This is our new world.

Mitäs nyt. En tiä. Mulla oli ihan pieni hetki sitten aivan ihana, mahtava, upea fiilis. Nyt alkaa kumminkin pikkuhiljaa tasottua, vajoan taas alas. Inhottaa tämmönen, mä puhun tässä pitkästä aikaa ihmisille, niille joista oikeesti välitän, jotka saa mun olon paremmaks, puhun niille vapautuneesti ja ongelmitta. Silti vaan tunnen itteni niin surkeeks. Kattoo mitä on sit ku Roosa nukahtaa. Toivon oikeesti et ei tuu toista viimeyön kaltasta, ahdistaa kun ei voi olla varma nukkuuko toinen vai ei.

Mm. Vois ottaa kynän käteen ja koittaa taas kirjottaa päätään tyhjäks. Jotain vaan yrittää. Ja voisin ehkä viimeinkin vilkasta varpaitani. Ne on jääny tänään tuolin ja oven alle, kipeet on edelleen, mut liikkuu. Nahkaa on saattanu kyllä lähteä, mut ei mitään. Varpaat ne vaan on.