You are never coming home.

Am. Mä kärsin tällä hetkellä vakavista ongelmista. Mä yritän kaikin mahdollisin keinoin kääntää äidin pään tän suhteen.

Ihan tosissaan. Mulla on tässä likipitäen sylissäni 110 euroa, mulle jää rutkasti ylimäärästäkin sen jälkeen ku oon maksanu matkan sinne ja takasin. Mä en menis yöjunalla vaan keskellä kirkasta päivää, ottaisin yhden päivän vapaaks. Vielä helpon päivän kaiken lisäks, kuus tuntia, fysiikkaa, äikkää ja terveystietoa plus tekstiili, ei mitään ongelmaa noiden aineiden kanssa. Tai no ehkä fysiikassa mut kyllä mä hallitsen sen riittävän hyvin.

Ja mä vakaasti uskon et äiti ja iskä haluis vähitellen myös nähdä mua joskus. Mä oon muutaman päivän istunu huoneessani mököttämässä, mä en käy alhaalla ku pakon edessä ja vessassa keskimäärin kahesti päivässä ja siinäki liikun just kaks metriä ja mut just ja just saattaa nähä. Mä en suostu puhumaan ku Roosalle, eilen puhuin iskälle muutaman sekunnin ku en ois päässy kaupungille ellen ois kertonu minne meen ja millon tuun. Mutta muuten mä en sano yksinkertasesti mitään.

Mä en voi sanoa olevani kauheen kehuttavassa kunnossa. Vai onko tervettä juosta vatsa tyhjänä henkistä tuskaa itkien taloa ympäri ja yrittää heti sen jälkeen oksentaa hammasharjaa kurkkuun tunkemalla ? Että joo, kun perhe poistuu talosta mä en käyttäydy ihan järjellisesti. Mä en pysty hallitsemaan itseäni. Tää tilanne satuttaa mua. Mä oon laihtunu, mä en saa unta ja nukun huonosti, mä en tee mitään järjellistä ja vaan istun tuijottamassa seiniä lukemisen välissä. Mä vihaan tätä mutten suostu luovuttamaankaan. Mä haluan Kemiin, mä haluan nähdä taas Essin. Ihan sama vaikka ehtisin oleen siellä just ja just kaks päivää kun tulisin sinne perjantai-iltapäivänä ja lähtisin sunnuntaina samoihin aikoihin.

Arvatkaas äitin perustelut sille, miksen mä sais lähteä ? "Sä oot liian pieni." Jumalauta, jos mä oon liian pieni matkustamaan junassa kuutta tuntia nii missä vaiheessa mä alan sen mielestä olla aikunen ? Mä en tarkota et oisin jo, mä tarkotan ainoastaan sitä et mä en ole samanlainen ku äiti. Mä muutan täältä ens syksynä, mä en asu kotona siihen asti et oon 26, mä en mene äitin valitsemaan opiskelupaikkaan, mä en käy lukiota vaan koska se haluaa, äiti ei ole se joka lopulta työntää mut jonnekin opiskelemaan. Mä en helvetti soikoon ole sen kopio, mä olen oma itseni.

Opri on auttanu mua äitin taivuttelemisessa, se on antanu mulle kaiken mahdollisen avun ja mä oon sille ikuisesti kiitollinen siitä tuesta ja lohdutuksesta, millä se on saanu mut nousemaan sängystä joka aamu yrittämään uudelleen. Loppu on enää musta kiinni, se on auttanu mua kehittämään itelleni puolustuspuheen, jolla mä käyn äitiä vastaan. Jos se sen jälkeen vielä kieltää multa tän, mä turvaudun Janitan apuun. Mä puhuin tilanteesta eilen sen kanssa ja mä uskon että se vois auttaa mua, vaikka tälläsen keinon käyttäminen menee aika pahaks ja mä en pääse enää minnekään kuukausiin. Mä olen silti valmis tekemään sen uhrauksen, mä olen itsekäs mennessäni näin pitkälle jo pelkästään suunnittelussa, mutta mä en mahda sille mitään.

Tää ei ole ensimmäinen kerta kun mä puristan tätä sydämenpuolikasta kämmenessäni. Tää ei ole ensimmäinen kerta kun mä pidän sitä kiedottuna ranteeseeni, missä mä voin nähdä sen koko ajan ja muistaa että etäisyydestä huolimatta mulla on Essi aina mukana. Joka ainoa kerta, kun mä lähden kotoa, mulla on mukanani joko toi koru tai mun laukku, missä on kiinni hakaneula. Mä alan ihan tosissani hymyillä, kun mä katson tota hakaneulaa, koska se oli olennainen osa meiän päivää Särkässä ja sitä edeltävää päivää Härmälässä. Nää on muistoja, jotka ei kuole koskaan.

Ja niin kauan ku mussa henki pihisee mä en luovuta. Mä taistelen voittaakseni tän viimeinkin. Kuukausien ajan mä oon haudutellu tätä mielessäni ja yrittäny saada tälle reissulle lupaa aiemminkin, nyt mä vaan pistän kaiken peliin. Tää kaikki sen takia, et mä en halua joutua sanomaan mä en saanut lupaa. Mä en halua, koska se murtais mut ja satuttais Essiä, se satuttais Opriakin. Anna haluaa tietää oonko mä onnistunut tässä, mä en halua joutua sanomaan sillekin et en pääse. Koska mä oon melko varma, että jos mä en saa lupaa tälle reissulle, mä en ole lähdössä Helsinkiin missään vaiheessa tätä kuukautta, koska mä en todellakaan aio istua iskän kanssa autossa sitä matkaa murjottamassa sille et mua viedään täsmälleen väärään suuntaan, kauemmas siitä mitä mä haluan.

At the end of the world
Or the last thing I see
You are never coming home
Never coming home
never coming home
Never coming home
And all the things that you never ever told me
And all the smiles that are ever gonna haunt me
Never coming home
Never coming home
Could I?
Should I?
And all the wounds that are ever gonna scar me
For all the ghosts that are never gonna