Mä itken taas järjettömästi. Itken sokeana ja tärisen, mä istuin parvekkeella pelkkä T-paita ja farkut päälläni vähän pidemmän aikaa itkemässä. Mä en yksinkertasesti ymmärrä tätä. Ehkä Anna on oikeessa, sen on vaan loputtava. Tää ei toimi näin, jos mä en kerran käy tälläsenä ku oon enkä ees sillon ku haluan muuttua, onko mun järkee edes yrittää ?
Äiti suuttu mulle ihan vitusti, se ny auttaaki mua tosi paljon. Tuntuu et oisin taas vitosella, siitä on kolme ja puol vuotta ja mä menetän taas rakkaan ennen ku oon edellisestäkään toipunu. Mä en yksinkertasesti pysty tähän. Miks pitäs olla samanlainen ? Kukaan mun kavereista ei oo samanlainen ku mä, kenenkään kanssa me ei pidetä täysin samoista asioista ja kaikkien kanssa mulla tulee jotakin sanaharkkaa ja se on normaalia, ihmisten kuuluu väitellä asioista ja puhdistaa ilmaa. Mutta vittu ei näin.
Mulle riittäis ihan vaan se et lähetettäis ees viestejä netin kautta jonku kerran viikossa, jo pelkästään se olis tarpeeks. Oikeestaan me jo oltiin sillä tasolla, meiän ei ois tarvinnu alkaa puhua siitä yhtään enempää. Mä en halunnu puhua, mä sanoin sen sulle.
Mulle tärkeet ihmiset asuu kaikki jossain helvetin satojen kilsojen päässä ja mä hädin tuskin näen niitä. Täällä asuu ainoastaan Tiia ja Janita ja niitäki mä nään tyyliin kerran viikossa jos sitäkään. Tiian kanssa mulla on yhteistä just ja just se et musamaku on jollain kieroutuneella tavalla samankaltainen, Janitan kanssa ny on Lambertit ja Tuiskut ja nää, lapsirakkaus jollain tavalla, kummanki kanssa puhun pojista koska se on helppoa, ne voi sanoa jotaki niiden käytöksestä ku ne näkee ne samaan aikaan ku mäki. Miks meiän pitäs olla samanlaisia ? Ihmisten kanssa voi puhua vaikkei ajatteliskaan tai käyttäytyis samalla lailla, erilaisuudesta ei tarvii välittää.
On se ny kiva sit. Mä meen hakkaan päätäni seinää tai lukeen sitä helvetin kemiaa et ees joskus pääsis kokeesta läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti