Sattuu. Makaan sängyllä ja koitan olla itkemättä kivusta, säälittävää. Otin lääkkeenki mut silti ei auta, tässä menee aikaa ennen ku se alkaa vaikuttaa. Sen ajan käytän surkeasti vikisten ja koittaen olla pienenä, jos se kipu siitä sitten vähenis... Hitto oikeesti, aikoihin ei oo tosissaan sattunu tämmönen. En oo aikoihin joutunu ottaan Buranaa sen takia et satun oleen sukupuoleltani nainen. AI HELVETTI, paha idea suoristaa jalat.
Poikki. Kuitti. Väsynyt. Turtunut. Loppuunkäytetty. Minä. Kokeiden lukumäärä alkaa lähennellä kahtakymmentä. Äikän aine, etiikan, maantiedon ja tekstiilin esitelmät, terveystiedon palautin jo, mutta esitys on eessä. Pyörryn sinne luokan eteen, maalaan ennen tuntia naamani valkoseks ja sit huojun siellä, opettaja saa hepulin ku aattelee mun pyörtyvän masennuksesta puhuttaessa. Teenpä vielä sairasta pilaa, piirrän käteen pari tummanpunasta viivaa, sit on soppa pystyssä. Voisin päästä jopa muutamalta tunnilta pois ihan kierouttani.
Paha vaan, että oon liian kiltti ihminen sellaseen.
Mä vihaan kiltin tytön mainettani. Hiljainen tyttö, istuu etupulpetissa, ei häiriköi tunteja, ei puhu paljoa. Vastaa melkein poikkeuksetta oikein kysyttäessä, ei valita, tekee parhaansa ja menestyy hyvin koulussa. Keskiarvo ollut koko yläasteen ajan yli ysi, seiskoja koko aikana ollut se... kaks kappaletta? Niin kai. Alustavan päättötodistuksen keskiarvo kokonaisuudessaan 9,16, ja viimeisimmästä ruotsinkokeesta sai taas, yllättäen, kymppi plussan. Tosissani inhoon tätä, Roosa on keskitasoa, menestyy osassa aineista hyvin, riehuu tunneilla ja on kavereita, Emma ei oo millään lailla lahjakas tai etevä koulussa, matikka kusee pahasti mut enkku on ihan hyvällä tasolla. Elmeri ny on sellanen ku voi pojasta odottaakin, Hilma ei ees ole vielä koulussa. Mä, kiltti ja tottelevainen tyttö, vaan teen kiltisti läksyni, saan hyviä numeroita ja olen koulussa yksin, ainoa "paha" asia on se et en oo hakemassa ensisijaisesti lukioon.
Järkihän tässä siis menee, ihan tosissaan. Odotukset on yksinkertasesti liian korkeella. Miten kaikki voi aina odottaa samaa ihmiseltä joka on näin epätasapainonen ku mä olen? Mut on kulutettu loppuun, mä en yksinkertasesti jaksa olla se kiltti tyttö enää. Mä en jaksa koulua, tämmönen tappotahti vie multa hengen. Mä saan kasan tehtäviä tehtäväksi, istun kirjojen ja tekstien kanssa keskelle huoneeni lattiaa, katson niitä hetken ja purskahdan itkuun. Mä tiedän rajani ja nyt ne ylitetään, muut luulee mun kestävän kaiken mahdollisen ja kasaa odotuksia. Samaan aikaan mä en muuta tee ku makaa apaattisena aloillani, kykenemättä tekemään mitään mielenrauhan tuhoutuessa totaalisesti, repiytyessä kappaleiksi.
Ja joku vielä kehtaa olla äimistynyt ja järkyttynyt siitä, etten oo menossa lukioon. Tekee mieli vetää turpaan niin helvetin montaa ihmistä, sais jo jättää mut rauhaan. Tuntuu et kukaan ei oikeesti tue mua siinä mitä haluan tehä, äiti on järkyttyny siitä et musta ei tuu mitään korkeesti koulutettua lääkäriteologipoliitikko-tyyppiä, iskä ny ei halua puhua asiasta mun kaa ku tietää menettäneensä pelin, siskot ei ny tue yhtään missään, muut ihmiset kuuntelee järkyttyneinä mun haaveita ja yrittää kääntää mun pään. Mä vihaan sitä ku on perhejuhlia ja mut otetaan pöytäkeskusteluun mukaan, kaikki kauppaa mulle muita oppilaitoksia, lukioita ja sensellasia. Kasaa odotuksia niskaan.
Ymmärrän mä kyllä sen. Roosa ei todennäkösesti mene lukioon, Emma ei varmasti ees pääse sisään. Elmeri menee kumminki amikseen. Mä oon koko elämäni ajan ollu vanhemmille ja suvulle se toivo, äiti on ylpeenä aatellu et mä kirjotan yhtä hyvin ja paremminki arvosanoin ku serkku ja jatkan yliopistoon, serkku kun petti oman perheensä opiskelemalla lastenhoitajaks.
Stressaa. Mä en mitään muuta haluakaan kun lepoa ja rauhaa. Haluan nukkua pitkään, herätä hiljaisuuteen ja rauhaan, nukkua ilman pelkoa painajaisista, sulkea silmät ilman pelkoa siitä et avatessani nään jotakin hirveetä. Mä pystyn hädin tuskin käymään enää suihkussakaan yksin, alan itkeen pelosta siinä vaiheessa enkä suostu sulkemaan silmiäni. En kestä olla pimeessä tilassa, kiskon sulkemani ovet tiukasti kiinni peläten jonkun kiskovan sen auki ja hyökkäävän kimppuun. En uskalla tulla sängystä alas, joku työntää kädet sängyn alta ja ottaa kiinni, tappaa mut. Televisioruudut on ikkunoita helvettiin, ikkunat on reittejä, joita käyttämällä tunkeilijat pääsee sisään. Peilit näyttää sen, mikä mua vaanii. Maailma yrittää murtaa mut.
Sattuu edelleen. Itken edelleen. Pelkään edelleen. Mikään ei ole muuttunut, kaikki on ennallaan. Mä ryven yksin tuskassani ja taistelen pysyäkseni siinä, koska mun elämässä ei oo mitään järkeäkään ilman sitä.
Will you be there in the morning...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti