Mä en muista, milloin viimeksi olisin tollasen paniikkikohtauksen saanut. Mä itkin hysteerisenä ja yritin rauhoittaa itteni, täysin turhaan. Siitä ei tullut yhtään mitään. Ja syy koko kohtaukseen oli pelko. Pelko siitä, että mä oon menettänyt jonkun. Pelko siitä, että tälle henkilölle on sattunut jotakin. Pelko siitä, että kaikki on pettänyt, voimat loppuneet.
Adam Lambertia Voicelta. If I Had You. Tää ei auta sitten ollenkaan, musiikki tuo kaiken vaan voimakkaampana mieleen. Mä pelkään, mä en uskalla lähettää edes yhtä vaivaista tekstaria. Mä yritän ymmärtää missä se on, onko mun pelolle syytä... Mä taisin saada vastauksen. Jos mä en nyt ole oikeassa mä todellakin saan öisen kohtauksen uudelleen, mä en halua sitä. Joten mä päätän nyt luottaa siihen, minkä oikeaksi arvailen, ja odottaa. Jos mitään ei tapahdu, mä alan selvittää asiaa omilla tavoillani herkeämättä.
Äiti sanoi kerran, että epätietoisuus on kaikkein pahinta. Asiayhteys oli silloin täysin erilainen, kysymys oli mun fyysisestä hyvinvoinnistani, mutta se sopii tähänkin. Epätietoisuus on asia, jota mä en halua kokea. Mä en halua elää ilman varmaa tietoa. Pelkästään se, etten mä tasan tarkkaan tiedä mitä mulle läheiset ihmiset tekee ja missä ne on riittää laukaisemaan mussa sellaisen reaktion kuin viimeyönä oli. Jos mä en vähään aikaan kuule ihmisistä mä alan pelätä sairaalloisesti pahinta. Se tunne on järkyttävä, mä vihaan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti