"Ei mulla oo mitään syytä huutaa sille."
"Sä huudat jo."
"Mä huudan sulle koska toi on ihan helvetin ärsyttävää."
"Mä en lähde tästä pois ennen ku sä rauhotut."
"Vittu mä rauhottusin jos sä menisit pois."
"Mä pysyn tässä koska sä alotit tän."
"No minkä helvetin takia sun pitää sit jatkaa sitä?"
Varmaan eka kerta ku sain iskän hiljaseks. Se laitto oven kii, mä aloin itkee, Hilma kävi suihkussa hiljaa ja suunnilleen juoksi pois. Mä en tykkää huutaa noille, siitä seuraa aina paska olo. Aina mä oon se joka alkaa itkee, sulkeutuu huoneeseensa ja tuntee olonsa paskaks tuntikausia enkä pysty ottaan kontaktia ihmisiin. Jos joku tulee pyytämään multa anteeks, mä vaan huudan sille, koska en oo ite valmis puhumaan kellekään kasvotusten. Siitä seuraa sit vaan lisää pahaa mieltä ja entistä paskempi olo mulle.
Meiän perheessä reaktiot ristiriitatilanteissa on kauheen erilaisia. Äiti huutaa ja mököttää vähintäänkin viikon ajan, sille ei voi puhua sillon. Iskä räjähtää tosissaan, mutta se rauhottuu alle viidessä minuutissa. Hilma alkaa välittömästi itkeä eikä sitä saa hiljaseks pitkään aikaan. Elmeri kiroaa, haukkuu ja huutaa kaikille, hakkaa ja paiskoo tavaroita. Emma on ehkä helpoin tapaus, se ärtyy herkästi mut unohtaa melkeenpä vielä herkemmin, eikä koskaan tosissaan suutu. Roosa ei sano mitään, se vaan sulkeutuu huoneeseensa ja tulee puhumaan sit ku on rauhottunu, ei sano sanaakaan syistä, se on ku mitään ei ois koskaan tapahtunutkaan. Mä huudan, itken ja pakenen tilannetta, mä en pysty käsittelemään sitä mitenkään muuten.
Mua tosissaan inhottaa asua perheessä, jossa on niin monta erilaista ihmistä. Eri asia olis, jos mä voisin vaan häipyä vaikka naapuriin puhumaan kaverille, sellaselle johon oikeesti luotan ja jota en näe vain muutamaa kertaa vuodessa. Semmosia ei kuitenkaan asu täällä, lähimmät ihmiset täällä on Janita, Tiia, Suski ja semmoset. Ja niitäkin nään sen kerran viikossa. Mä en jaksa puhua koneen kautta, koska se tosissaan turhauttaa mua. Mulle tulee paha olo kun ajattelen, että vaikka puhunkin jollekulle tosi tärkeälle ihmiselle, se on satojen kilometrien päässä musta ja mä en voi mitenkään koskettaa sitä. Se sattuu.
Mä olen taas turhautunut itteeni. Muihin täällä. Ipanat kiljuu ja tappelee seinien takana, mä en halua laittaa kajareita täysille, koska sit mulle tullaan valittaan, mä alan huutaa ja itken loppuillan, koska inhoan itteäni huutamisen takia. Inhoanhan mä itteäni muutenkin, mutta se tuntuu pahemmalta sillon, kun kanavoin tunteet omasta itsestäni johonkin toiseen. Mun pitäs keksiä jokin järkevä keino kanavoida tunteitani, mut en keksi sellasta. Kirjottaminen on yks, mutta sillä on ikävä tapa lietsoa mut epätoivoisemmaks. Ja jos mä tuun jo valmiiks turhautuneena ja itseni arvottomaks tuntien epätoivoseks, siitä ei todellakaan seuraa mitään hyvää. Siitä on jo vähän liiankin paljon todisteita näkyvissä.
Väsyttää. Ja itken edelleen. Eilisyönä purskahdin itkuun kun katsoin The Ghost Of Youn. Ja tänään en oo kuunnellut mitään muuta biisiä. Mulla on järjetön ikävä ihmisiä lähelläni, mä haluan vaan pakata kamat ja hypätä junaan, lähteä pois täältä. Mä haluan palata siihen epätodelliselta tuntuvaan todellisuuteeni, josta mä näin toissayönä untakin. Mä vain hyppäsin junaan ja seuraavassa hetkessä olin Oprin ja Olkan luona, aamulla mä tunsin itseni kuolleeksi. Ja mä vihaan sitä, että mä kuvittelin sen unen. Se ei ollut totta, ja se sattuu. Sattuu se, että samassa unessa mä olin Annan ja Saran kanssa, sattuu se, että mä näen unia, joissa mä oon Essin kanssa. Joka saamarin kerta kun mä herään, mä joudun vaan toteamaan ettei se taaskaan ole totta, mä makaan yksin omassa sängyssäni oman hajuni ympäröimänä. Hajun, jota mä en edes huomaa.
Hajut, äänet, hymyt, kosketukset. Mä rakastan sitä, kun tunnistan jonkin tutun hajun. Mä rakastan sitä, kun kuulen tutun äänen korvissani. Mä rakastan sitä, kun jo kaukaa erotan tutun hymyn ja saan vastata siihen, vaikka inhoan omaa hymyäni. Mä rakastan sitä, kun tunnen toisen kosketuksen, saan tuntea, että se on siinä oikeasti, mä en kosketa tyhjyyttä. Samalla mä vihaan kaikkea tota. Mä vihaan sitä, kun tunnistan hajun, ja se on vanha. Ihminen, josta se haju on peräisin, ei ole täällä. Monta kertaa sen jälkeen, kun Aukku on lähtenyt täältä, mä oon vain itkenyt tyynyyn, jolla se on nukkunut, koska siinä on edelleen haju. Mä itken, kun muistelen Oprin hajua. Mun vatsaan sattuu, kun muistan tutun äänen, viime tiistaina olin alkaa itkeä kivusta ajatellessani Oprin ääntä. Hymyt, joita mä nään mielessäni, saa mun silmät vuotamaan ikävästä. Mä saatan katsoa hymyilevän ihmisen kuvaa koneen tai kännykän näytöllä, silittää sitä ja tuntea pohjatonta tyhjyyttä. Ja kosketus. Muisto siitä, miten joku kietoo kädet mun ympärille halatakseen mua, muisto siitä, miten mä pidän jotakuta kädestä. Yks pahimpia.
Mä oon menettänyt uskon itseeni. Taas kerran. Mä päätin unohtaa, enkä oo vielä katunut sitä. Tietysti mä kaipaan sitä, kun sain katsoa sen hymyä, tietysti mä kaipaan sitä, kun se halas mua. Kun se nauratti mua. Silti mä päätin unohtaa. Mä en halua jatkaa sitä enää, koska mä vaan satutan itseäni sillä. Vaikka mä oon masokistinen, mä en tahdo jatkaa sellasta, minkä muut näkee niin selvästi. Mä en tahdo enää kuulla sitä, kun mulle sanotaan, miten mä muka oon luonnollinen sen seurassa. En ole, joka kerta mä kuolen sisältä vähän enemmän, kun tajuan, ettei se onnistu. Mä muistan kun sanoin, että mä luovutan herkästi, mä en jaksa taistella sellaisesta. Mulle sanottiin, et se on käsittämätöntä, et ite ei pystyis semmoseen. En mäkään siihen pysty, mutta mä en halua yrittää tehdä toisen onnesta hankalampaa. Tiedän kuitenkin, et en koskaan pääsis sen paikalle.
Mä haluan pois täältä. Mä haluan pois, ennen ku romutan toisten elämän täydellisesti. Mä en osaa salata asioita, en oo koskaan osannut. Aina mun on pakko kertoa oma salaisuuteni jollekulle, vaikka mä tiedän että en sais. Mä luotan ihmisiin liikaa. Oon aina luottanu ja luotan edelleen. Ja tieto siitä, että muhun luotetaan.. Ei muhun sais. Mä en ole luotettava, kun puhutaan siitä mitä mä saan ja mitä mä en saa tehdä.
Laukku kasaan, vaatteet, kirja käteen. Mä tiedän et en saa nukuttua kunnolla ja nukahdan aamulla taas bussiin, mut ei voi muutakaan. Mä haluan jo sinne leirille, mä tarvitsen sitä, mä tarvitsen sitä niinku tarvitsin sitä viime vuonna, jollon se pelasti mut. Toisaalta, niin kauan ku tiedän että se leiri on tulossa, mä voin sanoa olevani luotettava edes jossain suhteessa. Heti kun se on ohi, musta ei voi sanoa mitään varmaa. Ja mä oon niin vitun pahoillani siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti