Mulla ei loppujen lopuksi päättynyt päivä mitenkään hyvin. Mä puhuin Venlan kanssa ja sitten... Mulla vaan loppu sietokyky, mä en kestänyt enempää. En mä sitä tarkota et mä oisin suuttunut Venlalle, en todellakaan. Mä suutuin itelleni. Venla koitti rauhoitella mua, saada mut ymmärtämään mikä mun pahassa olossani on vikana, mutta mä en kestänyt sitä. Mä itkin pidemmän aikaa ja lopulta mä en pystyny enää muuhun ku häipymään koneelta.
Mä kävin nopeesti alhaalla hakemassa lakanan sänkyyni ja pesemässä hampaat, vaihdoin paidan ja housut ja istuin sängylleni. Mä olin siinä hetken, ihan hiljaa ja itkin, Roosa oli seinän takana kattomassa telkkaria. Mä menetin kontrollin ja otin esille sen, minkä mä oon luvannut jättää käyttämättä vaikka kuinka pahalta tuntuu. Iskän antama mattoveitsi sitä varten, että mun ei tarvitse aina viedä sen veistä kun tarvitsen sitä johonkin paperin leikkaukseen tai sellaiseen. Sehän ei todellakaan ole antanut tota sitä varten mitä mä aioin sen ottaessani eilen esille tehdä.
Mä avasin sen veitsen ja kokeilin sen terää sormenpäihini. Mä en painanut, mä vaan kosketin kevyesti. Niin että tuntu pisto, muttei mennyt läpi nanomilliäkään. Mä jätin sen sängylle odottamaan ja otin kaks pipoa esille, aloin neuloa. Mä yritin rauhottaa itteni, mä en halunnut satuttaa itteäni. Mä lupasin niin monelle etten enää tekisi sitä, mun olis pitänyt hävittääkin se jo... Mutta minne muka ? Kuitenkin mä käytän sitä siinä mihin tarkotukseen se on mulle annettu, mä käytän sitä paperin leikkaamiseen ja muuhun sellaseen.
Mä neuloin neljä tuntia. Yhteen asti mä vaan neuloin, välillä purin neuletta ja välillä taas neuloin. Yhteen asti, sillon mä huomasin pudottaneeni yhden silmukan muutama kerros sitten ja mulla meni hermo, koska mä yritin kaventaa sitä pipoa loppuun. Mä laitoin sen sohvalle ja päätin jatkavani sitten myöhemmin tänään, kun on valosaa ja mun silmät ei katso minne sattuu väsymyksestä. Keräsin kaikki puikot ja langat pois sängyltä ja otin sen veitsen takasin käteen, katsoin sitä hiljaa. Mä kokeilin taas sen terää rannetta vasten, kokeilin pystyykö se menemään niitä uria pitkin mitkä se on aiemminki viiltäny.
Lopulta mä vaan laitoin sen pois. Mä laitoin sen pois ja aloin nukkua, en tehnyt itelleni mitään. Mä en pettänyt luottamusta.
Näitä tilanteita ei enää saisi tulla. Mä en itse saisi lietsoa itseäni tollaseen tilaan, mun pitäisi rauhoittaa itteni. Ihan niinku eilen sanoin. Mun on pakko oppia rauhoittamaan itteni. Estettävä tälläset tilanteet. Mä en saa antaa itelleni mahdollisuutta menettää kontrolliani noin. Kuten mä taisin jo aiemmin mainita, mulle voi muodostua tälläsestä kierre. Mä turvaudun satuttamiseen, alan kirjoittaa, en saa kunnon tekstiä aikaan ja satutan taas...
Mä voin antaa näytteen siitä. Mulle tapahtui näin. Talvella, tän vuoden alussa. Mä olin syvemmällä pohjamudissa ku koskaan aiemmin oon ollut, mä en itsekään tajua miten mä olin siihen tilaan päätynyt. Jostain syystä mä kuitenkin tulin niin epätoivoiseksi ettei enää muu auttanut.
Tää teksti on täysin alkuperäinen versio. Mä tiedän, että siellä on virheitä, mutta mä en halua kajota niihin. Mulle tää on jotakin mitä tapahtui pahimpana aikana, ja mä haluan säilyttää sen muiston. Ehkä seuraavan pahimman koittaessa mä saan näistä apua sen voittamiseen. Kuka tietää.
HIM - The Funeral Of Hearts
Sinä et ole oikea henkilö sitä sanomaan.
'Ehkä sä saat kohta punaisen pisaran sivulles. Se ei kuitenkaan ole sun vikas. Mun omani kun en kestä tätä maailmaa.'
Viimeinen sana piirtyy paperille. Mulkaisen sitä alistuneena ja tartun vieressäni olevaan mattoveitseen. Asetan sormeni liukuvalle osalle. Yksi napsahdus, toinen, kolmas. Nyt se on kyllin pitkä ollakseen käyttökelpoinen. Kyllin vahva toimiakseen.
Ojennan kämmeneni sängyn laidalle ja huokaisen. Terä painuu ihoani vasten kylmänä, nielaisen hermostuneena. Ja vedän veitseä pitelevän käteni itseäni päin. Sykähtävä kipu iskee ranteeseen, kun metalli rikkoo ihon pinnan. Sekunnin kuluttua punainen neste työntyy ulos, kerään sitä varoen veitsen terälle ja painan pisarat päiväkirjan sivulle. Sitä ei ole tarpeeksi, ajattelen ja isken ranteeni paperia vasten ynähtäen. Hetken kuluttua nostan sen pois, katson tulosta hiljaa, alakuloisesti hymyillen. Epäsymmetrinen viisi senttiä pitkä ja kaksi korkea veritäplä, joka ei katoa. Täydellistä. Eikä kukaan tiedä mitään.
"Riina, mitä sä nyt?"
Hätkähdän ja käännän katseeni ylös, kohtaan hämmentyneiden silmiesi tumman pilkkeen. Niiden ruskea väri on täyteläinen, kaunis. Mutta katseesi hämmennys katoaa hetkessä, tilalle tulee järkytys. Tiedän ajatuksesi silmänräpäyksessä.
"Riina, ei. Tänne se", tiuskaiset ja otat veitsen pois polveni vierestä, johon sen olen laskenut. Katson sinua rävähtämättä, mitä sitten, et voi piilottaa sitä kuitenkaan. Löydän sen uudelleen kaikesta huolimatta. Kumarrun sängyn laidan yli ja avaan laukkuni taskun, vedän sieltä esille nenäliinapaketin. Tartun pieneen paperipalaan ja vedän sen esille, jolloin sinä sieppaat sen minulta ja painat ranteelleni kulmat kurtussa silmiäni vahdaten.
"Ai, lopeta!" sihahdan ka yritän vetää käteni kauemmas, mutta otteesi vain tiukentuu ja kasvojesi ilme muuttuu jääräpäisemmäksi. Murahdat matalasti ja painat peukalosi peitossa olevalle vuotokohdalle, nostat sen kohta ylös ja tuijotat murhaavana punaista verilänttiä, joka hiljalleen värjää valkoisen paperin.
"Ei sun asiat ole näin huonosti", mumiset ja lasket paperin takaisin. Pysyn hiljaa, annan vain katseeni vastata omaasi ylimielisesti välittämättä raivostuttavasti kirvelystä ja tykytyksestä ranteessa. Mitä hellvettiä se nyt haittaa? Ainakin saan muuta ajateltavaa kuin henkisen kivun.
"Riina, miksi?" kysyt hetken hiljaisuuden kuluttua. Minä tuijotan peittoni kuviota hiljaa, en tahdo vastata. Et sinä ymmärrä.
"Riina, vastaa", vaadit matalalla äänensävyllä ja kiedot vapaan kätesi ympärilleni vetäen minut kiinni itseesi vaativana. Hampaideni välistä pääsee sähähdys, sinä yrität rajoittaa vapauttani, et anna minun rauhoittua kaipaamassani rauhassa. Jääräpäisesti suljen silmäni, kieltäydyn kohtaamasta katsettasi. Tunnen sinun tiukentavan otettasi vartaloni ympäriltä, tunnen sinun huolestuneisuutesi olotilastani. Sydämeni hakkaa kurkussa, rintaani sattuu, silmiäni kirvelee ja minua pyörryttää, haluan kuolla pois. Painan pääni rintaasi vasten nyyhkyttäen hiljaa, en enää kestä tätä.
"En mä tiedä. Sattuu", ynisen itkuisena paitaasi. Minä vihaan tätä tunnetta, miksi se ei käyttäydy kuten sen pitäisi? Sen pitäisi hävitä veren mukana, ei kasvaa sietämättömämmäksi. Eikä sinun läheisyytesi auta minua kivun sietämisessä, vaikka sitä kaipaan, vaikka tunnen sinut vierelläni vielä selvemmin kuin kivun kädessäni.
"Et sä silti saa tehdä noin", torut hiljaa, et kuitenkaan vihaisena. Nyyhkäisyni tukahtuu kurkkuuni ja nostan pääni ylös itkua pidätellen vihan sykkiessä kehossani, kiskaisen käteni irti otteestasi ja painan otan paperin kädeltäni pois tuijottaakseni ihoni rikkoutunutta pintaa. Neljä senttiä, yläpäässä kolme punaista, jo kiinni kuivunutta pisaraa. Näkyvin kaikista kuudestatoista.
"Sä et ole oikea henkilö sitä sanomaan", kuiskaan ärähtäen, pakottaen katseeni nousemaan ylös. Olen yksin, näen edessäni vain seinän julisteilla koristeltuna. Kummassakin niistä ruskeat silmäsi tuijottavat minua säälivinä toisten kaltaistensa rinnalta, kuitenkin elottomina kuin kuolleella. Ne eivät ole aidot, sinä et ole koskaan ollutkaan täällä.
Sinä et ole oikea henkilö sitä sanomaan. Purskahdan itkuun, hautaan kasvoni tyynyyn ja pakottaudun unohtamaan sinut taas yhdeksi yöksi.
Love's the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you
She was the sun
Shining upon
The tomb of your hopes and dreams so frail
He was the moon
Painting you
With it's glow so vulnerable and pale
Love's the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you
She was the wind, carrying in
All the troubles and fears you've for years tried to forget
He was the fire, restless and wild
And you were like a moth to that flame
The heretic seal beyond divine
A prayer to a god who's deaf and blind
The last rites for souls on fire
Three little words and a question why
Love is the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti