Take back every word I've said, every word I've said.
Take back every word I've said, ever said to you.
Tänään meillä on tämmöinen päivä. Mä oon ollu pirtee ja iloinen suurimman osan päivää, mitä nyt aamulla olin sellanen ku yleensäki oon aamusin, vähän kärttynen ja sanon mitä sylki suuhun tuo, kun taas tuli vähän nukahdettua kellonsoiton jälkeen, ja velipoika se sai kohtauksen ku nukku pommiin, istu mököttämässä sängyllään ja valitti et kukaan ei oo herättäny ja koulu alkaa kahenkymmenenviiden minuutin päästä. No anteeks, mulla on aamusin vähän tärkeämpääkin tekemistä ku herättää kymmenvuotias, jonka kyllä pitäs jo osata ite herätä aamusin. Mä heräsin aina aikasin ku olin pieni, vähän ennen iskääkin. Istuin olkkarissa kun iskä lähti töihin. Voi niitä aikoja, sillon mä vaan nousin aamulla, söin, katoin vähän telkkaria ja kävelin kouluun. Asuttiin rivitalossa ja meitä oli viis. Siskojen kaa ikävöidään niitä aikoja usein. Ei sillä et me ei haluttais noita kahta pienempää, mut jotenki ois yksinkertasempaa olla pienempi perhe. Ja asua muualla.
Röhjötän taas lattialla. Keskellä kaikkea. En jaksa mennä suihkuun, en varmaan jaksa naamaanikaan mennä peseen. Jotenki tuntuu et en kumminkaa pahemmin nuku tänä yönä. Oon odottanu viikonloppua, ajattelin vielä aamulla et tuun kotiin ja mätkähdän sänkyyn, nukun pitkään. Mut ei, en mä vaan jaksa. On lukemista. Ruotsia idiooteille. Ihan jännä kirja. Bleachin luin eilen pienessä hetkessä, palautin sen tänään. Oli aika tylsä, en jaksanu keskittyä ja se piirrosjälki, hyh. Ei tommosta mulle, kiitos. DEATH NOTE.
Yngh. Kolme viikkoa. Pääsen peruskoulusta. Vajaa viis viikkoa nii saan tietää minne pääsin vai pääsinkö edes. Tänään oli peruskoulun vika koe, kemia. Kusin. Sain siitä matikankokeesta jotain seiskalla alkavaa, miinus tai plus. En muista, mut iha hyvin. Espanjankokeesta tuli se ysi, todistukseen tulee sama. Voisin anoa sen pois papereista, mut ei kiinnosta. Ja parempi vaan et siinä näkyy se, voin todistaa opiskelleeni espanjaa. Ei se pahakaan asia ole et osaa kieliä.
Cooper 1940 metriä. Parempi ku viime vuonna, oon tyytyväinen. Jos vielä joskus juoksen sen nii rikon kakstuhatta. Sit oon ylpee. Mut nytki paransin parilla sadalla, opettaja oli tyytyväinen. Eikä mun jalat ees oo kunnolla kipeet, vähän vaan kivistää reisilihaksia. Pahempaaki on.
Mun on vähän vaikea miettiä tänään. Perjantai, kolmastoista päivä toukokuuta. Ei mua se vaivaa et tää on se kuuluisa epäonnen päivä, se on sivuseikka. Mä mietin vaan et mitä mä tunnen. Meinaan ku siis.. Neljä vuotta sitten mä itkin sängyssä silmät päästäni, kirosin maailmaa ja vihasin sitä vielä enemmän. Tietysti oon kokenut pahempaakin, mut kakstoistavuotiaana, luokan hiljaisena hylkiönä, jolla on elämässään yksi ihminen, johon on luottanut, on vaikea kestää kaikkea. Niin kuin vaikka nyt sitä, että tää henkilö ilmoittaa vihaavansa sua.
Mä katsoin sitä tänään muutaman kerran. Sillä ei tietysti ole hajuakaan siitä mikä päivä tänään oli. Ei se välitä. Välillä mä mietin et eikö se yhtään muista. Oonko mä sille täysin ilmaa, oonko mä vaan se ihminen, johon ei kiinnitetä huomiota? Kyllä varmaan suurin osa ihmisistä huomaa sen jännitteen meidän välillä. Me voidaan ottaa kontaktia toisiimme, mut mä en tee sitä mielelläni. Otan sen edelleen liian raskaasti. Yhdeksän vuotta samalla luokalla, viis vuotta käytännössä erottamattomat. Ajoittain mä ajattelen et oisko asiat toisin, jos mummu ei olis kuollut. Jos mä oisin mennyt hakemaan sen kouluun, jos mä oisin edes lähettänyt viestiä, et mä haluan miettiä asioita enkä sen vuoks tuu hakemaan.
Musta mun ei edes kuuluis olla sille katkera. Vaan toiselle. Sille, jonka kanssa se niitä tekstareita kirjotti. "Meiän pitää miettiä." "Pyydä meiltä anteeks." Vittuako se oli mikään "meidän" asia, se oli helvetti soikoon kahden ihmisen välinen asia, mun ja sen, ei kolmannen. Jos sitä kolmatta ei olis ollu, me voitais edelleen olla kavereita. Siis ehkä, mut kuitenkin. "Susta tulee ihan kauhee rumilus ja läski ku et koskaan käy pihalla!" "Mä en ois antanu sulle anteeks, mut se sano et annetaan."
Kyllä, mulla on edelleen ongelmia ton tapahtuman kanssa. Se romutti mun maailman. Koskaan toiste äiti ei oo keskellä yötä tullut lohduttamaan mua, kun oon itkeny. Meiän äitit puhu keskenään siitä, mut ei siinä mikään auttanu. Mua oli loukattu pahemmin ku koskaan ennen, mä olisin voinut ja voisin edelleen antaa anteeksi, mutta mä en ole se joka tekee alotteen. Mä en voi, en kaiken ton sanomisen jälkeen. Ja kuitenkin mä tiedän, että niin kauan ku tää asia on selvittämätön, mä en pysty mihinkään. Mä en uskalla lähteä kävelemään tonne kaduille, meen aina metsään. En uskalla kävellä sen kotikadulla, en oo kävelly sitä ikuisuuksiin. En halua käydä kentällä, koska sen koti on siinä vieressä. Mä oon yrittäny unohtaa, mut se ei onnistu.
Taas tämmönen angstinen paskalapsi. Ihan oikeesti, neljä vuotta. Neljän vuoden ajan oon toljottanu sen pärstää enkä edelleenkään ole yli. Tää on niin säälittävää. Mä en pysty ottamaan kontaktia yhteenkään luokkalaiseeni tyttöön ton takia. Ja ainoastaan kahdella niistä oli tekemistä asian kanssa. Vaikken mä kiellä sitä, etten olis ala-asteen puolella sulkeutunut vessaan itkemään, koska ne kaikki oli ilkeitä, tai valittaneeni äitille siitä, et ne vakoilee mua. Loukkaa mun yksityisyyttä.
Tosiaan. Voisko vielä vähän ahdistavampaa olla? Näien muistelu on kauheeta. Mä en itke, mut en tunne oloani mitenkään erityisen kehuttavakskaan. Päätä särkee.
Ja mä tiedän olevani helkutin tyhmä ihminen. Mä kaivan laatikon sängyn alta ja otan sen kassin esille. Sit on ainaki varma et alan itkee. Kaikki kortit, kirjeet, tekstit, lappuset, lupaukset. Itsensä kiduttaminen on niin helvetin ihanaa hommaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti