hetket rakkaimpiemme lähellä, jotta jokainen saisi jotain muisteltavaa seuraavien viikkojen ajaksi. Kaikki todella tarvitsimme sitä.
“Hei!” joku huusi suuren hallin keskeltä. Etsin huutajaa hetken katseellani, kunnes Gustav juoksi viereeni. Hän hymyili alakuloisesti ja viittoi selkänsä taa.
“Me haettiin jo liput, ollaan tuolla oottamassa. Tulkaa sinne sitten kun pääsette.” Gustav lähti kävelemään takaisin tulosuuntaansa, missä näin hänen vanhempiensa seisovan keskustellen jotain keskenään. Myös Georgin äiti oli siellä, hän puhui jotain pojalleen ja halasi tätä samalla. Hymy nousi kasvoilleni katsellessani heitä, hekään eivät olisi missään nimessä halunneet lähteä näin pian.
“Bill?” kuulin äidin kysyvän vierestäni. Käänsin katseeni häneen ja otin lasit pois päästäni. Äiti hymyili, vaikkakin näytti samalla surulliselta. Silmät paljastivat hänen tunteensa paremmin kuin mikään muu. Hän nosti kätensä olalleni ja veti minut kiinni itseensä. Tom seisoi hänen vierellään, katsellen haikeasti kattoa.
“Pidä huolta ittestäs. Ja kerro miltä susta tuntuu, vaikka mikä ois.”
“Tietty kerron. Ja pidä sä huoli siitä, että elät täysillä”, sanoin hiljaa äidin korvaan. Halasin häntä tiukasti, imin hänen tuoksuaan sisääni. Se tuoksu oli aina pienenä rauhoittanut minua, saanut minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Äiti taputti minua rohkaisevasti olalle ja irtautui hymyillen.
“Ja Tom, muista katsoa veljesi perään. Äläkä tee tyhmyyksiä”, äiti sanoi vetäen Tomin tiukkaan halaukseen. Tom naurahti ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, niin hiljaa etten saanut siitä mitään selvää. Katselin heitä hymyillen, en osannut sanoin kuvailla tunteitani sillä hetkellä. Kaikki oli niin haikeaa, niin surullista. Vaikka mitään pahaa ei enää ollutkaan tapahtunut, olisin silti halunnut jäädä tänne. Pitämään huolta siitä, että äidillä olisi kaikki hyvin.
Kovaääninen kuulutus keskeytti ajatukseni. Käskevä, liioitellun ystävällinen ääni pyysi matkustajia siirtymään laiturille, juna saapuisi hetkessä. Kiskaisin laukkuni liikkeelle ja lähdin kävelemään äidin ja Tomin edellä ihmismassan mukaan, asettaen lasini takaisin kasvoilleni. Enää en välittänyt siitä tunnistaisiko joku minut, halusin vain estää ihmisiä näkemästä suruani.
Georg ja Gustav ilmestyivät viereeni kuin tyhjästä. He opastivat minut oikean vaunun ovelle nopeasti ja astuivat itse sisään, he olivat jo hyvästelleet perheensä. Käännyin ympäri ja katsoin äitiä, joka hymyili itku kurkussa. Tom seisoi vieressäni hiljaisena.
“Nähdään taas”, äiti sanoi ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Nyökkäsin sanattomana ja astuin sisään, vilkuttaen samalla pienesti. Georg auttoi minua nostamaan raskaan laukkuni vaunuun, ja ovet sulkeutuivat hitaasti perässäni. Kiirehdin istumaan paikallani ja asetin laukkuni sille varattuun tilaan, kurkkien samalla ulos ikkunasta. Äiti seisoi muutaman metrin päässä hymyillen, ja näin pienen kyyneleen putoavan hänen poskelleen. Hän vilkutti suuntaamme molemmin käsin, räpytellen samalla silmiään. Tom nojasi ikkunaan vieressäni ja vilkutti hänelle takaisin, näyttäen itsekin surulliselta. Juna lähti hitaasti liikkeelle, ja kuten olin ajatellut vähän aikaa sitten, äiti hävisi ihmismassaan ja jäi hitaasti taemmas. Kurkussani tuntui olevan jotain ylimääräistä, kun istuin penkilleni käsiini tuijotellen. Erotin epäselvästi Gustavin valitsevan jotain kappaletta soittimestaan ja Georgin tuijottelevan ulos ikkunasta, mutta muuta en nähnyt. Tom istui vieressäni hiljaa, sanomatta mitään. Muutamia ihmisiä puhui ympärillämme matalalla äänellä, mutta muuten kaikki olivat hiljaa.
Tunsin Tomin nyhjäisevän hihaani pienesti. Nostin katseeni kämmenistäni ja katsoin häntä pää kallellaan, kun hän hymyili pienesti ja nosti lasit pois kasvoiltaan. Hän tunki ne taskuunsa miettiväisen näköisenä.
“Itketkö sä?” hän kuiskasi kumartuen puoleeni. Pudistin päätäni. Ei, en minä itkenyt, minä vain surin hiljaa.
“En. Musta vaan on inhottavaa lähteä näin, jättää kaikki taas.”
Tom nyökkäsi ja tarttui käteeni hitaasti, pohdiskellen jotain mielessään. Hän oli hetken hiljaa, katsellen ulos ikkunasta. Pilvet olivat peittäneet taivaan ja sade alkanut. Se rummutti kattoa ja sai maailman näyttämään harmaalta ja muodottomalta, masentavalta. Huokaisin pienesti, toivoen että voisin kelata aikaa taaksepäin.
“Mutta me voidaan aina palata takas. Eikä me ikinä olla yksin”, Tom kuiskasi tuskin kuuluvasti. Käänsin katseeni häneen, ihmetellen hänen sanojaan. Miksi hän nyt alkoi puhua yksin jäämisestä? En ymmärtänyt sitä.
“Mitä sä tarkotat?” kysyin hämilläni. Tom näytti taas pohtivan hetken, miten sanojaan muotoilisi. Hän puristi kättäni rohkaisevasti.
“Halusin vaan muistuttaa, että me pidetään yhtä. Aina. Ikuisesti.”
Katsoin häntä hymyillen. Totta. Me olisimme aina yhdessä, tapahtuisi mitä vaan. Meitä ei voisi enää erottaa, vaikka kuka lähtisi elämästämme. Vaikka kenet menettäisimme, pystyisimme silti jatkamaan eteenpäin, kunhan pysyisimme yhdessä. Ja mehän pysyisimme. Puristin veljeni käden tiukasti omaani.
“Maailman loppuun asti”, kuiskasin. Minä pysyisin hänen kanssaan ikuisesti, välittämättä muista. Kukaan ei tulisi väliimme, enää ikinä. Painajaisteni varjot olivat poissa, ne eivät enää palaisi. Kaikki oli kuten pitikin. Laskin pääni Tomin olalle ja henkäisin pienesti. Tämä oli minun paikkani, sanoisivat muut mitä tahansa. Tom kietoi kätensä hartialleni ja veti minut kainaloonsa, puhaltaen samalla hiuksiini.
“Nuku vaan, mä valvon tässä ja häädän ne pois. Ne ei enää pääse sun luo.”
Nyökkäsin ja suljin silmäni. Me olimme taas yksi, ja tulisimme ikuisesti pysymään yhtenä. Vedin henkeä viimeisen kerran ja vaivuin uneen, josta tulisi levollista ja onnellista. Enkelini oli vierelläni suojelemassa minua, hän oli palannut jäädäkseen.
Ikuisiksi ajoiksi.
Näin. Kun itse tarina on saatu päätökseen, on oheistuotteiden vuoro... Inspiroiduin jossain vaiheessa tästä uudelleen, ajat sitten toki, mutta sitten mä vaan kirjoitin tämmösen. Ja nyt luin sen läpi, voi tätä häpeän määrää. Tää on täynnä kirjoitusvirheitä, ihan vaan oman mielenrauhani takia korjasin pari häiritsevintä. Mutta muuten tää on alkuperäisessä asussaan, taas arvostelun kohteena. Mielipiteensä saa kertoa vapaasti. Ja sanonpahan vielä, että Tom on kertojana, ettei se aiheuta hämminkiä.
Pysyn aina luonasi
Kuule, voitko kuvitella miltä tuntuu tuntea sinun painosi sylissäni? Voitko kuvitella miltä tuntuu tietää sinun olevan siinä rauhassa, tietää että sinä tunnet olevasi turvassa? Voitko kuvitella sitä ilon määrää, joka valtaa minut aina kun hymyilet tai naurahdat unellesi? Ei, minä uskon ettet voi. Maailmassa ei ole ketään toista, joka olisi yhtä täydellinen kuin sinä, kukaan ei voi saada minussa aikaan samanlaista reaktiota kuin sinä saat.
Katselen hymyillen oikeaa kättäni, joka on sinun käsiesi puristuksessa vatsallasi. Sinä pidät siitä kiinni kuin henkesi äärimmäisessä hädässä ja annat hengityksesi hiljalleen puhaltaa kyynärvarteeni. Hengenvetojesi hento tuulahdus on suloisen pehmeä, se saa minut värisemään hyvänolontunteesta ja onnesta.
Vasen käteni taas lepää sinun olallasi, sormenpääni tunnustelevat sydämesi sykettä varovasti. Se lyö tasaista tahtia voimakkaasti ja täynnä elämänhalua, se tekee selväksi että olet elävä ja tulet olemaan vielä pitkään. Ihan kuin sydämesi haluaisi ilmoittaa minulle jatkuvasti, että sinä olet siinä oikeasti, olet elävä etkä ole mielikuvitukseni tuotetta, kuten erehdyn monesti ajattelemaan. On niin epätodellista, että maailmassa on jotakin niin täydellistä kuin sinä olet.
Katson kasvojasi vielä leveämmän hymyn levitessä omilleni. Kapeat, valkeahkot kasvosi ovat tyynen rauhalliset, ja vieno hymy huulillasi on yksi kauneimpia mitä olen sinun kasvoillasi koskaan nähnyt. Silmäluomesi ovat kiinni, ja olen niin onnellinen voidessani todeta että silmäsi niiden takana eivät pyöri kielien pahasta tai levottomasta unesta, kuten ne ovat viime aikoina usein tehneet. Olet niin haavoittuvainen ja avuton jos joudut painajaisen armoille. Silloin sinä suunniltasi pelosta käperryt minua vasten kuin pieni lapsi, joka hakee lohtua äidistään. Ja aina, joka ainoalla kerralla kun teet niin, minä rauhoittelen sinua ja lepyttelen sinut kaikella sillä rakkaudella ja huolella, mitä sinua kohtaan tunnen. Olet tehnyt viimeaikoina niin paljon kaikkea sellaista, mitä et olisi saanut, että en voi antaa sinun olla yksin missään vaiheessa kauaa. Enhän minäkään ihan puhtoinen tätä nykyä enää ole, mutta minä en enää edes yritä satuttaa itseäni tietäen että se voi satuttaa sinua pahemmin kuin mikään muu tässä maailmassa.
Annan käteni liukua pois sydämeltäsi hiuksiesi sekaan, alan hellästi ja varovasti sukia niitä suoriksi. Sysimustana ja tuuheana pilvenä ne laskeutuvat olillesi, silkkisen sileinä ja kauniina. Tunnen niiden olevan vielä vähän kosteat suihkun jäljiltä, mutta se ei haittaa minua sitten ollenkaan. Siinä hiuksiasi silitellessäni alan hiljaa hyräillä sinun sanoittamaasi biisiä, jossa minusta koko sanallinen neroutesi kiteytyy. In die Nacht on minusta yksi sinun kauneimpia kappaleitasi, onnistuit todella vuodattamaan siihen kaikki tunteesi, vaikken minä sitä koskaan epäillytkään. En ole kuitenkaan koskaan tajunnut, kuinka onnistuit tekemään siitä sellaisen, niin kauniin, mahtavan ja herkän, kuinka pystyit kertomaan siinä sen kuinka minä tunnen sinua kohtaan. Se on niin ihmeellistä.
Tuhahdat hiljaa ja liikahdat hieman, kääntyen oikealle kyljellesi. Minun kättäni edelleen puristaen kiedot omat käsivartesi rinnallesi ja jäät siihen paikallesi hiljaa makaamaan, päästämättä ääntäkään. Katson rauhallisia kasvojasi hymyillen edelleen ja lasken vasemman käteni hennosti poskellesi, tunnustellen sen turvallista lämpöä sormillani. Olet niin lämmin, elävä ja todellinen siinä maatessasi, että melkein itkettää onnesta. Kuinka minua on voitu siunata tällaisella onnella, kuinka minulle on voitu antaa sinun kaltaisesi olento huolehdittavaksi ja rakastettavaksi? Mikään ei ole tuonut elämääni yhtä suurta ja kaunista onnea kuin sinä. Sinä olet se valo, joka loistaa minulle pimeydessä ja johdattaa minua, sinä olet se joka tuntee minut parhaiten ja on vierelläni kun kaikki muut hylkäävät. Niinä muutamana kertana, kun minä todella olen itkenyt, sinä olet ollut siinä ja lohduttanut, auttanut löytämään syyn jatkaa ja katsoa maailmaa ilman kyyneleitä. Minä haluan, ja minä yritän parhaani mukaan korvata sinulle sen kaiken ja olla sinulle sama kuin sinä minulle, mutta miten tavallinen puupää, maailman tyhmin ihminen ja hirviömäinen veli voi tavoitella täydellisyyttä?
Ynähdät hiljaa keskeyttäen ajatukseni. Vaikeroit vaimeasti ja otsasi kurtistuu hienoiseen ryppyyn, pahat unet ovat taas luonasi. Olen tehnyt kaikkeni pitääkseni ne kaukana sinusta, estääkseni niitä kiusaamasta sinua peloilla, mutta en kykene tuhoamaan niitä. Minuun sattuu joka kerta kun näen tuon kasvojesi epätoivoisen ilmeen, silmäsi pyörivät rauhattomasti suljettujen luomien takana, kasvosi ovat pelokkaassa irveessä ja näytät siltä kuin joku koittaisi tappaa sinut. Vihaan itseäni siksi etten voi auttaa sinua unen läpi, voin vain katsella vierestä ja pidellä sinua, koittaa saada sinut hereille ja turvaan painajaisilta. Ja minä olen luvannut sinulle tekeväni sen, joka ainoalla kerralla, olen vannonut pelastavani sinut niiltä varjomaisilta olennoilta, jotka tulevat uniisi ja karkottavat onnen. Olet kertonut, että ne ottavat minun muotoni, houkuttelevat sinut sillä tavalla mukaansa, ja sitten hylkäävät yksinäisyyteen, jota pelkäät enemmän kuin mitään muuta. Vihaan niitä, vihaan sitä kuinka ne satuttavat sinua, haluan repiä ne kappaleiksi ja hakea sinut turvaan syliini, kauas kauhuista, mutta en kykene siihen. Silti teen kaikkeni.
Siirrän käteni otsallesi ja silittelen pehmeää ihoasi hetken, koitan saada viestitettyä että olen tässä. Kohta kumarrun alemmas ja kurkotan kovaasi kuiskiakseni kaiken mahdollisen toivon sinulle, saadakseni sinut turvaan.
”Bill, rauhotu. Mä olen tässä, mä häädän ne pois”, kuiskaan antaen sormieni silitellä ihoasi edelleen. Näen kuinka huulillesi nousee pieni, lähes olematon hymy, ja kätesi puristavat minua tiukemmin. Paha unesi ei kuitenkaan kaikkoa, se pysyy edelleen kiusaamassa ja kiduttamassa sinua. Nyt on minun vuoroni rypistää otsaani epätoivoisena, on kauheaa katsoa sinua ja pelkoasi kun en itse voi auttaa voittamaan niitä kunnolla. Voin vain koittaa auttaa sinua kosketuksella ja puheella, siinä kaikki. Se on aivan liian vähän, ansaitsisit paljon enemmän ja tehokkaampaa apua, mutta minulle ei ole suotu lahjoja siihen.
Katson onnettomana, kuinka sinä vääntelehdit levottomasti sylissäni unen käydessä entistä pelottavammaksi ja tappavamman surulliseksi. Minä en voi estää sinua tuntemasta kaikkea sitä pelkoa, en voi estää sinua näkemästä kaikkea sitä kauhua joka mielessäsi pesii ja ilmaantuu näkyviin aina uniesi aikana. Tiedän että se kaikki voi vielä joku päivä tuhota sinut, jollen pysty suojelemaan sinua siltä tehokkaammin, ja pelkään alituisesti että se hetki tulee jolloin olet minun kaiken apuni ulottumattomissa. Olen joutunut jo aivan liian monta kertaa seisomaan käytävällä tai istumaan omassa sängyssäni sairaalassa neuvottomana, kun sinua on hoidettu toisella osastolla erossa minusta. Joskus olen itse ollut hoidossa, aiheuttaen sinulle tuskaa, jota et ansaitse. Olen saattanut sinut tehohoitokuntoon pelkästään parilla sanalla, enkä ikinä voi antaa sitä itselleni anteeksi.
Äkisti huudahdat kauhusta ja kätesi puristuvat tiukasti ympärillesi suojatakseen sinua kivulta, joka iskee sinuun. En tiedä, minkälaisesta kivusta tällä kertaa on kyse, mutta reaktiosi saa minut automaattisesti sieppaamaan sinut käsivarsieni suojaan ja nostamaan syliini, saa minut epätoivoisesti yrittämään auttaa. Kauhusta kalvenneet kasvosi välittävät pelkosi unen läpi, kertoen selvästi että tähän kipuun minä en voikaan auttaa. Raivo kuohahtaa sisälläni ja puristan sinut tiukemmin rintaani vasten, minun on saatava kertoa sinulle tieto siitä että olen tässä vieressäsi ja haluan epätoivoisesti sada sinut turvaan unesi hirviöiltä.
Sitten silmäsi rävähtävät auki. Sysimustat, ruskean reunustamat pupillisi tuijottavat minua kauhistuneina, ne ovat täysin tolaltaan pelosta. Katseesi on pelokas ja itkuinen, jos et kohta ymmärrä minun todella olevan tässä purskahdat itkuun pelon voimasta. Lasken nopeasti oikean käteni vasemmalle poskellesi ja autan kohdistamaan katseesi siihen mitä etsit, siihen mitä eniten tässä tilanteessa kaipaat vielä kun pystyt näkemään. Kohta kyyneleet saattavat sumentaa koko näkökenttäsi ja vaivut epätoivoon, ellet todella pysty näkemään minua sitä ennen. Siirrän peukaloni raollaan oleville huulillesi, ne ovat avautuneet äänettömään kauhunhuutoon mutta eivät pysty saattamaan sitä ulos.
”Bill, kato mua. Se on uni, se on poissa, mä olen tässä ja suojelen sua siltä”, sanon silitellen poskeasi hennosti. Annan hengitykseni lehahtaa kasvoillesi, jotta varmasti tunnet minut ja pystyt rauhoittumaan ennen väistämätöntä paniikkikohtaustasi, jonka näen olevan tulossa. Se ei ole kaukana, olen oppinut erottamaan sen kasvojesi vähäisimmistäkin uurteista, se saa ne synkän selviksi ja pelottaviksi. Sinä katsot minua pelokkaana, kätesi nousee ja irrottaa minun otteeni poskestasi, laskee sen vavisten väliimme. Yritän koskettaa sinua uudestaan, mutta et anna minun tehdä sitä. Luovutan ja kiedon käteni selkääsi, jotta varmasti pysyt siinä jos menetät tajuntasi.
Nyt se tapahtuu. Et enää kestä painetta, jonka painajaisesi on tuonut mukanaan, vaan purskahdat lohduttomaan itkuun. Lysähdät minua vasten hervottomasti täristen, ja minä pitelen sinua siinä tiukasti, saadakseni sinut rauhoittumaan. Teen kaikkeni ollakseni sinulle läsnä samoin kuin sinä olet minulle läsnä, annan sinun tuntea kosketukseni ja annan hengitykseni hipoa ihoasi, jotta se lämpenisi hieman. Pelko on saanut sinut kylmäksi, kuin olisit ulkona kahdenkymmenen asteen pakkasessa ilman kunnon vaatteita. Sormeni pyyhkivät kyyneleitä pois kasvoiltasi, nyt kun et enää edes yritä estää minua koskemasta kasvojasi. Sinulle on nyt tärkeää vain se, että minä todella olen tässä enkä ole jättänyt sinua, kuten silloin kymmenen vuotta sitten tein. En ikinä unohda sitä tuskaa, jota me kumpikin koimme sen virheen takia, en ikinä tule unohtamaan sitä kuinka melkein kuolit takiani. Olen maailman huonoin isoveli, en ikinä tule olemaan parempi, mutta en koskaan lakkaa yrittämästä.
”Rauhassa vaan, mä oon tässä. Uskothan sä; sä voit tuntea mut, nähdä mut, sä haistat mut, kuulet mut. Mä en ole sellanen varjoaave, kuin sun unissas on. Mä olen todellinen”, koitan vakuutella sinulle mahdollisimman uskottavasti. Puheeni saavat sinut itkemään entistä enemmän, ja pelästyn. Et ole koskaan ennen ollut näin pahasti tolaltasi, et edes silloin kun viimein löysin sinut sieltä metsästä. Et silloin, kun löysit minut verta vuotavana huoneestani, et silloin kun viimein puhuimme ja selvitimme asiat välillämme. En tahdo katsoa, kun sinä tunnet noin pahaa tuskaa, koska se on myös minun tuskani. Se vain on moninkertainen, koska joudun kestämään tuskan myös siitä että sinulla on tuskaa. Ikuinen noidankehä, jos toinen tuntee tuskaa toinen tuntee sen kaksinkertaisena, ja sitten se tuplaantuu toiselle. Maailman hirvein tuska, joka lisääntyy ikuisesti eikä koskaan lakkaa.
Lopulta pystyt nostamaan kasvosi hartiani suojista, katsoaksesi minua murtuneena. Silmäsi ovat itkusta turvonneet, ja kyyneleet putoavat edelleen poskillesi silmistäsi, tuskasi on järkyttävä. Haluan vain pitää sinua sylissäni, ottaa tuskasi pois ja kärsiä sen puolestasi, kunhan sinä et joudu enää koskaan kestämään sellaista. Tekisin nyt mitä vain pelastaakseni sinut siltä tuskalta, se ei ole oikeutettua sinua kohtaan. Olet niin hyvä, niin ihmeellinen ja taivaallinen, ettet ansaitse mitään mitä tämän maan päällä on. Mikään ei ole sinun arvoistasi, minä en ole tarpeeksi arvokas katsomaan edes varjoasi. On käsittämätöntä, että meidän täytyy olla toisillemme näin läheiset, vaikka kuka tahansa näkee kuinka suuri ja tärkeä sinä olet. Minä olen vain se ääliö, joka aiheuttaa sinulle jatkuvaa tuskaa ja kipua, riippumatta siitä mitä teen.
”Kyllä mä sen tiedän. Mutta ne ei oo koskaan ollu näin pahoja…” sanot epätoivoisena, ja äänesi sortuu. Puristan sinut rintaani vasten, pitelen sinusta kiinni niin lujaa kuin voin ja annan sinun tuntea, että välitän. Välitän enemmän kuin kenestäkään muusta, enemmän kuin omasta elämästäni. Ei, kun välitän sinusta saman verran kuin omasta elämästäni, koska sinä olet minun koko elämäni. Ilman sinua olen mitätön sontakasa, ilman sinua olen tyhjä kuori jolla ei ole tarkoitusta. Nyt tarkoitukseni on olla tässä ja auttaa sinua, tukea sinua ja saada sinut tuntemaan kaikki rakkauteni sinua kohtaan.
”Ne on poissa nyt. Mä olen tässä, en päästä niitä sun luo. Mä en ole lähtenyt sun luotas”, vastaan lujasti ja nostan sinut kunnolla syliini. Kiedot kätesi vyötärölleni ja jäät siihen, sulkien silmäsi ja hengittäen minua sisääsi. Otat tarkasti selville, että oikeasti olen tässä, että minä en ole jättämässä sinua yhtään minnekään. Vaikka mikä olisi, pysyn tässä sinun kanssasi. Aina.
”Mutta ne ei enää ottanu sun muotoas”, vaikeroit hiljaa pakottaen itsesi nostamaan katseesi minuun. Katson sinua ymmälläni, en ymmärrä miksi sitten olet tolaltasi. Et ole ikinä maininnut, että jokin muukin voisi saada sinut tolaltasi niiden varjojen toiminnassa. En keksi mitä se voisi olla, muu kuin se että ne tappaisivat sinut. Sinä ilmeisesti näet ajatukseni kasvoistani, koska pudistat päätäsi ja raotat taas huuliasi puhuaksesi.
”Ei, ei ne mua tappanu. Vaan sut”, sanot kauhusta jäykkänä. Takerrut minuun entistä tiukemmin ja nyyhkytät paitaani vasten, suru ja pelko tuntuvat musertavan minut. En kestä katsoa sinun murhettasi, se on liian voimallista ja sillä on voima muokata maailmaa, halusit sitä tai et. Pujotan sormeni hiustesi sekaan ja nostan kasvojasi, niin että näemme toistemme silmät selkeästi. Koitat kääntää katseesi, mutta en anna sinun tehdä sitä. Et saa olla peloissasi, sinun on saatava kaikki ulos itsestäsi ennen kuin se purkautuu väärällä, sinua vahingoittavalla tavalla.
”Älä pelkää sitä, määhän lupasin olla sun luonasi aina. Mä en jätä sua, vaikka jotkin varjot mut tappaisikin. Mä olen tässä aina, vaikken välttämättä kykenekkään koskettamaan sua samalla tavalla kuin nyt” sanon sivellellen poskeasi. Silmiesi surullinen katse syvenee entisestään, ja uusi kauhun aalto täyttää minut. Mitä tein nyt väärin?
”Jos sä et ole siinä noin, mä en voi elää”, soperrat kyyneltesi lävitse. Painan sormeni huulillesi kevyesti ja pudistan päätäni, hymyilen hieman hätäännyksellesi. Tiedän nyt miten auttaa sinua pääsemään eroon pelostasi, tiedän mitä minun on tehtävä jotta voit taas nukkua rauhassa tässä sylissäni. Minun valvonnassani, minä en sulje silmiäni koskaan kun sinä nukut. Ja vaikka sulkisinkin, pidän sinusta kiinni niin ettet vain pääse tuntemaan pelkoa tai hätäännystä.
”Mutta nyt sä unohdat, etten mä ole lähössä minnekään. Mä en tule kuolemaan niin kauan kuin sä olet täällä. Joko mä kuolen sun jälkeesi tai sitten me kuollaan yhtä aikaa, mutta sä et jää tänne yksin ikinä”, lupaan ja asetan kämmeneni poskellesi, en päästä sinusta irti vaikka mikä olisi. Katselen kuinka hymy leviää kasvoillesi, vetäydyt hieman taaksepäin jotta voit katsoa minua esteettä.
”Sä olet niin hyvä”, sanot ääni väristen. Pudistan päätäni, en ole hyvä, sinä olet. Sinä olet maailman pyhin ja ihmeellisin olento, jota kukaan ei voi voittaa. Jos maan päällä astelee tällä hetkellä joku, jonka veri on taivaallista ja kaikkien muiden verta kalliimpaa, se olet sinä. Jos tätä ilmaa vetää keuhkoihinsa joku, joka ei ikinä ansaitse tukehtua sen puutteeseen, se olet sinä. Jos tässä maailmassa elää nyt joku sellainen henkilö, joka ansaitsee kaiken maailman rakkauden itselleen, se olet ehdottomasti sinä.
”Tom, oikeesti. Sä olet valmis uhraamaan itses mun takia, sä olet mun vierellä koko ajan. Sä koitat auttaa mua hallitsemaan ne painajaiset, sä teet parhaas mutta mun mieleni taistelee vastaan liian kovaa. Sä vielä tulet auttamaan mut näistä yli, se on selvä. Sä palasit pelastamaan mut joka kerralla kun mä olin pulassa, ja pelastat edelleen. Sä olet mun suojelusenkelini”, sanot hymyillen ja räpyttelet silmiäsi kyynelten valuessa hitaina, siroina ja kauniina puroina poskillesi. Pyyhin niitä pois, katsellen samalla syvälle tummiin, surullisiin mutta samalla onnellisiin silmiisi.
”Voin ollakin. Mutta mua ei olisi täällä, ellei mulla olisi sun kaltaistas enkeliä suojeltavana. Sä olet mun elämäni, mulla ei ole syytä olla ilman sua. Mutta mä en voi jättää sua tänne yksin, koska sä et kestäis sitä. Ja isoveljen tehtävä on huolehtia pienemmästä, aina”, selitän pörröttäen samalla hiuksiasi. Kasvoillasi kareilee juuri sellainen veitikkamainen hymy, jolla hymyilit aina kun olimme penikoita. Kaksi pientä rasavilliä, aina pahanteossa, oli kyse sitten televisiosarjan kuvauksista, perhejuhlista tai talon siivoamisesta… Kaupungin kauhukakarat.
”Mutta pikkuveljen on huolehdittava siitä, ettei isoveli tee mitään tyhmää”, naurahdat ja tökkäät minua rintaan. Suunnaton ilo syöksähtää sisääni, minä tein sen. Olet taas oma, iloinen ja huoleton itsesi, olet minun veljeni. Olet se pieni ja suloinen, itsepäinen poika, joka aina jaksoi pysyä mukanani ja sanoa kun ei enää jaksanut. Olet se valo, joka valaisee koko maailman pelkästään sillä että on jossakin olemassa, olet se onni joka muovaa jokaisen päivän taivaalliseksi. Nyt on minun vuoroni pidätellä kyyneleitä, rutistan sinut itseäni vasten ja varmistan että varmasti olet siinä, että aamutähteni ei ole kadonnut minnekään.
”Älä itke, eihän sulla ole mitään hätää”, sanot kummastuneena reaktiostani. Naurahdan hiljaa ja käännän kasvosi niin että näemme toistemme silmät. Sinun ruskeat tähtinä loistavat sielunpeilisi katsovat minua oudoksuen, et ymmärrä miksi itken. Juuri sillä lailla kuin pikkuveljen täytyy olla ymmärtämätön, tätä ominaisuutta ilman sinä et ole pikkuveli jota rakastan.
”Ei olekkaan. Mutta mä olen niin onnellinen, että sä oot siinä. Tuntuu kokonaiselta”, selitän tuntien itseni juuri sellaiseksi isoveljeksi, jollainen jokaisen pitäisi olla. Kunnon isoveli, joka selittää pienemmälle kaiken mitä tämä ei tajua, katsoo tämän perään ja antaa tämän kertoa jos jokin painaa päätä. Juuri sellaisen isoveljen sinä ansaitset, vaikken minä tietenkään ole koskaan sinut arvoisesi. Nytkin saisin mieluusti olla tuhat, miljoona, miljardi kertaa parempi veli, mutten taida kyetä siihen vielä. Ehkä aika vaikuttaa asiaan, ja lopulta minä olen sinulle oikea veli.
Sinä naurahdat hiljaa ja painaudut kunnolla kainalooni. Tartut käteeni ja asettelet sen ympärillesi niin että se tuntuu molemmista hyvältä asennolta, katsahdat sitten vielä kerran minuun ja painat poskesi rintaani vasten. Pitelen edelleen toista kättäni sinun poskellasi, ja annan sen levätä siinä samalla kun sinä kuuntelet sydämeni sykettä. Sen ääni taitaa naurattaa sinua, koska täriset naurusta hiljalleen. Juuri kun olen kysymässä, mikä noin naurattaa, nostat katseesi minuun silmät kirkkaina säteillen. Hymyilet kuin kirkkain aurinko mustalla taivaalla ja nostat minun mielialani niin korkealle, että jos ruumiini nousisi sen mukana en kestäisi sellaista nousua.
”Mä rakastan sua”, sanot hiljaa. Ja ennen kuin ehdin vastata, käperryt siihen syliini pieneksi möykyksi ja suljet silmäsi. Hetken kuluttua olet jo niin syvässä unessa, että on liki mahdoton uskoa sinun edes olleen hereillä äsken. Silittelen hiuksiasi hiljalleen ja hieron viimeiset suolaiset kyynelvanat pois kasvoiltasi, hymyillen koko ajan kuin päässäni olisi jotakin vialla. Ja niinhän siellä onkin, sinne on istutettu hullu, täysin ääliömäinen ja typerästi toimiva siemen, jonka tarkoitus on vain rakastaa sinua. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
”Mäkin sua”, kuiskaan. Tuhahdat hiljaa paitaani vasten, kun kiedon kummankin käteni ympärillesi, ristin jalkani ja asettelen sinut syliini nukkumaan. Jään tähän näin valvomaan untasi, kunnes yö vie minutkin mukanaan ja pääsen unien valtakuntaan sinun kanssasi. Aika näyttää, milloin olemme kokonaisia kaiken kokemamme jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti