Tears shouldn't be falling.

Mun ei pitäisi itkeä. Silti kyyneleet valuu mun poskia pitkin enkä mä saa niitä loppumaan. Mummun luona ollessa mulle tuli ahdistunut olo, mä olin ahdistunut ja pidättelin itkua, mä halusin olla rauhassa eikä ympärillä juoksentelevat ja kirkuvat kersat auttaneet siinä. Lopulta mä pyysin iskältä avaimet ja suunnilleen juoksin kotiin, olin alkaa itkeä jo siinä matkalla. Yks oksa löi mua kasvoihin ja toinen pelästytti mut osumalla huppuun, mä aloin itkeä jo pelkästä säikähdyksestä, ja kauempana syttynyt auton valo sai mut melkeen kirkasemaan. Tälläsessä mielentilassa ei sais kulkea yksin pimeellä, mutta mitä muuta mä mahdoin ?

Mä oon yrittäny laskee matikkaa täällä, harjotella huomiseen kokeeseen. Ei auta. Mä oon itkeny, pidätelly huutoa, repiny hiuksiani, raapinut kasvojani, maannut lattialla tuijottamassa kattoa ja tärissyt kylmästä. Mulla on helvetin yksinäinen olo. Mä näin Annan kuus viikkoa sitten, sen jälkeen mä en oo nähny ku paikallisia kavereitani. Mä en oo poistunu kaupungin rajojen sisältä, mä en oo käynyt missään. Tää alkaa tappaa mua, hitaasti tuhota.

Mä haluan olla normaali. Mä haluan viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa joista välitän ja pidän, mä haluan olla ulkona ja puhua ja olla fyysisesti jonkun lähellä. Mä en halua pitää yhteyttä ainoastaan tietokoneen ja kännykän avulla, mä haluan yksinkertasesti astella kotiovelle ja halata ja viettää aikaa ilman, että mun täytyy viikkokaudet anoa lupaa lähteä toiseen kaupunkiin junalla. Mä en oo kuukausiin vaan lähtenyt kotoa viettääkseni aikaa ihmisten kanssa vaan tossa kaupungilla, viimeks sellasta oli siinä huhtikuun paikkeilla.

Mä en sano et ne joiden kanssa mä nyt viikottain vietän aikaa ei olis mulle tärkeitä. Mutta mä tapaan niitä muutamaa ihmistä ainoastaan isoskoulutuksissa ja nuortenilloissa. Ne ei vaan tunne mua samalla lailla ku muut. Ne ei ole mulle yhtä läheisiä ku ne jotka asuu ympäri tätä maata. Eikä ne ole kuin muut. Ne ei pysty korvaamaan mulle rakkaimpia ihmisiä, ne ei pysty ottamaan näiden ihmisten paikkaa, ne ei pysty olemaan ku muut. Ja mä pelkään kertoa niille, mä kerroin riparilta tutuille ihmisille ties mitä itestäni ja mites kävi ? Me ei puhuta enää. Mä en väitä et mä itse en ois syyllinen siihen, mut mä oisin toivonu et ne olis puhuneet mulle enemmän kesän aikana. Mä itse oon liian ujo mut silti munki ois pitäny...

Your perfect the way you are
I wanna hold your suffering in my arms
They're talkin' & they're talkin' but they make no sound
Whatever you do don't let them break you down
You're perfect you're perfect you're perfect.. the way you are

Mä en halua puhua kellekään. Mä tiedän et olis hyvä puhua nyt, mutta mä en oikeesti halua. Mä tarvitsen omaa rauhaa, mä tarvitsen aikaa rauhoittua yksinäni. Vaikka se vois käydä nopeammin puhumalla ja mä olisin kunnossa heti kun joku halais mua, mä en pääse tästä eroon millään muulla ku voittamalla sen ite. Mun pitää selättää tää tunne jotenkin.

Kun vaan tietäisin miten.