sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Again.
Mä tunnun aina epäonnistuvan muokkauksissani. Taidan alistua ja pyytää Roosaa apuun et saan tän kuvan oikeen kokoseks.
You don't want me.
Mä oon edelleen nuutunut, rähjääntynyt, voimaton, kärsinyt, kidutettu, murskattu. Alistettu.
Mä en ymmärrä äitiä. Miks sen pitää tehdä mulle näin ? Mä en ole saanut lupaa Keminmatkalle edelleenkään, tosin en oo uskaltanu ottaa sitä puheeks ku vaan yhden kerran ja sillonki se oli sukulaisten edessä. Se alko nauraa ja huus "EI" ja mä sain hädin tuskin itkun tukahdutettua. Se satutti ihan helvetisti, se satutti niin paljon. Mä itken nytki sille muistolle, vaikka mulla on muitakin syitä itkeä.
Toinen syy tähän itkuun on se, että mä en saa mennä edes avoimiin oviin Seurakuntaopistolle. Hitto vie, mä olen menossa sinne opiskelemaan, mun pitäis olla aktiivinen ja käydä tutustumassa paikkoihin ennen ku yhteishakupaperit on lähetetty. Mutta ei. Mä menin vaan sanomaan äitille että tämmönen olis ja mun pitäis mennä käymään, vastaus oli suora ei. Syynä se et mä en saa mennä minnekään koulupäivänä. Että saa nähä miten käy Tampereen Ammattopiston esittelyn kanssa, se on keskellä päivää ja opo on ilmottanut mut sinne jo viime vuonna...
Tuntuu että äitillä on pakkomielle pilata mun elämä. Mun elämä. Ihan ku se kostais mulle sitä et synnyin, ihan ku se haluais et en ois koskaan syntynyt ja nyt se sit kostaa sen et pilasin sen elämän. No vittu onko se mun vika ? Mä en päättäny syntyä, ite ne pani mut alulle. Ja se ettei äiti voi määräillä mun elämää, mä en ole niinku se. Mä en halua mennä lukioon, mua ei kiinnosta pätkääkään se mitä se haluaa, mä teen niinku ite haluan, koska mä tiedän ettei lukiolla ole mulle mitään annettavaa. Kyllä mä tiedän mitä joku ajattelee, saat lakin ja pääset ylioppilaaks ja pääset yliopistoon. Mutta mitä helvettiä niillä tekee ? Sulla on joku valkonen lakki, sulla on paperit jotka ylistää sua taivaisiin. Sä et saa niillä ammattia, koska sulla ei ole koulutusta. Mä haluan koulutuksen, mä en halua mitään saamarin hattua et voin vappuna ylpeillä sillä. Mun serkku kirjotti ylioppilaaks, jäi vaille opiskelupaikkaa ja sit just pääs johonki oppilaitokseen väliaikasesti. Se ei halua olla siellä, sen on vaan pakko. Mä en halua et mulle käy samoin.
Mulla on vahva epäilys siitä mitä äiti tekee. Mä oon melkein täysin varma että se vaan odottaa haun tuloksia. Voi käydä niin, että mä pääsen kaikkiin hakutoiveisiini ja sitten tulee valinnan paikka. Arvatkaa mitä mä uskon sen sillon tekevän ? Mä uskon, että se estää mua ilmottautumasta yhteenkään ammatilliseen oppilaitokseen ja ilmoittaa mun ottavan paikan lukiosta vastaan, koska mä pääsen siihen yhteen lukioon keskiarvon perusteella varmasti. Mut pakotettiin ottaan se sinne sekaan, mut mä voin vannoa et mä en mene lukioon. En missään tapauksessa, mieluummin hankkiudun raskaaks ja jään kadulle asumaan.
Mutta en mä jaksa vaan ja ainoastaan valittaa teille elämän epäreiluudesta. Mä alkuviikosta ajattelin et laitan tältä viikolta paljon kuvia esille. Sain mä jotakin otettua, kännykkäkameralaatua kaikki tosin. Mutta sillä lailla, kattokaahan vaan sitten. Laitan ne nyt aikajärjestyksessä, tuntuu vaan et silleen on paras.
Näkymää ratapihalle. Mä rakastan tota siltaa, toisaalta mä vihaan mennä sen yli. Aina sillä kävellessäni tulee vaan tunne et mun paikka ei oo täällä, alla kiitävät junat veis mut sinne minne mä haluan.
Risteyksestä. Kumpaakaan noita pitkin et pääse meille, ellei tule mua kohti. Ja sittenkin pitää nousta loivaa mäkeä ylös, kääntyä oikealle ja mennä alaspäin pihaan. Mä tykkään noista kahesta tiestä, ne on kauniit minä vuodenaikana tahansa.
Jos on edes yhden kerran käynyt Tampereen Rautatieasemalla, tän tunnistamisen ei pitäisi olla vaikeaa. Mä kävin kuluneella viikolla tossa monta kertaa tuijottamassa lähtevien junien aikatauluja. Mä rakastan tätä paikkaa ja mä vihaan sitä, siellä mä oon niin monta kertaa rynnänny ihmisjoukon läpi halaamaan saapuneita... Asemalla on ihana kävellä ympäriinsä, mä rakastan tunnelissa musisoivia miehiä, kun ne laulaa ja pyytää rahaa ja soittelee. Mä hymyilen niille, en vaan koskaan anna mitään. Pakko myöntää, että mä vähän pelkään mennä lähelle, ja sitten mä yritän säästää.
Yllä olevan tien eka risteys, josta käännytään meille päin. Tää koko alue on täyttä puskaa, kaiketi ootte sen jo huomanneet. Ton puskan takana on sellanen vähän nuolenkärkeä muistuttava alue, se jää kolmen tien väliin. Se voi olla vähän upottavaa, mä en astu sinne ku pakon takia. Ei sinne siis kukaan oo uponnu, se on vaan niin kosteeta etten ota riskiä, vaikka siellä kasvaakin monien metrien pituisia puita.
Tosta risteyksestä siis lähtee tää tie. Tää on vähän ylämäkeen menevä tie, sen menee ylös ja oikealle ja siitä pääsee meille. Toka kuva ylhäältä katsottuna on tää tie toisesta päästä, tuolta männyn alta. Se on ihana mänty, oikeesti. Se on niin iso, harmittaa kun kaupunki leikkautti sen alimmat oksat pois. Siihen ei voi kiivetä enää, en kyllä koskaan uskaltanutkaan enkä yltänytkään kiipeämään sillon ku se vielä olis ollu mahdollista.
Rautatieasema, perjantai-iltapäivä ennen kolmea. Vessakäytävä. Mä seisoin tossa käytävän suuaukkoa vastapäätä ja sit vaan tajusin et haluun kuvata sen, vaikka se ahdistaakin mua. Kärsivällisesti siinä odotin et ihmiset menee tieltä pois, mutta pari siihen silti pääs soluttautumaan. Mutta tuskinpa ketään haittaa, sen verran huonosti ovat kumminkin näkyvissä.
Ja perjantai-illan olin kirkkokonsertissa. Lielahden kirkko siis kyseessä, eikö oo kaunis ? Noi valot. Aivan ihania, valkoinen seinä pääsee aina loistamaan kun valot laitetaan päälle. Ne on päällä ihan normimessuissakin, ei noin aseteltuina eikä noin kirkkaina, mutta siellä reunoilla vähän sävyttämässä seinää. Joka kerta kun mä käyn siellä mä en voi kuin ihailla valoja, ne on niin kauniit. Ja sitten huomautan vielä että kuvassa esiintyvä mies, jonka nimeä en nyt saa mieleeni, laulo kauniisti. Oli ihanaa kuunneltavaa, toinen esiintyjä Starwar sitten olikin vähän rankempaa. Bändi on yks perhe, soittavat yhessä, vanhemmat ja kaks poikaa, lisääkin poikia toki on, mutta ne on nuorempia. Ja me istuttiin Janitan ja Hennan kanssa eturivissä, tsiisus mun korvat. Mä en ikinä muista varautua tollasiin korvatulpilla, siinä ei volyymia säästellä kun Tarvo poikineen ja vaimoineen pääsee lavalle, monta kertaa oon sen päässy todistamaan. Mukavia ne on, Severin kanssa juttelen melkeenpä aina kun tavataan, Juuson kanssa oon jutellu kerran, soitettiin sille Janitan kanssa Adam Lambertia ja oli kivaa.
Joo. Sellanen siis on mun koko viikkoni ollut. Hyviä hetkiä ollut, vähentyneet huomattavasti loppua kohden. Nyt mua saa hymyilemään ainoastaan yks teksti, jonka sattumalta nappasin selaillessani. Kaverin, en kerro kenen, kirjoittama ihan pieni teksti musta. Se teki mut niin onnelliseksi, mä en voi sanoin kuvailla miten onnelliseksi. Haluisin vaan halata sitä ihmistä niin lujaa ku vaan mahdollista ja sanoa, näyttää sille miten rakas se mulle on. Eikä se ole ainoa jolle haluaisin kertoa ja näyttää mitä tunnen, niitä on monia. Ja näiden henkilöiden takia mä aamulla jaksoin kaivautua taas sängystä ylös, vaikka melkeenpä arvasin ettei tänään mee hyvin, ja laittaa korun kaulaan ja ranteeseen. Mä en voi ku kiittää teitä, rakkaat.
Mä en ymmärrä äitiä. Miks sen pitää tehdä mulle näin ? Mä en ole saanut lupaa Keminmatkalle edelleenkään, tosin en oo uskaltanu ottaa sitä puheeks ku vaan yhden kerran ja sillonki se oli sukulaisten edessä. Se alko nauraa ja huus "EI" ja mä sain hädin tuskin itkun tukahdutettua. Se satutti ihan helvetisti, se satutti niin paljon. Mä itken nytki sille muistolle, vaikka mulla on muitakin syitä itkeä.
Toinen syy tähän itkuun on se, että mä en saa mennä edes avoimiin oviin Seurakuntaopistolle. Hitto vie, mä olen menossa sinne opiskelemaan, mun pitäis olla aktiivinen ja käydä tutustumassa paikkoihin ennen ku yhteishakupaperit on lähetetty. Mutta ei. Mä menin vaan sanomaan äitille että tämmönen olis ja mun pitäis mennä käymään, vastaus oli suora ei. Syynä se et mä en saa mennä minnekään koulupäivänä. Että saa nähä miten käy Tampereen Ammattopiston esittelyn kanssa, se on keskellä päivää ja opo on ilmottanut mut sinne jo viime vuonna...
Tuntuu että äitillä on pakkomielle pilata mun elämä. Mun elämä. Ihan ku se kostais mulle sitä et synnyin, ihan ku se haluais et en ois koskaan syntynyt ja nyt se sit kostaa sen et pilasin sen elämän. No vittu onko se mun vika ? Mä en päättäny syntyä, ite ne pani mut alulle. Ja se ettei äiti voi määräillä mun elämää, mä en ole niinku se. Mä en halua mennä lukioon, mua ei kiinnosta pätkääkään se mitä se haluaa, mä teen niinku ite haluan, koska mä tiedän ettei lukiolla ole mulle mitään annettavaa. Kyllä mä tiedän mitä joku ajattelee, saat lakin ja pääset ylioppilaaks ja pääset yliopistoon. Mutta mitä helvettiä niillä tekee ? Sulla on joku valkonen lakki, sulla on paperit jotka ylistää sua taivaisiin. Sä et saa niillä ammattia, koska sulla ei ole koulutusta. Mä haluan koulutuksen, mä en halua mitään saamarin hattua et voin vappuna ylpeillä sillä. Mun serkku kirjotti ylioppilaaks, jäi vaille opiskelupaikkaa ja sit just pääs johonki oppilaitokseen väliaikasesti. Se ei halua olla siellä, sen on vaan pakko. Mä en halua et mulle käy samoin.
Mulla on vahva epäilys siitä mitä äiti tekee. Mä oon melkein täysin varma että se vaan odottaa haun tuloksia. Voi käydä niin, että mä pääsen kaikkiin hakutoiveisiini ja sitten tulee valinnan paikka. Arvatkaa mitä mä uskon sen sillon tekevän ? Mä uskon, että se estää mua ilmottautumasta yhteenkään ammatilliseen oppilaitokseen ja ilmoittaa mun ottavan paikan lukiosta vastaan, koska mä pääsen siihen yhteen lukioon keskiarvon perusteella varmasti. Mut pakotettiin ottaan se sinne sekaan, mut mä voin vannoa et mä en mene lukioon. En missään tapauksessa, mieluummin hankkiudun raskaaks ja jään kadulle asumaan.
Mutta en mä jaksa vaan ja ainoastaan valittaa teille elämän epäreiluudesta. Mä alkuviikosta ajattelin et laitan tältä viikolta paljon kuvia esille. Sain mä jotakin otettua, kännykkäkameralaatua kaikki tosin. Mutta sillä lailla, kattokaahan vaan sitten. Laitan ne nyt aikajärjestyksessä, tuntuu vaan et silleen on paras.
Näkymää ratapihalle. Mä rakastan tota siltaa, toisaalta mä vihaan mennä sen yli. Aina sillä kävellessäni tulee vaan tunne et mun paikka ei oo täällä, alla kiitävät junat veis mut sinne minne mä haluan.
Risteyksestä. Kumpaakaan noita pitkin et pääse meille, ellei tule mua kohti. Ja sittenkin pitää nousta loivaa mäkeä ylös, kääntyä oikealle ja mennä alaspäin pihaan. Mä tykkään noista kahesta tiestä, ne on kauniit minä vuodenaikana tahansa.
Jos on edes yhden kerran käynyt Tampereen Rautatieasemalla, tän tunnistamisen ei pitäisi olla vaikeaa. Mä kävin kuluneella viikolla tossa monta kertaa tuijottamassa lähtevien junien aikatauluja. Mä rakastan tätä paikkaa ja mä vihaan sitä, siellä mä oon niin monta kertaa rynnänny ihmisjoukon läpi halaamaan saapuneita... Asemalla on ihana kävellä ympäriinsä, mä rakastan tunnelissa musisoivia miehiä, kun ne laulaa ja pyytää rahaa ja soittelee. Mä hymyilen niille, en vaan koskaan anna mitään. Pakko myöntää, että mä vähän pelkään mennä lähelle, ja sitten mä yritän säästää.
Tätä tietä pitkin pääsee kääntymään kummallekin niistä teistä, joiden kautta meille pääsee. Oli aika pelottavan näköstä tossa puoli yheksän jälkeen keskiviikkona, mua ahdistaa kävellä pitkiä teitä hämärällä, mutta toi on myös kaunis tie. Päivällä, kun kaikki loistaa valkeana lumesta, se on yks ihanimpia paikkoja tällä alueella.
Yllä olevan tien eka risteys, josta käännytään meille päin. Tää koko alue on täyttä puskaa, kaiketi ootte sen jo huomanneet. Ton puskan takana on sellanen vähän nuolenkärkeä muistuttava alue, se jää kolmen tien väliin. Se voi olla vähän upottavaa, mä en astu sinne ku pakon takia. Ei sinne siis kukaan oo uponnu, se on vaan niin kosteeta etten ota riskiä, vaikka siellä kasvaakin monien metrien pituisia puita.
Tosta risteyksestä siis lähtee tää tie. Tää on vähän ylämäkeen menevä tie, sen menee ylös ja oikealle ja siitä pääsee meille. Toka kuva ylhäältä katsottuna on tää tie toisesta päästä, tuolta männyn alta. Se on ihana mänty, oikeesti. Se on niin iso, harmittaa kun kaupunki leikkautti sen alimmat oksat pois. Siihen ei voi kiivetä enää, en kyllä koskaan uskaltanutkaan enkä yltänytkään kiipeämään sillon ku se vielä olis ollu mahdollista.
Rautatieasema, perjantai-iltapäivä ennen kolmea. Vessakäytävä. Mä seisoin tossa käytävän suuaukkoa vastapäätä ja sit vaan tajusin et haluun kuvata sen, vaikka se ahdistaakin mua. Kärsivällisesti siinä odotin et ihmiset menee tieltä pois, mutta pari siihen silti pääs soluttautumaan. Mutta tuskinpa ketään haittaa, sen verran huonosti ovat kumminkin näkyvissä.
Ja perjantai-illan olin kirkkokonsertissa. Lielahden kirkko siis kyseessä, eikö oo kaunis ? Noi valot. Aivan ihania, valkoinen seinä pääsee aina loistamaan kun valot laitetaan päälle. Ne on päällä ihan normimessuissakin, ei noin aseteltuina eikä noin kirkkaina, mutta siellä reunoilla vähän sävyttämässä seinää. Joka kerta kun mä käyn siellä mä en voi kuin ihailla valoja, ne on niin kauniit. Ja sitten huomautan vielä että kuvassa esiintyvä mies, jonka nimeä en nyt saa mieleeni, laulo kauniisti. Oli ihanaa kuunneltavaa, toinen esiintyjä Starwar sitten olikin vähän rankempaa. Bändi on yks perhe, soittavat yhessä, vanhemmat ja kaks poikaa, lisääkin poikia toki on, mutta ne on nuorempia. Ja me istuttiin Janitan ja Hennan kanssa eturivissä, tsiisus mun korvat. Mä en ikinä muista varautua tollasiin korvatulpilla, siinä ei volyymia säästellä kun Tarvo poikineen ja vaimoineen pääsee lavalle, monta kertaa oon sen päässy todistamaan. Mukavia ne on, Severin kanssa juttelen melkeenpä aina kun tavataan, Juuson kanssa oon jutellu kerran, soitettiin sille Janitan kanssa Adam Lambertia ja oli kivaa.
Joo. Sellanen siis on mun koko viikkoni ollut. Hyviä hetkiä ollut, vähentyneet huomattavasti loppua kohden. Nyt mua saa hymyilemään ainoastaan yks teksti, jonka sattumalta nappasin selaillessani. Kaverin, en kerro kenen, kirjoittama ihan pieni teksti musta. Se teki mut niin onnelliseksi, mä en voi sanoin kuvailla miten onnelliseksi. Haluisin vaan halata sitä ihmistä niin lujaa ku vaan mahdollista ja sanoa, näyttää sille miten rakas se mulle on. Eikä se ole ainoa jolle haluaisin kertoa ja näyttää mitä tunnen, niitä on monia. Ja näiden henkilöiden takia mä aamulla jaksoin kaivautua taas sängystä ylös, vaikka melkeenpä arvasin ettei tänään mee hyvin, ja laittaa korun kaulaan ja ranteeseen. Mä en voi ku kiittää teitä, rakkaat.
lauantai 8. tammikuuta 2011
You are never coming home.
Am. Mä kärsin tällä hetkellä vakavista ongelmista. Mä yritän kaikin mahdollisin keinoin kääntää äidin pään tän suhteen.
Ihan tosissaan. Mulla on tässä likipitäen sylissäni 110 euroa, mulle jää rutkasti ylimäärästäkin sen jälkeen ku oon maksanu matkan sinne ja takasin. Mä en menis yöjunalla vaan keskellä kirkasta päivää, ottaisin yhden päivän vapaaks. Vielä helpon päivän kaiken lisäks, kuus tuntia, fysiikkaa, äikkää ja terveystietoa plus tekstiili, ei mitään ongelmaa noiden aineiden kanssa. Tai no ehkä fysiikassa mut kyllä mä hallitsen sen riittävän hyvin.
Ja mä vakaasti uskon et äiti ja iskä haluis vähitellen myös nähdä mua joskus. Mä oon muutaman päivän istunu huoneessani mököttämässä, mä en käy alhaalla ku pakon edessä ja vessassa keskimäärin kahesti päivässä ja siinäki liikun just kaks metriä ja mut just ja just saattaa nähä. Mä en suostu puhumaan ku Roosalle, eilen puhuin iskälle muutaman sekunnin ku en ois päässy kaupungille ellen ois kertonu minne meen ja millon tuun. Mutta muuten mä en sano yksinkertasesti mitään.
Mä en voi sanoa olevani kauheen kehuttavassa kunnossa. Vai onko tervettä juosta vatsa tyhjänä henkistä tuskaa itkien taloa ympäri ja yrittää heti sen jälkeen oksentaa hammasharjaa kurkkuun tunkemalla ? Että joo, kun perhe poistuu talosta mä en käyttäydy ihan järjellisesti. Mä en pysty hallitsemaan itseäni. Tää tilanne satuttaa mua. Mä oon laihtunu, mä en saa unta ja nukun huonosti, mä en tee mitään järjellistä ja vaan istun tuijottamassa seiniä lukemisen välissä. Mä vihaan tätä mutten suostu luovuttamaankaan. Mä haluan Kemiin, mä haluan nähdä taas Essin. Ihan sama vaikka ehtisin oleen siellä just ja just kaks päivää kun tulisin sinne perjantai-iltapäivänä ja lähtisin sunnuntaina samoihin aikoihin.
Arvatkaas äitin perustelut sille, miksen mä sais lähteä ? "Sä oot liian pieni." Jumalauta, jos mä oon liian pieni matkustamaan junassa kuutta tuntia nii missä vaiheessa mä alan sen mielestä olla aikunen ? Mä en tarkota et oisin jo, mä tarkotan ainoastaan sitä et mä en ole samanlainen ku äiti. Mä muutan täältä ens syksynä, mä en asu kotona siihen asti et oon 26, mä en mene äitin valitsemaan opiskelupaikkaan, mä en käy lukiota vaan koska se haluaa, äiti ei ole se joka lopulta työntää mut jonnekin opiskelemaan. Mä en helvetti soikoon ole sen kopio, mä olen oma itseni.
Opri on auttanu mua äitin taivuttelemisessa, se on antanu mulle kaiken mahdollisen avun ja mä oon sille ikuisesti kiitollinen siitä tuesta ja lohdutuksesta, millä se on saanu mut nousemaan sängystä joka aamu yrittämään uudelleen. Loppu on enää musta kiinni, se on auttanu mua kehittämään itelleni puolustuspuheen, jolla mä käyn äitiä vastaan. Jos se sen jälkeen vielä kieltää multa tän, mä turvaudun Janitan apuun. Mä puhuin tilanteesta eilen sen kanssa ja mä uskon että se vois auttaa mua, vaikka tälläsen keinon käyttäminen menee aika pahaks ja mä en pääse enää minnekään kuukausiin. Mä olen silti valmis tekemään sen uhrauksen, mä olen itsekäs mennessäni näin pitkälle jo pelkästään suunnittelussa, mutta mä en mahda sille mitään.
Tää ei ole ensimmäinen kerta kun mä puristan tätä sydämenpuolikasta kämmenessäni. Tää ei ole ensimmäinen kerta kun mä pidän sitä kiedottuna ranteeseeni, missä mä voin nähdä sen koko ajan ja muistaa että etäisyydestä huolimatta mulla on Essi aina mukana. Joka ainoa kerta, kun mä lähden kotoa, mulla on mukanani joko toi koru tai mun laukku, missä on kiinni hakaneula. Mä alan ihan tosissani hymyillä, kun mä katson tota hakaneulaa, koska se oli olennainen osa meiän päivää Särkässä ja sitä edeltävää päivää Härmälässä. Nää on muistoja, jotka ei kuole koskaan.
Ja niin kauan ku mussa henki pihisee mä en luovuta. Mä taistelen voittaakseni tän viimeinkin. Kuukausien ajan mä oon haudutellu tätä mielessäni ja yrittäny saada tälle reissulle lupaa aiemminkin, nyt mä vaan pistän kaiken peliin. Tää kaikki sen takia, et mä en halua joutua sanomaan mä en saanut lupaa. Mä en halua, koska se murtais mut ja satuttais Essiä, se satuttais Opriakin. Anna haluaa tietää oonko mä onnistunut tässä, mä en halua joutua sanomaan sillekin et en pääse. Koska mä oon melko varma, että jos mä en saa lupaa tälle reissulle, mä en ole lähdössä Helsinkiin missään vaiheessa tätä kuukautta, koska mä en todellakaan aio istua iskän kanssa autossa sitä matkaa murjottamassa sille et mua viedään täsmälleen väärään suuntaan, kauemmas siitä mitä mä haluan.
At the end of the world
Or the last thing I see
You are never coming home
Never coming home
never coming home
Never coming home
And all the things that you never ever told me
And all the smiles that are ever gonna haunt me
Never coming home
Never coming home
Could I?
Should I?
And all the wounds that are ever gonna scar me
For all the ghosts that are never gonna
Ihan tosissaan. Mulla on tässä likipitäen sylissäni 110 euroa, mulle jää rutkasti ylimäärästäkin sen jälkeen ku oon maksanu matkan sinne ja takasin. Mä en menis yöjunalla vaan keskellä kirkasta päivää, ottaisin yhden päivän vapaaks. Vielä helpon päivän kaiken lisäks, kuus tuntia, fysiikkaa, äikkää ja terveystietoa plus tekstiili, ei mitään ongelmaa noiden aineiden kanssa. Tai no ehkä fysiikassa mut kyllä mä hallitsen sen riittävän hyvin.
Ja mä vakaasti uskon et äiti ja iskä haluis vähitellen myös nähdä mua joskus. Mä oon muutaman päivän istunu huoneessani mököttämässä, mä en käy alhaalla ku pakon edessä ja vessassa keskimäärin kahesti päivässä ja siinäki liikun just kaks metriä ja mut just ja just saattaa nähä. Mä en suostu puhumaan ku Roosalle, eilen puhuin iskälle muutaman sekunnin ku en ois päässy kaupungille ellen ois kertonu minne meen ja millon tuun. Mutta muuten mä en sano yksinkertasesti mitään.
Mä en voi sanoa olevani kauheen kehuttavassa kunnossa. Vai onko tervettä juosta vatsa tyhjänä henkistä tuskaa itkien taloa ympäri ja yrittää heti sen jälkeen oksentaa hammasharjaa kurkkuun tunkemalla ? Että joo, kun perhe poistuu talosta mä en käyttäydy ihan järjellisesti. Mä en pysty hallitsemaan itseäni. Tää tilanne satuttaa mua. Mä oon laihtunu, mä en saa unta ja nukun huonosti, mä en tee mitään järjellistä ja vaan istun tuijottamassa seiniä lukemisen välissä. Mä vihaan tätä mutten suostu luovuttamaankaan. Mä haluan Kemiin, mä haluan nähdä taas Essin. Ihan sama vaikka ehtisin oleen siellä just ja just kaks päivää kun tulisin sinne perjantai-iltapäivänä ja lähtisin sunnuntaina samoihin aikoihin.
Arvatkaas äitin perustelut sille, miksen mä sais lähteä ? "Sä oot liian pieni." Jumalauta, jos mä oon liian pieni matkustamaan junassa kuutta tuntia nii missä vaiheessa mä alan sen mielestä olla aikunen ? Mä en tarkota et oisin jo, mä tarkotan ainoastaan sitä et mä en ole samanlainen ku äiti. Mä muutan täältä ens syksynä, mä en asu kotona siihen asti et oon 26, mä en mene äitin valitsemaan opiskelupaikkaan, mä en käy lukiota vaan koska se haluaa, äiti ei ole se joka lopulta työntää mut jonnekin opiskelemaan. Mä en helvetti soikoon ole sen kopio, mä olen oma itseni.
Opri on auttanu mua äitin taivuttelemisessa, se on antanu mulle kaiken mahdollisen avun ja mä oon sille ikuisesti kiitollinen siitä tuesta ja lohdutuksesta, millä se on saanu mut nousemaan sängystä joka aamu yrittämään uudelleen. Loppu on enää musta kiinni, se on auttanu mua kehittämään itelleni puolustuspuheen, jolla mä käyn äitiä vastaan. Jos se sen jälkeen vielä kieltää multa tän, mä turvaudun Janitan apuun. Mä puhuin tilanteesta eilen sen kanssa ja mä uskon että se vois auttaa mua, vaikka tälläsen keinon käyttäminen menee aika pahaks ja mä en pääse enää minnekään kuukausiin. Mä olen silti valmis tekemään sen uhrauksen, mä olen itsekäs mennessäni näin pitkälle jo pelkästään suunnittelussa, mutta mä en mahda sille mitään.
Tää ei ole ensimmäinen kerta kun mä puristan tätä sydämenpuolikasta kämmenessäni. Tää ei ole ensimmäinen kerta kun mä pidän sitä kiedottuna ranteeseeni, missä mä voin nähdä sen koko ajan ja muistaa että etäisyydestä huolimatta mulla on Essi aina mukana. Joka ainoa kerta, kun mä lähden kotoa, mulla on mukanani joko toi koru tai mun laukku, missä on kiinni hakaneula. Mä alan ihan tosissani hymyillä, kun mä katson tota hakaneulaa, koska se oli olennainen osa meiän päivää Särkässä ja sitä edeltävää päivää Härmälässä. Nää on muistoja, jotka ei kuole koskaan.
Ja niin kauan ku mussa henki pihisee mä en luovuta. Mä taistelen voittaakseni tän viimeinkin. Kuukausien ajan mä oon haudutellu tätä mielessäni ja yrittäny saada tälle reissulle lupaa aiemminkin, nyt mä vaan pistän kaiken peliin. Tää kaikki sen takia, et mä en halua joutua sanomaan mä en saanut lupaa. Mä en halua, koska se murtais mut ja satuttais Essiä, se satuttais Opriakin. Anna haluaa tietää oonko mä onnistunut tässä, mä en halua joutua sanomaan sillekin et en pääse. Koska mä oon melko varma, että jos mä en saa lupaa tälle reissulle, mä en ole lähdössä Helsinkiin missään vaiheessa tätä kuukautta, koska mä en todellakaan aio istua iskän kanssa autossa sitä matkaa murjottamassa sille et mua viedään täsmälleen väärään suuntaan, kauemmas siitä mitä mä haluan.
At the end of the world
Or the last thing I see
You are never coming home
Never coming home
never coming home
Never coming home
And all the things that you never ever told me
And all the smiles that are ever gonna haunt me
Never coming home
Never coming home
Could I?
Should I?
And all the wounds that are ever gonna scar me
For all the ghosts that are never gonna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)