Mä en tänään sit saanutkaan paljoa mitään aikaan. Vähän siivottua sieltä sun täältä, mut kuitenkaan en siivonnu mitään, tää paikka on edelleen sekasin. Mun tyylillä sekasin, lattialla vihkoja, aikatauluja, kalenteri, silmälasikotelo... Sen sellaista. Mun tyylistä. Ja sitten on tätä vähemmän usein lattialla olevaa kamaa. Neulepuikkoja, huulirasva, avaimet, sakset, parsineula, lankakeriä ja hetken päästä valmis pipa. On tässä vielä muutakin, en vaan jaksa luetella.
Taidan olla vähän sekaisin. Tosta piposta kun tuli vähän lyhyt, niin ajattelin et pidennän sitä. Se on tehty jämälangoista, kaks pikkusta mustaa ja yks pieni punainen lankakerä. Näistä langoista on tehty kaks mustaa pipoa ja punaiset säärystimet, nyt meni jämät sit tähän pipoon. En kadu, tästä tuli hieno. Nyt kun vaan saisin pääteltyä nää täältä sisäpuolelta, sitten alan harjoitella neuleen pidentämistä. Mä tiedän osaavani, en mä tässä tarvitse ohjeita, mä oon neulomisen kanssa aina näppärä. Mä vaan pohdin hetken mitä teen, alan sitten spontaanisti tehdä sen mukaan. Neuleohjeista mä en niin pidä, mä neulon vain ja ainoastaan sukkia ja paitoja ohjeesta. Paitoja en oo koskaan aiemmin neulonut, nyt on se yks kesken, ja sukkien ohje ei ole vielä pinttynyt kunnolla päähän. Kun saan perusohjeen kallooni taottua alan viritellä omia tyylejäni sukkien tekemiseen, sen pitäis toimia.
Hmm. Tässä nyt tajusin, että söin viimeksi siinä vähän ennen yhtä. On mulla nälkä, muttei vaan tee mieli syödä. Mulla meni tänään taas niin pahasti hermo itseeni, en jaksa tätä hommaa ku en saa kiloja pois. Mulla on iso urakka painoni pudottamisessa tiedossa ._. Mä oon päättänyt että aloitan ammattikoulun hyväkuntoisena, mun on pakko saada itseni siihen mennessä kuntoon. Sillon mulla ei ole enää säännöllistä liikuntaa ohjattuna, mun on osattava itse patistaa itseni liikkelle. Vaikka sitten kävelemään vaatekauppoja ympäri, jos en muuta keksi, mutta jotakin liikuntaa mun sitten on saatava.
Täällä on yksinäistä. Mä en käsitä miten mä selviän seuraavat seittemän päivää, jos en saa jotakin seuraa. Mulla on liian kova ikävä. Mä en ole kenenkään kanssa täällä koskaan. Kukaan ei tunnu haluavan. Eihän se tietysti asiaa auta ollenkaan, että mä en puhu kellekään, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. Jos mä mietin, millon mä viimeks olin vapaa-ajalla jonkun kanssa... Seiskan syksyllä saatoin olla, yli kaks vuotta sitten. Ehkä. Jos en, sitten kutosen keväällä. Sen jälkeen en ole ollut. Mä en laske tähän niitä keväisiä ripariporukan kanssa pyörimisiä, ne nyt oli mitä oli, meitä oli aina päälle viis siinä. Se oli eri asia, se oli sellanen porukka, sellaista ihan erilaista mitä mä aiemmin olin kokenut. Aiemmin mä olin ollut korkeintaan kolmen tytön kanssa ja yleensä sekin oli sellaista et ne kiusas mua. Juoksi karkuun, vei pipon tai hanskat, pakotti mut tulemaan kanssaan jonnekin... Onko se sillon mun vika, jos mä pelkään olla ihmisten kanssa ? Mä kärsin tollasesta vuosia, ei siitä helpolla pääse irti. Ei se vain onnistu, se on täysin mahdotonta.
Mä olen vähän, en kyllä ihan vähääkään, pahasti sairas mieleltäni, koska mä tänään aloin ajatella yhtä asiaa. Sitä, että musta ilmestyisi muistovideo jonnekin. Sairasta, tiedän. Mä vaan jotenkin jumituin katsomaan eri ihmisten muistovideoita, lukemaan ihmisten kommentteja ja niin edelleen... Mä mietin, jäisikö tänne joku tekemään sellaista ? Venlalla on tapana sanoa, että mä aiheuttaisin itsemurhien ketjun kuolemalla. Mä en usko sitä. Mä en usko olevani jollekin niin tärkeä, että se tappaisi itsensä mun puolesta. Mä itsehän kuolisin kenen tahansa rakastamani ihmisen puolesta, mutta että joku kuolisi koska ei kestäisi elää ilman mua... Mä en voi kuvitella sellaista tilannetta.
Mä pelkään. Eihän netissä tehtävien testien tulokset ole luotettavia, mutta mä olen tehnyt Beckin masennustestin useampaan kertaan. Ja joka kerta tulos on kasvanut. Aluksi se vähän reilu 20 pistettä on tällä hetkellä 39 ..
"Käytit testin tekemiseen 2 minuuttia 47 sekuntia. Testipistemääräsi on 39.
Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon."
Mä olen luonteeltani ailahtelevainen. Mun mielialani ja tunteeni on yhtä vuoristorataa, mua ei oikein voi ennustaa ja silti voi. Mä osaan yllättää ja toimia täysin arvelujen mukaisesti, koskaan ei voi tietää miten käy. Mä voin olla niin iloinen, että vain mun näkemiseni saa mun perheen hymyilemään. Samaten mä voin olla niin surullinen, että en halua kenenkään edes tietävän sitä. Joskus mä vaan makaan aloillani hiljaa, itken ja tuijotan kattoa näkemättä kyyneliltäni mitään. Joskus mä vaan istun hiljaa onnellisena, katson ympärilleni ja olen onnellinen siitä mitä näen ja tunnen. Mulla on tapana näyttää tunteeni selvinä ulospäin, koska mä en uskalla padota niitä. Patoaminen ei ole mun kohdalla hyvä asia, jos mä patoan niitä liikaa, mä alan vahingoittaa itseäni, minkä jälkeen alan kirjoittaa, ja lopulta tulee kierre, jossa mun on satutettava itseäni kirjoittaakseni. Se on sairasta, mutta mä en mahda mitään. Mun on liian vaikea pitää tunteet sisälläni ja omana tietonani, mä kärsin sellaisesta liikaa.
Mun on kylmä ja oon väsynyt. Tuntuu siltä kuin mut olisi hylätty tänne. Mä taidan tehdä sen, mitä tänään aiemmin päivällä päätin. Ja samalla mietin tätä lausetta: Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän sinulle. Mulle se on mielettömän tärkeä lause ja ohjenuora. Mä haluan kovasti tehdä toisille ihmisille sen, mitä haluaisin niiden tekevän mulle. Mä toivon, että tekisin sen selvemmin. Uskaltaisin näyttää ihmisille enemmän omaa itseäni ja sitä mikä mä oon... Niin.
Escape the Fate - Situations Pidän. Mua raivostuttaa se mitä Ronnie teki, mutta eipä sille mitään mahda. Ihminen se on, ei mikään täydellinen ja yliluonnollinen olento, vaikka se siltä välillä tuntuukin.
Mä haluan kesälomalle. Mä haluan skipata tulevat kuukaudet, mä haluan huomisen olevan kesäkuun viides. Aamu, jona mä saan herätä tietäen, että se on ohi. Yhdeksän vuoden kidutus ja piina on ohi, mun ei enää tarvitse kävellä sen koulun ovista sisään kestääkseni taas yhden päivän ajan ihmisten tuijottamista, kuiskailua ja paskapäisyyttä. Viidettä päivää enemmän mä kuitenkin haluan kesäkuun kuudenteentoista, jolloin mun tulevaisuuteni selkiää taas vähän. Mä niin toivon että kaikki menee hyvin, mä toivon sitä. Mä haluan pois tästä kaupungista, mä haluan uuteen ympäristöön ja aloittamaan alusta. Ja mä aloitan alusta täysin omana itsenäni, mä en yritä piilottaa itseäni jonnekin. Jos musta tuntuu siltä että tänään menen jätesäkissä pihalle mä menen, mä en välitä ihmisistä. Täällä mä en voi olla välittämättä, koska ne tietää mut, ne tietää millä mua voi satuttaa. Ja ne osaa sen, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ne osaa rikkoa mun koskemattomuuttani, mä en kestä sitä.
Siitä päästään miehiin. Mun uskoni miehiin ylipäätään on huonossa jamassa. Suku on sen hoitanut, ei mun oma iskäkään ole paras miehen malli mulle ollut, sekin on romuttanut mun uskoa miehiin. Sen isä vielä enemmän, samaten sen velistä ainakin toinen, toisesta en osaa oikeen sanoa. Se tavallaan on ja ei ole, riippuu asiasta ja tilanteesta. Samaten se, mitä mun ikätoverini on mulle tehneet. Haukkuneet, hakanneet, käpälöineet, tulleet liian lähelle, satuttaneet mua liian monella tavalla. Eikä ainoastaan se mitä ne on mulle tehneet, myös se mitä miehet on tehneet mun läheisilleni. Essi varmaan tajuaa heti kenestä tässäkin on kysymys... Voin sanoa että mä edelleen hiillyn, ja jos se jätkä nyt tulisi tähän lähelle niin jumalauta, mulla saattais nyrkit laulaa hyvinkin nopeasti.
Joo. Mä otan esille paperia, kyniä ja mitä ikinä nyt keksinkin. Tänä yönä mun verbaalinen ilmaisutaitoni pääsköön taas oikeuksiinsa, pääsee tai ei pääse. Joko onnistun tai sitten en, saa nähdä. Mä olen kyllästynyt saamattomuuteeni, tää ei voi jatkua näin.
Tiedättekö, kirjoitin tätä tekstiä puolisentoista tuntia. Hyvä minä, rikoin taas henkilökohtaisen ennätykseni.
Escape the Fate - Issues
Ja anteeksi, pakko. Älkää pelästykö kuoliaaksi, minä se vain olen suoraan kuvistunnilta päässeenä. Keskiviikolta siis kuva, tärähtänyt kun otin ilman salamaa, muuten näyttäisin hirveämmältä. Lisäksi mä näytän oudolta ilman laseja, en sais olla ilman niitä ._. Ja vinossa se tietysti on, mä en oikeastaan koskaan ota kuvia, joissa mun pääni ei olisi vinossa. En tiedä, se saattaa johtua siitä, että lasit on mulla aina vinossa, kun vasen korva on oikeampaa alempana ja yritän tavallaan korjata sen tolla... Paitsi että kallistan päätä väärään suuntaan. No, aina mä sitä kuvissa taidan vasemmalle kallistaa, se siitä.
We Won't Back Down.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti