Oh shit.

Taas oon ongelmissa. Ja koko ajan vähän suuremmissa, koska mulla on tommonen äiti. Ja luonnollisesti mussa on samoja luonteenpiirteitä ku siinä, olkoonkin et samalla mussa on iskän piirteitä ja sitten vielä niitä ihan omiani, jotka melkeen kaikki on huomattavasti mukavampia ja rennompia ku äitin luonteenpiirteet. Nyt vänkään tässä, en haluu mennä alas, iskä huutaa mua laittaan pyykkiä mut en haluu, mä en haluu vielä puhua äitin kanssa.

Homma on nyt siis niin, et iskä on sitä mieltä et meiän kummanki täytyy pyytää toisiltamme anteeks, mut mun pitää tehä alote. Sen mä vielä käsitän ihan hyvin. Mut sit se meni sanoon et "Riina, anna sen uskoo et se on oikeessa". Ja milläs helvetillä ? Ihan tosissaan, mä en ala tässä asiassa sanoon tommosta koska tiän et sit mä otan äitin aseman ja mökötän seuraavan kuukauden ajan. Mä en todellakaan aio sanoo äitille et oon ainoo joka on tehny väärin, vittu kun en ole. Ihan yhtä lailla se on tehny tästä tarpeettoman hankalaa, se ei kaikissa asioissa vaan osaa sanoo suoraan ei ja tää on lopputulos. Mun koulutukseni ei oo ainoo asia mikä on laukassu tämmösen tilanteen, tätä on tullu myös siitä et saako tontin rajalta kaataa puun. Äiti kun sano et se ei tykkää siitä et ne kaadettais, sit iskä meni kaataan, koska kaikki siitepölyt ja muut mönjät meni naapurin autolle ja sillä on törkeen paha allergia, menee suunnilleen taju ku vähän koivua haistaa. Äiti mökötti ikuisuudet sen jälkeen.

Joo. Tää ei todellakaan oo helppoa. Ja mä en halua pyytää vielä anteeks. Tai haluan, haluun unohtaa koko jutun, mut en mä voi mennä nyt puhumaan sille ku itken tässä jo pelkästä ajatuksesta. Mä tiiän et tää on hetkessä ohi jos vaan sanon sille et oon pahoillani enkä ois saanu huutaa silleen, mut mä en pysty siihenkään tässä tilassa, mä en pysty enkä halua puhua just nyt kellekään. Ja jos mä nyt meen puhuun sille nii meiän on heti pakko siirtyä täyttään sitä lomaketta, ja todennäkösesti me otetaan taas yhteen kun se alkaa tajuta et tää on nyt sit pikkuhiljaa päätöksessä, reilun viikon päästä asialle ei enää oo mitään tehtävissä.

Oikeestaan kaikki mun kaverit on sanoneet samaa. "Se on sun elämäs, et sä saa antaa äitis vaikuttaa siihen mitä sun tulevaisuutes on." Enhän mä voi vaan jättää sitä tän kaiken ulkopuolelle, suunnittelulomaketta ei voi palauttaa ilman huoltajan allekirjotusta. Ja sit mun pitää ottaa kopio virallisesta hakupaperistakin ja viedä se koululle, siihenki tulee huoltajan allekirjotus. Mä niin toivoisin et tän vois hoitaa vaan mun ja iskän kesken, se sentään suhtautuu tähän järkevästi, mut äiti on aina ollu se jonka kanssa nää asiat on loppuun viety ja opo ei varmastikaan katso hyvällä lomaketta, jossa on iskän nimi.

Tekee mieli murista, sähistä, huutaa ja ennen kaikkea itkeä. Mä oon muutenki hämilläni ja vaikka mitä muuta, miks jatkokoulutuksen pitää vielä sotkea kaikki muu ? Ei tästä taivaan tähden tuu yhtään mitään, mä en todellakaan selviä ensviikosta koulussa. Saati sitä seuraavasta viikosta lomalla, äitillä kun on oma lomansa ja mulla ei oo rahkeita kinuta siltä bussirahaa, kortilla on varaa suunnilleen neljään matkaan ja ne menee ensviikolla. Mua potuttaa, voisin vaan maata tässä sängyllä seuraavan viikon mököttämässä, jos mä en vaan pelkäis jääväni jälkeen koulussa. Neljä tutkielmaa, sanakokeita, verbitestejä, valtakunnalliset tulossa, muutama tukiopetus ettei mun taso tietyissä aineissa romahda täysin... Kunpa ois jo kesäkuu, mä maksaisin just nyt mitä vaan et ois kesäkuun kuudes ja oisin mahdollisesti lähössä riparille Rajalaan viikoks. Haluun jo tietää mille riparille pääsin, mä tosissaan toivon et pääsen ekalla lomaviikolla leirille, saan heti irtioton ja sillon ei oo liian kuuma eikä liian aurinkoista, ainakaan toivon mukaan, eikä mun tarvii olla kotona kun ihmisiä sataa ovesta sisään kysymässä päättötodistuksesta, hakutulosten julkistamisesta ja kaiken päälle vielä onnittelemassa siitä et täytän kuustoista. Rasittavaa.