Sattuu. Makaan sängyllä ja koitan olla itkemättä kivusta, säälittävää. Otin lääkkeenki mut silti ei auta, tässä menee aikaa ennen ku se alkaa vaikuttaa. Sen ajan käytän surkeasti vikisten ja koittaen olla pienenä, jos se kipu siitä sitten vähenis... Hitto oikeesti, aikoihin ei oo tosissaan sattunu tämmönen. En oo aikoihin joutunu ottaan Buranaa sen takia et satun oleen sukupuoleltani nainen. AI HELVETTI, paha idea suoristaa jalat.
Poikki. Kuitti. Väsynyt. Turtunut. Loppuunkäytetty. Minä. Kokeiden lukumäärä alkaa lähennellä kahtakymmentä. Äikän aine, etiikan, maantiedon ja tekstiilin esitelmät, terveystiedon palautin jo, mutta esitys on eessä. Pyörryn sinne luokan eteen, maalaan ennen tuntia naamani valkoseks ja sit huojun siellä, opettaja saa hepulin ku aattelee mun pyörtyvän masennuksesta puhuttaessa. Teenpä vielä sairasta pilaa, piirrän käteen pari tummanpunasta viivaa, sit on soppa pystyssä. Voisin päästä jopa muutamalta tunnilta pois ihan kierouttani.
Paha vaan, että oon liian kiltti ihminen sellaseen.
Mä vihaan kiltin tytön mainettani. Hiljainen tyttö, istuu etupulpetissa, ei häiriköi tunteja, ei puhu paljoa. Vastaa melkein poikkeuksetta oikein kysyttäessä, ei valita, tekee parhaansa ja menestyy hyvin koulussa. Keskiarvo ollut koko yläasteen ajan yli ysi, seiskoja koko aikana ollut se... kaks kappaletta? Niin kai. Alustavan päättötodistuksen keskiarvo kokonaisuudessaan 9,16, ja viimeisimmästä ruotsinkokeesta sai taas, yllättäen, kymppi plussan. Tosissani inhoon tätä, Roosa on keskitasoa, menestyy osassa aineista hyvin, riehuu tunneilla ja on kavereita, Emma ei oo millään lailla lahjakas tai etevä koulussa, matikka kusee pahasti mut enkku on ihan hyvällä tasolla. Elmeri ny on sellanen ku voi pojasta odottaakin, Hilma ei ees ole vielä koulussa. Mä, kiltti ja tottelevainen tyttö, vaan teen kiltisti läksyni, saan hyviä numeroita ja olen koulussa yksin, ainoa "paha" asia on se et en oo hakemassa ensisijaisesti lukioon.
Järkihän tässä siis menee, ihan tosissaan. Odotukset on yksinkertasesti liian korkeella. Miten kaikki voi aina odottaa samaa ihmiseltä joka on näin epätasapainonen ku mä olen? Mut on kulutettu loppuun, mä en yksinkertasesti jaksa olla se kiltti tyttö enää. Mä en jaksa koulua, tämmönen tappotahti vie multa hengen. Mä saan kasan tehtäviä tehtäväksi, istun kirjojen ja tekstien kanssa keskelle huoneeni lattiaa, katson niitä hetken ja purskahdan itkuun. Mä tiedän rajani ja nyt ne ylitetään, muut luulee mun kestävän kaiken mahdollisen ja kasaa odotuksia. Samaan aikaan mä en muuta tee ku makaa apaattisena aloillani, kykenemättä tekemään mitään mielenrauhan tuhoutuessa totaalisesti, repiytyessä kappaleiksi.
Ja joku vielä kehtaa olla äimistynyt ja järkyttynyt siitä, etten oo menossa lukioon. Tekee mieli vetää turpaan niin helvetin montaa ihmistä, sais jo jättää mut rauhaan. Tuntuu et kukaan ei oikeesti tue mua siinä mitä haluan tehä, äiti on järkyttyny siitä et musta ei tuu mitään korkeesti koulutettua lääkäriteologipoliitikko-tyyppiä, iskä ny ei halua puhua asiasta mun kaa ku tietää menettäneensä pelin, siskot ei ny tue yhtään missään, muut ihmiset kuuntelee järkyttyneinä mun haaveita ja yrittää kääntää mun pään. Mä vihaan sitä ku on perhejuhlia ja mut otetaan pöytäkeskusteluun mukaan, kaikki kauppaa mulle muita oppilaitoksia, lukioita ja sensellasia. Kasaa odotuksia niskaan.
Ymmärrän mä kyllä sen. Roosa ei todennäkösesti mene lukioon, Emma ei varmasti ees pääse sisään. Elmeri menee kumminki amikseen. Mä oon koko elämäni ajan ollu vanhemmille ja suvulle se toivo, äiti on ylpeenä aatellu et mä kirjotan yhtä hyvin ja paremminki arvosanoin ku serkku ja jatkan yliopistoon, serkku kun petti oman perheensä opiskelemalla lastenhoitajaks.
Stressaa. Mä en mitään muuta haluakaan kun lepoa ja rauhaa. Haluan nukkua pitkään, herätä hiljaisuuteen ja rauhaan, nukkua ilman pelkoa painajaisista, sulkea silmät ilman pelkoa siitä et avatessani nään jotakin hirveetä. Mä pystyn hädin tuskin käymään enää suihkussakaan yksin, alan itkeen pelosta siinä vaiheessa enkä suostu sulkemaan silmiäni. En kestä olla pimeessä tilassa, kiskon sulkemani ovet tiukasti kiinni peläten jonkun kiskovan sen auki ja hyökkäävän kimppuun. En uskalla tulla sängystä alas, joku työntää kädet sängyn alta ja ottaa kiinni, tappaa mut. Televisioruudut on ikkunoita helvettiin, ikkunat on reittejä, joita käyttämällä tunkeilijat pääsee sisään. Peilit näyttää sen, mikä mua vaanii. Maailma yrittää murtaa mut.
Sattuu edelleen. Itken edelleen. Pelkään edelleen. Mikään ei ole muuttunut, kaikki on ennallaan. Mä ryven yksin tuskassani ja taistelen pysyäkseni siinä, koska mun elämässä ei oo mitään järkeäkään ilman sitä.
Will you be there in the morning...
lauantai 26. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Curious.
Hmm. Istun tässä sohvalla jalat ristissä peiton alla, paleltaa niin vietävästi. Oli kahesta neljään sulkkista Metroautoareenalla, mä tosissani tykkäsin siitä. Voisin alottaa pelaamisen jos vaan olis kunnolla aikaa ja rahaa, mut ei vaan ole niin se siitä. Pitää odottaa et katu sulaa ja lämpenee sen verran et voin taas juosta sulkapallon perässä tossa kääntöpaikalla, muistaakseni se oli toissakesä kun mä melkein asuin siinä jatkuvasti mailan kanssa ja kinusin kaikkia pelikavereiks. En oo siis millään lailla hyvä pelaaja, mä vaan tykkään siitä. Paitti et tänään totesin et oon vaarallinen itelleni, löin mailalla laseihin kesken kaiken 8D
No, kun sit pääsin lähteen nii möyhästyin kolmesta ohimenevästä bussista, vesi tuli kengistä sisään ja oli kylmä. Istuin vartin odottamassa sitä neljättä bussia, sit siellä oli kylmä ku olin keskisillalla ja ovi aukes koko ajan. Ja tietty sit keskustassa oli ihan yhtä kylmä ku odotin kotiinvievää bussia, sieltä Areenalta ku ei pääse suoraan meille millään autolla. Bussissa sit huomasin setäni, menin äkkiä ohi, mut silti se tunnisti. Ei se onneks mitään puhunu, mut katto mua muutaman kerran. Mä tosiaan vähän vierastan noita setiäni, en tykkää olla niien kanssa. En ala sen pahemmin selitellä syitä tälle käytökselle.
Aamulla Opri soitti muutaman kerran, selitti eilisillasta ja mä kävelin ihan täpinöissäni taloa ympäriinsä. Oisin halunnu sinne keikalle... Mut ei maha mitään, meni jo ja pakko säästää. Kesken puhelun Elmeri vaan rynni keittiöön naama veressä, sain pienen kohtauksen. Jätkällä oli tullu verta nenästään ja viisaana poikana se oli sit laappinu sen ottaansa... Jos se ei ois näyttäny just siltä ku pari veristä sormenjälkeä näyttää, oisin varmaan pyörtyny.
Se riittänee tästä päivästä. Tai no, nukahin matikantunnilla opettajan naaman eteen, taas kerran. En tajua miks nukahan aina samassa luokassa, tätä on jatkunu jo kauheen pitkään. Mä en maha sille mitään, mä vaan nukahdan, pikemminkin kyllä torkahtelen, mutta sit havahdun jatkuvasti meluun ja möykkään. Kiva jos nukahdan joskus kokeessa, siinähän sitä sit ollaan 8D
Mun ripariporukka ei vaikuta pahalta, mukavalta se tuntuu. Näin pikkuset ekan kerran eilen kirkossa, seuraavan kerran varmaan sit Via Dolorosan yhteydessä. Ei oikeesti kiinnostas sitä mennä käymään läpi, mut ei tässä muutakaan mahda... Mun pitää sopia Merjan kanssa korvaavista kuviskerroista, mä en pääse kolmelle tunnille ja se saa kohtauksen siitä sit.
Launtaina ja sunnuntaina oli mahtavaa, sain olla taas vähän kaikkien kanssa ja tutustua omaan ripariporukkaani, isosiin siis lähinnä, ja sit leikittiin ja selviteltiin asioita ja tämmöstä. Meillä on ihan mukava porukka isosia, minä, Lassi, Heta, Sanni ja Eero. Eeroa lukuunottamatta ollaan kaikki ekan vuoden isosia, ei ihme et se on vähän hermostunu 8D Mut aparina on Taru, se sit osaa ja varmasti jelppii meitä jos tulee jotakin ongelmaa. Ja Nina kanssa auttaa ja se kuka ikinä Mirellan sijaiseksi tuleekaan, se on raskaana ja jää just siinä leirin kynnyksellä lomalle. Harmittaa vähän, se on oikeesti ihana ihminen, mä tykkään siitä.
Huoliakin tässä tietty vähän on. Tietty ne ikuiset perushuolet, niistä ei sanaakaan. Mut sit Eero, yks toinen ja paljon vaikeampi tapaus. Se tuli taas torstaina puhuun mulle ruokalassa, käyttäydyin töykeesti enkä suostunu puhuun yhtä lausetta enempää, mut mä en tajua mitä se ei käsitä. Mä en aio sanoa sille suoraan yhtään mitään, koska se loukkaantus siitä ihan hirveesti, mä yritän hienovarasesti vihjasta et en haluu olla tekemisissä sen kanssa. Se ei vaan ymmärrä asiaa... Hyvin raivostuttava tapaus, mä olen suvaitsevainen ihminen mut mulla on rajani ja mä en halua elämääni ihmistä, joka voi tehdä musta taas kiusaamisen ja sorron kohteen. Mä suostun puolustamaan sorrettua, mutta tää tilanne menee yli mun omien sietokykyjen.
Äiti rupes lauantaina koulutuksen jälkeen valittaan siitä et oon joku "Jeesuksen morsian" ja etten mä saa mennä naimisiin ennen ku osaan viikata lakanan ja se mun sulhasehdokas kanssa. Mä olin karjua sille päin naamaa vähän kaikkea. Mä osaan viikata lakanan ihan riittävän hyvin, mä menen tai olen menemättä naimisiin jos haluan. Mä osallistun seurakunnan juttuihin jos haluan, ja syy tähän on ne ihmiset, ei se et oisin mikään himouskovainen. Mä en käy todellakaan viikottain enkä ees kuukausittain kirkossa, ja jos käyn nii käyn sen takia et mulla on pahasti ahdistunut olo, tapaan siellä kavereita tai mut on määrätty käymään siellä. En muuten. Se on mun yksityinen asia, äitillä ei oo mitään tekemistä mun kirkkokäymisten kanssa.
Eiköhän se siitä. Tähän mä ny laitan vähän kuvia. Eilisaamuna aurinko oli niin kaunis ja maalasi maiseman niin ihanaks, että mä vaan juoksin talossa ikkunalta toiselle kameran kanssa ja kuvasin kaiken mahollisen 8D Tässä nyt muutama otos.
Ja sit tämmösiä muita, fiiliksen mukaan otettuja vaan. Innostuin repimään ja leikkelemään housujani shortseiksi, tossa nyt näkyy hyvin huonosti yhet tuotokset 8D Ja siinä näkyy hiukset kanssa. Ihana taas tää juurikasvu tosiaan... Lauantaille kuitenki taas varattu aika kampaajalle, sinne sit ja lisää blondia. Nyt oon taas miettiny vähän, oon varmaan sen kesän aikas vaalee ja sit syksyllä vedän sellasen tositositosi vaaleen ruskeen. Ja sit musta saattaa tulla enemmän hippiäinen 8D Kattoo ny, mun vaatetyylini tosiaan muuttuu aika rajustikin vuoden mittaan, kesällä oon huomattavasti rennompi ja valoisampi.
Eiköhän se riitä. Nyt pitää koittaa elvyttää jalka, se puutu, mun pitäs päästä huoneen poikki laittaan valot päälle. Vaikeeta taas kerran. Meikä kirjottelee taas lisää ehtiessään, nyt palaan viimestelemään sitä masennustutkielmaa ja alotan seuraavan kunnolla.
No, kun sit pääsin lähteen nii möyhästyin kolmesta ohimenevästä bussista, vesi tuli kengistä sisään ja oli kylmä. Istuin vartin odottamassa sitä neljättä bussia, sit siellä oli kylmä ku olin keskisillalla ja ovi aukes koko ajan. Ja tietty sit keskustassa oli ihan yhtä kylmä ku odotin kotiinvievää bussia, sieltä Areenalta ku ei pääse suoraan meille millään autolla. Bussissa sit huomasin setäni, menin äkkiä ohi, mut silti se tunnisti. Ei se onneks mitään puhunu, mut katto mua muutaman kerran. Mä tosiaan vähän vierastan noita setiäni, en tykkää olla niien kanssa. En ala sen pahemmin selitellä syitä tälle käytökselle.
Aamulla Opri soitti muutaman kerran, selitti eilisillasta ja mä kävelin ihan täpinöissäni taloa ympäriinsä. Oisin halunnu sinne keikalle... Mut ei maha mitään, meni jo ja pakko säästää. Kesken puhelun Elmeri vaan rynni keittiöön naama veressä, sain pienen kohtauksen. Jätkällä oli tullu verta nenästään ja viisaana poikana se oli sit laappinu sen ottaansa... Jos se ei ois näyttäny just siltä ku pari veristä sormenjälkeä näyttää, oisin varmaan pyörtyny.
Se riittänee tästä päivästä. Tai no, nukahin matikantunnilla opettajan naaman eteen, taas kerran. En tajua miks nukahan aina samassa luokassa, tätä on jatkunu jo kauheen pitkään. Mä en maha sille mitään, mä vaan nukahdan, pikemminkin kyllä torkahtelen, mutta sit havahdun jatkuvasti meluun ja möykkään. Kiva jos nukahdan joskus kokeessa, siinähän sitä sit ollaan 8D
Mun ripariporukka ei vaikuta pahalta, mukavalta se tuntuu. Näin pikkuset ekan kerran eilen kirkossa, seuraavan kerran varmaan sit Via Dolorosan yhteydessä. Ei oikeesti kiinnostas sitä mennä käymään läpi, mut ei tässä muutakaan mahda... Mun pitää sopia Merjan kanssa korvaavista kuviskerroista, mä en pääse kolmelle tunnille ja se saa kohtauksen siitä sit.
Launtaina ja sunnuntaina oli mahtavaa, sain olla taas vähän kaikkien kanssa ja tutustua omaan ripariporukkaani, isosiin siis lähinnä, ja sit leikittiin ja selviteltiin asioita ja tämmöstä. Meillä on ihan mukava porukka isosia, minä, Lassi, Heta, Sanni ja Eero. Eeroa lukuunottamatta ollaan kaikki ekan vuoden isosia, ei ihme et se on vähän hermostunu 8D Mut aparina on Taru, se sit osaa ja varmasti jelppii meitä jos tulee jotakin ongelmaa. Ja Nina kanssa auttaa ja se kuka ikinä Mirellan sijaiseksi tuleekaan, se on raskaana ja jää just siinä leirin kynnyksellä lomalle. Harmittaa vähän, se on oikeesti ihana ihminen, mä tykkään siitä.
Huoliakin tässä tietty vähän on. Tietty ne ikuiset perushuolet, niistä ei sanaakaan. Mut sit Eero, yks toinen ja paljon vaikeampi tapaus. Se tuli taas torstaina puhuun mulle ruokalassa, käyttäydyin töykeesti enkä suostunu puhuun yhtä lausetta enempää, mut mä en tajua mitä se ei käsitä. Mä en aio sanoa sille suoraan yhtään mitään, koska se loukkaantus siitä ihan hirveesti, mä yritän hienovarasesti vihjasta et en haluu olla tekemisissä sen kanssa. Se ei vaan ymmärrä asiaa... Hyvin raivostuttava tapaus, mä olen suvaitsevainen ihminen mut mulla on rajani ja mä en halua elämääni ihmistä, joka voi tehdä musta taas kiusaamisen ja sorron kohteen. Mä suostun puolustamaan sorrettua, mutta tää tilanne menee yli mun omien sietokykyjen.
Äiti rupes lauantaina koulutuksen jälkeen valittaan siitä et oon joku "Jeesuksen morsian" ja etten mä saa mennä naimisiin ennen ku osaan viikata lakanan ja se mun sulhasehdokas kanssa. Mä olin karjua sille päin naamaa vähän kaikkea. Mä osaan viikata lakanan ihan riittävän hyvin, mä menen tai olen menemättä naimisiin jos haluan. Mä osallistun seurakunnan juttuihin jos haluan, ja syy tähän on ne ihmiset, ei se et oisin mikään himouskovainen. Mä en käy todellakaan viikottain enkä ees kuukausittain kirkossa, ja jos käyn nii käyn sen takia et mulla on pahasti ahdistunut olo, tapaan siellä kavereita tai mut on määrätty käymään siellä. En muuten. Se on mun yksityinen asia, äitillä ei oo mitään tekemistä mun kirkkokäymisten kanssa.
Eiköhän se siitä. Tähän mä ny laitan vähän kuvia. Eilisaamuna aurinko oli niin kaunis ja maalasi maiseman niin ihanaks, että mä vaan juoksin talossa ikkunalta toiselle kameran kanssa ja kuvasin kaiken mahollisen 8D Tässä nyt muutama otos.
Mun suosikki. ♥
Ja sit tämmösiä muita, fiiliksen mukaan otettuja vaan. Innostuin repimään ja leikkelemään housujani shortseiksi, tossa nyt näkyy hyvin huonosti yhet tuotokset 8D Ja siinä näkyy hiukset kanssa. Ihana taas tää juurikasvu tosiaan... Lauantaille kuitenki taas varattu aika kampaajalle, sinne sit ja lisää blondia. Nyt oon taas miettiny vähän, oon varmaan sen kesän aikas vaalee ja sit syksyllä vedän sellasen tositositosi vaaleen ruskeen. Ja sit musta saattaa tulla enemmän hippiäinen 8D Kattoo ny, mun vaatetyylini tosiaan muuttuu aika rajustikin vuoden mittaan, kesällä oon huomattavasti rennompi ja valoisampi.
Koko värien kirjo...
Eiköhän se riitä. Nyt pitää koittaa elvyttää jalka, se puutu, mun pitäs päästä huoneen poikki laittaan valot päälle. Vaikeeta taas kerran. Meikä kirjottelee taas lisää ehtiessään, nyt palaan viimestelemään sitä masennustutkielmaa ja alotan seuraavan kunnolla.
torstai 17. maaliskuuta 2011
How much can you handle?
Saatiin tänään ne ikuisuuksia sitten olleet maantiedonkokeet takas. Oon pettyny itteeni, vaan kasi. Siis onhan se hyvä numero, mut yleensä saan ysillä alkavia kyseisesti aineesta. Mutta no, ei paniikkia, korppikotka on silti antamassa mulle ysiä päättötodistukseen, sain sen tänään paperisena käteen. Viis kymppiä, kaks kasia, loput ysejä plus hyväksyttyjen kurssien merkinnät, niistä kun ei numeroita anneta. Mutta joo, hyvin menee.
Äiti on tässä iltapäivän karjunu kahelle nuorimmalle et tukkii sen turpansa ja on hiljaa, koska mä luen kokeisiin. Ruottinkoe huomenna, ei mee hyvin. Mä oon koko alkuviikon päntänny fysiikkaa eiliseen kokeeseen, kai se suunnilleen oman tason mukasesti meni. Toivon niin, se yhestoista tehtävä meni ihan perseelleen, mä en tajunnu sitä. Piti laskee paljonko Säästölän perheen on vähennettävä telkkarinkatseluaan, jotta niiden sähkölasku pysyy yhdestä lisäsaunomiskerrasta huolimatta samana. Mä en ymmärtäny sitä, ei vaan aivot riitä. Mun pää ei sovellu matikkaan.
Väsyttää. Mä en saa nukuttua viikonloppuna, tiedän sen jo nyt. Huomenna on se joku riparihöhlä, lähen sieltä varmaan yheksältä kotiin. Kone on auki yhteen asti, mä istun sen ääressä kirjottamassa masennuksesta tai itsemurhasta, riippuu vähän. En kuitenkaan voi pahemmin puhua kellekään, sen masennustutkielman täytyy olla valmis ensviikon torstaina, itsemurhahommelin palautus on 11.4. Tosi kivaa. Mä istuin tänään taas kolme tuntia aloillani bilsanluokassa, mä en saa sitä maakuntaesitelmää tehtyä tunnilla ja piste. Mä en kestä sitä hälinää ja härdelliä ympärillä, mä en kestä sitä etten käsitä sitä työtä kokonaisuutena, mä en ymmärrä mistä saan kaikki materiaalit ku ne kirjat on koko ajan käytössä ja vaikka mitä muuta. Teen sen kotona ja sillä selvä.
Iskä tuli viilaamaan mun ovea. Ja ruuvaamaan sitä jotenki. Se sanoo et talo elää, sen vuoks toi ovi ei nyt taho mennä kiinni kunnolla. Sen siitä saa ku talo on rakennettu puusta. Onhan ulkoseinät tiiltä, mut pääosin kaikki on puuta. Hyvät selitykset mullakin taas tosiaan.
Mä päätin muuten luvata itselleni ja muillekin sellaisen asian, että mä yritän olla viikossa vähintäänkin sen yhen tunnin ajan tavoitettavissa tästä koneen ääreltä. Ei tarvii tekstata eikä soitella perään, mä vaan olen tässä näin. Saa nähä miten tääki onnistuu, mä kun tunnetusti saan sitä vapaata aikaa väännettyä aina mahollisuuden tullen ..
Äh. Mun pitää nyt varmaan vaan napata toi kirja takas syliin. Kappaleet seiska ja kasi kokonaisuudessaan, ysistä konditionaali, kertaan sen ku ei se niin ihmeellinen ole. Ja sit verbi + prepositio, ei mulle tuottanut vaikeuksia opetella niitä, kertaan kanssa vaan. Sanastot mulle ne ongelma on, nyt tuli yksinkertasesti liian pitkiä sanoja. Arbetslivsorientering, kirjotinko edes oikein ? Tarkoittaa käytännön työelämäharjoittelua. Luojan kiitos tota ei taivuteta, purskahtaisin itkuun siinä vaiheessa. Hei, mulla on kympin ruotti teoriassa, mutta käytännössä se on sit ihan jotain muuta. Mä voin matkia kuulemaani ja lukea lukemani melko puhtaasti ja suomenruotsalaisesti, mut en mä ymmärrä jos joku alkaa puhua mulle ruottia ihan yllättäen enkä osaa vastata mitään järjellistä, meen paniikkiin.
Katotaan millon taas seuraavan kerran pääsen sepittämään jotakin. Nyt alko vaan ahistaa ja tuntua niin pahalta et oli pakko avata kone, sekoon pikkuhiljaa taas. Ja musta tulee ihan varmasti vielä tyhmempikin, ensviikon lauantaina kampaajalle ja jatketaan tätä alotettua. Ai niin muuten, joudun korvaan Roosalle sen Escape the Fate -paidan, koska ilmeisesti hukkasin sen. Tää on taas tätä, hukkasin sen ja yhen mustan hupparin, tykkäsinki siitä ihan sikana. Tuun hulluks, mä en tajua minne ne on voineet mennä ja se sapettaa. Mulla on muutenki ongelmia saada rahat riittään, koitetaan varmaan sit Roosan kaa mennä Ideaparkiin joku kerta tai sit suostutellaan iskä siihen et tilataan paita jostain, mä maksan sen sit kumminki.
Some days are weird. And I really mean it.
I would go through all this pain
Take a bullet straight through my brain
Yes, I would die for ya baby
But you won't do the same
Take a bullet straight through my brain
Yes, I would die for ya baby
But you won't do the same
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Things you didn't know.
Mä kärsin tylsyydestä. Pahasta sellaisesta. Ei mitään järkeä missään taaskaan. Mä sitten keksin et teen nyt viimeinki tän mitä oon suunnitellu jo iät ja ajat, laitan tähän postaukseen muutaman asian, jota kukaan tuskin on tiennyt musta. Tietty tähän ei nyt lasketa mukaan sitä ihan lähintä piiriä, joka on aina tuntenu mut, siitä asti ku makasin sairaalassa vastasyntyneenä, mutta joo... Eikä nekään ihan kaikkea tiedä kuitenkaan.
Mulla on unelmia. Kaikillahan on, tietysti. Mulla on paljon unelmia. Haluan hyvän ammatin, josta nautin ja jossa mä voin auttaa ihmisiä. Haluan kirjottaa ajatuksiani ja tarinoita ja asua jossakin rauhallisessa paikassa. Haluan perheen, yhden tai kaksi omaa lasta ja lisäksi adoptoida yhden. Lisäksi mä haluan ja rakastaa ja olla rakastettu, haluan, että mä voin odottaa jotakuta kotiin ja kun se tulee, voin halata sitä ja sanoa rakastavani sitä. Mä toivon asuvani joskus suuressa valkoisessa talossa, jota ympäröi suuri koivujen ympäröimä piha, nurmikko on loistavan vihreetä ja sininen taivas, valkoiset pilvet ja aurinko siivilöityy niiden koivujen oksien ja lehtien läpi. Haluan hoitaa puutarhaa, istua pihakeinussa lapsi sylissä ja olla onnellinen siitä, että mun ei tarvitse pelätä. Haluan peitellä lapsen sänkyyn, lukea sille jotain, laulaa sille ja toivottaa hyvää yötä. Ja lopulta mä haluan käpertyä pihakeinuun viltti harteillani kuuntelemaan lintujen laulua ja katsomaan, kun maisema hiljalleen hämärtyy auringon laskiessa mailleen. Kesässä mä rakastan auringonlaskua ja -nousua, yötä niiden välillä. Päivä on mulle vain auringonlaskun odottamista, ei muuta.
Mulla on hyvin vilkas mielikuvitus. Sen te varmaan jo tiesittekin. Ainakin uskoisin niin. Mä näen omiani hyvin usein. Ja mä pelkään näkeväni omiani vielä useammin. Mä vältän pimeisiin paikkoihin katsomista ja pimeän laskeuduttua pitää tosissaan patistaa mut katsomaan ulos ikkunasta. Mä pelästyn herkästi ja saatan purskahtaa sen takia itkuun, mutta siihen tarvitaan vähän isommanpuoleinen järkytys. Joskus mä elän täysin omassa todellisuudessani, yleensä sillon ku kävelen yksin kaupungilla, tai missä vaan. Kehittelen yleensä jotakin tarinaa mielessäni ja eläydyn siihen, jutustelen itsekseni ja sellasta. Oon tehny sitä niin kauan ku jaksan muistaa, parhaiten mieleen on jääny kuudennen luokan koulumatkat, mä kerroin joka matkalla itselleni sellasta fantasiatarinaa englanniksi. Se on kivaa, ja se rauhottaa mua varsinkin sillon, kun kävelen pimeällä yksin.
Mä rakastan kauhuleffoja. Kyllä, ihan tosissani. Vanha kunnon rakkaus-vihasuhde. Musta on ihanaa katsoa kauhuleffoja, koska kaikki mystinen, salaperäinen ja pelottava kiehtoo mua, mutta samalla mä oon hieman liian herkkä kestääkseni sen kaiken ja inhoan kauhuleffoja. Näistä syistä mua ei kannata valita leffaseuraksi jos kyseessä on jotakin kauhua tai jännitystä, jännitysleffat on aivan pannassa, koska kukaan ei tykkää siitä et hypin sohvalla tai juoksen ympäri kämppää ja kiljun ku en kestä sitä jännitystä. Viimeks Panic Room sai mut tyyliin parkumaan, koska mua jännitti niin halvatusti. Mulla on isoja ongelmia, tiedän.
Kauhuleffoista vielä. Otetaan esimerkiks se, et mähän inhoan Kaunaa koko olemuksellani. Silti mä haluaisin katsoa ne leffat uudelleen, haluaisin katsoa myös kolmososan. Mä selailen kauhuleffoista kertovia kirjoja innolla ja säikähdän joka kerta kun leffasta on pienikin teksti tai kuva. Youtubessa mä eksyn tämän tästä etsimään videonpätkiä jotka niihin leffoihin liittyy, mutta mä pystyn jotenkin kummallisesti estämään itseäni niin, etten katso niitä. Itsehillintää edes tässä asiassa. Yleensä mä en katso kauhuleffoja kokonaan, en oo katsonut kumpaakaan näkemääni Kaunaa kokonaan, vaan oon katsonut muualle pahiempien kohtien ajan, samaten en oo koskaan nähnyt ainuttakaan Paranormal Activityn lopuista. Skippaan sen viimeisen minuutin aina jotenkin, viimeks pidin perjantain telkkaritietoja silmieni eessä niin etten nähnyt sitä. Ja laitoin sitten otsiksen naaman eteen, vilkuilin vähän, mutten nähnyt kunnolla.
Mä olen heikkona salmiakkiin ja lakuun. Olikohan se Anna vai Venla, joka joskus sanoi, että mä vaikutanki sellaselta ihmiseltä. Kuitenkin siis, mä rakastan käpertyä sohvannurkkaan lakupussin kanssa lukemaan jotain, ja salmiakki on taivaallista. On oikeesti ihan sama millasta se on, se on hyvää joka tapauksessa. Mulla ja äitillä on kauheita ongelmia jos kaapissa on pussillinen jotakin lakua tai salmiakkia, kumpiki koittaa piilottaa sen itelleen pois toisen ulottuvilta. Tai sitten me istutaan apukeittiön telkkarin eteen katsomaan jotakin outoa, yleensä jotain randomdokkaria tai muuta sellasta, ja syödään sit siinä samalla. Hyi meitä.
Tykkään lukea lastenkirjoja. Tosiasiassa mä luen enemmän fantasiaa ku näitä lastenkirjoja, mutta jos mun kirjahyllyjä kattoo, löytää huomattavasti enemmän lapsille tarkoitettuja satuja kuin näitä klassikkoteoksia, kuten nyt vaikka Taru sormusten herrasta tai Narnian tarinat tai Harry Potter. Kun meillä siivottiin yhtä kaappia ja porukat heitti kirjoja pois, mä juoksentelin sekopäisenä siinä seassa pelastamassa jokaisen mahdollisen lastenkirjan itelleni. Musta on kiva lukea Topeliuksen satuja taikka Astrid Lindgrenin tarinoita, Peppi Pitkätossuja luen aina kun huvittaa ja Saariston lapset on musta yks maailman ihanimpia kirjoja. Se on ihana, iskän mummu lähetti kerran iskän mukana kasan vanhoja kirjoja mulle, ne on aarteita. Sain kasan Viisikkoja ja kaikkea sellasta, toi Saariston lapset on yks niistä kirjoista. Luen sen vähintäänkin kerran vuodessa, koska musta se on niin mukaansatempaava, löydän siitä aina uusia syitä itkeä ja olla onnellinen, heittäytyä lapselliseen maailmaani ja unohtaa arkiset huolet.
Kaupungin kirjoissa mä en ole uimataitoinen. Nauran tälle asialle tyyliin joka kerta kun uin. Kuudennella luokalla meiän piti uida se matka, olikohan 200 metriä, jotta meiät todettais uimataitoisiks. No, sattuneesta syystä en sillon voinut uida. Ja sit en oo edelleenkään sitä uinut, ainakaan virallisesti. Varmasti olen tän matkan uinut moneen kertaan, kukaan ei ole vaan todistanut sitä ja laittanut ylös. Mä kuitenkin tykkään uida ja uin paljon, vaikkakin inhoon aurinkoisella säällä uimista ja uin mieluiten sateella, se on ihanaa. Viime kesänä tuliki uitua vaan se yks kerta ihan vaan sen takia, et ei satanu koskaan kunnolla ja paisto liikaa aurinko. Saa nähä paljonko uin sit riparilla, siinä alkukesästä varmaan on kuitenkin aika paljon aurinkoa, mut kyllä mulle nyt ekana tulee mieleen sellanen päivä ku mun synttäreinä tuli vettä kaatamalla ja mä hihkuin onnesta sen takia.
Tykkään oravista. Ne on yksinkertasesti ihania pieniä veitikoita. Kesäisin mä tykkään istua etuoven kynnyksellä pähkinäpurkin kanssa ja katsella, kun pihaa ympäriinsä juoksee oravia. Ne luottaa meihin hyvin, tulee lähelle ja sisällekin, ja tietää että meiltä saa pähkinöitä. Niitä ei anneta paljoa, vähän vaan. Muutaman kerran oon onnistunut silittämään oravaa, sen turkki tuntuu kivalta. Ja on ihana tuntea se kevyt värinä kun se tärisee siinä sormien alla, jännittää niin paljon. Pariin kertaan orava on kuitenkin purrut mua, koitin saada sen syömään kädestä ja pähkinät oli keskellä kämmentä, se kokeili et onko sormenpää syötävä. Pieni nipistys ja säikähdys, se raukka sai halvauksen ku mä säpsähdin sitä, lähti hirveetä vauhtia karkuun. Mutta kohta se tuli taas hakemaan lisää syömistä. Tossa kuvassa yks ihana pikkunen kaivaa pähkinää piiloon, meiän kukkapenkki rehottaa jos jonkinmoista kasvia ku ne hautaa sinne kaikki siemenet sun muut.
Rakastan luontokuvausta. Ympäri vuoden musta on ihanaa nappailla kuvia sieltä sun täältä, hyppiä metsässä mättäillä ja kastua melkeen läpikotasin siinä puuhassa. Kauheeta sähläystä seki homma on, koitan vältellä muurahaispesiä, niitähän täällä sitten riittää ja paljon.
Amh. Nyt en keksi muuta. Mulle tuli vaan mieletön ikävä kesää. Sitä, kun kuljeskelin kaupungilla hyppelehtien ja etsien varjoja, tyylilleni uskollisena tietenkin. Sitä, kun me mentiin Roosan kanssa suoraan koulusta Särkkään tapaamaan Annaa viimesellä kouluviikolla. Sitä, kun mä vapisin jännityksestä vaihtaessani Tuulensuussa bussia mennäkseni Härmälään tapaamaan Essiä ekan kerran. Sitä, kun mä koitin reuhtoa itseni pois Roosan luota, kun näin Iran, Olkan ja Oprin tulevan meitä kohti Särkässä. Laitan tähän ny joitain kuvia kesältä, semmosia joihin liittyy jotain muistoja.
Huomenna tulee muuten vuosi siitä kun mut konfirmoitiin ekan kerran. On se jännää miten nopeesti aika kulkee. Pelottavaa oikeestaan, kaikki tässä maailmassa muuttuu niin nopeesti. Oisko se helpompaa jos ei muuttuisi ? En tiä, enkä välttämättä haluakaan tietää. Ehkä mun on vaan parempi olla omissa syvissä ja rakkaissa unelmissani, missä mä olen onnellinen, halaan rakkaimpiani ja kaikki on hyvin.
Mulla on unelmia. Kaikillahan on, tietysti. Mulla on paljon unelmia. Haluan hyvän ammatin, josta nautin ja jossa mä voin auttaa ihmisiä. Haluan kirjottaa ajatuksiani ja tarinoita ja asua jossakin rauhallisessa paikassa. Haluan perheen, yhden tai kaksi omaa lasta ja lisäksi adoptoida yhden. Lisäksi mä haluan ja rakastaa ja olla rakastettu, haluan, että mä voin odottaa jotakuta kotiin ja kun se tulee, voin halata sitä ja sanoa rakastavani sitä. Mä toivon asuvani joskus suuressa valkoisessa talossa, jota ympäröi suuri koivujen ympäröimä piha, nurmikko on loistavan vihreetä ja sininen taivas, valkoiset pilvet ja aurinko siivilöityy niiden koivujen oksien ja lehtien läpi. Haluan hoitaa puutarhaa, istua pihakeinussa lapsi sylissä ja olla onnellinen siitä, että mun ei tarvitse pelätä. Haluan peitellä lapsen sänkyyn, lukea sille jotain, laulaa sille ja toivottaa hyvää yötä. Ja lopulta mä haluan käpertyä pihakeinuun viltti harteillani kuuntelemaan lintujen laulua ja katsomaan, kun maisema hiljalleen hämärtyy auringon laskiessa mailleen. Kesässä mä rakastan auringonlaskua ja -nousua, yötä niiden välillä. Päivä on mulle vain auringonlaskun odottamista, ei muuta.
Mulla on hyvin vilkas mielikuvitus. Sen te varmaan jo tiesittekin. Ainakin uskoisin niin. Mä näen omiani hyvin usein. Ja mä pelkään näkeväni omiani vielä useammin. Mä vältän pimeisiin paikkoihin katsomista ja pimeän laskeuduttua pitää tosissaan patistaa mut katsomaan ulos ikkunasta. Mä pelästyn herkästi ja saatan purskahtaa sen takia itkuun, mutta siihen tarvitaan vähän isommanpuoleinen järkytys. Joskus mä elän täysin omassa todellisuudessani, yleensä sillon ku kävelen yksin kaupungilla, tai missä vaan. Kehittelen yleensä jotakin tarinaa mielessäni ja eläydyn siihen, jutustelen itsekseni ja sellasta. Oon tehny sitä niin kauan ku jaksan muistaa, parhaiten mieleen on jääny kuudennen luokan koulumatkat, mä kerroin joka matkalla itselleni sellasta fantasiatarinaa englanniksi. Se on kivaa, ja se rauhottaa mua varsinkin sillon, kun kävelen pimeällä yksin.
Mä rakastan kauhuleffoja. Kyllä, ihan tosissani. Vanha kunnon rakkaus-vihasuhde. Musta on ihanaa katsoa kauhuleffoja, koska kaikki mystinen, salaperäinen ja pelottava kiehtoo mua, mutta samalla mä oon hieman liian herkkä kestääkseni sen kaiken ja inhoan kauhuleffoja. Näistä syistä mua ei kannata valita leffaseuraksi jos kyseessä on jotakin kauhua tai jännitystä, jännitysleffat on aivan pannassa, koska kukaan ei tykkää siitä et hypin sohvalla tai juoksen ympäri kämppää ja kiljun ku en kestä sitä jännitystä. Viimeks Panic Room sai mut tyyliin parkumaan, koska mua jännitti niin halvatusti. Mulla on isoja ongelmia, tiedän.
Kauhuleffoista vielä. Otetaan esimerkiks se, et mähän inhoan Kaunaa koko olemuksellani. Silti mä haluaisin katsoa ne leffat uudelleen, haluaisin katsoa myös kolmososan. Mä selailen kauhuleffoista kertovia kirjoja innolla ja säikähdän joka kerta kun leffasta on pienikin teksti tai kuva. Youtubessa mä eksyn tämän tästä etsimään videonpätkiä jotka niihin leffoihin liittyy, mutta mä pystyn jotenkin kummallisesti estämään itseäni niin, etten katso niitä. Itsehillintää edes tässä asiassa. Yleensä mä en katso kauhuleffoja kokonaan, en oo katsonut kumpaakaan näkemääni Kaunaa kokonaan, vaan oon katsonut muualle pahiempien kohtien ajan, samaten en oo koskaan nähnyt ainuttakaan Paranormal Activityn lopuista. Skippaan sen viimeisen minuutin aina jotenkin, viimeks pidin perjantain telkkaritietoja silmieni eessä niin etten nähnyt sitä. Ja laitoin sitten otsiksen naaman eteen, vilkuilin vähän, mutten nähnyt kunnolla.
Mä olen heikkona salmiakkiin ja lakuun. Olikohan se Anna vai Venla, joka joskus sanoi, että mä vaikutanki sellaselta ihmiseltä. Kuitenkin siis, mä rakastan käpertyä sohvannurkkaan lakupussin kanssa lukemaan jotain, ja salmiakki on taivaallista. On oikeesti ihan sama millasta se on, se on hyvää joka tapauksessa. Mulla ja äitillä on kauheita ongelmia jos kaapissa on pussillinen jotakin lakua tai salmiakkia, kumpiki koittaa piilottaa sen itelleen pois toisen ulottuvilta. Tai sitten me istutaan apukeittiön telkkarin eteen katsomaan jotakin outoa, yleensä jotain randomdokkaria tai muuta sellasta, ja syödään sit siinä samalla. Hyi meitä.
Tykkään lukea lastenkirjoja. Tosiasiassa mä luen enemmän fantasiaa ku näitä lastenkirjoja, mutta jos mun kirjahyllyjä kattoo, löytää huomattavasti enemmän lapsille tarkoitettuja satuja kuin näitä klassikkoteoksia, kuten nyt vaikka Taru sormusten herrasta tai Narnian tarinat tai Harry Potter. Kun meillä siivottiin yhtä kaappia ja porukat heitti kirjoja pois, mä juoksentelin sekopäisenä siinä seassa pelastamassa jokaisen mahdollisen lastenkirjan itelleni. Musta on kiva lukea Topeliuksen satuja taikka Astrid Lindgrenin tarinoita, Peppi Pitkätossuja luen aina kun huvittaa ja Saariston lapset on musta yks maailman ihanimpia kirjoja. Se on ihana, iskän mummu lähetti kerran iskän mukana kasan vanhoja kirjoja mulle, ne on aarteita. Sain kasan Viisikkoja ja kaikkea sellasta, toi Saariston lapset on yks niistä kirjoista. Luen sen vähintäänkin kerran vuodessa, koska musta se on niin mukaansatempaava, löydän siitä aina uusia syitä itkeä ja olla onnellinen, heittäytyä lapselliseen maailmaani ja unohtaa arkiset huolet.
Kaupungin kirjoissa mä en ole uimataitoinen. Nauran tälle asialle tyyliin joka kerta kun uin. Kuudennella luokalla meiän piti uida se matka, olikohan 200 metriä, jotta meiät todettais uimataitoisiks. No, sattuneesta syystä en sillon voinut uida. Ja sit en oo edelleenkään sitä uinut, ainakaan virallisesti. Varmasti olen tän matkan uinut moneen kertaan, kukaan ei ole vaan todistanut sitä ja laittanut ylös. Mä kuitenkin tykkään uida ja uin paljon, vaikkakin inhoon aurinkoisella säällä uimista ja uin mieluiten sateella, se on ihanaa. Viime kesänä tuliki uitua vaan se yks kerta ihan vaan sen takia, et ei satanu koskaan kunnolla ja paisto liikaa aurinko. Saa nähä paljonko uin sit riparilla, siinä alkukesästä varmaan on kuitenkin aika paljon aurinkoa, mut kyllä mulle nyt ekana tulee mieleen sellanen päivä ku mun synttäreinä tuli vettä kaatamalla ja mä hihkuin onnesta sen takia.
Tykkään oravista. Ne on yksinkertasesti ihania pieniä veitikoita. Kesäisin mä tykkään istua etuoven kynnyksellä pähkinäpurkin kanssa ja katsella, kun pihaa ympäriinsä juoksee oravia. Ne luottaa meihin hyvin, tulee lähelle ja sisällekin, ja tietää että meiltä saa pähkinöitä. Niitä ei anneta paljoa, vähän vaan. Muutaman kerran oon onnistunut silittämään oravaa, sen turkki tuntuu kivalta. Ja on ihana tuntea se kevyt värinä kun se tärisee siinä sormien alla, jännittää niin paljon. Pariin kertaan orava on kuitenkin purrut mua, koitin saada sen syömään kädestä ja pähkinät oli keskellä kämmentä, se kokeili et onko sormenpää syötävä. Pieni nipistys ja säikähdys, se raukka sai halvauksen ku mä säpsähdin sitä, lähti hirveetä vauhtia karkuun. Mutta kohta se tuli taas hakemaan lisää syömistä. Tossa kuvassa yks ihana pikkunen kaivaa pähkinää piiloon, meiän kukkapenkki rehottaa jos jonkinmoista kasvia ku ne hautaa sinne kaikki siemenet sun muut.
Rakastan luontokuvausta. Ympäri vuoden musta on ihanaa nappailla kuvia sieltä sun täältä, hyppiä metsässä mättäillä ja kastua melkeen läpikotasin siinä puuhassa. Kauheeta sähläystä seki homma on, koitan vältellä muurahaispesiä, niitähän täällä sitten riittää ja paljon.
Amh. Nyt en keksi muuta. Mulle tuli vaan mieletön ikävä kesää. Sitä, kun kuljeskelin kaupungilla hyppelehtien ja etsien varjoja, tyylilleni uskollisena tietenkin. Sitä, kun me mentiin Roosan kanssa suoraan koulusta Särkkään tapaamaan Annaa viimesellä kouluviikolla. Sitä, kun mä vapisin jännityksestä vaihtaessani Tuulensuussa bussia mennäkseni Härmälään tapaamaan Essiä ekan kerran. Sitä, kun mä koitin reuhtoa itseni pois Roosan luota, kun näin Iran, Olkan ja Oprin tulevan meitä kohti Särkässä. Laitan tähän ny joitain kuvia kesältä, semmosia joihin liittyy jotain muistoja.
Siinä ihan kasiluokan lopussa.
Essi otti tän kuvan sillon ku oltiin Särkässä. Ikävä, muuta en voi sanoa. Yöllä mä taas puristin hiljaa sitä sydämenpuolikasta kämmenessäni, mietin et miten tyhmä oon. Mun pitää keksiä jostakin taas aikaa puhua sen kanssa, muuten mä tuun hulluks. Ja mun on tavattava se jossain vaiheessa, jos se vielä haluaa tavata mut.
Heinäkuun alussa, sillon ku oikeesti olin punapää. Kaipaan tota väriä ihan tosissani, mut mä en oikeesti jaksa sitä jatkuvaa värjäämistä ja nyt kun tää blondaus on alotettu se myös viedään loppuun.
Kyllä, käytän villapaitaa keskellä kesää kahdenkymmenen asteen lämmössäkin.
Särkässä heinäkuussa Oprin, Olkan ja Iran kanssa. Oprin laseista näkee meiän muiden heijastukset, Roosa tosin on nerokkaasti onnistunut rajautumaan kaikista näistä kuvista pois. 8D
Joo, ei sitä tosiaan käy kieltäminen. Mun on ikävä kesää. Palaan kesään aina tiettyjen levyjen ja artistien mukana. Negative taitaa olla ykkösenä, Neon on mulle ehdoton kesälevy. Mun viime kesä ei olis ollu mitään ilman sitä. Sit For Your Entertainment, ostin sen samana päivänä ku Neonin. Cinema Bizarre tuo mulle kans kesäsen olon. I Don't Wanna Know (If U Got Laid) ja Sad Day (For Happiness) tuo mulle mieleen sen, kun makasin sohvalla ikkunan alla ja lauleskelin ja luin Death Notea, se oli ihanaa. Ravasin kirjastossa melkeen päivittäin et sain lisää mangaa luettavaks 8D Sit sain kaikki kakstoista pokkaria luettua ja tylsistyin, mut silti on hyvät muistot.
Huomenna tulee muuten vuosi siitä kun mut konfirmoitiin ekan kerran. On se jännää miten nopeesti aika kulkee. Pelottavaa oikeestaan, kaikki tässä maailmassa muuttuu niin nopeesti. Oisko se helpompaa jos ei muuttuisi ? En tiä, enkä välttämättä haluakaan tietää. Ehkä mun on vaan parempi olla omissa syvissä ja rakkaissa unelmissani, missä mä olen onnellinen, halaan rakkaimpiani ja kaikki on hyvin.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Tonight we're alive for the very first time.
Automatic Loveletter - Back To Life. Mur. Laittasin linkin siihen, mutta sattuneesta syystä siitä ei löydy Youtubesta videota, sen saa etsiä muualta. Mutta on kuuntelemisen arvonen biisi, mä oon täysin rakastunut. Vaikeeta koittaa pitää turpansa kiinni bussissa ku koko ajan oon alkamassa laulaa, voi niitä jotka matkustaa mun kanssa samaan aikaan. Kärsivät mun itsehillinnän puutteesta.
Ja sitten mun on sanottava, että sulan taas kerran Billin äänelle. Jos mulle joskus tulee sellanen olo, et nyt haluan kuulla jotain mikä saa mut lamaantumaan, mä laitan soimaan Automatischin. Ja kuolen. Mä olen ihan tosissani sanoessani, etten oo koskaan, milloinkaan, ikinä aiemmin kuullut mitään yhtä seksikästä ku sen ääni siinä. Siinä ja Automaticissa on hyvät sanat, mutta enkunkielisessä versiossa se voima puuttuu, se ei kuulosta niin hyvältä. Okei, kuulostaa hyvältä, Automatisch kuulostaa vaan paremmalta. Jostain käsittämättömästä syystä. Kuolen tässä vertaillessani näitä kahta versiota. Ja noniin, sulin välittömästi saksankielisen alkaessa. Niin helvetin seksikkään kuulosta, mä raiskaan ton adjektiivin. Mut hei, jos ykskin neropatti uskaltaa sanoa mulle, et Billin ääni ei kuulosta hyvältä vähintäänkin tän biisin viimesen minuutin aikana, mä kumautan siltä aivot pellolle ja kusen päälle. Okei, toi viimenen ois saanu jäädä sanomatta, anteeks. Mut koska jo sanoin sen, sanon samalla et jos joku toinen, tai vaikkapa se samakin neropatti kehtaa sanoa et Billille ei sopinu rastat, sitä odottaa pitkä, kivulias ja tuskallinen kuolema, koska jotenkin mystisesti mä olen menettänyt sydämeni noille rastoille.
Mitähän mä sitten selittäisin ? Tää viikko on ollu mahtava. Olin joka päivä sunnuntaita lukuun ottamatta Olkan ja Oprin kanssa, paitti tietty ne päivät jollon Opri oli pois ja pyörin vaan Olkan kaa. Mulla oli ihana viikko. Ja eilisiltana tosissani pidättelin kyyneliä sössön ajan, väritin raivoissani paperia mustaks ja väänsin hymyn naamalleni. Lassi ja Arttu sai mut piristymään vähän, kummallakin on aina niin aurinkoinen ja iloinen olemus, mutta kukaan muu ei siihen onnistunut. Tiia sai mut kyllä änkyttään ja sekoamaan ku ilmesty paikalle rengas keskellä alahuulta, kävi maanantaina rei'ittämässä ittensä enkä mä tietenkään oo mitään tienny. Ja meiän riparista tulee muutes aika mielenkiintonen, mukana on ainoastaan meitä ekan vuoden isosia ku Joonas jätti väliin, en tiä onko syynä muut kiireet vai se, et se ei uskaltanu tulla neljän ysivitosen kanssa leiriä pitämään... 8D Kyllä meille varmasti kivaa tulee, me ollaan kaikki aika elosia lapsosia, Eerosta tosin en tiä ku en oo ees varma kuka se on, vaikka oon yrittäny selvittää asiaa. Nään sen kumminki perjantaina, me ilmeisesti tavataan riparilaisten kanssa ekan kerran sössössä. Ainaki oon käsittäny niin, saa nähä miten on.
Niih. Siinä oikeestaan onkin ne kivat asiat tän viikon ajalta. Ikäviä asioita on rutkasti, kärjessä tietysti se, että en tiä ollenkaan koska nään likat seuraavan kerran ja tapahtuuko se edes tän vuoden sisällä. Tokana tulee kaikki muu yhessä kivassa kasassa. Valtakunnalliset ja muut kokeet, esitelmät, päättärit, pääsykokeet, lähtevien tanssit, rahahuolet, ajanpuute, tylsyys, yksinäisyys, totaalinen kyllästyminen tähän koko aikaan... Ei tosiaan kivaa. Mun pitää kohta alkaa kirjottaa hiki hatussa kolmea esitelmää koneelle ja keräämään tietoa neljännestä, mulla ei oo enää aikaa mihinkään. Samaan aikaan mun pitäisi kirjoittaa tarinaa ja julkaista sitä, puhua ihmisten kanssa ja saada aikaa itselleni.
Mä en riitä siihen kaikkeen, en yksinkertasesti riitä. Mä vien tätä nykyä omasta nukkumisajastani sen oman aikani, lueskelen ja ajattelen kaikkea omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. En osaa napata mistään sitä aikaa, minkä haluun käyttää muihin ihmisiin. Tarinan kirjottamista en edes ajattele, mä en saa sille mistään aikaa ja piste. En saa sitä julkastua määräajassa, se venyy sit, siirrän aikataulua ja laitan viimesen luvun takarajaks mun kesäloman viimesen päivän, mikä ikinä se sit onkaan.
16.3 fysiikan koe
18.3 ruotsin koe ja riparitapaaminen
19.3 isoskoulutus
20.3 messu
22.3 matikan koe (?)
24.3 terveystiedon esitelmän palautus ja englannin koe
29.3 matikan koe (?)
31.3 taloustietokilpailu
2.4 Annan & Saran synttärit Järvenpäässä
7.4 englannin valtakunnallinen
11.4 etiikan työn palautus
12.4 ruotsin valtakunnallinen
15.4 äidinkielen "piirikunnalliset"
20.4 matikan valtakunnallinen
22-25.4 pääsiäisloma
27.4 isoskoulutus
6.5 matikan koe
9.5 yhteiskuntaopin koe
11.5 biologian koe
13.5 fysiikan koe
22.5 isoskoulutuspäivä
2.6 helatorstai
4.6 lukuvuoden päättäjäiset
6.6 lähtö riparille
Mietin vaan, että paljonko mä ehdin tässä ajassa tehdä ? Tuolla on vielä kolme pääsykoetta, lähihoitajan pääsykokeelle on useampi päivä enkä ollenkaan tiedä millon se sit on, mut lastenohjaaja on 10.5 ja nuoriso-ohjaaja 12.5. Siinä mulle sit vähän pähkäiltävää, näiden pääsykokeiden takia tosta yhestä viikosta tulee painajainen, mä ihan tosissani hyppään junan alle sillon jossain vaiheessa stressin takia. Ja sitten pitää muistaa, että mun pitää ehtiä tekemään itelleni tanssimekko, hyödyntää pääsiäisloman pituus jollain lailla, siitä pitää keskustella muutamien henkilöiden kanssa, hommata itselleni jotain vaatteita kesäks pääosin tuunaamalla säästösyistä ja sitten miljoona muuta pientä hommaa. Mun pitää tasapainottaa koulu, kotityöt, kaverit, harrastukset ja oma aikani jollain lailla ja mä en koskaan onnistu siinä. Mulla on nyt hirvee pelko et stressi sit aiheuttaa lihomisen tai paremmassa tapauksessa laihtumisen, en ollenkaan olis pahoillani siitä. Tai sitten se aiheuttaa masennusta ja unettomuutta ja sittenpähän olen kusessa.
Stressaavaa. Pelottaa yhteishaku, koulu ja ripari jännittää. Oon huolissani ajankäytöstä ja omasta terveydestäni, mä stressaannun liian pienestä ja oon ihan paniikissa jos kaikki ei mee just silleen ku haluan, vaikka luotanki joka tapauksessa vahvasti siihen että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Mä oon hirveen spontaani ihminen ja kuitenkin järjestys ja täsmällisyys kaikessa on mulle tärkeetä, mä en tosiaankaan tajua miten voin olla näin kauhee sekalainen ilmiö. Mä olen kiitollinen siitä, että vitosjakson lukkari on suht helppo. Pitäähän mun herätä joka päivä kauheen aikasin, meen kasiin, kasiin, ysiin, kasiin ja ysiin, mutta pääsen aina kahelta tai kolmelta, varsin tasaisia päiviä. Se helpottaa ajnkäytön suunnittelua, vaikken koskaan onnistukaan siinä ja munaan suunnitelmani täydellisesti.
Pelottavaa, et oon enää laskujeni mukaan 12 viikon ajan ysiluokkalainen. Sit se on ohi. Mun elämässä alkaa täysin uusi aika, todennäköisesti muutan suurimmaks osaks pois kotoa ja pääsen opiskelemaan sitä mitä haluan. Olo todennäkösesti helpottaa ja paljon, koulu on mulle tuskallista tätä nykyä. Vaikka mä edelleen harkitsen kaksoistutkintoa, tiän etten ota sitä kuitenkaan. Kieliä voin opiskella miten paljon lystään, mutta mä en ala sotkemaan elämääni enää sellasella mitä en oikeesti halua. Mä aioin kirjoittaa, piirtää, maalata, ommella, neuloa, tanssia, laulaa ja soittaa enemmän ku aiemmin, koska kun mä todella tunnen tekeväni sitä mitä haluan, mun on helpompi löytää aikaa sellaselle mitä haluan myös. Nythän mä ravaan joka keskiviikko keskustassa tekstiilikurssilla, mut se on rutiini. Hyvä sellanen tosin, mut haluun et siitä tulee vähän vapaampaa, jos oikeesti tuntuu et ei jaksa nii sit ei tehdä sitä. Tossa toukokuun lopulla tulee varmaan taas kirjeet, varmasti varsinkin Merja sit harmittelee ja ehkä vähän moittiikin mua opiskelun lopettamisesta, mut en mä voi muutakaan. Välivuoden saa nimensä mukaisesti yhdeksi vuodeksi, ei kolmeksi, eikä etäopiskelu oo mahdollista. Harmittaa vaan se et en saa tehtyä päättötyötä, mut ehkä sekin harmi katoaa ajan myötä.
Mutta joo. Mä lopetan tähän. Ohjelmassa ruotsin sanojen kertaus, kemian koealueen lukeminen, masennuksesta kirjoittaminen, aineiston kokoaminen itsemurhasta, kertominen omasta työskentelystä kässätunnilla takkia tehdessä ja Pohjois-Pohjanmaasta tiedon kerääminen. Sekä tietty se ihastuttava läksypino, toivottavasti se ei tänään olis puolen metrin korkunen. Se on karseeta, tekee mieli hypätä ikkunasta aina ku kasaan kirjat lattialle ja istahdan niiden keskelle laskemaan, kirjoittamaan, päättelemään, keksimään, selittämään ja syömään huulikorua. Viimenen tosiaankin kuuluu mun läksyjen tekemiseen, jotain sitä aina huomaamattaan tahattomasti tulee tehtyä.
Ja sitten mun on sanottava, että sulan taas kerran Billin äänelle. Jos mulle joskus tulee sellanen olo, et nyt haluan kuulla jotain mikä saa mut lamaantumaan, mä laitan soimaan Automatischin. Ja kuolen. Mä olen ihan tosissani sanoessani, etten oo koskaan, milloinkaan, ikinä aiemmin kuullut mitään yhtä seksikästä ku sen ääni siinä. Siinä ja Automaticissa on hyvät sanat, mutta enkunkielisessä versiossa se voima puuttuu, se ei kuulosta niin hyvältä. Okei, kuulostaa hyvältä, Automatisch kuulostaa vaan paremmalta. Jostain käsittämättömästä syystä. Kuolen tässä vertaillessani näitä kahta versiota. Ja noniin, sulin välittömästi saksankielisen alkaessa. Niin helvetin seksikkään kuulosta, mä raiskaan ton adjektiivin. Mut hei, jos ykskin neropatti uskaltaa sanoa mulle, et Billin ääni ei kuulosta hyvältä vähintäänkin tän biisin viimesen minuutin aikana, mä kumautan siltä aivot pellolle ja kusen päälle. Okei, toi viimenen ois saanu jäädä sanomatta, anteeks. Mut koska jo sanoin sen, sanon samalla et jos joku toinen, tai vaikkapa se samakin neropatti kehtaa sanoa et Billille ei sopinu rastat, sitä odottaa pitkä, kivulias ja tuskallinen kuolema, koska jotenkin mystisesti mä olen menettänyt sydämeni noille rastoille.
Mitähän mä sitten selittäisin ? Tää viikko on ollu mahtava. Olin joka päivä sunnuntaita lukuun ottamatta Olkan ja Oprin kanssa, paitti tietty ne päivät jollon Opri oli pois ja pyörin vaan Olkan kaa. Mulla oli ihana viikko. Ja eilisiltana tosissani pidättelin kyyneliä sössön ajan, väritin raivoissani paperia mustaks ja väänsin hymyn naamalleni. Lassi ja Arttu sai mut piristymään vähän, kummallakin on aina niin aurinkoinen ja iloinen olemus, mutta kukaan muu ei siihen onnistunut. Tiia sai mut kyllä änkyttään ja sekoamaan ku ilmesty paikalle rengas keskellä alahuulta, kävi maanantaina rei'ittämässä ittensä enkä mä tietenkään oo mitään tienny. Ja meiän riparista tulee muutes aika mielenkiintonen, mukana on ainoastaan meitä ekan vuoden isosia ku Joonas jätti väliin, en tiä onko syynä muut kiireet vai se, et se ei uskaltanu tulla neljän ysivitosen kanssa leiriä pitämään... 8D Kyllä meille varmasti kivaa tulee, me ollaan kaikki aika elosia lapsosia, Eerosta tosin en tiä ku en oo ees varma kuka se on, vaikka oon yrittäny selvittää asiaa. Nään sen kumminki perjantaina, me ilmeisesti tavataan riparilaisten kanssa ekan kerran sössössä. Ainaki oon käsittäny niin, saa nähä miten on.
Niih. Siinä oikeestaan onkin ne kivat asiat tän viikon ajalta. Ikäviä asioita on rutkasti, kärjessä tietysti se, että en tiä ollenkaan koska nään likat seuraavan kerran ja tapahtuuko se edes tän vuoden sisällä. Tokana tulee kaikki muu yhessä kivassa kasassa. Valtakunnalliset ja muut kokeet, esitelmät, päättärit, pääsykokeet, lähtevien tanssit, rahahuolet, ajanpuute, tylsyys, yksinäisyys, totaalinen kyllästyminen tähän koko aikaan... Ei tosiaan kivaa. Mun pitää kohta alkaa kirjottaa hiki hatussa kolmea esitelmää koneelle ja keräämään tietoa neljännestä, mulla ei oo enää aikaa mihinkään. Samaan aikaan mun pitäisi kirjoittaa tarinaa ja julkaista sitä, puhua ihmisten kanssa ja saada aikaa itselleni.
Mä en riitä siihen kaikkeen, en yksinkertasesti riitä. Mä vien tätä nykyä omasta nukkumisajastani sen oman aikani, lueskelen ja ajattelen kaikkea omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. En osaa napata mistään sitä aikaa, minkä haluun käyttää muihin ihmisiin. Tarinan kirjottamista en edes ajattele, mä en saa sille mistään aikaa ja piste. En saa sitä julkastua määräajassa, se venyy sit, siirrän aikataulua ja laitan viimesen luvun takarajaks mun kesäloman viimesen päivän, mikä ikinä se sit onkaan.
16.3 fysiikan koe
18.3 ruotsin koe ja riparitapaaminen
19.3 isoskoulutus
20.3 messu
22.3 matikan koe (?)
24.3 terveystiedon esitelmän palautus ja englannin koe
29.3 matikan koe (?)
31.3 taloustietokilpailu
2.4 Annan & Saran synttärit Järvenpäässä
7.4 englannin valtakunnallinen
11.4 etiikan työn palautus
12.4 ruotsin valtakunnallinen
15.4 äidinkielen "piirikunnalliset"
20.4 matikan valtakunnallinen
22-25.4 pääsiäisloma
27.4 isoskoulutus
6.5 matikan koe
9.5 yhteiskuntaopin koe
11.5 biologian koe
13.5 fysiikan koe
22.5 isoskoulutuspäivä
2.6 helatorstai
4.6 lukuvuoden päättäjäiset
6.6 lähtö riparille
Mietin vaan, että paljonko mä ehdin tässä ajassa tehdä ? Tuolla on vielä kolme pääsykoetta, lähihoitajan pääsykokeelle on useampi päivä enkä ollenkaan tiedä millon se sit on, mut lastenohjaaja on 10.5 ja nuoriso-ohjaaja 12.5. Siinä mulle sit vähän pähkäiltävää, näiden pääsykokeiden takia tosta yhestä viikosta tulee painajainen, mä ihan tosissani hyppään junan alle sillon jossain vaiheessa stressin takia. Ja sitten pitää muistaa, että mun pitää ehtiä tekemään itelleni tanssimekko, hyödyntää pääsiäisloman pituus jollain lailla, siitä pitää keskustella muutamien henkilöiden kanssa, hommata itselleni jotain vaatteita kesäks pääosin tuunaamalla säästösyistä ja sitten miljoona muuta pientä hommaa. Mun pitää tasapainottaa koulu, kotityöt, kaverit, harrastukset ja oma aikani jollain lailla ja mä en koskaan onnistu siinä. Mulla on nyt hirvee pelko et stressi sit aiheuttaa lihomisen tai paremmassa tapauksessa laihtumisen, en ollenkaan olis pahoillani siitä. Tai sitten se aiheuttaa masennusta ja unettomuutta ja sittenpähän olen kusessa.
Stressaavaa. Pelottaa yhteishaku, koulu ja ripari jännittää. Oon huolissani ajankäytöstä ja omasta terveydestäni, mä stressaannun liian pienestä ja oon ihan paniikissa jos kaikki ei mee just silleen ku haluan, vaikka luotanki joka tapauksessa vahvasti siihen että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Mä oon hirveen spontaani ihminen ja kuitenkin järjestys ja täsmällisyys kaikessa on mulle tärkeetä, mä en tosiaankaan tajua miten voin olla näin kauhee sekalainen ilmiö. Mä olen kiitollinen siitä, että vitosjakson lukkari on suht helppo. Pitäähän mun herätä joka päivä kauheen aikasin, meen kasiin, kasiin, ysiin, kasiin ja ysiin, mutta pääsen aina kahelta tai kolmelta, varsin tasaisia päiviä. Se helpottaa ajnkäytön suunnittelua, vaikken koskaan onnistukaan siinä ja munaan suunnitelmani täydellisesti.
Pelottavaa, et oon enää laskujeni mukaan 12 viikon ajan ysiluokkalainen. Sit se on ohi. Mun elämässä alkaa täysin uusi aika, todennäköisesti muutan suurimmaks osaks pois kotoa ja pääsen opiskelemaan sitä mitä haluan. Olo todennäkösesti helpottaa ja paljon, koulu on mulle tuskallista tätä nykyä. Vaikka mä edelleen harkitsen kaksoistutkintoa, tiän etten ota sitä kuitenkaan. Kieliä voin opiskella miten paljon lystään, mutta mä en ala sotkemaan elämääni enää sellasella mitä en oikeesti halua. Mä aioin kirjoittaa, piirtää, maalata, ommella, neuloa, tanssia, laulaa ja soittaa enemmän ku aiemmin, koska kun mä todella tunnen tekeväni sitä mitä haluan, mun on helpompi löytää aikaa sellaselle mitä haluan myös. Nythän mä ravaan joka keskiviikko keskustassa tekstiilikurssilla, mut se on rutiini. Hyvä sellanen tosin, mut haluun et siitä tulee vähän vapaampaa, jos oikeesti tuntuu et ei jaksa nii sit ei tehdä sitä. Tossa toukokuun lopulla tulee varmaan taas kirjeet, varmasti varsinkin Merja sit harmittelee ja ehkä vähän moittiikin mua opiskelun lopettamisesta, mut en mä voi muutakaan. Välivuoden saa nimensä mukaisesti yhdeksi vuodeksi, ei kolmeksi, eikä etäopiskelu oo mahdollista. Harmittaa vaan se et en saa tehtyä päättötyötä, mut ehkä sekin harmi katoaa ajan myötä.
Mutta joo. Mä lopetan tähän. Ohjelmassa ruotsin sanojen kertaus, kemian koealueen lukeminen, masennuksesta kirjoittaminen, aineiston kokoaminen itsemurhasta, kertominen omasta työskentelystä kässätunnilla takkia tehdessä ja Pohjois-Pohjanmaasta tiedon kerääminen. Sekä tietty se ihastuttava läksypino, toivottavasti se ei tänään olis puolen metrin korkunen. Se on karseeta, tekee mieli hypätä ikkunasta aina ku kasaan kirjat lattialle ja istahdan niiden keskelle laskemaan, kirjoittamaan, päättelemään, keksimään, selittämään ja syömään huulikorua. Viimenen tosiaankin kuuluu mun läksyjen tekemiseen, jotain sitä aina huomaamattaan tahattomasti tulee tehtyä.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Jösses.
Siskot, äiti ja iskä raahaa tässä veljen entistä hyllyä parvekkeelle ja mä jäädyn o.o Ihme hyypiöitä nää. Ja äiti valittaa tänään mun lampusta, se alko kiljua et ei tommosta voi pitää. No anteeksi, en mä sitä ottanu, edellinen palo ja iskä vaihto sen tommoseen, ei muuta.
Kivasti menee tänään muuten, oon ottanu aika rennosti. Pitää iskän kanssa tosin puhua taas tästä estohommasta, mä en taaskaan pääse kattoon puoliakaan lukemistani blogeista ku koneen luokittelun mukaan niissä on jotakin alaikäsille sopimatonta, mielenkiintosta taas kerran.
Joo. Eilen olin Oprin ja Olkan kaa, mulla oli mahtava olo ja mä olin kikattaa koko bussimatkan kotiin ku oli niin hyvä mieli. Ja kun iltapäivällä menin kaupunkiin meinasin alkaa laulaa bussissa, mulla on ongelmia 8D Niinku aina oikeestaan, ei siinä mitään uutta ole et kikatan ja laulan ja hymisen ja hymyilen ja irvistelen ja pillitän ja nauran millon missäkin. Kirkuakin saatan alkaa, riippuu vähän päivästä ja mielentilasta.
Kivasti menee tänään muuten, oon ottanu aika rennosti. Pitää iskän kanssa tosin puhua taas tästä estohommasta, mä en taaskaan pääse kattoon puoliakaan lukemistani blogeista ku koneen luokittelun mukaan niissä on jotakin alaikäsille sopimatonta, mielenkiintosta taas kerran.
Joo. Eilen olin Oprin ja Olkan kaa, mulla oli mahtava olo ja mä olin kikattaa koko bussimatkan kotiin ku oli niin hyvä mieli. Ja kun iltapäivällä menin kaupunkiin meinasin alkaa laulaa bussissa, mulla on ongelmia 8D Niinku aina oikeestaan, ei siinä mitään uutta ole et kikatan ja laulan ja hymisen ja hymyilen ja irvistelen ja pillitän ja nauran millon missäkin. Kirkuakin saatan alkaa, riippuu vähän päivästä ja mielentilasta.
Leikkasin taas vähän hiuksia, kevensin aamulla päältä vähän lisää 8> Nyt sit pitää vaan alkaa vihjailla siitä kampaajasta taas, mun pitäs käydä ottamassa vähän lisää raitaa päähän. Ja juurikasvulle on pakko tehä jotain, näyttää oikeesti naurettavalta ku mulla on kahden sentin pitunen oma juurikasvu, samanmittanen blondi, sit tulee punasia, oransseja ja blondeja raitoja sekasin, ja latvat on jo oikeestaan kuparinruskeat. Että on tää mun pää melkonen värimaailma ._.
Kynnet 8> Alle musta lakka, päälle sininen, tässä lopputulos. Mun sormet näyttää kauheen kurttusilta, ja kalpeilta, otin jotenki jännillä asetuksilla ton kuvan.
Vähän koruja, innostuin taas käyttään niitä oikeen kunnolla. Tossa ei näy kaikki, osa on paidan sisällä ihan vaan siitä syystä etten kilise niin helkutisti 8D Ja siinä on taas tää hevosenkenkä, aiemminhan pidin tosiaan sitä pallorengasta. Tuun varmaan tässä hulluks vielä tän korun takia, se ei pysy kovinkaan mieluusti paikallaan niinku haluan, mutta jos ei enää kestä nii vaihan vaan korua.
PIIRSIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VIIKKOKAUSIIN ! Illalla vaan tuli sellanen et jukolauta, nyt mä teen jotakin, ja siitä sit nappasin BVB'n julisteen seinältä alas, taitoin sen sopivaan asentoon ja aloin piirtää Ashleytä. Ei tullu ihan täydellistä, silmät on liian isot ja on monta muutaki virhettä, mut oon tyytyväinen. Tuli samalla testattua sen Janitan antama piirustuslehtiö, se sopii paremmin hiilelle ku tommosille piirustuskynille mitä käytän.
Ookkei. Mä varmaan teen tässä vielä yhteishaun, jos saan äitin pysähtymään edes pieneks hetkeks. Sit teen matikan ja kemian tehtäviä, lukasen vähän jotain kirjoja ja tämmöstä. Huomenna ois uintia, mut mua ei huvita, sanon vaan et on menkat. Meen käveleen ja siinä se, ei oikeesti jaksa mitään uintia ku oon kumminki jo uinu sen cooperin ja tälleen. Ja mä en nyt tahallani ala kiusaamaan ihoani, se alkaa just toipua pakkasista ja kloorivesi ei erityisemmin auta siinä.
Jeeap. Mä oon kolmen kuukauden päästä ekaa iltaa Rajalassa, sillä lailla. Mukavat ihmiset tulossa isosiks, tosin yhtä en tunne mut enköhän mä siihenki tutustu tässä. Mulle pitäs pikkuhiljaa alkaa tulla ilmotuksia siitä et millon on tapaamisia ja sellasia, eiköhän tossa yheksästoista päivä viimestään kerrota, mulla on neljän tunnin koulutus sillon.
Eipä mulla muuta taaskaan, palailen selittelemään asioita sitten varmaan ensviikonloppuna, ajattelin panostaa viikon ajan kavereihin ja kouluun, tärkeysjärjestyksessä kuten näkyy. Alotankin sen heti hoitamalla koulun pois alta että saan kaiken ensviikolla vapaan ajan hyödynnettyä muuten 8> Nyt alko muuten Born This Way soimaan radiossa, en mä edelleenkään mikään supersuurimahtava Gaga-fani ole, mutta tää on kiva biisi. Mun tekee mieli tanssia, mut jos nyt jätän sen väliin ku ovi on auki, ihmiset alkaa tuijottaa alakerrasta o.o
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
A stain that never comes off the sheets.
Tässä tekstissä ei sitten oo mitään järkeä, ei päätä eikä häntää ja tää on nii helvetillistä itkusta angstipaskaa, et mä tosiaan suosittelen lukematta jättämistä.
Mä tajusin tänään jotain. Jotain, mikä ei todellakaan oo miellyttävä asia ja joka inhottaa mua, mä aloin inhota itseäni sen takia, yllättäen. Millon mä en inhoais itteäni ? Mut tällä kertaa mulla on omasta mielestäni ihan pätevä syy, koska tilanteen ei pitäis olla tämmönen.
Mistä siis on kysymys ? Äidistä. Tai ei, ei äidistä. Pikemmin mun suhteesta siihen ja toisin päin. Mä aloin miettimään meiän suhdetta toisiimme vähän tarkemmin tänään, mähän teen tässä tätä esitelmää masennuksesta ja kun mä en kauheen kauaa jaksa keskittyä yhteen asiaan niin totta kai hyppään seuraavaan mielenterveyteen liittyvään asiaan, mä hain alakerrasta lääkärikirjan ja istahdin keittiön pöydän ääreen lukemaan sitä ja syömään samalla, ihan vaan ärsyttääkseni äitiä. Pau, siinä ensimmäinen huomioitava asia.
Äiti siivos siinä samalla, se oli luvannu noille pienemmille, kaikille neljälle siis, et lähetään vähän rantaan ja käveleen jäälle, viisasta touhua suojasäällä, pakko myöntää. No mutta. Sehän alko siivoomaan, se oli luvannu iskälle. Elmeri ei tykänny ollenkaan, se tosissaan halus lähtee. Roosa ja Emma lähti itekseen ku ei ne jaksanu oottaa. Elmeri sit huus siinä vähän aikaa, mä koitin olla sovittelijana siinä välissä ja enimmäkseen tukkia Elmerin suun, koska en jaksa sitä ku äiti mököttää. Siitä syystä mä sit tavallaan asettauduin äitin puolelle, koitin vaan pitää sen tyytyväisenä. Sit ku Elmeri oli rauhottunu, mä mainitsin et keväällä on ne tanssit, vikalla viikolla, koululla siis on sellanen perinne et ysit tanssii ja menee syömään ja hienosti pitäs pukeutua. Mainitsin sit et mekko ois hankinnan alla, teen sen ite, selitän siitä joskus toiste. Se sit tiuskaisi että omapa on asiani, se ei sitä ompele. En mä ny varsinaisesti nokkiini ottanu, mut ärsyynnyin ja lähin pois, ovien taa turhautumaan. Ja pohtimaan, minkä takia mä nyt sit tässä oon.
Tosta on jo tunteja, se oli keskellä päivää. Mutta silti se vaivaa mua. Kun mä ajattelen viime aikoja, mä en keksi yhtään toista henkilöä, josta oisin keksiny niin paljon negatiivista sanottavaa. Viime kuukausina mulle on tullut huonoimmat muistot äitistä. Pahin kohtaus on tullu äitin kanssa puhumisen jälkeen, plus ne monet pahimmat kohtaukset, jolloin mä oon ollu tukehtua itkuun ja turhautuneisuuteen. Kappas vaan, itken tässä taas pelkästä muistosta.
Mä kärsin siitä et me otetaan aina tällä tavoin yhteen. Ja kun mä en halua ottaa yhteen, mä haluan et me voidaan puhua toistemme kanssa vapaasti asioista eikä mun tarvis joka kerta istua vaivautuneena paikallani monta minuuttia ennen ku uskallan avata suuni, ja sitten saan sanottua yhen lauseen, äiti sanoo jotain, ja sitten oon hiljaa kunnes pääsen pois tilanteesta. Ei sen pitäis olla näin. Ei se sais olla näin. Sen ei kuulu olla näin, ja silti, kaikista mun toiveista, päätöksistä, yrityksistä ja tavoitteista huolimatta se on näin.
Syitä on monia. Meiän luonteet ensinnäki, kumpiki on jääräpäinen, ja sitten mä oon liian haavoittuvainen, mä en kestä sitä et äiti ei hyväksy mua ja mun ajatuksia, mun mielipiteitä. Musta oikeesti tuntuu, etten mä kelpaa sille tämmösenä. Mä saan perheen parhaat arvosanat. Mä menestyn melkeen poikkeuksetta kutakuinkin kaikessa. Mä yritän aina. Mä pyrin olemaan perillä asioista, mä en tee mitään mikä ois kielletty kokonaan, mä en polta, mä en juo, mä en tee asioita salaa noilta. Mä kerron asioistani, mä kerron niistä toisin ku vaikka Roosa. Ja mä tosissani yritän olla läheinen vanhempieni kanssa, mä yritän puhua kummallekin aina mun omista tunteista ja ajatuksista. Mä en yritä olla etäällä niistä. Kyllä mä tiedän, että ne haluais mun kouluttautuvan korkeimmalle tasolle, ne haluais musta jonku lääkärin tai vastaavan, menestyvän, lahjakkaan, nimekkään ja tasapainoisen ihmisen, joka menee naimisiin vähintäänkin samantasoisen miehen kanssa ja saa lahjakkaita ja hyväkäytöksisiä lapsia, asuu suuressa talossa ja ei koskaan tee mitään pahaa. Mutta se ei ole sitä mitä mä haluan. Mä haluan olla oma itseni.
Sen takia mä aiheutan pettymyksen, varsinki äitille. Sen takia mä en voi suhtautua siihen silleen ku omaan äitiin pitäis suhtautua. Iskän kanssa mulla ei ole ongelmia läheskään niin paljon ku äitin kanssa, se on sitä mieltä et mä saan tehdä mitä haluan, kunhan se ei pilaa mua ja oon onnellinen. Ainakin se antaa sellasen käsityksen. Se antaa mun opiskella mitä haluan, se puhuu mulle asioista suoraan ja yrittää ymmärtää, ihan tosissaan ymmärtää. Okei, äiti ymmärsi sen et tarviin tekstariliittymän ku iskä sano et en tarvii. Mutta se on noita harvoja poikkeuksia. Ja mä tajusin just, että se on ainoa hyvä muisto, mikä mulle näin äkkiseltään nousee mieleen äitistä.
On muitaki muistoja. On muistoja, missä me ollaan äitin kanssa kaupungilla etsimässä mulle jotakin tiettyä tavaraa. Äiti inhoo sitä, se rakastaa kierrellä kaupoissa, mutta se inhoo sellasta mun kanssa. Mikään mistä se pitää ei kelpaa mulle, niin se suoraan sanottuna on. Ei tommosissa reissuissa ollu ongelmaa ennen ku mä päätin opetella sanomaan ei. Mulla oli useiden vuosien ajan vaikeuksia siinä, sitten ku mä viimein opettelin sen, äitin maailma vaikutti kaatuvan kokonaan. Se ei kestäny sitä et mä en oo enää nukke, jota se voi liikutella naruista vetämällä.
Sitten on muistoja siitä, kun llaan tehty jotain yhessä, vaikka leivottu. Mä alan melkeen poikkeuksetta itkeen sellasten leivontahetkien jälkeen, äiti huutaa ja tiuskii jos en osaa kaikkea kunnolla ja mä vihaan sitä. Mä en ottanu kotitaloutta valinnaiseks ja mä osaan kyllä perusasiat, mutta en mä kaikkea voi osata varsinkaan ruuanlaitossa, mä oon yks pyörremyrsky kokatessani tai tehessäni jotain muuta sellasta. Kolmas esimerkki on sisustaminen, äiti inhoaa mun huonetta. Ensimmäinen asia, jonka se sano nähessään mun huoneen ku olin maalannu seinän, oli et toi väri on hirvee. Ja se ilmotti kaatavansa ton seinän ku muutan pois.
Ja tietysti on kaikkee muuta mahdollista. Äiti valittaa mun meikkaamisesta, mun vaatetuksesta, mun hiuksista, mun laseista, mun lävistyksistä, mun matikan nykysestä tasosta, kaikesta mistä se vaan keksii huomautettavaa. Se valittaa siitä et oon niin paljon omissa oloissani, mikä kyllä on ihan järjellinen valitusaihe, mutta sen kannattais myös miettiä syytä siihen. Voisko olla, että mä en syystä tai toisesta halua olla noiden kanssa samassa tilassa, kun se menee niin vaikeeks ? Mä en uskalla enää edes sanoa yhteishausta mitään, meiän piti tehdä se maanantaina, mut mä en uskalla puhua. Mä en halua taas yhtä uutta tappelua, vaikka me ollaan jo sovittu hakuvaihtoehdoista ja niiden järjestyksestä, mä pelkään silti että tää menee pieleen, se keksii taas jotain uutta ja taas kerran mä meen puoliks itku kurkussa puhumaan opon kanssa siitä et tää ei onnistu, mä en tuu onnistumaan.
Tyttären ja äidin suhde ei sais olla tällänen. Se, että mä pelkään äitille puhumista hyljätyks tulemisen takia ja en pysty puhumaan sille asioista jotka vaivaa ja koskettaa mua, ei oo normaalia. Sen takia multa puuttuu elämästä sellanen aikuinen, jonka kanssa mä voisin puhua pahalta tuntuvista asioista. Eihän sen välttämättä oma äiti pitäs olla, vois olla parempikin, että se ois joku vähän vieraampi aikunen, mutta kuitenkin. Mä oon ite huomannu et mulla on tapana puhua kaikesta tunteista ja ajatuksista itteäni vanhempien naishenkilöiden kanssa, oli se sitten naapurin rouva, täti taikka kerhonohjaaja, jokaselle mä vuodatan sellasia asioita, jotka pitäs vuodattaa omalle äidille.
Millanen aikunen mustaki tulee jos mä pelkään miehiä ja mun suhde omaan äitiin on vääristyny ja kieroutunu ja vaikka mitä ? Mua tosissaan pelottaa se. Mulla on haaveissa oma pieni perhe, mies ja muutama lapsi. Jos mun vaimon ja äidin roolimalli on hahmo, jonka kanssa mä en enää tule toimeen ja jonka takia mä tunnen syyllisyyttä melkeen jokaisesta teosta jonka teen, millanen vaimo ja äiti musta itestäni tulee ? Ei kovinkaan tasapainonen, siitä ny ainakin voidaan olla varmoja. Mä oon niin helvetin kateellinen ihmisille, jotka voi vaan puhua äidilleen pelkäämättä että se alkaa tiuskia tai syyllistää jostakin, siinä tulee pakostaki arvoton ja paska olo.
Eikä ny oikeesti saa käsittää niin, etten mä rakastais äitiä niinku omaa äitiä rakastetaan. Se on mulle edelleen yks rakkaimmista ihmisistä maailmassa ja mä itken pelkästä sen menettämisen mahdollisuudesta. Mutta mä en voi elää sen kanssa tavalla millä haluisin. Ja kuitenkaan mä en voi olla sille mieliksi, mä en voi olla se lapsi mikä se haluis mun olevan. Mä en ole valmis luopumaan omista unelmistani ollakseni lapsi, joka tekee niinku käsketään, joka ei tee mitään väärin ja joka on malliesimerkki kaikesta. Mä en pysty siihen just sen takia, että loppujen lopuks mussa on se pieni palanen äitin omaa luonnetta, sitä jääräpäisyyttä. Ja siinä on todennäkösesti se lopullinen syy siihen, että me ei yksinkertasesti voida olla tän läheisempiä toisillemme.
Mahtavaa oikeesti. Vajaan tunnin oon tässä itkeny taas, päätä särkee ja mun Buranat on kateissa. Olo on paskempi ku muutamaan päivään. Mä ihmettelen jos nukun tän yön rauhallisesti.
Mä tajusin tänään jotain. Jotain, mikä ei todellakaan oo miellyttävä asia ja joka inhottaa mua, mä aloin inhota itseäni sen takia, yllättäen. Millon mä en inhoais itteäni ? Mut tällä kertaa mulla on omasta mielestäni ihan pätevä syy, koska tilanteen ei pitäis olla tämmönen.
Mistä siis on kysymys ? Äidistä. Tai ei, ei äidistä. Pikemmin mun suhteesta siihen ja toisin päin. Mä aloin miettimään meiän suhdetta toisiimme vähän tarkemmin tänään, mähän teen tässä tätä esitelmää masennuksesta ja kun mä en kauheen kauaa jaksa keskittyä yhteen asiaan niin totta kai hyppään seuraavaan mielenterveyteen liittyvään asiaan, mä hain alakerrasta lääkärikirjan ja istahdin keittiön pöydän ääreen lukemaan sitä ja syömään samalla, ihan vaan ärsyttääkseni äitiä. Pau, siinä ensimmäinen huomioitava asia.
Äiti siivos siinä samalla, se oli luvannu noille pienemmille, kaikille neljälle siis, et lähetään vähän rantaan ja käveleen jäälle, viisasta touhua suojasäällä, pakko myöntää. No mutta. Sehän alko siivoomaan, se oli luvannu iskälle. Elmeri ei tykänny ollenkaan, se tosissaan halus lähtee. Roosa ja Emma lähti itekseen ku ei ne jaksanu oottaa. Elmeri sit huus siinä vähän aikaa, mä koitin olla sovittelijana siinä välissä ja enimmäkseen tukkia Elmerin suun, koska en jaksa sitä ku äiti mököttää. Siitä syystä mä sit tavallaan asettauduin äitin puolelle, koitin vaan pitää sen tyytyväisenä. Sit ku Elmeri oli rauhottunu, mä mainitsin et keväällä on ne tanssit, vikalla viikolla, koululla siis on sellanen perinne et ysit tanssii ja menee syömään ja hienosti pitäs pukeutua. Mainitsin sit et mekko ois hankinnan alla, teen sen ite, selitän siitä joskus toiste. Se sit tiuskaisi että omapa on asiani, se ei sitä ompele. En mä ny varsinaisesti nokkiini ottanu, mut ärsyynnyin ja lähin pois, ovien taa turhautumaan. Ja pohtimaan, minkä takia mä nyt sit tässä oon.
Tosta on jo tunteja, se oli keskellä päivää. Mutta silti se vaivaa mua. Kun mä ajattelen viime aikoja, mä en keksi yhtään toista henkilöä, josta oisin keksiny niin paljon negatiivista sanottavaa. Viime kuukausina mulle on tullut huonoimmat muistot äitistä. Pahin kohtaus on tullu äitin kanssa puhumisen jälkeen, plus ne monet pahimmat kohtaukset, jolloin mä oon ollu tukehtua itkuun ja turhautuneisuuteen. Kappas vaan, itken tässä taas pelkästä muistosta.
Mä kärsin siitä et me otetaan aina tällä tavoin yhteen. Ja kun mä en halua ottaa yhteen, mä haluan et me voidaan puhua toistemme kanssa vapaasti asioista eikä mun tarvis joka kerta istua vaivautuneena paikallani monta minuuttia ennen ku uskallan avata suuni, ja sitten saan sanottua yhen lauseen, äiti sanoo jotain, ja sitten oon hiljaa kunnes pääsen pois tilanteesta. Ei sen pitäis olla näin. Ei se sais olla näin. Sen ei kuulu olla näin, ja silti, kaikista mun toiveista, päätöksistä, yrityksistä ja tavoitteista huolimatta se on näin.
Syitä on monia. Meiän luonteet ensinnäki, kumpiki on jääräpäinen, ja sitten mä oon liian haavoittuvainen, mä en kestä sitä et äiti ei hyväksy mua ja mun ajatuksia, mun mielipiteitä. Musta oikeesti tuntuu, etten mä kelpaa sille tämmösenä. Mä saan perheen parhaat arvosanat. Mä menestyn melkeen poikkeuksetta kutakuinkin kaikessa. Mä yritän aina. Mä pyrin olemaan perillä asioista, mä en tee mitään mikä ois kielletty kokonaan, mä en polta, mä en juo, mä en tee asioita salaa noilta. Mä kerron asioistani, mä kerron niistä toisin ku vaikka Roosa. Ja mä tosissani yritän olla läheinen vanhempieni kanssa, mä yritän puhua kummallekin aina mun omista tunteista ja ajatuksista. Mä en yritä olla etäällä niistä. Kyllä mä tiedän, että ne haluais mun kouluttautuvan korkeimmalle tasolle, ne haluais musta jonku lääkärin tai vastaavan, menestyvän, lahjakkaan, nimekkään ja tasapainoisen ihmisen, joka menee naimisiin vähintäänkin samantasoisen miehen kanssa ja saa lahjakkaita ja hyväkäytöksisiä lapsia, asuu suuressa talossa ja ei koskaan tee mitään pahaa. Mutta se ei ole sitä mitä mä haluan. Mä haluan olla oma itseni.
Sen takia mä aiheutan pettymyksen, varsinki äitille. Sen takia mä en voi suhtautua siihen silleen ku omaan äitiin pitäis suhtautua. Iskän kanssa mulla ei ole ongelmia läheskään niin paljon ku äitin kanssa, se on sitä mieltä et mä saan tehdä mitä haluan, kunhan se ei pilaa mua ja oon onnellinen. Ainakin se antaa sellasen käsityksen. Se antaa mun opiskella mitä haluan, se puhuu mulle asioista suoraan ja yrittää ymmärtää, ihan tosissaan ymmärtää. Okei, äiti ymmärsi sen et tarviin tekstariliittymän ku iskä sano et en tarvii. Mutta se on noita harvoja poikkeuksia. Ja mä tajusin just, että se on ainoa hyvä muisto, mikä mulle näin äkkiseltään nousee mieleen äitistä.
On muitaki muistoja. On muistoja, missä me ollaan äitin kanssa kaupungilla etsimässä mulle jotakin tiettyä tavaraa. Äiti inhoo sitä, se rakastaa kierrellä kaupoissa, mutta se inhoo sellasta mun kanssa. Mikään mistä se pitää ei kelpaa mulle, niin se suoraan sanottuna on. Ei tommosissa reissuissa ollu ongelmaa ennen ku mä päätin opetella sanomaan ei. Mulla oli useiden vuosien ajan vaikeuksia siinä, sitten ku mä viimein opettelin sen, äitin maailma vaikutti kaatuvan kokonaan. Se ei kestäny sitä et mä en oo enää nukke, jota se voi liikutella naruista vetämällä.
Sitten on muistoja siitä, kun llaan tehty jotain yhessä, vaikka leivottu. Mä alan melkeen poikkeuksetta itkeen sellasten leivontahetkien jälkeen, äiti huutaa ja tiuskii jos en osaa kaikkea kunnolla ja mä vihaan sitä. Mä en ottanu kotitaloutta valinnaiseks ja mä osaan kyllä perusasiat, mutta en mä kaikkea voi osata varsinkaan ruuanlaitossa, mä oon yks pyörremyrsky kokatessani tai tehessäni jotain muuta sellasta. Kolmas esimerkki on sisustaminen, äiti inhoaa mun huonetta. Ensimmäinen asia, jonka se sano nähessään mun huoneen ku olin maalannu seinän, oli et toi väri on hirvee. Ja se ilmotti kaatavansa ton seinän ku muutan pois.
Ja tietysti on kaikkee muuta mahdollista. Äiti valittaa mun meikkaamisesta, mun vaatetuksesta, mun hiuksista, mun laseista, mun lävistyksistä, mun matikan nykysestä tasosta, kaikesta mistä se vaan keksii huomautettavaa. Se valittaa siitä et oon niin paljon omissa oloissani, mikä kyllä on ihan järjellinen valitusaihe, mutta sen kannattais myös miettiä syytä siihen. Voisko olla, että mä en syystä tai toisesta halua olla noiden kanssa samassa tilassa, kun se menee niin vaikeeks ? Mä en uskalla enää edes sanoa yhteishausta mitään, meiän piti tehdä se maanantaina, mut mä en uskalla puhua. Mä en halua taas yhtä uutta tappelua, vaikka me ollaan jo sovittu hakuvaihtoehdoista ja niiden järjestyksestä, mä pelkään silti että tää menee pieleen, se keksii taas jotain uutta ja taas kerran mä meen puoliks itku kurkussa puhumaan opon kanssa siitä et tää ei onnistu, mä en tuu onnistumaan.
Tyttären ja äidin suhde ei sais olla tällänen. Se, että mä pelkään äitille puhumista hyljätyks tulemisen takia ja en pysty puhumaan sille asioista jotka vaivaa ja koskettaa mua, ei oo normaalia. Sen takia multa puuttuu elämästä sellanen aikuinen, jonka kanssa mä voisin puhua pahalta tuntuvista asioista. Eihän sen välttämättä oma äiti pitäs olla, vois olla parempikin, että se ois joku vähän vieraampi aikunen, mutta kuitenkin. Mä oon ite huomannu et mulla on tapana puhua kaikesta tunteista ja ajatuksista itteäni vanhempien naishenkilöiden kanssa, oli se sitten naapurin rouva, täti taikka kerhonohjaaja, jokaselle mä vuodatan sellasia asioita, jotka pitäs vuodattaa omalle äidille.
Millanen aikunen mustaki tulee jos mä pelkään miehiä ja mun suhde omaan äitiin on vääristyny ja kieroutunu ja vaikka mitä ? Mua tosissaan pelottaa se. Mulla on haaveissa oma pieni perhe, mies ja muutama lapsi. Jos mun vaimon ja äidin roolimalli on hahmo, jonka kanssa mä en enää tule toimeen ja jonka takia mä tunnen syyllisyyttä melkeen jokaisesta teosta jonka teen, millanen vaimo ja äiti musta itestäni tulee ? Ei kovinkaan tasapainonen, siitä ny ainakin voidaan olla varmoja. Mä oon niin helvetin kateellinen ihmisille, jotka voi vaan puhua äidilleen pelkäämättä että se alkaa tiuskia tai syyllistää jostakin, siinä tulee pakostaki arvoton ja paska olo.
Eikä ny oikeesti saa käsittää niin, etten mä rakastais äitiä niinku omaa äitiä rakastetaan. Se on mulle edelleen yks rakkaimmista ihmisistä maailmassa ja mä itken pelkästä sen menettämisen mahdollisuudesta. Mutta mä en voi elää sen kanssa tavalla millä haluisin. Ja kuitenkaan mä en voi olla sille mieliksi, mä en voi olla se lapsi mikä se haluis mun olevan. Mä en ole valmis luopumaan omista unelmistani ollakseni lapsi, joka tekee niinku käsketään, joka ei tee mitään väärin ja joka on malliesimerkki kaikesta. Mä en pysty siihen just sen takia, että loppujen lopuks mussa on se pieni palanen äitin omaa luonnetta, sitä jääräpäisyyttä. Ja siinä on todennäkösesti se lopullinen syy siihen, että me ei yksinkertasesti voida olla tän läheisempiä toisillemme.
Mahtavaa oikeesti. Vajaan tunnin oon tässä itkeny taas, päätä särkee ja mun Buranat on kateissa. Olo on paskempi ku muutamaan päivään. Mä ihmettelen jos nukun tän yön rauhallisesti.
And we'll love again and we'll laugh again
We'll try again and we'll dance again
and it's better off this way
So much better off this way
I can't clean the blood off the sheets in my bed
We'll try again and we'll dance again
and it's better off this way
So much better off this way
I can't clean the blood off the sheets in my bed
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Let's have some fun.
Tänään mä sitten päätin ottaa kaiken ilon irti lomasta. Munhan ei tarvii mennä minnekään ulos, saan olla just sen näkönen ku haluan. Miks en siis ottais meikkejä ja tekis jotain, mitä en todellakaan käyttäis mennessäni ulos ? Lopputulos ei ollut vielä ihan sellanen, että mä en missään nimessä kehtais näyttäytyä, mutta ihan kivaltahan se silti näytti, ja erilaiselta ku tavallisesti.
Oikeesti ei ihan noin pinkkiä ollu, asetin vaan kameran ottaan poptaide-kuvan 8D Se kirkastaa värejä ihan sikana, sen takia tykkään siitä, mut mun pitäs käyttää puuteria ihan järjettömästi et iho pysyis vaaleena. Sen vuoks otan mieluummin muilla asetuksilla kuvat, pysyn kalpeena.
Näin. Ei mulla tylsää tässä tullu, oli hauskaa pitkästä aikaa leikkiä meikkien kanssa. Viimekshän mä leikin näin sillon, ku tein BVB-tyyliset meikit, pitäs taas kokeilla niitä. Ehkä mä perjantaina semmoset vedän, kattoo ny. Perjantaina käydään kumminki Emman kanssa siellä Backstreetissä, ostetaan meikkejä, yllättäen. Roosaki varmaan otetaan mukaan, käydään siellä ennen ku Tampere-talolla alkaa bändikisa. Mennään Rockwallia ja The Firealia kattoon 8> Ja sit tietty hyppelehdin innoissani sen koko päivän, tuskin tarvii enää edes kertoa syytä. Ja illalla meen ehkä sössöön, kattoo miten käy.
Jep. Ei mulla taaskaan muuta tässä ole. Roosa ja Hilma tuli kotiin, talossa on heti enemmän elämää. Ja kuten joku viksu voi huomata, oon leikannu hiukset 8> Kaks tuntia sitten palo hermo ku oli taas sellanen ällöttävä tasanen latva ja pörrössä ja kaikkee, leikkelin oikeen kunnolla. Äiti oli taas järkyttyny, alko kiljua et leikkasinko lyhemmäks o.o No hei, en mä nyt varsinaisesti lyhemmäks leikannu, kerrostin ja rikoin leikkausta vaan niin rajusti et ne näyttää lyhemmiltä. Eikä ne ois ees lyhyen näköset jos se kampaaja ei ois pilannu näitä. Pitää muuten piakkoin varata uus aika, aattelin et siinä ihan huhtikuun alussa tai tän kuun lopussa kävis raidottamassa taas. Sit siinä toukokuun alussa vielä yks kerta, sit mä uskosin et riittää viimestään. Musta voi tulla ihan kunnon platinablondiki tässä, kattoo miten lopulta käy. Kai mä kuitenkin jätän tätä punertavaaki sekaan, sen verran rakas väri se mulle on. Jos en jätä, ainaki ostan sellasen kunnon punasen hiuslisäkkeen, siitä saan sit pirteyttä hiuksiin.
Haluun vielä laittaa tämmösen pienen tähän, tää on ihana 8D Sulonen. Kannattaa kattoa itse leffa, mä tykkäsin. Ois se voinu olla vielä parempiki, mut kyllä siinä hymyili ja naurokin useamman kerran. Ja musta oli hauska tossa sunnuntaina ku mä vaan käväsin alhaalla ja sit näin iskän sohvalla makaamassa ja kattomassa sitä. Mä tykkään iskästä just sen takia et se pystyy nauttimaan tommosistaki asioista, lastenleffoista ja meiän kanssa olemisesta ja tämmösistä. Se on ihanan rento, vaikka kyllä se sit suuttuessaan on ihan hirvee. Kaikesta huolimatta mä vietän aikaani mieluummin iskän ku äitin kanssa, koska äiti on niin vaikee ihminen. En väitä etten mä ite ois yhtään vaikee, mut joo... Jos nyt vaan se video, ei tästä aiheesta enempää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)