A stain that never comes off the sheets.

Tässä tekstissä ei sitten oo mitään järkeä, ei päätä eikä häntää ja tää on nii helvetillistä itkusta angstipaskaa, et mä tosiaan suosittelen lukematta jättämistä.

Mä tajusin tänään jotain. Jotain, mikä ei todellakaan oo miellyttävä asia ja joka inhottaa mua, mä aloin inhota itseäni sen takia, yllättäen. Millon mä en inhoais itteäni ? Mut tällä kertaa mulla on omasta mielestäni ihan pätevä syy, koska tilanteen ei pitäis olla tämmönen.

Mistä siis on kysymys ? Äidistä. Tai ei, ei äidistä. Pikemmin mun suhteesta siihen ja toisin päin. Mä aloin miettimään meiän suhdetta toisiimme vähän tarkemmin tänään, mähän teen tässä tätä esitelmää masennuksesta ja kun mä en kauheen kauaa jaksa keskittyä yhteen asiaan niin totta kai hyppään seuraavaan mielenterveyteen liittyvään asiaan, mä hain alakerrasta lääkärikirjan ja istahdin keittiön pöydän ääreen lukemaan sitä ja syömään samalla, ihan vaan ärsyttääkseni äitiä. Pau, siinä ensimmäinen huomioitava asia.

Äiti siivos siinä samalla, se oli luvannu noille pienemmille, kaikille neljälle siis, et lähetään vähän rantaan ja käveleen jäälle, viisasta touhua suojasäällä, pakko myöntää. No mutta. Sehän alko siivoomaan, se oli luvannu iskälle. Elmeri ei tykänny ollenkaan, se tosissaan halus lähtee. Roosa ja Emma lähti itekseen ku ei ne jaksanu oottaa. Elmeri sit huus siinä vähän aikaa, mä koitin olla sovittelijana siinä välissä ja enimmäkseen tukkia Elmerin suun, koska en jaksa sitä ku äiti mököttää. Siitä syystä mä sit tavallaan asettauduin äitin puolelle, koitin vaan pitää sen tyytyväisenä. Sit ku Elmeri oli rauhottunu, mä mainitsin et keväällä on ne tanssit, vikalla viikolla, koululla siis on sellanen perinne et ysit tanssii ja menee syömään ja hienosti pitäs pukeutua. Mainitsin sit et mekko ois hankinnan alla, teen sen ite, selitän siitä joskus toiste. Se sit tiuskaisi että omapa on asiani, se ei sitä ompele. En mä ny varsinaisesti nokkiini ottanu, mut ärsyynnyin ja lähin pois, ovien taa turhautumaan. Ja pohtimaan, minkä takia mä nyt sit tässä oon.

Tosta on jo tunteja, se oli keskellä päivää. Mutta silti se vaivaa mua. Kun mä ajattelen viime aikoja, mä en keksi yhtään toista henkilöä, josta oisin keksiny niin paljon negatiivista sanottavaa. Viime kuukausina mulle on tullut huonoimmat muistot äitistä. Pahin kohtaus on tullu äitin kanssa puhumisen jälkeen, plus ne monet pahimmat kohtaukset, jolloin mä oon ollu tukehtua itkuun ja turhautuneisuuteen. Kappas vaan, itken tässä taas pelkästä muistosta.

Mä kärsin siitä et me otetaan aina tällä tavoin yhteen. Ja kun mä en halua ottaa yhteen, mä haluan et me voidaan puhua toistemme kanssa vapaasti asioista eikä mun tarvis joka kerta istua vaivautuneena paikallani monta minuuttia ennen ku uskallan avata suuni, ja sitten saan sanottua yhen lauseen, äiti sanoo jotain, ja sitten oon hiljaa kunnes pääsen pois tilanteesta. Ei sen pitäis olla näin. Ei se sais olla näin. Sen ei kuulu olla näin, ja silti, kaikista mun toiveista, päätöksistä, yrityksistä ja tavoitteista huolimatta se on näin.

Syitä on monia. Meiän luonteet ensinnäki, kumpiki on jääräpäinen, ja sitten mä oon liian haavoittuvainen, mä en kestä sitä et äiti ei hyväksy mua ja mun ajatuksia, mun mielipiteitä. Musta oikeesti tuntuu, etten mä kelpaa sille tämmösenä. Mä saan perheen parhaat arvosanat. Mä menestyn melkeen poikkeuksetta kutakuinkin kaikessa. Mä yritän aina. Mä pyrin olemaan perillä asioista, mä en tee mitään mikä ois kielletty kokonaan, mä en polta, mä en juo, mä en tee asioita salaa noilta. Mä kerron asioistani, mä kerron niistä toisin ku vaikka Roosa. Ja mä tosissani yritän olla läheinen vanhempieni kanssa, mä yritän puhua kummallekin aina mun omista tunteista ja ajatuksista. Mä en yritä olla etäällä niistä. Kyllä mä tiedän, että ne haluais mun kouluttautuvan korkeimmalle tasolle, ne haluais musta jonku lääkärin tai vastaavan, menestyvän, lahjakkaan, nimekkään ja tasapainoisen ihmisen, joka menee naimisiin vähintäänkin samantasoisen miehen kanssa ja saa lahjakkaita ja hyväkäytöksisiä lapsia, asuu suuressa talossa ja ei koskaan tee mitään pahaa. Mutta se ei ole sitä mitä mä haluan. Mä haluan olla oma itseni.

Sen takia mä aiheutan pettymyksen, varsinki äitille. Sen takia mä en voi suhtautua siihen silleen ku omaan äitiin pitäis suhtautua. Iskän kanssa mulla ei ole ongelmia läheskään niin paljon ku äitin kanssa, se on sitä mieltä et mä saan tehdä mitä haluan, kunhan se ei pilaa mua ja oon onnellinen. Ainakin se antaa sellasen käsityksen. Se antaa mun opiskella mitä haluan, se puhuu mulle asioista suoraan ja yrittää ymmärtää, ihan tosissaan ymmärtää. Okei, äiti ymmärsi sen et tarviin tekstariliittymän ku iskä sano et en tarvii. Mutta se on noita harvoja poikkeuksia. Ja mä tajusin just, että se on ainoa hyvä muisto, mikä mulle näin äkkiseltään nousee mieleen äitistä.

On muitaki muistoja. On muistoja, missä me ollaan äitin kanssa kaupungilla etsimässä mulle jotakin tiettyä tavaraa. Äiti inhoo sitä, se rakastaa kierrellä kaupoissa, mutta se inhoo sellasta mun kanssa. Mikään mistä se pitää ei kelpaa mulle, niin se suoraan sanottuna on. Ei tommosissa reissuissa ollu ongelmaa ennen ku mä päätin opetella sanomaan ei. Mulla oli useiden vuosien ajan vaikeuksia siinä, sitten ku mä viimein opettelin sen, äitin maailma vaikutti kaatuvan kokonaan. Se ei kestäny sitä et mä en oo enää nukke, jota se voi liikutella naruista vetämällä.

Sitten on muistoja siitä, kun llaan tehty jotain yhessä, vaikka leivottu. Mä alan melkeen poikkeuksetta itkeen sellasten leivontahetkien jälkeen, äiti huutaa ja tiuskii jos en osaa kaikkea kunnolla ja mä vihaan sitä. Mä en ottanu kotitaloutta valinnaiseks ja mä osaan kyllä perusasiat, mutta en mä kaikkea voi osata varsinkaan ruuanlaitossa, mä oon yks pyörremyrsky kokatessani tai tehessäni jotain muuta sellasta. Kolmas esimerkki on sisustaminen, äiti inhoaa mun huonetta. Ensimmäinen asia, jonka se sano nähessään mun huoneen ku olin maalannu seinän, oli et toi väri on hirvee. Ja se ilmotti kaatavansa ton seinän ku muutan pois.

Ja tietysti on kaikkee muuta mahdollista. Äiti valittaa mun meikkaamisesta, mun vaatetuksesta, mun hiuksista, mun laseista, mun lävistyksistä, mun matikan nykysestä tasosta, kaikesta mistä se vaan keksii huomautettavaa. Se valittaa siitä et oon niin paljon omissa oloissani, mikä kyllä on ihan järjellinen valitusaihe, mutta sen kannattais myös miettiä syytä siihen. Voisko olla, että mä en syystä tai toisesta halua olla noiden kanssa samassa tilassa, kun se menee niin vaikeeks ? Mä en uskalla enää edes sanoa yhteishausta mitään, meiän piti tehdä se maanantaina, mut mä en uskalla puhua. Mä en halua taas yhtä uutta tappelua, vaikka me ollaan jo sovittu hakuvaihtoehdoista ja niiden järjestyksestä, mä pelkään silti että tää menee pieleen, se keksii taas jotain uutta ja taas kerran mä meen puoliks itku kurkussa puhumaan opon kanssa siitä et tää ei onnistu, mä en tuu onnistumaan.

Tyttären ja äidin suhde ei sais olla tällänen. Se, että mä pelkään äitille puhumista hyljätyks tulemisen takia ja en pysty puhumaan sille asioista jotka vaivaa ja koskettaa mua, ei oo normaalia. Sen takia multa puuttuu elämästä sellanen aikuinen, jonka kanssa mä voisin puhua pahalta tuntuvista asioista. Eihän sen välttämättä oma äiti pitäs olla, vois olla parempikin, että se ois joku vähän vieraampi aikunen, mutta kuitenkin. Mä oon ite huomannu et mulla on tapana puhua kaikesta tunteista ja ajatuksista itteäni vanhempien naishenkilöiden kanssa, oli se sitten naapurin rouva, täti taikka kerhonohjaaja, jokaselle mä vuodatan sellasia asioita, jotka pitäs vuodattaa omalle äidille.

Millanen aikunen mustaki tulee jos mä pelkään miehiä ja mun suhde omaan äitiin on vääristyny ja kieroutunu ja vaikka mitä ? Mua tosissaan pelottaa se. Mulla on haaveissa oma pieni perhe, mies ja muutama lapsi. Jos mun vaimon ja äidin roolimalli on hahmo, jonka kanssa mä en enää tule toimeen ja jonka takia mä tunnen syyllisyyttä melkeen jokaisesta teosta jonka teen, millanen vaimo ja äiti musta itestäni tulee ? Ei kovinkaan tasapainonen, siitä ny ainakin voidaan olla varmoja. Mä oon niin helvetin kateellinen ihmisille, jotka voi vaan puhua äidilleen pelkäämättä että se alkaa tiuskia tai syyllistää jostakin, siinä tulee pakostaki arvoton ja paska olo.

Eikä ny oikeesti saa käsittää niin, etten mä rakastais äitiä niinku omaa äitiä rakastetaan. Se on mulle edelleen yks rakkaimmista ihmisistä maailmassa ja mä itken pelkästä sen menettämisen mahdollisuudesta. Mutta mä en voi elää sen kanssa tavalla millä haluisin. Ja kuitenkaan mä en voi olla sille mieliksi, mä en voi olla se lapsi mikä se haluis mun olevan. Mä en ole valmis luopumaan omista unelmistani ollakseni lapsi, joka tekee niinku käsketään, joka ei tee mitään väärin ja joka on malliesimerkki kaikesta. Mä en pysty siihen just sen takia, että loppujen lopuks mussa on se pieni palanen äitin omaa luonnetta, sitä jääräpäisyyttä. Ja siinä on todennäkösesti se lopullinen syy siihen, että me ei yksinkertasesti voida olla tän läheisempiä toisillemme.

Mahtavaa oikeesti. Vajaan tunnin oon tässä itkeny taas, päätä särkee ja mun Buranat on kateissa. Olo on paskempi ku muutamaan päivään. Mä ihmettelen jos nukun tän yön rauhallisesti.

And we'll love again and we'll laugh again
We'll try again and we'll dance again
and it's better off this way
So much better off this way
I can't clean the blood off the sheets in my bed